sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Riipaisevaa melua tyhjästä

Toivotan riipaisevan lempeää, kaunista, hedelmällistä, lumoavaa, hämmästyttävää ja ennen kaikkea rentoa joulua kaikille lukijoilleni, kaimoilleni, sukujuuriltaan kadonneille vaeltajille, ystävilleni, kollegoilleni ja perheelleni.

Vetäydyn vajaaksi kuukaudeksi piiloon ja astun sitten taas entistä ehompana takaisin. Jotenka tässäpä samalla tietenkin toivon, että vuosi 2013 tuo tullessaan kaikenmoista hyvää koko kuultavalle konkkaronkalle, eli sinulle ja sinulle ja hänelle! Tämä kuluva vuosi on ollut hyvä, mutta ensi vuosi on jännittävämpi, kun sitten tulee ulos kolmas romaani ja novelleja, tulevat silmistäni säihkeet, iholla kuultavat pirteät kuviot.

Okei, tiedän; menee jo yli, mutta laitanpa silti tämän kuvan tänne.
Täällä Saksassa on aivan kamala ilma. Vettä ropisee kasvoille vaakatasossa, puut kurottelevat toistensa oksia, tuuli riepottaa pientä ihmistä, kuka tahtoisi olla ulkona. Lämmintä on 15 astetta, pimeä pyyhkii katsetta. Tekisi mieli olla Suomessa, nietosten kyljessä, nauttia lanttulaatikosta ja karjalanpiirakoista, mökillä puusaunan lämmöstä. Olen puolestanne iloinen, kun teillä siellä olevilla on niin tunnelmalliset oltavat!.

Olen nyt Paderbornin kupeessa, R:n vanhempien nurkissa, koetan saada mielen jouluiseksi. Ehkä se vielä muuttuu, ja jos ei, onko sen edes pakko. En ehkä haluaisi joulua edes viettää, en olisi sitä viettänyt lainkaan, ellei se olisi R:lle niin tärkeää, että ollaan hänen lapsuudenkodissaan. Mutta rauha täällä sentään puhuu, vaikka aamupäivästä sodimme oikein kunnon riidan, toivottavasti vuoden viimeisen.

Keskiviikko jännittää, lähdemme aikaisin aamulla matkaan, en ole koskaan vielä käynyt Pohjois-Amerikassa, katselen kuvia New Yorkista, paljastunkohan siellä kokonaan. En malta. On MoMaa, Metiä, Empire State Buildingia. On punaista ja valkoista ja tuhansia valoja. Tuleeko siellä valoista kipeäksi. Joka puolella valojen rakentamaa melua. Ruokaa ja Central Parkia; jos tervehdyn, juoksen aamulenkit siellä. 

Näen kohta vauvan, mutta haluaisin mieluummin nukkumaan. Olen tanssinut kahtena yönä peräkkäin, eilen veden voimalla, mutta silti tuntuu että olisin nauttinut tynnyrillisen kitkeriä juomia. Maailma kapenee, kun siitä ei pidä kiinni, joten pidän kiinni kaikista kulmista, pidäthän sinäkin, jotta laajenemme yhdessä oikeisiin suuntiin.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Anteeksi, mutta olen pahis.

Ou nou. Olen myöhässä töistä. Ehkä jopa vähän tahallaan, tai siis täysin tahallani, sillä joudun jäämään sinne yliajaksi. Viimeinen päivä kestää vain kahdeksasta kahteentoista, mutta minä jään kouluttamaan vanhempia marsuasiantuntijoiksi. Joten saan kai puolisen tuntia myöhästyäkin. Kun normaalisti aamuvarhain siellä ei tarvita kahta työntekijää ja muita hyviä tekosyitä. Sitä paitsi lääkäri olisi eilisiltana kirjoittanut saikkua, mutta sanoin pontevuutta silmissäni, että ei missään nimessä.

Sitä paitsi mieluummin pidän nyt hiljaisen hetken ja ihailen uusia kenkiäni, jotka hankin New Yorkin ja Karibian rientoja varten....


P. S. Jos et vielä ole tehnyt suuria eleitä, käy tykkäämässä Pintanaarmuja-romaanin sivua Facebookissa kuin tykki!

torstai 20. joulukuuta 2012

Halaa mua, lumikulta!

Päähän porataan mutkikkaita tunneleita. Poskionteloissa on disko. Jumputtaa. En halua edes ajatella, ketkä siellä tanssivat.

Ja selkä rahisee. Ei se kestä makaamista vuorokauden vertaa. Tahtoisin jo istua kuten istun kirjoittaessani tärkeitä asioita. Kuten kauniita lauseita, kuten silloin, kun annan itseni ylen paperin päälle.

Mutta. Onneksi, ikinä koskaan ikuisesti kiitoksia onnien onneksi maailmassa on kirjoja! Hyviä sellaisia. Onneksi en ole niin tuskallisen kipeä, etten olisi eilen, sairaslomapäivänä, jaksanut lukea - tosin kirja lepäsi vieressäni, en jaksanut pitää sitä kädessä - vaan pääsin omista kivuistani pakoon lukemalla toisten kivuista. 

Kiitos Leena Lumen ja hänen vuosittaisen Kaunein kirjankansi -kilpailun, sain käsiini Satu Grönroosin Lumen syli -romaanin. Aloitin sen lukemisen eilisaamuna, kun olin ensin vetänyt annoksen aspiriinia, soittanut töihin olevani kipeä, hankkinut sijaisen, nukkunut aamuhorkkaunet ja juonut kolme kupillista hunajateetä (olen niin sitä mieltä, että tee EI auta flunssaan eikä auta valkosipulilla mässäily eikä varsinkaan appelsiinien kaluaminen puhumattakaan urheilusta nimeltä "päällekkäin painiminen vällyjen välissä"!). 


Ihastuin heti alussa Grönroosin vilpittömään, puhtaaseen, mutkattoman kauniiseen kerrontaan. Sain ahmittua koko romaanin muutamassa tunnissa (välissä vetelin kahdet parin tunnin päikkärit, joten tein tavallaan täyden sairastustyöpäivän) enkä päivätorkkuja lukuun ottamatta voinut lopettaa kesken, vaikka päästäni raastettiin tuskalastuja ja nenääni piti sumutella kaikenmaailman kemikaaleilla, jotta pysyisin avoinna ja jotta diskon melu ei yltyisi sietämättömäksi. 

Totuttuun tapaan en tässä käy kertailemaan juonta sen kummemmin kuin kertomalla, että Lumen syli on riipaiseva kertomus pienestä koulutytöstä, hänen perheestään ja hänen opettajastaan. Helmi (ai että rakastan tuota nimeä..jos mieheni ei olisi saksalainen, nimeäisin mahdollisen tyttäreni Helmeksi - tosin en ole ollenkaan varma, haluanko ikinä mitään lapsen tapaistakaan) on ihana. Kaiken kaikkiaan rakastettava henkilöhahmo. Sellainen, jonka takia surettaa. Sellainen, jonka takia hymyilyttää. Sellainen, jota rakastaisin pyytämättä.

Helmi-raukalla on tukala asema isättömässä perheessään; velipojat kiusaavat eikä äidistä irtoa lämpöä saati ymmärrystä, vaan pelkkää tyylipuhdasta arjen askareista suoriutumista. Äiti menee lopulta puhki; eivät äidit kaikkea jaksa, kuten vähävaraisuutta, ongelmia aiheuttavaa esikoista, rakkaudenkaipuuta. Paras ystävä jää kuorma-auton alle, esiintyy enää enkelinä Helmin rinnalla.

Theresienwiese vähän lumen alla. Lumet sulivat viikonloppuna pois.

Helmin opettajallakin on vaikeaa. Itse asiassa tuntuu, että kaikilla tässä kirjassa on vaikeaa velipoikia lukuun ottamatta, mutta mikä ihmeellistä; romaani ei siltikään kaadu. Vaikka toivottomuus ja ahdinko painavat raskaat kätensä kaiken ylle, vaikka valoa ei juuri vilahtele (paitsi ihanan Helmin myötä), romaani kantaa alusta loppuun saakka. Romaani on ehjä. Juoni jännittyy tyylikkääksi kaareksi, jää loppuratkaisu(i)ltaan tulkintojen varaiseksi - mikä minuun lukijana iskee kuin sähikäinen. Pidän tulkinnanvaraisuudesta, ja viljelen sitä omissakin romaaneissa kuin pyy.

Ihmettelen Lumen sylin miltei täydellistä tuskaisaa tunnelmaa, sillä yleensä romaanilta kuin romaanilta vaaditaan ehkä enemmän toivoa, enemmän jotakin hyvää kaiken pahan keskelle, mutta lopettaessani Lumen sylin olin puhtaasti vaikuttunut, lumisokea. Surullinen mutta innoissani. Grönroos vetäisi minut hiljaiseksi. Mikä on yksinkertaisesti huikean suorituksen merkki.

En itse asiassa osaa sanoa tästä muuta - niin sanaton olen. Olen myös varma, että luen romaanin vielä uudelleen. Lisää kokemuksia voitte lukaista muutamat mainitakseni Leenalta, Annika K:lta ja Kirsiltä, joiden kautta pääsee myös muihin arvioihin linkkien kautta.

Baijerilaisia appelsiineja. Täällä ei siis juuri nyt ole lunta. Kuva on vanhahko.


