keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Ihminen on iso leipäluukku

Pyörryn kateudesta; haluaisin olla rohkea. Eräs parhaimmista saksalaisista ystävistäni kertoi päätään pyöritellen ja sopivissa väleissä tuhahdellen, kuinka hänen entinen työtoverinsa on päättänyt lähteä. Tämä työtoveri, nimettäköön hänet Inkaksi, jotta asia olisi helpompi esittää, irtisanoutui töistä reilu vuosi sitten, otti 10 000 euron pankkilainan ja läksi kiertämään maapalloa. Chilen kohdalla Inka rakastui. Matka kuitenkin jatkui ja päätyi takaisin lähtöpisteeseensä Müncheniin muutama viikko sitten.

Inka ei mennyt takaisin töihin, vaan jäi kortistoon ja ilmoitti, että lähtisi tammikuussa kokonaan pois. Lähtisi Chileen. Miehen perään - vaikka hän on tutustunut tähän vasta muutaman viikon ajan monen monta kuukautta sitten.

Mies, jonka perään menin, vei minut 3 vkoa tapaamisemme jälkeen tuonne.

Inka ei osaa espanjaa. Mies hädin tuskin puhuu englantia - pariskunnan yhteistä kieltä. Mies asuu maaseudulla muutaman tunnin päästä Chilen pääkaupungista. Inka aikoo muuttaa Santiago de Chileen. Opettaa siellä saksaa varakkaille perheille (Inka ei ole koulutukseltaan opettaja, vaan laborantti). Nähdä miestä joka toinen viikonloppu (useammin ei ole varaa miehellä eikä varmasti tule olemaan Inkallakaan). Opetella kielen. Maksaa 10 000 euron velkansa saksalaiselle pankille opetustuloillaan (Inka ei vielä tunne Chilestä ketään, etenkään varakkaita perheitä, joissa halutaan oppia saksaa). 

Kamalinta on, että minäkin, brutukseni, erehdyin pyörittelemään päätäni. Minäkin sanoin: "Hän on tekemässä virheen." Minä jopa virnistin: "Hän tulee varmaan melko äkkiä pois - jos hänellä on rahaa paluulippuun." Ja kaiken kukkuraksi vielä kehtasin irvailla: "Muutaman viikon tutustumisen jälkeen ei kyllä kannattaisi noin hurjasti lähteä. Miksi se mies ei tule tänne?"

Salzburgiin en pääsisi niin usein kuin nykyään, jos en olisi lähtenyt.
Ja nyt olen pelkästään kateellinen. Kadun epäilyjäni, poden ihka-aitoa syyllisyyttä, ei ole minun tapaistani tuomita noin. Sitä paitsi miten voi noin rohkea olla! Herranjestas. Ihailtavaa. Oikeasti. Jos tuo 30-vuotias nainen pärjää, ja toivottavasti voidaan sanoa KUN hän pärjää, on kaikella hintansa. Kaikella on jumalainen arvonsa. 

Toivon sydämeni pohjasta Inkalle kaikkea hyvää. Toivon, että hänen ei tarvitse palata maitojunallalentokoneella takaisin. Toivon, että vaikka hän ei ole miehestä nähnyt kuin vasta murto-osan, rakkaus kasvaa ja roiskuaa. Hyvä Inka. Go, go!

Pitää ajatella; matka on tuskainen, mutta perillä palkitaan!
Samalla mielessä pyörii ryhtyminen. Uskaltaisinko todella itsekin. Saksaanhan oli loppujen lopuksi turvallista lähteä. Etenkin kun R on hyvätuloinen ja hän kirjaimellisesti antoi minulle viikkorahaa vaikeina aikoina. (Tsiisös, viikkorahaa, voiko riippuvaisempaa olla!) Ja saksaa nyt oppii melko helposti, joten alkuvaikeuksien jälkeen täällä kyllä saa töitä (entinen, vuoden takainen minä murhaisi itseni, jos kuulisi, kuinka näin kepeästi tänne muutosta puhun!), ja sitä paitsi täältä olisi ollut helppo, taloudellisestikin, palata takaisin, jos kaikki olisi lakannut toimimasta.

Joten nyt haaveilen ryhtymisestä. Ainoa vain, että on otettava huomioon R. En lähde ilman R:ää. Se olisi loppu. En halua, että R loppuu. Yritän jollakin keinolla saada hänet. Mukaan. 

Paljastettakoon tässä, että The Unelmanani on ollut jo muutaman vuoden verran lähteä kiertämään Etelä-Amerikkaa. Rahaahan ei nyt kyllä ole noin hurjiin retkiin, mutta olisipa huisia lähteä ilman rahaa ja pärjätä. Sitä paitsi unelmana ei ole enää kiertäminen. Unelmana on jääminen.

