keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Hakatut silmäkulmat, murskatut hampaat

Melkein kotona. Maanantai-iltana. Kaivan jo avaimia taskusta, kun kuulen sen. Huudon. Tässä ei olla tappamassa sikaa tai teurastamassa vuohta; tässä katkotaan jonkin heikomman, hiljaisemman kaulaa. Huuto muistuttaa muslimilaulua; se sortuu miltei muminaksi, en lopulta kuule muuta kuin hädän. Epäuskon siitä, että kukaan osuisi kohdalle mutta tässä minä olen, käännän pään; mikä täällä särkyy.

Särkyy mies. Vanha mies, liki 70-vuotias. Hänen kimpussaan kaksi nulikkaa, potkivat ja paiskovat; nyrkit hakkaavat ihoa punaiseksi, muussaavat lihaa esiin, hampaita pieniksi siruiksi. Otan pari askelta kohti; jonkunhan on väliin mentävä. Käsi kaivaa laukusta puhelimen, en tiedä mikä minut valtaa, mutta pelkkää kauhua se ei ole, näppäilen hätänumeron ja ääni särkyy, kun sanon, että nyt olisi tultava ja vauhdilla. Että kyse on elämästä, kuolemasta, nuoresta ja vanhasta, hulluista, törkimyksistä, siitä, miksi tämä maailma on pukeutunut. 

Kuva: Kiosked Image Bank
Lupaavat tulla alle viidessä minuutissa, minä aikana huomaan bussipysäkillä kansaa; juoksen repimään sen mukaani. Kolme suurta miestä kavahtavat paikaltaan, yksi yrittää sanoa, ettei ehdi, että bussihan on kohta tässä; kiljaisen pari valittua sanaa siitä, mikä on tärkeää, mikä ei. He juoksevat rinnallani, huutavat, me kaikki teemme rynnäkköhyökkäyksen sinne, missä veri on ottanut vallan. Pojannulikat nauravat räkäistä naurua, syytävät haukkumasanoja papan muodottomaksi muotoiltuihin kasvoihin, potkivat vatsaa, jota mies vielä pystyy suojelemaan heikoksi käyneillä käsillään.

Yksi pääsee karkuun, toisen nappaavat bussipysäkin miehet. Se riuhtoo, yrittää kaverinsa perään, mutta poliisi on jo tässä, tämä kaikki kiinni minuuteista; miten joskus tuntuu, että yksikin minuutti on turha, mutta tänään nämä kaikki alle viisi kumpuavat sydämestä, hädästä, väkivallasta.

Mies ei sylje verta; veri loiskuu suusta. Taloni alakerrassa on ensiapupiste, juoksen sinne pyydän ambulanssihenkilöstöä mukaan, he tulevat, ja siinä me piiritämme tuon äsken niin väärin piiritettyä miestä pelko sormissamme, kaikkihan tässä pelkäävät, mies kiittelee, on vielä yllätyshyökkäyksestä ulallaan. Itken yltyvämmin, kun hän sanoo: "Älä neiti itke, olette niin kultainen kun autatte, ilman teitä en olisi selvinnyt." Pojannulikka poliisin raudoittamana sylkee, rääkyy: "Näytän sulle vielä vitun huora, näytän kun pääsen vapaaksi." 

Kuva: Kiosked Image Bank
"Älä välitä, ei se pääse. Se on sellissä siihen asti, kun kaveri löytyy, ja ehkä sillä on taustaa muutenkin. Toivottavasti se ei pääse pelkillä sakoilla", sanoo virkapuvussa rohkealta näyttävä nainen. Itken, en voi mitään; tuossa vierelläni köhii uhri, hyvä kun pystyssä pysyy, ja minulla on uhrin mieli. Tekisi mieli mennä miehen mukana sairaalaan, istua sen vuoteen vierellä lukea ääneen kirjoja, lohduttaa, sehän varmaan pelkkää koko loppuikänsä. 

Pelkäänhän minäkin. Miten muka oman taloni kulmalla käy näin. Miten tässä kaupungissa. Miksi nuo raivostuttavat, vastuuttomat nulikat tekevät mitään tuollaista. Yrittivät ensin "vain" ryöstää, mutta kun pappa ei antanut rahojaan, alkoivat potkia ja hakata, onneksi niillä ei ollut puukkoa. Olivat aineissa. Pirun perkeleen maitonaamat. 

Kun pääsen illalla kotiin, pitää kuunnella jotakin iloisempaa. Hakea internetistä hauskoja kotivideoita, katsella kesäkuvia. Toivottavasti vanhuksen haavoista ei jää syviä arpia. 

Kuva: Kiosked Image Bank

(Vaihdoin näkökulmaa, kerron kuin tämä olisi tapahtunut itselle, ja siltä melkein kyllä tuntuikin, kun työkaverini kertoi, mitä maanantai-iltana joutui kokemaan. Miksi, kysyn, miksi. Kyllä itku meinasi päästä!)

Ai niin ja mikä omituisinta; juuri maanantai-iltana katsoimme R:n kanssa elokuvan Kids. Ajattelin silloin, että argh argh, miksi. Mitä tuo tarjoaa, kun loppu ei ollut valoisa, kun elokuva korosti väkivallan, päihteiden ja suojaamattoman irtoseksin (vaarojen lisäksi) huumaavaa tunnetta?! Että olisi jotenkin hienoa tehdä sitä kaikkea. Aikuiskatsojana kyllä näki pelkät surulliset puolet, mutta R sanoi, että kun elokuva ilmestyi v. 1995, monet saksalaiset nuoret ottivat siitä mallia. Eivät nähneet, mikä mättää. Mielestäni tuota elokuvaa ei pidäkään tarjota nuorille ilman, että sitä sitten analysoi ja pohtii aikuisten/opettajan kanssa, sillä näin sieluni silmissä, kuinka jotkut (entiset) yläasteikäiset oppilaani hullaantuisivat moisesta.

21 kommenttia:

  1. Huh huh. Se ei minua yllätä, että joku hakkaa toista, mutta se kyllä edelleen, kun käännetään pää pois ja odotetaan bussia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä juuri! Tai että ei edes viitsitä tarkastaa, mistä huudot kuuluvat.

      Poista
  2. Huh tosiaan! Onneksi menitte väliin ja tyypit eivät päässeet kuin koirat veräjästä.

    VastaaPoista
  3. (Tai siis kaverisi meni, unohdin hetkeksi tuon näkokulmanvaihdon kun kuvasit niin aidosti)

    VastaaPoista
  4. Hyvä sinä!

    Tuo kun kerrot, että ei ollut puukkoa, olivat aineissa ja nulikoita, on minulle tuttua juuri yhdeltä Baijerin reissulta, jossa kävimme tapaamssa tuttujamme. Kulkimme kadulla, kun näimme yhtäkkiä nulikoita potkimassa ja myös ottamassa kiinni kyyhkysiä kadulta. Tarkoituksena ilmeisesti vääntää lintuparoilta niskat nurin. Minulla sumeni ja lähdin juoksemaan kohti kusipäitä. Ennen kuin olin perillä ystävämme ja R. ottivat minut kiinni ja sanoivat, että 'et mene, nuo ovat aineissa ja tekevät sinulle mitä vain.' Voimattoman raivon vallassa katselin niitä hulluja itkien...

    Voi miten pienessä on niin vanhuksen, kyyhkysen kuin kenen tahansa meistä henki, kun hullut tulevat kadulla vastaan.