Ja tänään menen jo töihin. Ei ehkä pitäisi. Mutta minkäs teen. Enää tämä ja huominen työpäivä (huominen on sitä paitsi puolikas, suljemme jo klo 12, paitsi minä pidän marsukoulutusta puoli yhteen!) ja sitten alkaa loma. Lähden lauantaiaamuna Paderborniin australialaisen kaverimme kyyditsemänä (R lähtee jo tänään, vaikka astianpesukone pamahti, vedet lensivät lattialle, ja minä olen se, joka joutuu olemaan "rohkea" kaikenmaailman remonttiherrojen seurassa), ensi keskiviikkona New Yorkiin. Siihen mennessä aion tietysti olla terve kuin kadonnut karpalo. Ja ah, mitä pakkaamisen iloa, kun saa pakata myös kesämekkoja Floridaa ja Karibian risteilyä varten. Ehkä tahdon mennä itsekin tanssimaan poskionteloissani jylläävään diskoon.

P. S. Helmistä tuli koko ajan mieleen Maria Peuran On rakkautes ääretön -romaanin pieni päähenkilö. Olkoonkin, että näiden kahden päähenkilön elämät ja kohtalot ja kokemukset ovat kaukana toisistaan. Molemmat olivat yhtä sympaattisia. Sellaisia, joita olisi tahtonut rientää suojelemaan ja ymmärtämään!

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Saankohan haavoja?

Jos on kamalassa flunssassa ei ehkä kannata lukea kirjaa, jossa päähenkilö potee viidettä vuotta viruksen jälkeistä "tilaa". Toisaalta sitten taas kamalassa flunssassa moisen kirjan lukeminen tuo lukuelämykseen tiettyä autentisuutta. Sellaista pelkoa. Halua parantua. Kauhua, kiitollisuutta siitä, että tähän mennessä on pysynyt hennoilla tolpillaan.

Sain juuri luettua Maija Haaviston kirjoittaman Makuuhaavoja-romaanin. Ja nyt sitten tietysti pelkään kaikenmoista. Kuten sitä, että alan kärsiä päähenkilön, Kain, kärsimästä hyperaukustikoksesta. Että kuulisin liian paljon, että kaikki äänet särkisivät. Että tämä flunssa muuttaisi minut voimattomaksi, viideksi vuodeksi vuodepotilaaksi. Että että.


Kun aloin lukea Makuuhaavoja, pelästyin; neljäs romaanikäsikseni Tuulen tatuoima taivas käsittelee ääniä. Liikoja ääniä. Hulluksi tekeviä ääniä. Ajattelin tietenkin, että voi ei, nytkö tämä Maija ehti sitten ensin. Kirjailijan ikuinen pelko kenties; ehtiikö joku kirjoittaa juuri sen, mistä itse aikoo. 

Mutta onneksi Makuuhaavoja keskittyy ihan muuhun. Nimittäin Kain yksitoikkoiseen, suppeaan elämään sängyn omana. Kai kuvittelee, mitä naapureiden elämässä tapahtuu, mistä erityispointsit kirjailijalle; hän on osannut kirjoittaa uskottavasti kuvitellun elämän romaanin sisälle. Siis sellaisen, joka tapahtuu päähenkilön mielessä; Kai kuvittelee, miten muut hänen ympärillään telmivät. Tämä toimii. 

Ensin mietin, että ei toimi, että miten muka päähenkilö voi olla minäkertoja ja samalla kaikkitietävä, mutta alkuepäilyjen jälkeen nielin tämän; tietenkin päähenkilö voi olla kaikkitietävä. Hänhän makaa sängyssä. Hänhän kuulee kaiken. Ainoa tapa, millä hän pääsee ulos asunnostaan, on kuvittelun voima. Hän kuvittelee naapureidensa elämät. Mikäli jaksaa. Hän kun on liian voimaton makaamaankaan.

Äänet. Miten ne kaikuvat, miten särkevät joitakin meistä.
Haavisto kirjoittaa hyvin selkeää, nopeasti luettavaa tekstiä. Välillä ehkä alkoi kyllästyttää jatkuva pessimismi, se, että kaikkien kohtalot vaikuttavat jokseenkin tylyiltä tai että sivuhenkilöt näytetään kylminä, kuten päähenkilön ex-tyttöystävä, mutta toisaalta voiko muunkaanlaista näkökulmaa olla. Kailla kun ei ole muuta. Kailla ei ole mitään muuta kuin romaanin sympaattisin henkilöhahmo, Katri-sisko, ja kuolemaa tekevä äiti, joka on Kaille oikeastaan jo kuollut, mutta on hänellä sentään muistot. Ja myöhemmin tulee myös Sannu, naapurintyttö, joka kuitenkin lisää soppaan oman menneisyytensä verran surua. Hän edustaa lopulta, onneksi, toivoa.

Mikä yllätti minut, kaiken tämän pessimismin keskellä, oli se, että herkistyin loppumetreillä. Ihan jopa melkein tippa pyrähti linssiin. Loppu olisi voinut kuitenkin olla vielä vähän enemmän toiveikkaampi. Jotenkin Kai-paralle soisi sellaisen. Jotenkin odotinkin vähän enemmän actionia edes johonkin väliin - tosin voiko sitä actionia olla, kun päähenkilön tilanne on mikä on.

Huomaa myös, että kirjailija on tehnyt paljon taustatyötä: romaani on asiantunteva ja luotettava. Välillä tuntui kuitenkin, että ehkä vähän liikaa jopa; tuli sellainen paasauksen alainen tunne. Että nyt tässä syötetään minulle koko ajan tietoa. Faktoja vitamiineista lähtien mausteisiin, makuuhaavoihin, sairauksiin. Että vähempikin riittäisi, että voisi yrittää herätellä enemmän vaikkapa lukijan tunteita. Ehkäpä Haaviston tausta tietokirjailijana säteilee tähän romaanin tietoa välittävään säikeeseen.

Romaani on myös kantaa ottava. Se piikittää yhteiskuntaa, joka ei kanna huolta kaikista sairaista. Kuinka monta vuodepotilasta Suomessa (ja missä tahansa) mahtaakaan olla - sellaista, joka ei yhteiskunnan silmissä ole vakavasti sairas?


Maija Haavisto pitää blogia, missä hän kirjoittelee elämästään Hollannissa ja nostaa usein esille epäkohtia. Hän on myös vammaisten puolesta puhuja sekä mielestäni varsin tehokas ihmisoikeusaktivisti, jos nyt noin voi sanoa. Suosittelen Makuuhaavoja etenkin heille, joiden elämä tuntuu kurjalta. Heille, jotka kitisevät pikkuisista asioista, kuten tukkeisesta nenästä, kipeästä kurkusta. Eli siis sellaisille kuin minä tässä viime päivinä. En kuitenkaan, oikeasti, suosittele lukemaan tätä flunssaisena. Ettei vain tule ylimääräisiä pelkotiloja. Minulla on nyt sellaisia. Flunssa ei vain lähde, jään ehkä tänään kotiin, mikäli saan hankittua töihin sijaisen, mikäli pääkipu ei vain lähde.

Makuuhaavoja on lukenut Calendula sekä Sisältää yksinäisyyttä -blogin kirjoittaja.

P. S. Apua. Ei sitten kannata googlettaa kuvahaulla sanaa makuuhaavoja. Menivät kyllä nyt sitten ruokahalut ja päiväunet. 

P. S. Ei myöskään kannattaa googlettaa kuvahaulla sanaa meerschweinchen. Mikä on saksaa ja tarkoittaa marsua. Siellähän sitä köllöttää kuvien uljaassa joukossa marsupihvi. Ääks.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Hei, olen yksi pieni marsu koko ihminen

Kiukkusuoneni pullistui yöllä, oikeastaan jo eilisiltana. Olen voimaton. Tämä on varmaan sitä iljettävää influenssaa. Kaikenlainen sitkeä räkämäinen neste on päättänyt muuttaa asumaan pienimpiin mahdollisiin sopukoihin ruumiissani. 

Kesällä ne olivat vielä pieniä poikia.
En uskalla mennä illalla ratsastamaan, tahdon terveeksi, lähdenhän jo kohta matkaan! Töihin menen, vaikka en ole nukkunut yöllä juurikaan, sillä, naurakaa tai älkää, murehdin marsujemme takia. Olen ainoa töissä, joka niistä todella välittää. Jään ylitöihin vain hengaillakseni marsujen kanssa. Suututtaa, että eräs työkaverini ei enää halua koskea niihin lainkaan; nyt kun yksi meistä (marsuystävällisistä hemmoista) on lomalla, on minun terveytenikin uhalla mentävä töihin, jotta marsut eläisivät edes hieman inhimillisempää elämää.

En kestä ajatusta siitä, että ne olisivat häkissään päivät pitkät, vaan päästän ne kellariin juoksemaan vapaana parin tunnin ajan (tämä työkaveri, joka ei niihin tahdo enää koskea, yrittää jostain ihmeen syystä vängätä, että ne pitäisi pitää vain häkissään, mutta luulenpa, että tässä on taas yksi kulttuuriero amerikkalaisen ja eurooppalaisen välillä) ja kaiken lisäksi vielä silittelen niitä niin, että sydäntä särkee. Ne pitävät siitä. Säikyt pienet pojat.