R:n kanssa ollaan puhuttu vähän eri suunnista maapallolla. En usko, että loppupeleissä R lähtisi. Hän kyllä puhuu, mutta hän ei ole toiminnan mies. Minä taas toimin. Joten kummakos tuo, että kirjoitan. Kirjoitan itseni toisaalle, kun en juuri nyt muutenkaan pääse. Sitä paitsi kateellinen ei pitäisi olla. Olen nähnyt aika henmetin paljon ja paljon tulen näkemään, mikäli se itsestä riippuu.

Suuri paljastus olkoon myös tämä: viime aikoina olen punninnut kirjailijuutta ja omia halujani. Kirjoitan, koska se on hengitystä, mutta. MUTTA jos pitäisi valita, valitsisin matkustamisen. Kirjailijuus ei ole enää sellainen hohtava, kultainen, spesiaali asia, mitä tahtoisin vaalia. Välillä jopa terävällä sanalla vituttaa tämä nykyinen kirjailijahypetys. On niin huikeaa ja hehkeää, muka, olla kirjailija. Varmastihan menestyvällä kirjailijalla on leppoisat oltavat, mutta tällaisella marginaalikirjailijalla on ensinnäkin usein luu kurkussa, toiseksi minun kaltaisiani kirjailijoita ei arvosteta tarpeeksi, joten kirjallinenkin kateus ja masennus siitä, että ei ymmärretä, kasvaa, ja kolmanneksi en ole koskaan halunnut olla samaa kuin massa. Ja aika iso massa haluaa olla kirjailija. Joten minua ei oikeastaan enää huvita. Mieluummin olisin matkustaja.

Ja tsemppaan sydämeni pohjasta heitä, jotka ovat lähteneet tai aikovat lähteä. Olette rohkeita. Onnea matkaan, darlings!

Tämä ei ole sen kauempaa kuin Berliinistä toissa kesältä, mutta voi miten tätä voi tulkita monesti!
P. S. Olen rakastunut erääseen kirjaan. Herta Müllerin Ihminen on iso fasaani -romaaniin. Kun osaisi itsekin jotenkin niin. Müllerin lauseet ovat lyhyitä, en tahdo samaa itse, mutta hänen tapansa ilmiantaa asiat on jotain aivan hävyttömän lempeää, karua, totta.

19 kommenttia:

  1. Rohkeutta on monenlaista, joku rohkenee lähteä, toinen rohkenee kirjoittaa lähtemisen kaipuustaan ja peloistaan, kuten sinä. Oikeastaan ei ole väliä sillä, mihin rohkeus kohdistuu, vaan tärkeintä on se, että toimii omasta pelostaan huolimatta.

    Minusta on otettu kuva noiden samaisten kivipaasien keskellä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuo muistomerkki Berliinissä on hieno :)

      Rohkeutta on totta tosiaan monen mallista. Joskus vain järki ja muut seikat menevät rohkeuden edelle...

      Poista
  2. Olisin ajatellut samoin. Että olipa hömelö ja tunneorja ihminen, kun lähti Chileen pikku ihastuksen takia.

    Mutta eihän sellainen ole pois keneltäkään. Ja usein tekemättä jättämiset kaduttavat enemmän kuin tehdyt asiat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Itsehän, etenkin aikuisiässä, teemme päätöksemme. Toivotaan, ettei hän nyt aivan näänny koetuksellaan!

      Poista
  3. Kuulostaa aika Eat-pray-Love matskulta. Olen ite myös noin kolmekymppinen ja suht boheemi, mistä on seurannut se, että näitä jätän-kaiken-taakseni-ja-lähden-maailmalle tuttuja alkaa olla jo melkoinen liuta. Varmaan 20-30 tyyppiä. Vähintään. Osa palaa takaisin ja huomaakin haluavansa tavallisen keskiluokkaisen elämän, mistä Silmiin pistävintä onkin, että näiltä reissuilta palautuvat hankkiutuvat hyvin suurella prosentilla nopeasti raskaaksi paluunsa jälkeen.

    Muutama kaveri on myös jäänyt matkalle. Kukaan heistä ei ole ihmeemmin "menestynyt", vaan ovat päätyneet esimerkiksi oliivinpoimijoiksi Kreikkaan. Sellainen elämä on varmastikin ihan kivaa, mutten usko, että se on ihan yhtä auvoista kun mitä Fb-kuvissa annetaan ymmärtää. Näille matkalle jääneille ihmisille taitaa olla yhteistä se, että Suomessa on ollut vaikeuksia ja on lähdetty niitä karkuun ulkomaille.