    VastaaPoista
  5. PS. Älä ala elää koston pelossa. Tutut rikospoliisit ovat aina murhauhan alaisia, kun saavat jonkun linnaan. Silloin kun murhaaja vapautuu, koko perhe lapsia myöten saa ohjeet, miten selvitä. Ensimmäinen asia on muuttaa rutiinin eli aikataulut eli menemisten ja tulemisten aika pitää vaihtua tiuhaan. Mutta pelossa ei voi alkaa elämään: Se syö kaiken energian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei pidäkään pelätä, koko aikaa, kaikkea. Siis tätä tapahtumaa oli todistamassa työtoverini, en minä, mutta silti sitä miettii, että huh. Münchenin kun piti olla niin turvallinen mesta, mutta eipä taidakaan olla...ja siis ei taida missään maailmassa olla turvallisuuden perimmäistä pesää. Ärsyttää vain, että tuollaisia aivonsa turruttaneita ihmisiä on :(

      Poista
  6. Kultainen Helmi-Maaria, olet rohkea nainen ja menettelit ihan oikein!<333

    Toivottavasti tuo hakattu toipuu..:)))

    Oikein antoisaa marraskuun jatkoa sinulle, Helmi-Maaria!<333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerroin tästä tapahtumasta minä-muodossa, mutta tämän kaiken sankarina on siis työtoverini. Rohkea, rohkea ihminen. Olisin varmaan itse joutunut keräilemään itseäni hetken, ennen kuin olisin tajunnut toimia, tai mikä pahinta, olisin saattanut juosta väliin...mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, ja toivottavasti uhri selviää kaikista vammoista!

      Poista
  7. Näitä kun lukee lehdestä, ei lämähdä ihan niin pahasti naamalle kuin sillon kun sattuu omalle tai jonkun tutun kohdalle. Sinulla on todella rohkea työkaveri, sano se hänelle.

    Tätä lukiessa en voinut kuin toivoa, että kyseessä olisi fiktio.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välitän terveiset! Ja totta; uutisista napatessa nämä eivät tunnu niin pahoilta kuin silloin, kun kuulee, että jotain ihan oikeasti on tapahtunut ihan lähellä. Valitettavasti kyseessä ei ole fiktio :(

      Poista
  8. Oh, olipa hyvä kertojavalinta, toi tarinan iholle. Kammottavaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi tata meidan maailmaa ja sen menoja ja menemattomyyksia. Jotain on vialla jossakin pain, mutta kukaan ei parhaalla tahdollaankaan saa selville mika. Ongelmalla ei ole nimea, mutta se antaa merkkeja itsestaan juuri tallaisissa tapahtumissa. Surullista. Hienosti kirjoitettu, herkullisia kielikuvia jalleen kerran.

      Ihan harmittaa, miten kauan olen ollut tauolla blogimaailmasta! Nyt taas muistin mista olen jaanyt paitsi ;) Ah, tulen ahmimaan menettamiani teksteja seuraavien paivien aikana. Tekee hyvaa tassa opintojen ohessa! Kiitos sinulle jalleen kerran, valat uutta inspiraatiota minuunkin, joka taalla yritan pakertaa tieteen parissa ja haaveilen taiteesta :)

      Poista
    2. Kammottavaa todella, Dee :( Ja siis halusin minäkertojamuodossa esittää asian, kun tuntui liian lääpälääpältä muuten. Tämä tapahtuma tuntui iholla, vaikken sitä henkilökohtaisesti muutoin kuin "sankarin" suusta kuultuna kokenutkaan.

      Maria, tervetuloa takaisin blogielävien kirjoihin :) Ja hyviä opiskeluilmoja!

      Poista
  9. Intensiivinen väkevä minä-näkökulma, tuo tapahtuman, tunteet iholle. Ikään kuin totta.

    Valitettavasti totta.

    VastaaPoista
  10. Hyvin kuvailtu, liiankin hyvin.
    Onneksi työkaverisi meni väliin. On kammottavaa että tällaista tapahtuu, väkivaltaa väkivallan vuoksi. Pahiten kuitenkin ihoni sai kananlihalle ihmisten välinpitämättömyys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, miten voivatkaan ihmiset jättää näkemättä tai vedota kiireisiin :(

      Poista
  11. Huh :( Onneksi työkaverisi oli paikalla ja uskalsi toimia!

    Hienosti kirjoitit!

    VastaaPoista