Kuulostan varmaan hullulta. Mutta en halua, että tuollaiset pienet eläimet, jotka eivät voi valita, olisivat täysin tunnekylmien työtovereiden armoilla. Lisäksi minun täytyy kouluttaa perjantaina töiden jälkeen muutamat vanhemmat marsuasiantuntijoiksi, jotta marsuparoillakin olisi hyvä jouluntienoo eikä tyly, häkkipitoinen kaksiviikkoinen. 


Että sellaista. Marsuja siellä, marsuja täällä. Veikeitä ne ovat, Muffin ja Cookie, ja ne tunnistavat minut jo, ja me olemme työpaikkani ylimmät ystävät, ja oikeastaan olen mustasukkainenkin, mikäli muut niitä hoitavat, sillä ne ovat "mun marsut". Tai siis ainakin pyrkinyt tekemään selväksi, että minun kanssani ne pääsevät viettämään hauskempaa elämää kuin muuten, ja voi olla, että minulle tulee niitä jopa ikävä lomani aikana, tai ei ehkä ihan niin, mutta varmaan pari kertaa tulee mietittyä, hoidetaanko niitä oikein. En kestä ollenkaan ajatusta siitä, että jokin eläin kärsisi. Mikä tahansa eläin. En kestä katsoa esimerkiksi elokuvia tai dokumentteja, joissa tapetaan eläimiä tai joissa ne joutuvat onnettomuuksiin.

Ja nyt oikeastaan en ole enää kiukkuinen. Oikeastaan jo huvittaa. Vaihdan ehkä nimeni Helmi-Maariasta Marsu-Maariaksi. Ja jatkan runojen siirtämistä paperiarkeilta koneelle somin pikku marsusormin. Oh, ja pianhan olenkin jo marsujemme luona antamassa niille vähän marsuille sopivaa rakkautta. 

Kyllä, voitte lyödä minua tohvelilla poskeen!

maanantai 17. joulukuuta 2012

Kuulen joka aamu kuinka naapuri tyhjentää rakkonsa

Niin. Otsikon mukaisesti siis lorinat ropisevat tälläkin hetkellä, nyt, kun on tenkkapoon aika. Emme ole valmistautuneet ensi viikolla alkavaan matkaamme muuten kuin varaamalla New Yorkista hotellin, lennot New Yorkista Orlandoon ja risteilyn Karibialle. 

Meillä olisi Orlannon ja Miamista lähtevän risteilyn välillä viisi päivää. Ehdotuksia ja vinkkejä otan vastaan; mitä Floridassa, erityisesti Orlandon ja Miamin välillä, kannattaa nähdä? Minne mennä? Vai kannattaako siellä Orlandossa roikkua viiden päivän verran? Levoton sieluni ei ehkä pysty sellaiseen, mutta olisi kai pian jo mietittävä hotelliasioita ja liikkumistapoja.

New Yorkin matkalle olen saanut vinkkejä hurmaavalta Katilta, joka pitää piristävää blogiaan elämästä lanttimeren tuolla puolen, sekä eräiltä työpaikan lasten newyorktaustaisilta vanhemmilta, mutta otan tietysti lisävinkkejä vastaan!

Ihanat ystävät baanalla, XX:n keikalla. Fiilistelen vieläkin koko taannoista viikonloppua!

Heräsin tänään huonosta yöstä mustaan aamuun. Yskin nykyään vähintään kerran öisin itseni (ja R:n!) hereille. Tarkoitus oli (ja yhä on!) kirjoittaa, mutta en tiedä mitä. Ei oikein jaksaisi, mutta en halua heittää aamua hukkaankaan. 

Ehkä kirjoitan päiväkirjaan. Ehkä kaivan vieressä hihkuvan runopinon esiin ja siirtelen niitä koneelle. Ehkä runttaan kehiin novellin. Ehkä avaankin tuon englanninkielisen käsiksen pitkästä aikaa. Tuulen tatuoima taivas on kahdella lempikirjailijallani luettavana (lempikirjailijalistani taitaa olla loputon, mutta sanotaanko että nämä kaksi yhteistyökumppania ovat kiitollisuuden huipentuma!). 

Tänään olen geile Scheisse -tuulella. Geil, geil, geil.
En pidä tällaisesta päämäärättömyydestä. Tästä, kun en ole täysin sisällä jossakin projektissa, kun kaikki projekteistani odottavat kohtaloaan. Tai no, runot eivät odota. Ne odottavat tunnelmia rinnoistani. 

Eikä kun siis rinnasta. Rinnan alta. Ehkä yskin siis niitä ulos. Lennokasta maanantaita, hulttiot. Jos ette eilen muistaneet ehtineet kyenneet blogini luentaan, kannattaa kuitenkin vilkaista, mitä siellä maisemista kerrotaan!

P. S. Tuolta saa naurua naamaan tälle päivälle. Ihana, valloittava blogi; tulee aina ikävä entistä työtäni, kun tätä luen.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Kadotettua maisemaa ja kipua

Aua. Minulla on vähän niin kuin krapula, mutta ei aivan. Siis olinhan jo yhdeltä pehkuissa, kuten aina nykyään, viimeistään, ja ihmettelen, miten joskus vuonna yksi ja kaksi olen jaksanut bailabailata jopa aamukymmeneen saakka! Nykyään ajattelen, etten halua menettää seuraavaa päivää. 

Ihastuttavin taulu Pinakothek der Modernesta.
Päivistä on tullut tärkeämpiä kuin öistä. En pidä enää ollenkaan yökerhoista. Jotenka en jatkanut eilen muiden mukana matkaani yökerhoon, vaan tulin kotiin, pesin meikit, etsin päänsärkylääkettä, sillä tiesin, että niiden nauttimani kahden olutlitran (iih...menepä täällä panimoravintolassa yhdelle tai kahdelle oluelle; tulet taatusti hiprakkaan, kun sillä oluella on kokoa!) jälkeen aamulla kolottaisi, mutta en löytänyt pillereitä, ja vaivuin uniin levottomana, sillä pelotti kohdata se hetki, kun avaisin silmäni ja tuntisin kipua, mutta samalla hyrähtelin hyväntuulisena; olinhan valloittanut Hofbräuhausissa parisataa henkilöä laulamalla Barbie Girliä lavalla. 

Sellainen lava kun löytyi yläkerran huikean kauniista juhlasalista. Siellä oli oikein orkesteri säestämässä. En ole koskaan saanut niin suuria aplodeja osakseni. Lauloin kolme kertaa, ja joka kerta aplodit sen kuin pauhasivat, yltyivät; pyydettiin lisää, otettiin kuvia. Ah. Joskus esiintymisveri jyllää suonissani. Silloin vain, tosin, kun olen sillä tuulella, ja eilen olin. Rakastunutkin, voi että olen rakastunut, taas, tuohon mieheen, meidän perjantaiset treffit kelkkamäessä olivat juuri niin "liukkaat" kuin toivoinkin.

Onneksi tänään pääkipu oli hallittavissa. Se lähti pois melkein heti, mutta ai että oli ihana nukkua pitkään. Oikein pitkään. Söimme aamupalua (kuten R sitä nimittää) kahdelta. Kahdestaan. Ihanaa aamupalua. Olen aivan yli-ihana. Tein kaikenmoista sörsseliä pöytään. Ei ihmekään, että minua rakastetaan. Ei ihmekään, että sanotaan, että tie sydämeen käy vatsan kautta.

No niin mutta nyt tahtoisin kuitenkin ilmoittaa, että olen lukenut Elina Valkealahden kirjoittaman kirjan nimeltä Kadotettu maisema. Ensimmäiseksi täytyy kiittää kaikkia heitä, jotka ovat tarpeeksi rohkeita painattamaan hengentuotoksiaan omakustanteina. Nimittäin teos kuin teos, joka julkaistaan, on sitten menetetty teos, tavallaan; ei enää ikioma pieni sydämenasia, vaan julkaistua tekstiä, jonka kuka tahansa voi saada käsiinsä. 


Kädet voivat olla raakoja, raatelevia, joskus. 

Tässä juuri pläräsin blogiarvosteluja Kadotetusta maisemasta, ja suurimmassa osassa mainitaan, että teos ei ole lastenkirja. Minä olen eri mieltä; luen lastensatuja päivittäin töissä, ja mielestäni Kadotettu maisema uppoaisi lapsiin kuin veitsi kypsään hedelmään. Yritin lukea teosta aikuisille suunnattuna tarinana, faabelina, mutta (kenties johtuu myös päivätyöstäni) en vain kokenut olevani sen kohderyhmä. Saatoin kuvitella työpaikan lapset ympärilleni kuuntelemaan ja pyytämään lisää, lisää, lisää. Aion lukea tämän kummipojalleni, kun hän tulee käymään.

Kadotetussa maisemassa pohditaan elämän merkitystä. Sitä, mikä on koti, mitä on yksinäisyys ja yksinäisyyden hinta, ja ylipäänsä sitä, miten niin sanotusti metsä voidaan nähdä puilta.

Juoni on yksinkertainen ja sitä on helppo seurata. On kirahvi, joka on niin suuri, että se erottuu joukosta ja elää yksin. On lintu, joka lentää kirahvin elämään, on korppikotka, jonka täytyy ansaita luottamus, on toukkaa, perhosta, krokotiilia. Kaikki hipaisevat toisiaan jollakin tavalla; kysymällä neuvoa, joutumalla pelkäämään, tyrkyttämällä seuraansa. 

Luin kirjan tunnissa. Se on siis hyvin nopea pieni pyrähdys, ja oikeastaan hyvin suloinen. En aivan lämmennyt sille "aikuisten kirjana", kuten jo mainittua, ja suosittelenkin tätä heille, joilla on sellaisia lapsia, jotka jaksavat kuunnella satuja ja kertomuksia, ja jotka janoavat eläintarinoita. Otan tämän varmasti kevätlukukauden kirjaksi myös Suomi-koululle. Tätä ymmärtänevät myös ne koululaiset, joiden suomen kielen taidot eivät ole parhaimmasta päästä, ja olen varma, että he ihastuvat tarinaan.

En halua nyt puuttua lainkaan kirjoitusvirheisiin, sillä se ei ole olennaista. Välillä kuitenkin omituiset lauserakenteet hidastivat lukemista; olisin ehkä ahminut kirjan nopeamminkin kuin tunnissa ilman näitä pieniä kömpelyyksiä (kamala sana tuo kömpelö, mutta en keksi nyt parempaa, kun en sanaa "virhe" halua käyttää). Lisäksi kirjassa esiintyi välillä turhaa toistoa, mutta minä olen turhake ja viilaan aina pilkkua, joten en voi olla mainitsematta moista.

Joka tapauksessa kiitän Valkealahtea ensinnäkin hänen järjestämästään arvonnasta, mitä kautta kirjan voitin omakseni (jippii!), ja rohkeudesta. Omat tekstit ovat aina hauraita, kun ne lehähtävät muiden käsiin. Siksipä onkin ihailtavaa, että jotkut meistä julkaisevat omakustanteita. Itse en uskaltaisi; tarvitsen jonkun sanomaan, kelpaako tekstini julkaistavaksi; tarvitsen kustantajan arvovaltaisen päätöksen hipaisemaan minua joko kultalusikalla tai piikikkäällä piiskalla.
Yksin ryhmässä kaksin.
Muutes, tästä rohkeudesta ja muusta puheen ollen ai niin: olen tehnyt suuren päätöksen. En aio enää jatkossa lähettää käsikirjoituksiani isoihin kustantamoihin Siltalaa ja Teosta lukuun ottamatta. En nimittäin tarvitse pettymyksiä, ja noissa taloissa minua on ymmärretty tähän asti aina, vaikka en olekaan saanut sitten lopulta sopimusta. Harmittaa vietävästi, että eräs WSOY:n entinen kustannustoimittaja, joka ihastui mm. Pintanaarmujen ensimmäiseen versioon (5 vuotta sitten) ja joka on "löytänyt" Sofi Oksasen, on eläkkeellä. Hän olisi varmasti nyt sokaistunut. Hän sanoi minulle kirjaelämäni parhaat sanat, jotka ovat lohduttaneet aina, kun olen joutunut hylsysateiden alle: "Sinusta Maaria tulee aivan varmasti kirjailija, siitä ei ole epäilystäkään." Ehkäpä nykyään kustantamoissa ovat eri tyylien edustajat töissä. Ehkäpä he eivät näe arvoa siinä, missä kokeneemmat konkarit välttämättä.

Päätös on helpottava; minulla on valta. Kuten Elina Valkealahdella on ollut tämän Kadotetun maiseman kanssa. Hänellä on valta. Minullakin on valta sanoa, kuka julkaisee teokseni, jos julkaisee. Ntamollehan tarjoan tekstejäni aina. Pintanaarmuja ei vielä vuosi sitten kelvannut sinnekään, vaikka kyseessä on jo kaksi romaaniani julkaissut taho, mutta nyt upposi, kolahti oikein ronskisti. Herätti muitakin tahoja, sai kehuja. Ja minua jännittää. En malttaisi odottaa!

Lopuksi vielä muutama linkki arvioihin Kadotetusta maisemasta. Kannattaa tutustua tuohon ja tuohon ja tuohon. Tuolta löytyy paikkoja, mistä kirjaa voi ostaa. Vielä ehtisi jouluksikin!

perjantai 14. joulukuuta 2012

Juhlakalujen kelkkamania

Tänään "menen" poikaystäväni kanssa treffeille (vaikka asuisi kuinka yhdessä, on kyllä ihan kauhean kiva menemällä mennä treffeille!). Arvatkaa minkälaisille? 

Sellaisille, että miesparka ei tiedä, mihin joutuu.
Vakavaa. Kelmeä kaivaus kasvoilla.

Eilen hankin koitosta varten jo taskulampun, oikein kunnon möhkäleen. Raahasin lasketteluvaatteet esiin. Tarkistin sääennusteen - lunta pitäisi riittää.

Valmistan töiden jälkeen kuumaa kaakaota, lorautan sekaan minttuviinaa (kiitos pullosta, Iina ja Ellu!), sullon juoman termariin. Ai niin ja ennen kuin valmistan kaakaon, käyn ostamassa tuollaisen välineen urheiluliikkeestä (täällä kannattaa ostaa ihan ikioma, sillä kun menee laskettelupaikkojen kelkkamäkeen, ovat hyvällä säällä kaikki lainakelkat lainassa):


Sitten illalla hurautan R:n kanssa metrolla Westparkiin (tai ehkä mieluummin Olympiaparkiin) ja lasketan menemään. Romanttista. Jopa jännittävää. En ole pitkään aikaan käynyt tuon miehen kanssa treffeillä niin, että jompikumpi olisi yllättänyt toisen. Sitä paitsi on kiljuva mäenlaskunälkä. Tahdon vain laskea viipottaa. Sitäkään en ole tehnyt sitten viime talven.
Eikä kun tämän ostan. Globetrotterilta, lempivaellustarvikekaupastain, tähän mahtuu kaksi.

Toivottavasti ylihuomenna pääsen Alpeille viimeisen kerran tänä vuonna. Riippuu, venähtävätkö työpaikan joulujuhlat pitkiksi...näyttää siltä, että venähtävät, kun juhlista menemme sitten Hofbräuhausiin työkaverin kanssa..onneksi Hofbräuhaus menee kiinni kahdeltatoista.

Mutta sen jälkeen pitäisi käydä vielä naapurin juhlissa, kun kerran kutsu on käynyt, ja pitäähän naapurivälit pitää silokkaina. Viime viikonloppuna lainasin tuolia yhdelle naapurille. Ei ikinä tiedä, mitä kotoa puuttuu, jolloin naapurin oven kolkuttaminen on oiva vaihtoehto korvata hiukotila.

Olen ällistynyt asioista. Vietän tässä myös ratsastus- ja lukuviikonlopun. Haudankaivajan tytär on in the end, joten alan lukea Maija Haaviston Makuuhaavoja ja Elina Valkealahden Kadotettua maisemaa tässä jossakin hyvässä raossa.

Kukkeaa, voihkeaa, rempseää, lojuvaa viikonloppua kaikille!

torstai 13. joulukuuta 2012

Sano vaikka weißwurst tai hiili!

No nyt ne läpyskät saapuivat. Kuvat. Viime vuonna tuli tauko kuvaputkeen, mutta sitä ennen tietysti opettajan roolissa piti keimailla kameralle tyhjissä liikuntasaleissa. Tänä vuonna väänsin huuliani väkisin (näyttää ehkä siltä, että en väkisin, mutta mein Gott, tietäisittepä mikä kasvolihasten kiristysoperaatio tuossa on käynnissä) päiväkodin "olohuoneessa" kuvausasentoon. Miksi ihmeessä kuvissa pitää hymyillä?? Kysynpä vain. Miksi. 

Miksi minun piti pakkohymyillä vuosi sitten, kun hankin kuvan saksalaisia työhakemuksia varten. Tyly kuvaaja (joka ei ollut tuo vastapäisen talon Herr Müller) sanoi vielä, kun aitoa hymyä ei näkynyt, vaan jonkinmoinen irvistys: "Nätti tyttö olet mutta et kyllä yhtään valokuvauksellinen." Siinä sitten yritin ystävällistä naamaa näyttää. 

Sitä paitsi apua; minulle on tullut kaulaan ryppyjä. Ja silmäkulmiin myös, enkä tiedä miten suhtautua! Miten opin ottamaan vastaan iän tuomat kauneusvivahteet?? Kertokaa, please! Sillä silmien "rypyistä" olen kyllä ihan iloinen. Tuovat vähän ilmettä.

Niin että miksi. Ja miksi niitä kuvia muutenkin otetaan aina nähtävyyksistä niin, että mennään sen nähtävyyden eteen hokemaan englanniksi juustoa tai suomeksi muikkua. MUIKKUA?! What. Miksi ihmeessä ei esimerkiksi lahnaa tai siiliä. Pöllö olisi kiva. Tai yökyöpeli. Saisi vähän vaihtelevampia ryhmä- ja yksilökuvia. 

Minä menen kohta teatteriin. Siis kyllä. Lastenteatteriin, mutta silti. Menemme katsomaan en-edes-muista-mitä-näytelmää, ja olen innosta pinkeä. En ole käynyt pariin vuoteen teatterissa ollenkaan. 

Mustaa ja sinistä.

