sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Kadotettua maisemaa ja kipua

Aua. Minulla on vähän niin kuin krapula, mutta ei aivan. Siis olinhan jo yhdeltä pehkuissa, kuten aina nykyään, viimeistään, ja ihmettelen, miten joskus vuonna yksi ja kaksi olen jaksanut bailabailata jopa aamukymmeneen saakka! Nykyään ajattelen, etten halua menettää seuraavaa päivää. 

Ihastuttavin taulu Pinakothek der Modernesta.
Päivistä on tullut tärkeämpiä kuin öistä. En pidä enää ollenkaan yökerhoista. Jotenka en jatkanut eilen muiden mukana matkaani yökerhoon, vaan tulin kotiin, pesin meikit, etsin päänsärkylääkettä, sillä tiesin, että niiden nauttimani kahden olutlitran (iih...menepä täällä panimoravintolassa yhdelle tai kahdelle oluelle; tulet taatusti hiprakkaan, kun sillä oluella on kokoa!) jälkeen aamulla kolottaisi, mutta en löytänyt pillereitä, ja vaivuin uniin levottomana, sillä pelotti kohdata se hetki, kun avaisin silmäni ja tuntisin kipua, mutta samalla hyrähtelin hyväntuulisena; olinhan valloittanut Hofbräuhausissa parisataa henkilöä laulamalla Barbie Girliä lavalla. 

Sellainen lava kun löytyi yläkerran huikean kauniista juhlasalista. Siellä oli oikein orkesteri säestämässä. En ole koskaan saanut niin suuria aplodeja osakseni. Lauloin kolme kertaa, ja joka kerta aplodit sen kuin pauhasivat, yltyivät; pyydettiin lisää, otettiin kuvia. Ah. Joskus esiintymisveri jyllää suonissani. Silloin vain, tosin, kun olen sillä tuulella, ja eilen olin. Rakastunutkin, voi että olen rakastunut, taas, tuohon mieheen, meidän perjantaiset treffit kelkkamäessä olivat juuri niin "liukkaat" kuin toivoinkin.

Onneksi tänään pääkipu oli hallittavissa. Se lähti pois melkein heti, mutta ai että oli ihana nukkua pitkään. Oikein pitkään. Söimme aamupalua (kuten R sitä nimittää) kahdelta. Kahdestaan. Ihanaa aamupalua. Olen aivan yli-ihana. Tein kaikenmoista sörsseliä pöytään. Ei ihmekään, että minua rakastetaan. Ei ihmekään, että sanotaan, että tie sydämeen käy vatsan kautta.

No niin mutta nyt tahtoisin kuitenkin ilmoittaa, että olen lukenut Elina Valkealahden kirjoittaman kirjan nimeltä Kadotettu maisema. Ensimmäiseksi täytyy kiittää kaikkia heitä, jotka ovat tarpeeksi rohkeita painattamaan hengentuotoksiaan omakustanteina. Nimittäin teos kuin teos, joka julkaistaan, on sitten menetetty teos, tavallaan; ei enää ikioma pieni sydämenasia, vaan julkaistua tekstiä, jonka kuka tahansa voi saada käsiinsä. 


Kädet voivat olla raakoja, raatelevia, joskus. 

Tässä juuri pläräsin blogiarvosteluja Kadotetusta maisemasta, ja suurimmassa osassa mainitaan, että teos ei ole lastenkirja. Minä olen eri mieltä; luen lastensatuja päivittäin töissä, ja mielestäni Kadotettu maisema uppoaisi lapsiin kuin veitsi kypsään hedelmään. Yritin lukea teosta aikuisille suunnattuna tarinana, faabelina, mutta (kenties johtuu myös päivätyöstäni) en vain kokenut olevani sen kohderyhmä. Saatoin kuvitella työpaikan lapset ympärilleni kuuntelemaan ja pyytämään lisää, lisää, lisää. Aion lukea tämän kummipojalleni, kun hän tulee käymään.

Kadotetussa maisemassa pohditaan elämän merkitystä. Sitä, mikä on koti, mitä on yksinäisyys ja yksinäisyyden hinta, ja ylipäänsä sitä, miten niin sanotusti metsä voidaan nähdä puilta.

Juoni on yksinkertainen ja sitä on helppo seurata. On kirahvi, joka on niin suuri, että se erottuu joukosta ja elää yksin. On lintu, joka lentää kirahvin elämään, on korppikotka, jonka täytyy ansaita luottamus, on toukkaa, perhosta, krokotiilia. Kaikki hipaisevat toisiaan jollakin tavalla; kysymällä neuvoa, joutumalla pelkäämään, tyrkyttämällä seuraansa. 

Luin kirjan tunnissa. Se on siis hyvin nopea pieni pyrähdys, ja oikeastaan hyvin suloinen. En aivan lämmennyt sille "aikuisten kirjana", kuten jo mainittua, ja suosittelenkin tätä heille, joilla on sellaisia lapsia, jotka jaksavat kuunnella satuja ja kertomuksia, ja jotka janoavat eläintarinoita. Otan tämän varmasti kevätlukukauden kirjaksi myös Suomi-koululle. Tätä ymmärtänevät myös ne koululaiset, joiden suomen kielen taidot eivät ole parhaimmasta päästä, ja olen varma, että he ihastuvat tarinaan.