    Omalla kohdalla olen tullut siihen tulokseen, että onni ei löydy lähtemällä, vaan sillä että rakentaa (henkisesti) rikkaan elämän sinne missä on. En usko, että palmut ja lämmin ilma voisivat ikinä korvata esimerkiksi sitä, että saa puhua rikkaasti omaa kieltään ja niin, että ympärillä olijat ymmärtävät mistä on kyse.

    Osaan ihan mukiinmenevästi englantia, mutta jos joutuisin elämään englanniksi, niin kyllä se tuntuisi siltä, että menettäisin suuren osan itsestäni. Sävyjä häviäisi hirvittävästi. Joutuisi ikäänkuin maalaamaan maailmaansa rajoitetulla paletilla.

    Luulen, että näissäkin asioissa itse unelma on tärkeämpi kuin sen toteuttaminen. On ihanaa kuvitella itsensä hiekkarannalle maistelemaan pina coladoita, mutta kyllä se arki sielläkin tulee vastaan... Tämän voi rivien välistä lukea vaikka Espanjan aurinkorannoilla eläkepäiviään viettävien ihmisten tarinoista. Joo säät on kivat, mutta silti hyvin moni ajautuu esim. alkoholismiin, siksi ettei ole muutakaan tekemistä, tai pyritään upottamaan murheitaan pulloon.

    No, en tiedä miksi tuli nyt avauduttua tänne näinkin laajalti.. Etenkin kun Saksassa asuvana tiedät lähtemisestä varmasti paljon enemmän kuin minä, joka en ole koskaan lähtenyt mihinkään kuukautta pidemmäksi aikaa.

    Toivottavasti silti oli edes jotain iloa edes joistain noista valitsemistani sanoista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Avaudu ihmeessä, siksihän on tämä kommentointimahdollisuus!

      Minä olen vähän eri mieltä joissakin asioissa. Esimerkiksi omalla kohdallani "lähteminen" ei tarkoita sitä, että kuvittelen itseni jonnekin palmun alle rantahiekalle. Ennemminkin haluan nähdä vuoria, siirtää niitä. Haaveilen vapaaehtoistyöstä (mitä tietenkään ei jaksaisi vuotta, kahta kauempaa) ja jo maailmaa tallanneena tiedän, että koti on tärkein asia. Mutta kun sen kodin voi myös kantaa mukana. Sopeutuminen vie aikansa, mutta kun on sopeutunut, näkee myös aivan kamalasti kaikkea.

      En usko, että tämäkään neiti Inka on lähtemässä Chileen aurinkolomakuvitelmat mielessään; hän tiedostaa sen, että rahaa tulee olemaan niukasti, ja toivottavasti hän myös tietää, ettei ilman kielitaitoa ole todellakaan helppoa. Hän on lähtemässä puhtaasti rakkauden perässä - kuten minäkin läksin tänne Saksaan.

      Kaipaan järjettömästi entistä työtäni Suomessa. Siis välillä niin paljon, että tekee kipeää, samoin kuin rakkaita ihmisiä. Mutta toisaalta sydämen perässä pitää kulkea. R otti minun sydämensä taskuunsa, enkä halua sitä jättää.

      Joten jos R ei lähde kanssani katsomaan laitoja, en lähde minäkään. Siinä vaiheessa teen valinnan ja tyydyn pikkumatkoihin - mikä taas ei tyydyttäisi matkustajaa sisälläni, mutta pitäisi sen hiljaisena :)

      Poista
    2. Niin, en itsekään useimmiten ole kanssani samaa mieltä paria hengen vetoa pidempään. Asiat on niin monisäikeisiä. Tykkään silti kärjistää :)

      Itsekään en ole lähtenyt mihinkään lähinnä sen takia, ettei vaimo ole ollut halukas lähtemään.

      Poista
  4. Kirjoitit tuosta matkakaipuusta niin, että menin kananlihalle. Ihan kuin olisin tuon itse kirjoittanut. Minäkin haluaisin lähteä ja olla poissa, kauan. Ehkä kokonaan.

    Inkalle nostan hattua ja toivotan onnea! Mikä on oikeastaan pahinta, mitä voi tapahtua? Ehkä se, että joutuu palaamaan, jos ei halua. Mutta ei sitä koskaan lähde minnekään, jos pelkää palaamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta; 10 000 euroa ei ole niin iso pankkilaina, että Inka menettäisi "elämänsä" jonkin niin tylsän asian kuin rahan takia. Hyvä, että hän seuraa sydäntään :) Niinhän olet sinä ja minäkin tainnut tehdä!