Ja ai niin; voitin Atenan kirjapalkinnon! Nimittäin onnistuin olemaan nopein Facebookin kuvavisailussa. Ja lisäksi minun kaksi novelliani hämmästyttivät niin, että molemmat julkaistaan, ensin toinen ja sitten ensimmäinen, kai. Joten tänään minusta saisi mikä tahansa valokuvaaja aika veikeän kuvan. Tosin kameran edessä, silloin kun sanotaan että hymyile nyt perkele (tai vaikka sanottaisiin hymyilisittekös nyt, bitte) olen jotenkin jäykkä kuin kaareva penis. Apua. Mitä minun sormeni nyt ajattelevatkaan. Piti sanoa jäykkä kuin kaareva peltopyy. 

Huomenna olen toisin.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Herkistelyä!

Kaksi novellia lähti matkaan. Yhteensä työstin niitä, jos nyt ronskisti arvioin, parin kahdeksan tunnin työpäivän verran. Olen niihin tyytyväinen; toivottavasti molemmat niistä julkaistaisiin lehdessä, josta ne tilattiin - ainakin toinen julkaistaan takuuvarmasti (kiitos tsemppaavasta ja rakentavasta palautteesta Vera, Ines ja Sinde). 

Täällä on nietoksia. Hyvänen aika. Niin paljon, että kun eilen poljin Holzkirchenin halki kohti tallia, teki mieli heittää pyörä ojaan ja hypätä peltoihin. Pyöriä siellä. Onneksi töissä voin tehdä moista; heittäytyä lumeen kuin valtava virtaus. Ja todellakin pyöriä siellä. Uhkana vain on, että saan lunta niskaani pienten ihmisten käsistä. 

Tällä hetkellä jopa pidän työstäni. Joka päivä saa olla ulkona, joskus saa nukkua luvan kanssa päiväunet, ja aina naurattaa. Jeden Tag. Ja saahan sieltä rahaa, jonka avulla pääsee näkemään maita ja mantuja. Ja ratsastamaan! Ei olisi kyllä varaa ratsastella, jos ei olisi töitä. 

Kolme päivää lumipyryä ja tässä on tuloksia.

Sitä paitsi jos palaisin lumeen; olen ihmeissäni, kuinka hyvin täällä hoituvat lumityöt. Ei ole pahempia kaaoksia. Junat kulkevat - myöhässä tosin - ja kadut aurataan mukisematta. Viiveellä ehkä, mutta kukaan ei tunnu valittavan. Päinvastoin sellainen vaikutelma on, että tuosta lumesta riemuitaan. Viime vuonna pysyvä (noh, kuka sanoo että tämä on pysyvä, mutta on täällä kyllä puolisen metriä lunta jo, Holzkirchenissä ainakin) lumi tuli muistaakseni tammikuussa ja pidättäytyi aloillaan pari viikkoa. Ja nyt on niin hurjat määrät, että mitä luultavimmin Alpit kutsuvat sunnuntaina suksimaanikkoa!

Salakuva Holzkirchenin pääraitilta.

Joulufiiliksiäkin täällä on. Joulumarkkinat pitävät siitä huolen. Olen pysynyt kaukana ostoskeskuksista ja muista paniikkimassapaikoista, joten en kerta kaikkiaan tiedä, millaista joulumarkkinataloutta täällä eletään. Sen tiedän, että vaikka flunssa yhä jyllää, menen viikonloppuna markkinoille R:n kanssa, ja on meidät kutsuttu kaksiin joulujuhliinkin. Kuinka hehkeää.

Kiitos rakkaiden ystävien, olen voinut tehdä HAUKI-pipareita :D

Suloista, että kaltaiseni henkilö alkaa poukkoilla ja hertsileijaa HERKISTELLÄ joulun takia. Uutta. Tein tuossa pipareitakin (juu, ihmettelen itsekin, että missä välissä!) mutta ongelmaksi koitui se, etten löytänyt pomeranssia tai siirappia (maistuvat silti kyllä ihan pipareilta) ja se, että kostean asunnon takia ne ovat nyyt parin päivän jälkeen pehmeitä. Eli siis motivaatio joulupipareiluun ei oikein ota liekkiä kainaloihinsa.

Jouluntähti. The XX. Mikä himmeänkirjava keikka olikaan silloin yli viikko sitten.

 Joulua vietän R:n vanhemmilla kaksi päivää saksalaisittain (mutta en perisaksalaisittain, sillä R:n perheessä syödään ihan normaalia sapuskaa eikä mitään jouluspesiaaleja) ja sitten, aah, vihdoin, mikäli lumipyryt eivät estä, New Yorkissa. Ette usko, kuinka kova kuume on. Matkakuume siis. 

Hyvää työ tai epätyöpäivää!



tiistai 11. joulukuuta 2012

Perkeleen porvari napanöyhtäkyypiö

Läpsin itseäni kasvoille. Olen perkeleen porvari, paha paha paha. Muka-luonnosta-välittäjä. Omahyväinen, itsekeskeinen, keisarillinen älyllisesti kääpiö. 

Läps, läps.

Näettekö kuinka poskiani kuumottaa.

Ei riitä, että lennän New Yorkiin, mistä jatkan edelleen lentokoneella Orlandoon. LÄPS. Varasin juuri Karibian risteilyn. LÄPS LÄPS. 

Paha paha paha. Delfiinien vedet minäkin tuhoan. Laivassa. Öljyt pääsevät sinne, roskat; massaturismia. Kuinka minä olen tällaiseen joutunut. Yleensä reissaan reppu selässä. LÄPS.

Eikä hyvä syy tähän ole edes aika; tahdomme nähdä Bahama-saaria ja Key Westin, kaikkeen ei ehtisi autolla (autolla, tsiisös, miksi ei bussilla tai junalla kuten aina ennen, perkeleen porvari, perkeleen porvari, katso peiliin napanöyhtä!) mutta laivalla ehtii. Edes vähän. Se pysähtyy joka päivä.

Nousemme laivasta aamuisin ja lähdemme katsomaan, mitä porvariristeilijä ikinä voikaan nähdä. Miksi tunnenkaan nyt tällaista häpeää. 

Pitäisi iloita. Otan sittenkin läppiksen (grrhhh..paperikin riittäisi ja kynä!) mukaan; ajatelkaa, kirjoitan tuollaisissa maisemissa sitten lisää...


Ja tietysti tuollaisissa, tuollaisissa jo parin viikon päästä:

Kuva: Auswandern Handbuch
Ja siis jos totta puhutaan, olen kyllä lomani ansainnut. Säästänyt kuin pyrstölintu, paiskinut töitä joita en sydämeni pohjasta tee. Että ei tässä ihan tuosta noin vain lähdetä. Ja jotta yhtään voisin perustella; poljen aina, sateella tai paisteella, pyörällä töihin tai käytän julkisia, joten...noh...ehkä siinä valossa risteileminen Karibialla ja lentäminen lantin yli annetaan anteeksi, ehkä.

P.S. Risteileminen Karibialla on raivostuttavan halpaa. Siis todella. Miettikääpä nyt, ei ihmekään että siellä seilaillaan: All inclusive -risteily, neljä yötä viisi päivää, pysähdykset kaikkiin kuumottaviin kohteisiin, ruokaa saa 24 tuntia "ilmaiseksi", ja vieläpä hytti, jossa on ikkuna sekä tilaa, sohvat ja kaikki sängyn lisäksi, maksaa vain reilut 200 euroa per porvarillinen napa....

maanantai 10. joulukuuta 2012

Vaaleanpunaisia hurmioita

Urvahdusten urvahdus. Olen tiivistänyt, tiivistänyt, tiivistänyt. Vielä pitäisi parituhatta merkkiä tiivistää. Hattu on lennähdellyt seinään jo useampaan otteeseen (kyllä, pidän sisällä hattua, ei tämä talo niin lämmin ole että täällä joka säällä tarkenisi ilman!). Mutta hyvä novelli siitä on silti tullut. Toista kirjoitan myös, saanen sen valmiiksi ennen kuin on määräpäivä, siitä on kehkeytymässä niin herättelevä, että hyvä kun pysyn tuolillani, eläydyn niin.

Ja mitä muuta; olen tiivistänyt myös Pintanaarmuja. Poistanut sieltä, ensimmäisestä taittoversiosta, jopa kokonaisia kappaleita. 

Venetsiaa 1600-luvulta. Taulusta. Tuli lämmin olo.
Eli toisin sanottuna en ole ehtinyt potemaan flunssaa, joka siis yhä jyllää, hahaa, vapise typerä flunssa. Sitä paitsi sunnuntai oli niiiiiin kaunis, että menin uhmakkaasti ulos, yksi typerä flunssa ei kyllä kaada minua; kävin Alte Pinakothekissa (joka on uuvuttava taidemuseo, pidän enemmän modernista taiteesta, vaikka näin kyllä paljon kauniita yksityiskohtia), kävelin sieltä asti kotiin, hitaasti, ja matkan varrella eksyin kolmen eri joulumarkkinan kulmille: keskiajan markkinoille (tsiisös sitä ihmismäärää, ahdisti niin, että käännyin miltei heti kannoillani!), Residenssin pihaan (missä on the tunnelmaa, mutta myös piripintaista) ja aivan todella häkellyttävään paikkaan: der pinke Weihnachtsmarktiin

Vanha taide kaikessa komeudessaan ei ehkä kiinnosta siksi, että kaikki vaikuttaa niin samalta. Mutta sitten kun eteen tupsahtaa jotakin poikkeavaa, herään. Se jää mieleen kuin tämä hedelmä. Mistä tulikin sitten mieleen että kirjallisuuden kohdalla on sama. Tasapaksu ei kyllä jää mieleen. Poikkeava sen sijaan aina.

