perjantai 16. marraskuuta 2012

Usko tai älä mutta olen jäävi mitään sanomaan

Miten mukavaa, että täällä on jo sellainen koti, että yllättävissä paikoissa tapaa ystäviä, kuten vaikka tallilla. Menin eilen maneesiin ja olin keskittynyt tammaan allani, kun yhtäkkiä kuulin jonkun, enkä ihan vain jonkun, vain ystäväni rouva I:n huikkaavan: "Moikka!" Siinä sitten ratsastelin hikisenä tunnin, I jäi odottamaan oman tuntinsa päätteeksi, ja olimme aivan heppatyttöjä, kun hoidimme Tinan karsinaan yhdessä, poljimme juna-asemalle pyörillä kuin pienet tytöt, yhdessä, ja jaoimme suurimman osan junamatkasta yhdessä. 

Ystävistä puheen ollen: teitä on vähän ikävä, puluset! Terveisiä, XXX!
Kun oman ajan on sullonut mahdollisimman tiukaksi pitkulaksi, josta katkeilee vain harvoin osia ystäville, on oikein hätkähdyttävää saada ex tempore ystäväaikaa. Kyllähän tietysti raivaankin välillä sitä aikaa, miten tässä muuten muka eläisi tasapainoista elämää, mutta esimerkiksi arkena tapaan hyvin, hyvin harvoin ketään. Pirullisen työelämäpenteleen takia. Kun muut tapaavat töiden jälkeen ystäviään ja pitävät hauskaa, minä kömmin kotiin ja avaan läppärin, suoristan sormeni ja selkäni, annan niiden paukahtaa kirjoitusasentoon, ja aloitan.

No. Nyt on kuitenkin sellaiset markkinat, että laitan tänään Tuulen tatuoiman taivaan luottolukijalleni (joista siis yhä vaivaa kammoittava pula, sillä tämä yksi, lempikirjailijani muutes, ei nyt oikein riitä..tarvitseehan aina enemmänkin kuin yhden näkökulman, vaikka hänen näkökulmansa ovat aina olleet silmät avaavia!), joka on auttanut minut kirjailijantielläni matkaan, ja jään odottamaan muutosten sumaa. Työn alle jäävät vain runokokoelma sekä englanninkielinen käsis, jota kohtaan tunnen yllättävää, suorasanaista ikävää. 

Teitäkin on vähän ikävä, ystäväni mojitot!
MUTTA silti nyt alkaa sellainen välivaihe, että pari viikkoa toivottavasti pysyn kurissa, tai edes yhden (siis todennäköisesti vain yhden tai kenties vaivaisen puolikkaan), ja jaan aikaa ystäviin edes pari tuntia töiden jälkeen. Niihin, joita näen vielä harvemmin kuin tätä tallitörmäämisystävää; niihin, joita en ole kuukauteen tai kahteen ehtinyt tavata ja jotka jo harmistuneina utelevat, että milloin viimein. Olen jo sopinut treffejä, ruksannut kalenteriin, jotta muistaisin enkä antaisi millekään typerälle (ihanalle!) kirjoitusinspiraatiolle mitään sijaa. Tai siis kyllä, aamuvarhaissijaa ja iltamyöhäissäälisijaa, mutta that's it. 

Ja tänään, nyt, heräsin kuudelta kirjoittamaan, mutta arvatkaapa kuka heräsi aivan liian varhain; eihän minulla juuri tänä Prahaan lähtemisaamuna ole mitään kirjoitettavaa! Muuta kuin vielä viimeisten sivujen lehteilyä Tuulen tatuoimasta taivaasta. No, toisaalta, voin ehkä kerrankin olla sellainen aah-rakastan-sinua-tyttöystävä, sellainen mukava ja sympaattinen myös aamulla. Ehkä jopa juoda aamuteen yhdessä tuon tummasilmäisen sydämenikalastajan kanssa. Fiilistellä iltaa, jolloin kannamme selkä vääränä laukkuamme kohti hotellia seepian värisessä Prahassa. Niin ja siis pitäähän sinne töihinkin mennä. Ja ehkä voisin tukankin kihartaa. Ja vaikka laukkuun sulloa jotakin vaihtovaatteiden tapaista. 

Anyways iloa viikonloppuunne! Kuulemisiin maanantaina. Olen muutes melko kyllästynyt tähän Bloggeriin. Pentele. Se tökkii, jumittaa, ei anna vastailla kommentteihin silloin kun tahtoisin, antaa odottaa. Voipi olla, että vaihdan blogiani johonkin toiseen. Tai sitten en. Aktiivisuudellakin kun on rajansa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti