torstai 20. joulukuuta 2012

Halaa mua, lumikulta!

Päähän porataan mutkikkaita tunneleita. Poskionteloissa on disko. Jumputtaa. En halua edes ajatella, ketkä siellä tanssivat.

Ja selkä rahisee. Ei se kestä makaamista vuorokauden vertaa. Tahtoisin jo istua kuten istun kirjoittaessani tärkeitä asioita. Kuten kauniita lauseita, kuten silloin, kun annan itseni ylen paperin päälle.

Mutta. Onneksi, ikinä koskaan ikuisesti kiitoksia onnien onneksi maailmassa on kirjoja! Hyviä sellaisia. Onneksi en ole niin tuskallisen kipeä, etten olisi eilen, sairaslomapäivänä, jaksanut lukea - tosin kirja lepäsi vieressäni, en jaksanut pitää sitä kädessä - vaan pääsin omista kivuistani pakoon lukemalla toisten kivuista. 

Kiitos Leena Lumen ja hänen vuosittaisen Kaunein kirjankansi -kilpailun, sain käsiini Satu Grönroosin Lumen syli -romaanin. Aloitin sen lukemisen eilisaamuna, kun olin ensin vetänyt annoksen aspiriinia, soittanut töihin olevani kipeä, hankkinut sijaisen, nukkunut aamuhorkkaunet ja juonut kolme kupillista hunajateetä (olen niin sitä mieltä, että tee EI auta flunssaan eikä auta valkosipulilla mässäily eikä varsinkaan appelsiinien kaluaminen puhumattakaan urheilusta nimeltä "päällekkäin painiminen vällyjen välissä"!). 


Ihastuin heti alussa Grönroosin vilpittömään, puhtaaseen, mutkattoman kauniiseen kerrontaan. Sain ahmittua koko romaanin muutamassa tunnissa (välissä vetelin kahdet parin tunnin päikkärit, joten tein tavallaan täyden sairastustyöpäivän) enkä päivätorkkuja lukuun ottamatta voinut lopettaa kesken, vaikka päästäni raastettiin tuskalastuja ja nenääni piti sumutella kaikenmaailman kemikaaleilla, jotta pysyisin avoinna ja jotta diskon melu ei yltyisi sietämättömäksi. 

Totuttuun tapaan en tässä käy kertailemaan juonta sen kummemmin kuin kertomalla, että Lumen syli on riipaiseva kertomus pienestä koulutytöstä, hänen perheestään ja hänen opettajastaan. Helmi (ai että rakastan tuota nimeä..jos mieheni ei olisi saksalainen, nimeäisin mahdollisen tyttäreni Helmeksi - tosin en ole ollenkaan varma, haluanko ikinä mitään lapsen tapaistakaan) on ihana. Kaiken kaikkiaan rakastettava henkilöhahmo. Sellainen, jonka takia surettaa. Sellainen, jonka takia hymyilyttää. Sellainen, jota rakastaisin pyytämättä.

Helmi-raukalla on tukala asema isättömässä perheessään; velipojat kiusaavat eikä äidistä irtoa lämpöä saati ymmärrystä, vaan pelkkää tyylipuhdasta arjen askareista suoriutumista. Äiti menee lopulta puhki; eivät äidit kaikkea jaksa, kuten vähävaraisuutta, ongelmia aiheuttavaa esikoista, rakkaudenkaipuuta. Paras ystävä jää kuorma-auton alle, esiintyy enää enkelinä Helmin rinnalla.

Theresienwiese vähän lumen alla. Lumet sulivat viikonloppuna pois.

Helmin opettajallakin on vaikeaa. Itse asiassa tuntuu, että kaikilla tässä kirjassa on vaikeaa velipoikia lukuun ottamatta, mutta mikä ihmeellistä; romaani ei siltikään kaadu. Vaikka toivottomuus ja ahdinko painavat raskaat kätensä kaiken ylle, vaikka valoa ei juuri vilahtele (paitsi ihanan Helmin myötä), romaani kantaa alusta loppuun saakka. Romaani on ehjä. Juoni jännittyy tyylikkääksi kaareksi, jää loppuratkaisu(i)ltaan tulkintojen varaiseksi - mikä minuun lukijana iskee kuin sähikäinen. Pidän tulkinnanvaraisuudesta, ja viljelen sitä omissakin romaaneissa kuin pyy.

Ihmettelen Lumen sylin miltei täydellistä tuskaisaa tunnelmaa, sillä yleensä romaanilta kuin romaanilta vaaditaan ehkä enemmän toivoa, enemmän jotakin hyvää kaiken pahan keskelle, mutta lopettaessani Lumen sylin olin puhtaasti vaikuttunut, lumisokea. Surullinen mutta innoissani. Grönroos vetäisi minut hiljaiseksi. Mikä on yksinkertaisesti huikean suorituksen merkki.

En itse asiassa osaa sanoa tästä muuta - niin sanaton olen. Olen myös varma, että luen romaanin vielä uudelleen. Lisää kokemuksia voitte lukaista muutamat mainitakseni Leenalta, Annika K:lta ja Kirsiltä, joiden kautta pääsee myös muihin arvioihin linkkien kautta.

Baijerilaisia appelsiineja. Täällä ei siis juuri nyt ole lunta. Kuva on vanhahko.


Ja tänään menen jo töihin. Ei ehkä pitäisi. Mutta minkäs teen. Enää tämä ja huominen työpäivä (huominen on sitä paitsi puolikas, suljemme jo klo 12, paitsi minä pidän marsukoulutusta puoli yhteen!) ja sitten alkaa loma. Lähden lauantaiaamuna Paderborniin australialaisen kaverimme kyyditsemänä (R lähtee jo tänään, vaikka astianpesukone pamahti, vedet lensivät lattialle, ja minä olen se, joka joutuu olemaan "rohkea" kaikenmaailman remonttiherrojen seurassa), ensi keskiviikkona New Yorkiin. Siihen mennessä aion tietysti olla terve kuin kadonnut karpalo. Ja ah, mitä pakkaamisen iloa, kun saa pakata myös kesämekkoja Floridaa ja Karibian risteilyä varten. Ehkä tahdon mennä itsekin tanssimaan poskionteloissani jylläävään diskoon.

P. S. Helmistä tuli koko ajan mieleen Maria Peuran On rakkautes ääretön -romaanin pieni päähenkilö. Olkoonkin, että näiden kahden päähenkilön elämät ja kohtalot ja kokemukset ovat kaukana toisistaan. Molemmat olivat yhtä sympaattisia. Sellaisia, joita olisi tahtonut rientää suojelemaan ja ymmärtämään!

9 kommenttia:

  1. Ihanaa, että ihastuit Lumen syliin näin!

    Minulle Lumen syli oli "vain" hyvä romaani. Hieno, mutta kuitenkin ratkaisuiltaan vähän liian arvattava ja väärällä tavalla epäuskottavakin. Mutta Grönroos kirjoittaa kyllä hienosti. Ja pieni Helmi on ihana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasinkin googletellessani, että monet pitävät ratkaisuja epäuskottavina. Okei, myönnän, mullekin tuli ensin vähän sellainen häh, eikä -olo, mutta kuitenkin pidin "arvoituksellisuudesta". En esim. pidä Anteroa Otuksena. Ajattelin, että Helmi ajattelee kaikkien tuollaisten anteroiden olevan Otuksia. Tulkitsin siis varmaan toisin kaiken, mutta mitä siitä, lukukokemus oli raju!

      Poista
  2. Minäkin pidän tulkinnanvaraisuudesta...Grönroosin kirja on loistava esikoinen.

    ****

    Olen keksinyt nimet serkkuni molemmille lapsille, joista toinen on kumipoikani Karri. Nimen piti pojalla rimmata sukunimeen...

    Siskolleen keksin nimen, jossa soivat helmet ja simpukat, kokonainen meri: Merle. Tai siis en sitä itse keksinyt, mutta tutulla lääkärillä on virolaisia ystäviä ja kun hän sai esikoisensa,nimeksi tuli kaunis virolainen Merle.

    ***

    Toisin kuin Katja, minä en arvannut Lumen sylin ratkaisua ja toisin kuin Katja, mikä johtuu ikäerostamme, tiedän, miten elettyä tuo Grönroosin kirja on, sillä '60 luvulla lapsiin suhtauduttiin vähemmän huolekkaasti.

    ***

    Kerron heti kun muistan sen saksalaisen flunssalääkkeen nimen, joka pelasti minut sen sadasti...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, pakko sanoa, että minulle se 60-luvun ajankuva oli kyllä uskottavaa. En siis epäile, että kirjassa olisi kuvattu väärin lapsiin suhtautumista. Se, mikä oli minulle on epäuskottavaa, on kirjan lopussa paljastuva asia. Se tavallaan vesitti minulta osan kirjan lukunautinnosta. 60-luvun kuvaus sen sijaan oli parasta kirjassa!

      Poista
    2. Tosiaan 60-luvun kuvaus oli todella uskottavaa, vaikken silloin ole elänytkään vielä.

      Poista
    3. Oh, Merlekin on kaunis nimi, todella. Sain Leena eilen lääkkeitä, jotka tuntuvat jopa auttavan, vaikka lääkärituttavani epäilikin, että minulle olisi määrätty "hyvän bisneksen" lumetta. No, ainakin röörit ovat avonaisemmat kuin eilen!

      Poista
  3. Hienoa että sait Lumen sylin luetuksi sairaana!<3
    Minulla sekin kirja on lukematta, mutta jos löydän kirjastosta..;)

    Toivottavasti pääset pian terveeksi, hyvää toipumista, Helmi-Maaria!<3333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue ihmeessä tämä! Uskon, että näen jo valoa, tuntuu tänään paremmalta :)

      Poista
  4. Minäkin aion kokea lumisokeuden, Lumen syli odottaa jo lukemistaan...

    VastaaPoista