Siis toisin sanottuna homo- ja lesbomarkkinoille, jotka olivat erittäin ihanat. Parhautta! Juuri minun väriseni! Sitä paitsi siellä ei ollut tungosta, ja korut olivat hurjan kauniita. Olisin Sintsa-ystävälle ostanut susi-kaulakorun, mutta äääääääks, se oli liian kaunis. Eikä kun siis kallis. (Sintsa, sorkke, mutta ajatushan on tärkein!) Menen sinne ehdottomasti vielä uudestaan. Hehkuviinille vaikka.

 Ja siis ihmeen paljon kuumeilusta ja muusta huolimatta olen saanut aikaan muutenkin. Tekstien saralla varsinkin. Hartiat jumittavat oikein. Lisäksi olen lukemassa Haudankaivajan tytärtä. Välillä voin pahoin. Niin on vaikuttava romaani. Siis aivan loistava. 

Vaaleanpunaisilta joulumarkkinoilta.
Minulla on tällä viikolla aamuvuoroviikko. Töissä olen kahdeksasta neljään jeden Tag (tästä maanantaiuurastamisesta saan taas hyvin tervetulleen ylityövapaan käytettäväksi lomalla!). Ja kahtena iltana käyn ratsastamassa, yhtenä opettamassa suomea (tai no en tavallaan, kun on Suomi-koulun joulujuhlat eikä se vaadi tuntisuunnittelua tai ryhtymistä luokan eteen), ja perjantaina on treffit R:n kanssa, emme ole nähneet sitten miltei kahteen viikkoon. Joten tavallaan ehdin työstää tekstejäni vain tänään töiden jälkeen kunnolla. Tai no, jospa valvoisin joka yö vähän pidempään, kirjoittaisin reilusti kohti aamua, ja koomailisin päivät töissä. Sekin on varsin varteenotettava vaihtoehto, mikäli inspiraation viillos livahtaa ohimoon.

Kuulasta, rempseää viikkoa, meine liebe Freunde!

lauantai 8. joulukuuta 2012

Lauantaina laannutaan

Voiko keljumpaa olla kuin sitkeä flunssa, joka tulee, pysyy, haihtuu taka-alalle, ja tulee sitten taas, tulee kun on viikonloppu. Pääni on taas kattila, höyrykattila, painekattila, kurkku kihisee, yskä herättää yölläkin. Nukun raskaita unia. 

Pinakothek der Modernesta bongattua viime sunnuntaina Ineksen kanssa.

Ja täällä kun olisi niin kaunista.

Uhmaan luontoa; menen tänään joka tapauksessa ratsastamaan. Olen jo niellyt särkylääkettä, kumoan kurkkuuni toista kupillista teetä, istun lämmityspatterin vieressä ja särkyilen.

Olen viikonlopun yksin. Mikä on varsin ihanaa. Mutta olisi kyllä varsin paljon ihanampaa olla myös kunnossa. Piti tekstitehtailla, nyt näyttää vakavalta. Piti pikkujouluilla, peruin juhlat. Piti ostella joululahjoja, piti kun piti.

Tämä on jotenkin karmaiseva teos.

No mutta silti jotenkin nautin. Runttasin jouluvalot ranskalaiselle parvekkeellemme, kirjoitin varmaankin ensimmäistä kertaa ikinä kunnolla kortteja. Ajattelin, että kun kerran en ole joulua oikein missään paitsi New Yorkissa, pitänee toivotella korttiteitse fiiliksiä.

Kukkuu! Sisällä taulussa!
Olen syönyt osan itsestäni. Ulkona on huurua, kaupunki pakkasasteissa, olisi niin kaunista mennä joulutoreille, katsella tungosta sivusta. Mutta niin. Puen itseni paksusti, lähden Holzkircheniin, katson Tina-tamman kanssa kaukana lähellä siintäviä Alppien huippuja. Haaveilen. Olisi kiva mennä huomenna laskettelemaan. En uskalla riskeerata terveyttä, joten enpä mene sinnekään. Ensi viikon sunnuntaina varmaan kyllä sitten. Rakastan alas valumista!

Tästä taulusta tulee mieleen The XX. Jonka keikka viikko sitten oli himmeä!

perjantai 7. joulukuuta 2012

Toista on seitsemän tai seitsemäntoista

Tämä on oikeastaan lukukokemuspostaus, mutta ensin vähän tilitysvirttä, sillä poden huonoa, ruhjovaa omaatuntoa. Murehdin työpaikan marsuista. Jätin ne eilen parvekkeelle häkkiinsä. Ja yöllä oli kuusi astetta pakkasta. Marsukullat. Unettomana pyörin sängyssä ja mietin, kuinka niiden pienet tassut palelevat. Siirrän ne omin lupineni (sillä olen tänään työpaikalla the boss, kun muut eivät siellä ole) kellariin. Mukulaparat. Yöt ovat kylmiä, päivät sopivia, mutta en kestä ajatusta siitä, että nuo kaksi tuikkusilmää hytisisivät parvekkeella. Olkoonkin, että heillä on kaksikerroksinen puutalo, joka on lämpöeristetty. Olkoonkin, että eläinlääkärin mukaan vasta -10 asteen kohdalla voisi tuikata sisään.

Pitäisi murehtia sitä paitsi itsestäkin. Vasta kun kerran olin kipeä (ja köhköh, vieläkin kyllä!), niin täytyisi kai olla jokseenkin epäterveellistä sellainen asia, että meidänpä kotona ei toimikaan lämmitys. Eikä tule lämmintä vettäkään. Että menenpä tänään sitten sängynraikkaana töihin. Ja kohmeessa. Sormet hädin tuskin taipuvat tätäkään tököttämään. Tekisi mieli upottaa ne teekuppiin ja sulaa. Kurkkukipu kampesi yön aikana takaisin. Hippii. Onneksi maa on valkoinen ikkunan takana.

No mutta asiaan kuitenkin. Olen kai jo muutamaan otteeseen maininnut, että on kirjailijoita, joiden kyytiin vain kerta kaikkiaan luottaa. Myös meitä suomalaisia. Yksi heistä on Juha Itkonen. Ensimmäinen romaani, jonka häneltä sen ilmestyessä vuonna marttajahertta luin, oli Anna minun rakastaa enemmän. Ja kyllä annoin, rakastaa annoin; tuo romaanihan suorastaan kolhi minua. Vetäydyin mukaan. Hyllystäni asti löytyy mokoma kimpale kalleutta!

Sen jälkeen luin Myöhempien aikojen pyhiä ja ajattelin, että herranjestas, tässähän on suomalainen kirjallinen jumalhahmo. Että kirjoita mies lisää, kirjoita aina ja kaikkialla, anna meidän lukea enemmän

Nämä kaksi jalokiveä taskussani luin sitten seuraavan: romaanin Kohti. Putosin jotenkin alas hyllyltä. Ei loksahtanut, menin sijoiltani lukijana. Mutta silti ajattelin, että kaikkihan meistä tekevät sivuhyppyjä (vaikka epäilemättä tämä Kohti on ollut yltiöpäinen menestys, palkittu teos ja kenties kaikkien muiden lukijoiden makuhermoja hivelevä).


Nyt lokakuussa Suomessa käydessäni löysin alennusmyyntilaarista (kyllä, eeh, joudun tonkimaan niitä nykyään enimmäkseen, kiitos rajujen kirjahintojen!) romaanin Seitsemäntoista. Jota en ollut vielä edes kopeltanut kaupoissa. Jotenka mukaan lähti. Sillä tokihan yhä, Kohti-pettymyksestä huolimatta, pidin Itkosta jotenkin sellaisena vitriiniin aseteltavana kirjailijana.

Lukemisen aloitin hitaasti, luin samaan aikaan monia muita kirjoja. Olenhan sentään himokirjailijan lisäksi himolukija, jolla on vessa-, kylpyamme-, sohva-, sänky- ja junakirja. Laukkukirjoja on yleensä kaksi, vähintään. Ehkä tälle Seitsemälletoista olisi pitänyt pyhittää yksinoikeus kaikkiin kirjapaikkoihin, sillä alku vähän takelsi, suljin silmät välillä. Mutta sitten kuitenkin pääsin imuun, oih.

Itkosen kieli vie siis joka tapauksessa myös tuossa ei-niin-kolauttaneessa Kohti-teoksessakin omiin sfääreihinsä. Hän osaa, voi veljet, osaa, voi sisaret, tämä Seitsemäntoista muistutti siitä. Hän on yksi niistä, joita vain lukee. Heittäytyy hänen kynänjälkensä kannettavaksi. Kyyti on pehmeää, sanat eivät ole mutkikkaita, teeskenneltyjä, teeskentelyä ei ole lainkaan, eikä keinotekoisuutta, luonnollisuus jyskyy täällä.

Niin ja ai niin. Siis mutta. Koska Itkosen romaanit ovat kuitenkin loppujen lopuksi juonivetoisia, ei pelkkä tavattoman tyylikäs, kaunis, helmeilevä kieli riitä.