      Poista
  5. Helmi-Maaria!

    Minusta sinulla on hieno elämä Saksassa. Kauan tuskailit liian pienten tulojesi kanssa, mutta nyt tuntuu nekin asiat olevan hyvin. Miksi haluat riskeerata niin paljon ja kiertää maailmaa? En usko moiseen onnellisuuteen, mutta tietenkin jokainen on oman onnensa seppä tai päinvastoin! Minusta asiat kannattaa harkita perinpohjin, mutta toivotan kaikkea hyvää päätöksellenne mikä se sitten onkin!<3333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minunkin mielestäni minulla on erityinen elämä täällä Saksassa. Enkä nyt ihan heti tahdokaan mihinkään. Mutta haluaisin kyllä toteuttaa haaveitani. Unelmointi kun ei näin kiivaalle persoonalle tunnu riittävän :D Minusta maailman kiertäminen on ennemminkin, siis minulle henkilökohtaisesti, näkemistä kuin riskeeraamista. Mutta tokihan tässä mietitään, mitä ikinä tehdäänkään. Hehkua loppuviikkoon!

      Poista
  6. Jotkut tulevat onnelliseksi, kun ovat menossa, toiset kun ovat paikallaan turvallisesti. Raha ei ole sama asia kuin onni - pienituloinenkin voi olla onnellinen jne. Seikkailu - se on joillekin sitä, mikä tuo onnea ja pitää hengissä. Oli vaan pakko sanoa :-)

    Itse olen monta kertaa rikkonut "turvallisen" elämäni (mm. ottanut lopareita töistä jne.) ja aina olen saanut sen rakennettua uudelleen ja entistä ehompana itselleni. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhdyn kommenttiisi :) Minulla on sama kuin sinulla, että olen rikkonut elämäni muutamaan otteeseen ja rakentanut uudelleen. Jostain syystä en osaa pysyä paikoillani kauhean kauaa. Miehetkin ovat vaihtuneet, mutta tämä...tämä pysyy. Tämä on sellainen, jota ilman en siis enää aio liikahtaa, vaikka sielu huutaisi, että liikahda!

      Poista
  7. Minäkin kai olisin sanonut että pian tulee takaisin...rohkeaa lähteä noin kun lähtökohdat eivät ihan parhaimmasta päästä ole mutta who knows,ehkä siellä sitten tapahtuukin jotain...
    Olen itsekin lähtenyt miehen perään,,,tänne....ja muuttanut maista toiseen,ja kaikki nuo päätökset ovat vain rikastuttaneet minua henkisesti.
    Toivottavasti pääset kiertämään Etelä-Amerikkaa...osa minust jäi sinne ja olisi ihana päästä sinne uudelleen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä olet totta tosiaan kyllä muuttaa paukutellut ja nähnyt hullun lailla maailmaa :) Nostan hattua! Toivotaan tosiaan, että tuo unelmani vielä jonain päivänä sihahtaa käyntiin!

      Poista
  8. Kustantamosi tyyppien kannattaisi kutsua Savonia-palkinnon järjestäjät visiitille tutustumaan kustantamon toimintaan. Sen luulisi auttavan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedä häntä, auttaisiko, nimittäin Ntamo on yhden miehen yhtiö. Ja toisaalta eipä tässä palkintoja varten kirjoja kirjoiteta :)

      Poista
  9. Mä ajattelen, että monesti suurinta rohkeutta vaatii jääminen. Tämä ajatus on tullut ihmisten kipeää sinkoilua seuratessa. Oma perhe ja omat ihmissuhteet on toimineet tässä hyvänä peilinä. Kaikkein pahimpia on neli- ja viisikymppiset :-). Etenkin neljääkymppiä lähestyvät naiset ja viiskymppiset miehet. Sori jos tää kommetti loukkaa jotain lukijaa. En vaan näe kauheasti järkeä siinä, että ensin vuosia tiedetään tasan tarkkaan mitä halutaan, ollaan varmoja kaikesta, rakennetaan vimmatusti ja sitten! Naps. Rikotaan kaikki ja aloitetaan alusta koko show, jossain muualla. Sama vimmattu hulluus, mennyt vaan lakaistaan tieltä ensin. Pahimmillaan sännätään suinpäin uuteen, täysin miettimättä. Ou nou.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tuokin, että jääminen on myös rohkea teko. Onneksi suurin osa ihmisistä jää. Tai oikeastaan se ei ole rohkeutta, vaan kunnioitusta sitä kohtaan, mitä on.

      Poista