En halua nyt puuttua lainkaan kirjoitusvirheisiin, sillä se ei ole olennaista. Välillä kuitenkin omituiset lauserakenteet hidastivat lukemista; olisin ehkä ahminut kirjan nopeamminkin kuin tunnissa ilman näitä pieniä kömpelyyksiä (kamala sana tuo kömpelö, mutta en keksi nyt parempaa, kun en sanaa "virhe" halua käyttää). Lisäksi kirjassa esiintyi välillä turhaa toistoa, mutta minä olen turhake ja viilaan aina pilkkua, joten en voi olla mainitsematta moista.

Joka tapauksessa kiitän Valkealahtea ensinnäkin hänen järjestämästään arvonnasta, mitä kautta kirjan voitin omakseni (jippii!), ja rohkeudesta. Omat tekstit ovat aina hauraita, kun ne lehähtävät muiden käsiin. Siksipä onkin ihailtavaa, että jotkut meistä julkaisevat omakustanteita. Itse en uskaltaisi; tarvitsen jonkun sanomaan, kelpaako tekstini julkaistavaksi; tarvitsen kustantajan arvovaltaisen päätöksen hipaisemaan minua joko kultalusikalla tai piikikkäällä piiskalla.
Yksin ryhmässä kaksin.
Muutes, tästä rohkeudesta ja muusta puheen ollen ai niin: olen tehnyt suuren päätöksen. En aio enää jatkossa lähettää käsikirjoituksiani isoihin kustantamoihin Siltalaa ja Teosta lukuun ottamatta. En nimittäin tarvitse pettymyksiä, ja noissa taloissa minua on ymmärretty tähän asti aina, vaikka en olekaan saanut sitten lopulta sopimusta. Harmittaa vietävästi, että eräs WSOY:n entinen kustannustoimittaja, joka ihastui mm. Pintanaarmujen ensimmäiseen versioon (5 vuotta sitten) ja joka on "löytänyt" Sofi Oksasen, on eläkkeellä. Hän olisi varmasti nyt sokaistunut. Hän sanoi minulle kirjaelämäni parhaat sanat, jotka ovat lohduttaneet aina, kun olen joutunut hylsysateiden alle: "Sinusta Maaria tulee aivan varmasti kirjailija, siitä ei ole epäilystäkään." Ehkäpä nykyään kustantamoissa ovat eri tyylien edustajat töissä. Ehkäpä he eivät näe arvoa siinä, missä kokeneemmat konkarit välttämättä.

Päätös on helpottava; minulla on valta. Kuten Elina Valkealahdella on ollut tämän Kadotetun maiseman kanssa. Hänellä on valta. Minullakin on valta sanoa, kuka julkaisee teokseni, jos julkaisee. Ntamollehan tarjoan tekstejäni aina. Pintanaarmuja ei vielä vuosi sitten kelvannut sinnekään, vaikka kyseessä on jo kaksi romaaniani julkaissut taho, mutta nyt upposi, kolahti oikein ronskisti. Herätti muitakin tahoja, sai kehuja. Ja minua jännittää. En malttaisi odottaa!

Lopuksi vielä muutama linkki arvioihin Kadotetusta maisemasta. Kannattaa tutustua tuohon ja tuohon ja tuohon. Tuolta löytyy paikkoja, mistä kirjaa voi ostaa. Vielä ehtisi jouluksikin!

16 kommenttia:

  1. Kaunis taulu! Sinä siis laulatkin,voiko sitä ehkä kuunnella joskus blogissakin ja aplodeerata ruudun takaa;D Tuo Kadotettu Maisema on kyllä pakko joskus lukea,olenhan tavannut kirjailijankin.Ja tsempit myös sinulle,omien kirjosesi kanssa.
    En ole koskaan kauheasti tykännyt yöllä juhlimisesta,vaikka kyllä etenkin Venezuelan aikana,noin 7-8 vuotta sitten kävimmekin ahkerasti ulkona (siellä vaan oli hyvät paikat juhlimiseen;D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh, laulan vain pikkuhuppelissa, ja ääneni on tunnetusti aivan järkyttävä. Lähinnä se on pilashowta :D Venezuelassa on ollut varmasti hauskaa juhlia. Vielä kolme (jestas siitä on aikaa!) vuotta sitten Paraguayssa jaksoin juhlia uutena vuotena aamuseiskaan. Ja senkin jälkeen pari kertaa Euroopan kamaralla, mutta kääks en enää. Katsotaan, josko New Yorkissa kertaalleen jaksaisi ;)

      Poista
  2. Hyvin ihastuttava taulu/kuva!

    Helmi-Maaria, muistan että vielä muutama vuosi sitten juhlat voivat kestää helposti aamuviiteen. Nyt sitä arvostaa niin hemmetisti yöuniaan ja etenkin seuraavaa päivää, että en enää rieku jälkeen puolen yön. Kyllä sinä vielä aamuviiten voit hyvin jatkaa vuosia;-) Kymmeneen ap olisi aika paljon;-) Asiaa voi mitata sillä, että tunnistaako itsensä aamulla peilistä vai ei.

    Kadotettu maisema on nyt minulle ihan outo juttu ja kiire niin iso, että taidan kadota vaikka soutelemaan heti kun blogiltani ehdin...

    Lumenkaunista ensi viikkoa sinulle!



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kun jaksaisinkin aamuviiteen :D Viimeisen vuoden aikana alan uupua viimeistään kahden maissa ja lähden kotiin. Mutta noh, pääsenpähän vähemmällä koomailulla seuraavana päivänä :D Ja parhaat kohdat juhlista ajoittuvat yleensä puolille öin, joten sen jälkeen jos lähtee kotiin, ei menetä kauheasti mitään muuta kuin yhä yltyvämmän huppelitilan.

      Sinulle myös kauneutta viikkoosi! Täällä on viikonlopun aikana lumi sulanut melkein kokonaan pois :/

      Poista
  3. Kiitokset sinulle, kun kirjoitit kirjastani. Saanen linkittää tämän blogiini?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vielä kirjastasi! Toki saat linkittää. Toivotan menestystä jatkossa tapahtuvaan kirjoittamiseen ja myöskin Kadotetulle maisemalle!

      Poista
  4. Hihii, Helmi-Maaria on ollut hurja! Minä en ole koskaan juhlinut aamukymmeneen. Vielä onneksi ehtii, koko yliopisto edessä.

    Olen ollut muutenkin kiinnostunut kirahvikirjasta, arvostelusi vain lisää kiinnostusta.

    Minä en edes jaksa ajatella sitä, mitä realismia edustavasta nuortenkirjasta tullaan kustantamoissa sanomaan. Minä varmaan yritän ängetä joka helvetin kustantamoon, mitä löydän, mutta tämä nyt vain on tällaista alkutaipaleen paniikkia. Luulen että on ihan hyvä antaa niiden kohdalla olla, jotka eivät sevästikään ymmärrä tajuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulet kyllä vielä juhlimaan aamukymmeneen, jos riekut tarpeeksi valveellisten ihmisten kanssa :D

      Hyvä, jos arvostelulla on vaikutusta kiinnostusasteisiin!

      Niin, paras varmaan olisi tyrkyttää tekstejään joka tuuttiin, mutta minä olen saanut siitä tarpeekseni. Säästän itseäni ja luontoa :)

      Poista
  5. Vanhuus ei tule yksin. Siis juhlimisen kohdalla. Minäkin kuulun tuohon kategoriaan, joka on alkanut arvostaa sitä seuraavaa päivää enemmän kuin ennen. Tietysti joskus tulee juhlittua pitkähkönkin kaavan mukaan, mutta sitten pitää varautua siihen, että seuraava päivä on ihan hunningolla. Vaikkei kilistäisi maljoja, niin jo unen puute vaikuttaa tässä iässä tosi paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja siis mikä sen parempaa onkaan kuin rojahtaa nukkumaan :) Minusta on suorastaan ihanaa, kun on niin kuolemanväsynyt, ettei jaksa enää mitään, ja pääsee vällyihin. Parempaa se on kuin vielä kaameamman kankkusen keräily!

      Poista
  6. Minä juhlin torstaina tai siis perjantaina viiteen aamulla, se oli aika mukavaa. Mutta seuraavan päivän päänsärky ei ole mukavaa. Onneksi sellaista ei tällä kertaa tullut.

    Vai että lauloit oikein yleisölle. Rohkea nainen, taidat olla hyvä laulaja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan tuo juhliminen siis ihanaa, ei siinä mitään. En vain tunnu jaksavan nykyään enää pitkään.

      Ja en suinkaan ole hyvä laulaja, päinvastoin :D Mutta olevinaan kovin hauska silloin kun sille päälle satun. Barbie Girl -esitykseni on vanha vitsini ja tuttavien keskuudessa tuotemerkkini.

      Poista
  7. Hihii, tutulta kuulostaa tuo bileiden loppuminen puolenyön jälkeen nykyisin, vaikka ennen jaksoi painaa puolille päivin. Olisikohan kyse vanhuuden tuomasta viisastumisesta ;-) Jos nykyisellään erehtyy juhlimaan aamun puolelle, kankkunen kestää pari päivää.
    Kiitos kirja-arvostelusta, minulta taitaa löytyä juuri tuollainen lapsukainen joka nauttisi Kadotetusta maisemasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa kokeilla Kadotettua maisemaa lapsen kanssa - tai jos eläintarinoista pitää, myös ilman lasta.

      Poista
  8. Minäkin rakastan laulamista, huppelissa ja selvinpäin!

    Voisin hyvin kuvitella lukevani Kadotettua maisemaa lapsille, jos sellaisia olisi tässä lähipiirissä.

    Oma juttuni Elegian kirjasta löytyy täältä .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh, olenkin tämän arvostelusi lukenut. Linkitän sen tähän postaukseeni!

      Poista