Seitsemäntoista lienee - näin kirjoittajan näkövinkkelistä tarkasteltuna - ollut vaikea rakentaa. Siinä kun on tavallaan romaanin sisällä toinen romaani. Kirjailija kirjoittaa toisesta kirjailijasta joka kirjoittaa kolmannesta, eli tavallaan itsestään. Näkökulma hyppii etenkin loppupuolella, kun kertoja vaihtuilee. Selostan sekavasti, mutta tarkoituksella sillä romaanikin oli hieman sekava, mutta minä pidän sekavasta, enkä kerro juonesta juuri mitään, lukekaa juonesta tuolta loppupään linkkien alta.

Alussa on kyseessä tämä romaani romaanin sisällä. Lopussa lähinnä ruoditaan romaania romaanin sisällä - tai pikemminkin taustoja, faktoja, jotka ovat päätyneet tuohon romaaniin. Pintaan nousee vahvimmin kysymykset: mitä saa paljastaa, mistä saa kertoa, kenen ovat kirjailijan kirjoittamat asiat? Ovatko ne totta vai ovatko ne fiktiota. Kenellä on oikeus. Kenellä taas ei. 

Mielestäni Seitsemäntoista olisi ollut hyvin ajankohtainen romaani tänä syksynä, kun Ala-Harjan Maihinnousu herätti kiivasta keskustelua siitä, onko kirjailijalla oikeus kirjoittaa kaikesta. (Naurettavaa, btw, kirjailijalla ON oikeus kirjoittaa ihan mistä tahansa, sillä romaani on aina romaani, eli siis fiktiota, fiktiota ja vielä kerran fiktiota!) Seitsemäntoista käsittelee siis tätä kaikkea. Sieltä löytää oivia filosofisia ajatelmia kirjoittamisesta: "Mitä tekemistä kirjallisuudella ja etiikalla on keskenään? - - Totta kai omia muistojaan saa vääristää fiktioksi. - - Maailma on kaaos, kirjoittaminen kaaoksen jäsentämistä - siis fiktiota."

On pakko myöntää, että vähän jälkeen puolivälin aloin kellahdella kyllästymisen aaltoihin. Nimittäin niillä paikkeilla romaanin sisällä oleva romaani päättyi tyystin (aiemminkin poikettiin jo muualla) ja siirryttiin romaanin sisällä olevan romaanin päähenkilön nykyiseen tilanteeseen, missä hän on siis kirjailija. (Uuh, en osaa tänään selittää yhtään mitään, olenhan KOHMEESSA, mutta koettakaa saada selvää.

Kyllästymiseni johtuu aivan pelkästään siitä, että olen kuullut tämän kaiken jo; olen miettinyt nämä sama asiat. Olen kirjailijana pohtinut tekniikoita, tekstin rakentamista, kaikkea ylipäänsä, mitä kirjoittamiseen kuuluu. Ajattelen aivan samoin kuin kirjailija-kirjailija romaani-romaanin sisällä: "Sanat eivät oikein sovellu toiminnan kuvaamiseen. - - Sanoilla tavoittaa ajatukset ja tunteet, haaveet ja harhakuvat, unelmat, muistot ja suunnitelmat."

Tuli jopa tukahtunut olo; tätä tämä on. Tämä kirjoittaminen. En tahtonut lukea sitä romaanista. Ei vain uppoa. Sivukaupalla ajatuksia kirjailijuudesta, blaah, jotenka ONNEKSI tapahtui jotakin. Jotakin, joka katkaisi kyllästymiseni. 

Oli mielenkiintoista, jopa herkullista, että loppua kohti kirjailija romaanin sisällä oli mennä hulluksi. Veti julkisesti yli - mikä sitten sai taas heräämään siihen, että jaksoin lukea loppuun.

Tämä romaani on erityisen oivallinen heille, jotka kirjoittavat ja unelmoivat kirjailijuudesta. Myös heille, jotka pohtivat kirjallisuuden syvempiä merkityksiä, etenkin kirjailijaa ja "etiikkaa" romaanien takana. Ajatuksia tämä herättää, kyllä, herätys.

Lisäksi Seitsemäntoista on mielestäni oivallinen kuvaus nuoruudesta. Pojasta, joka on lähellä astua aikuiseksi. Uskoin kaiken; Itkoselta ei ole koskaan puuttunutkaan uskottavuusaspektia. Häneen voi vain luottaa, vaikka tässä romaanissa kyseenalaistetaankin se, voiko kirjailijaan luottaa. Voi jopa erehtyä luulemaan, että kirjailija Itkonen kirjoittaa omasta nuoruudestaan. Eli siis romaanin sisällä olisi romaani hänen romaanistaan. Tai ei kun menikö se niin että siellä olisi kirjailija kirjailija kirjailija.

Vaikka Kohti ja Seitsemäntoistakaan (Seitsemäntoista on by the way mielestäni paljon Kohti-romaania parempi!) eivät nouse läheskään samalle tasolle kuin kaksi aiempaa romaania (ja ampukaa minua nilkkaan, jos on muitakin romaaneja, sillä tietääkseni ei ole..novellikokoelma kyllä, mutta en ole saanut käsiini), pysyy Itkonen kirjailijanimenä minulle aina jotenkin haaveiltavan korkeana. Odotan kovaa kotimaista myös tämän syksyn uutuudesta, Hetken hohtavasta valosta (jonka nimi on niiiiin kaunis!), ja jonka saan toivon mukaan edes ensi vuonna lukemistooni.

Ja kun tässä ei-pitkä-aika-sitten olen tutustunut kirjailijaan noin niin kuin oikean elämän henkilönä, voisin sanoa, että melkeinpä on ujostuttanut tämän herra Itkosen läsnäollessa. Yleensä en siis ole lainkaan ujo (paitsi täällä Saksassa, kuten eilisiltana, kun olisi pitänyt mennä talonmiehen oven taakse kyselemään lämmitysongelmaan apua, mutta en uskaltanut, kun se mies on jotenkin pelottava, vaikka se on varmaankin nuorempi kuin minä, ja kyllä ujostelin Suomessakin asuessa kaikkia remonttireiskoja ja huoltomiehiä!). Mutta kun näin hänet ensimmäisen kerran elävänä edessäni, hänet, noiden kahden edellä mainitun suurromaanin kirjoittajan, olin kankea kuin varjo, sillä edessänihän seisoskeli ja ystävällisesti itsensä esitteli yksi lempinykymieskirjailijoistani ja tämän lempikirjailijan varsin sympaattinen perhe.

Ja minun R:ni reaktio oli paras Suomessa käydessämme. Hän näki Itkosesta kirjakaupassa mainosjulisteen ja huudahti: "Mutta mitä, tuohan on Juha, miksi Juha on julisteessa!" Siis R:kin on herra ja rouva Itkosen jo tavannut, mutta ei näköjään (vaikka olen kyllä ihan kirjoja myöten näyttänyt) ottanut uskoakseen, että Suomen kokoisessa maassa on "kuuluisia" kirjailijoita (ehkä vaikuttaa sekin, että hänen tyttöystävänsä, eli minä, on pieni, mitätön ja mistään kuulumaton kirjailija) ja että hän on sellaisen henkilön tuttava. R sai heti Suomen loman jälkeen nimmarin Sofi Oksaselta kirjaansa, joten hänelle alkavat aueta kirjallisuutemme ovet. Etenkin, kun Itkostakin ollaan kääntämässä saksaksi!

Että semmoista tällä kertaa. Tämä Seitsemäntoista muutes jää hyllyyni. Nimittäin onhan varsin päivänselvää, että hyvät sinne jäävät. Tai no, ei kyllä ole sekään. Sillä monet hyvät vain käyvät. Jostakin syystä runoteoksia en keräile, olivatpa kuinka hyviä tahansa. Ehkä siksi, ettei tulisi houkutusta kurkkia niitä liian usein ja lopulta huomata matkivansa niitä. Runoteokset lainaan aina kirjastosta. Paitsi ne, jotka olen saanut lahjaksi tai ne, jotka olen varastanut saanut äitini kirjahyllystä.

Tästähän löytyy sitten monia arvosteluja, kuten Parnasson, KSML:n, Inahduksen ja sellainen arvostelu, joka ehkä lähinnä on omaa lukukokemustani. Onneksi, onneksi luin arvosteluja vasta sen jälkeen, kun olin itse lukenut romaanin. Hyvää tekee, kun pitää etäisyyttä ajallisesti uutuuksiin. Erityisesti niihin uutuuksiin, joita kärtetään niiden ilmestyttyä kuin haukkoja alavilla soilla.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Ruusuja silmissä

Lupaan, ettei tästä tule mitään mainostusblogia, mutta kun kerran tämä blogi on, saanen vähän mainostella omaa tuotantoani. Joten jälleen pakko ihastella, laittaa ihasteltavaksenne, uuden romaanini, helmikuussa virallisesti ilmestyvän Pintanaarmujen kansi. Ooh. Saako omaa kirjaa rakastaa. 


Lisäksi sanoisin, että vuodan. Ja toiseksi kertoisin, että jos haluatte välttämättä pieniä hippuja uudesta romaanistani ja vieläpä satutte olemaan Facebookin kaihertamat, kannattaa tykätä avaamastani Pintanaarmuja-sivusta. Siellä pyrin julkaisemaan virkahduksia itse romaanista päivittäin. Kaksi ensimmäistä julkaistua ovat lähellä sydäntäni.

Muistan olleeni aina ollut pintasuolainen. Tänään tuntuu, että maksaa myöten vuodan suolaa. Tämä janon ja hikoilun määrä uuvuttaa. Nukun tuntikausia, voisin enemmänkin, jos sallittaisiin.

Olen rakastunut nuoreen mieheen. Olen tänään jostakin syystä hempeilyssä uitettu pieni, viaton liekki. Herratsiisös kuinka katselenkaan kuvia alkuajoilta, kahden kesän takaa, kun olin sokeasti rakastunut. Nyt olen enää puolisokeasti. Rakastunut silti. 


Rakkautta huomiseen vapaapäiväänne, itsenäisyyteen ja niin pois päin, arvon lukijat, ja teille myös, jotka asutte ulkona Suomesta ja kuten minä, todennäköisesti paiskitte duunia arkiseen malliin. Minun on aamulla palattava sairaslomasohvaltani sorvin ääreen. Mieluiten tietysti jäisin tänne. 

Ja ehkä illalla, huomenna, kirjoitan viimeinkin arvostelun äskettäin lukemastani Itkosen romaanista. En siitä uusimmasta, vaan toiseksi uusimmasta. Tänäiltana juon teetä kuin käärme ja selailen Pintanaarmujen ensimmäistä taittoversiota.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Köh köh ja kirjani kansi.

Flunssa tai mikä onkaan kellisti minut. Aika ovelasti vielä, salakavalammin kuin kukaan ennen tai esimerkiksi miespuoliset henkilöt. Joten tänään makaan kotona. Nousin äsken hyvästelemään ystävät. Siellä he ovat Suomessa, muutaman tunnin päästä. Jättivät jälkeensä vanoja.

Menen kohta lääkäriin. Eräällä työpaikan kakaroista on angiina, paljastui eilen. Menen varmistamaan, että itsellä ei. Ja samalla kysyn kyllä silmäasioista. Että mitenkä jos kolottaa. Mitenkä jos sumeilee.

Tuossa on Pintanaarmujen kansi. Pramea, sairaan herättelevä. Puhutteleva, eikö? Symbioosissa tekstin kanssa. Ystäväiseni Anni Halonen on kyllä taitava. Romaanini on matkalla taittoon, pian. Saanen arvostelukappaleet liikkeelle hyvissä ajoin ennen virallista julkaisua. Kippistetäänkös yhdessä teetä moiselle. Huitaistaan tämä ihmeellinen möykky kurkusta pois. Se vihloo, nostattaa kuumetta.

Kuva: Anni Halonen.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Nousta maahan jaloilleen

Minulla on kurkku kipeä, päässä kaiverretaan kai pommisuojaa, niin mojottaa. Kaiken lisäksi vatsassani vilistävät vuorovedet. En tiedä, johtuuko tämä kaikki siitä, että olen lukenut Riikka Ala-Harjan Maihinnousun (sillä viime aikoina olen elänyt erilaisissa fyysisissä tiloissa kirjoja luettuani!) vai siitä, että kylmetyin lauantaina Nürnbergin joulumarkkinoilla. No, joka tapauksessa menen tänään töihin (on pakko hankkia ylityötunteja, joita saan, jos teen maanantaitöitä, joten sinnittely palkittaneen!), mutta sitä ennen sulatan kokemukseni nousemisesta maihin. Tänne. 


Ystäväni Ines, joka tuhisee tällä hetkellä autuaan auvoisena olohuoneeni sohvalla, kantoi minulle Maihinnousun pikalukulainaan. Olen lukenut Ala-Harjalta aiemmin ainakin (mielestäni olen lukenut kaiken, mutten kuollakseni muista silkkaa totuutta!) Tom Tom Tomin sekä Jättiläisen (jota muutes luetutin aikoinani opettaja-helmenä ysiluokkalaisilla oppilaillani ja josta oppilaatKIN pitivät) joten odotinkin kevyttä paksua lukemista. Maihinnousu ei ole siis paksu kokonsa puolesta, mutta mielestäni siinä on sisällöllisesti hyvinkin paljon tiheyttä.

Aiemmat Ala-Harja -kokemukseni ovat olleet pehmeää, leppeää lipumista kielen mukana. Niin oli tämäkin. On kirjailijoita, joiden kyytiin luotan. Joiden kieli kantaa mukanaan, on kuten Ala-Harja. Kantaa vaikka maihin tai kantaa kauas kokemusten mereen, kantaa niin luotettavasti, että vaikka juonellisesti kokisin pettymyksiä, nautin. Haluaisin lukea enemmän. Petyin tietyssä mielessä; Maihinnousu olisi voinut olla runsaampi. Olisin mielelläni lukenut tätä samaa tekstiä enemmän, kauemmin, miksi se loppui niin äkkiä, kesken, olisin tahtonut tuntikausia.

Assam-kirkko. Näin perjantaina sieltä luurangot, kuten joka kerta jotakin muuta.
Raskaat aiheet, kuten lapsen sairastuminen leukemiaan, pettävä, kylmä aviomies sekä sodankäynti vuorottelevat Maihinnousussa mielestäni varsin sujuvasti. Ei ole mikään ongelma, että Normandian maihinnoususta on pujoteltu mukaan faktoja (tai mistä minä tiedän, ovatko ne oikeita faktoja, mutta kertoja oli niin luotettava, että uskon lukeneeni asiaa), päinvastoin on vain hyvä, että syöpä- ja parisuhdetaistelu on rinnastettu sotimiseen ja rämpimiseen armottomalla, kylmällä rintamalla.

Assam-kirkon eteiskatto, voi kun se on kaunis.
Mikä minua suorastaan ärsytti, oli päähenkilön, Julien, mies Henri, sekä Julien suhtautuminen tähän kuspiähän. Ei ole uskottavaa, tai vaikka olisikin, on hyvin, erittäin ärsyttävää, että nainen, jota petetään kylmäverisesti, joka jätetään vaikeassa elämäntilanteessa täysin yksin, luopuu niin helpolla. Antaa miehen viedä kodin ja kaiken erossa, antaa miehen, joka on syypää kaikkeen, pompottaa. Jostakin syystä Juliesta tuli mieleen Krokotiilin keltaisten silmien saamaton päähenkilö. Paitsi että Juliesta pidin noin niin kuin muuten ja koko kirjasta myöskin, kun taas Krokotiilin keltaisia silmiä en edes pystynyt lukemaan loppuun. Ja toisaaltahan Julie on vain niin uupunut kai, niin mykkä. En minäkään ehkä jaksaisi taistella typerän miehen kanssa ja takia, jos taustalla pyörisi koko ajan pelko lapsen menettämisestä kuoleman käsiin.

Maihinnousu on vahva romaani ja mielestäni hyvin piristävä ehdokaslainen Finlandia-palkinnon saajaksi. Se ei kerro Suomen historiallisista oloista, mikä tuntuu olevan viime vuosien trendi ehdokkaiden keskuudessa, ja minusta Ala-Harja on osannut kirjoittaa pääosin uskottavan, muuhun maahan sijoittuvan romaanin. Tärkeistä tunteista, sitä paitsi. Siitä, että viha ei kanna kauemmas, vaan pikemminkin luovuttaminen tietyissä asioissa ja keskittyminen toisten, paljon tärkeämpien tunteiden sekä asiain hoitoon. 


Minusta on, näin loppuhuomautuksena, sääli, että Ala-Harja on ollut ennen Maihinnousua melko tuntematon nimi. Harva tutuistani esimerkiksi on tästä kirjailijattaresta kuullutkaan. En olisi itsekään tiennyt hänestä, ellei viitisen vuotta sitten Kriittisessä korkeakoulussa olisi minulle eräältä kommentaattoritaholta sanottu, että juuri Ala-Harjan tuotantoon minun on "tämän tyyppisenä" kirjoittavana henkilönä tutustuttava. No, hyvä, että edes tämän kohua herättäneen Maihinnousun myötä tällainen helmidroppi on pudonnut monien lukijoiden käsiin. 

Tsaukkis sitä paitsi ja mykistävää maanantaita. Olen onnellinen, lakulla ja Marimekon hauki-tuotteilla (kiitos Ellu roudaamisesta!!), The XX:n keikalla, hehkuviinillä, taidekokemuksilla (kävimme eilen mm. Pinakothek der Modernessa sekä Tollwoodin etnisillä joulumarkkinoilla) sekä pitkästä aikaa "viime aikojen romaanilla" (en siis pääse suomalaisiin uutuuksiin ihan äkkiä käsiksi) pursotettu kyylä (joka kirjaimellisesti ja häpeilemättä on seurannut naapuriensa liikkeitä ikkunansa kautta jostakin syystä yötä myöten, kuten viime yönä, kun en vilustumiselta unta saanut).

Saan nauttia ystävien seurasta vielä tänäiltana töiden jälkeen, ja sitten lähtevät nuokin lintuset takaisin pimeään pohjoiseen. Täällä on aurinko vilkuttanut, he ovat tankanneet valoa. Täällä on myös kyllä lunta ja kylmä, yllättäen, näin aikaisin vuodesta tai siis myöhään, ja minun on nyt juotava teetä, jotta jaksan päivän päiväkotielämää. 

Maihinnoususta ovat omat kuvitelmansa kertoneet mm. Hanna (joka ihastui kieleen, kuten minäkin jo ensimmäisestä Ala-Harjan romaanista lähtien!) ja Jaana, ja hyvin monet muut, mutta minulla on kiire, enkä ehdi kaikkea linkittää.