perjantai 7. joulukuuta 2012

Toista on seitsemän tai seitsemäntoista

Tämä on oikeastaan lukukokemuspostaus, mutta ensin vähän tilitysvirttä, sillä poden huonoa, ruhjovaa omaatuntoa. Murehdin työpaikan marsuista. Jätin ne eilen parvekkeelle häkkiinsä. Ja yöllä oli kuusi astetta pakkasta. Marsukullat. Unettomana pyörin sängyssä ja mietin, kuinka niiden pienet tassut palelevat. Siirrän ne omin lupineni (sillä olen tänään työpaikalla the boss, kun muut eivät siellä ole) kellariin. Mukulaparat. Yöt ovat kylmiä, päivät sopivia, mutta en kestä ajatusta siitä, että nuo kaksi tuikkusilmää hytisisivät parvekkeella. Olkoonkin, että heillä on kaksikerroksinen puutalo, joka on lämpöeristetty. Olkoonkin, että eläinlääkärin mukaan vasta -10 asteen kohdalla voisi tuikata sisään.

Pitäisi murehtia sitä paitsi itsestäkin. Vasta kun kerran olin kipeä (ja köhköh, vieläkin kyllä!), niin täytyisi kai olla jokseenkin epäterveellistä sellainen asia, että meidänpä kotona ei toimikaan lämmitys. Eikä tule lämmintä vettäkään. Että menenpä tänään sitten sängynraikkaana töihin. Ja kohmeessa. Sormet hädin tuskin taipuvat tätäkään tököttämään. Tekisi mieli upottaa ne teekuppiin ja sulaa. Kurkkukipu kampesi yön aikana takaisin. Hippii. Onneksi maa on valkoinen ikkunan takana.

No mutta asiaan kuitenkin. Olen kai jo muutamaan otteeseen maininnut, että on kirjailijoita, joiden kyytiin vain kerta kaikkiaan luottaa. Myös meitä suomalaisia. Yksi heistä on Juha Itkonen. Ensimmäinen romaani, jonka häneltä sen ilmestyessä vuonna marttajahertta luin, oli Anna minun rakastaa enemmän. Ja kyllä annoin, rakastaa annoin; tuo romaanihan suorastaan kolhi minua. Vetäydyin mukaan. Hyllystäni asti löytyy mokoma kimpale kalleutta!

Sen jälkeen luin Myöhempien aikojen pyhiä ja ajattelin, että herranjestas, tässähän on suomalainen kirjallinen jumalhahmo. Että kirjoita mies lisää, kirjoita aina ja kaikkialla, anna meidän lukea enemmän

Nämä kaksi jalokiveä taskussani luin sitten seuraavan: romaanin Kohti. Putosin jotenkin alas hyllyltä. Ei loksahtanut, menin sijoiltani lukijana. Mutta silti ajattelin, että kaikkihan meistä tekevät sivuhyppyjä (vaikka epäilemättä tämä Kohti on ollut yltiöpäinen menestys, palkittu teos ja kenties kaikkien muiden lukijoiden makuhermoja hivelevä).


Nyt lokakuussa Suomessa käydessäni löysin alennusmyyntilaarista (kyllä, eeh, joudun tonkimaan niitä nykyään enimmäkseen, kiitos rajujen kirjahintojen!) romaanin Seitsemäntoista. Jota en ollut vielä edes kopeltanut kaupoissa. Jotenka mukaan lähti. Sillä tokihan yhä, Kohti-pettymyksestä huolimatta, pidin Itkosta jotenkin sellaisena vitriiniin aseteltavana kirjailijana.

Lukemisen aloitin hitaasti, luin samaan aikaan monia muita kirjoja. Olenhan sentään himokirjailijan lisäksi himolukija, jolla on vessa-, kylpyamme-, sohva-, sänky- ja junakirja. Laukkukirjoja on yleensä kaksi, vähintään. Ehkä tälle Seitsemälletoista olisi pitänyt pyhittää yksinoikeus kaikkiin kirjapaikkoihin, sillä alku vähän takelsi, suljin silmät välillä. Mutta sitten kuitenkin pääsin imuun, oih.

Itkosen kieli vie siis joka tapauksessa myös tuossa ei-niin-kolauttaneessa Kohti-teoksessakin omiin sfääreihinsä. Hän osaa, voi veljet, osaa, voi sisaret, tämä Seitsemäntoista muistutti siitä. Hän on yksi niistä, joita vain lukee. Heittäytyy hänen kynänjälkensä kannettavaksi. Kyyti on pehmeää, sanat eivät ole mutkikkaita, teeskenneltyjä, teeskentelyä ei ole lainkaan, eikä keinotekoisuutta, luonnollisuus jyskyy täällä.

Niin ja ai niin. Siis mutta. Koska Itkosen romaanit ovat kuitenkin loppujen lopuksi juonivetoisia, ei pelkkä tavattoman tyylikäs, kaunis, helmeilevä kieli riitä.

Seitsemäntoista lienee - näin kirjoittajan näkövinkkelistä tarkasteltuna - ollut vaikea rakentaa. Siinä kun on tavallaan romaanin sisällä toinen romaani. Kirjailija kirjoittaa toisesta kirjailijasta joka kirjoittaa kolmannesta, eli tavallaan itsestään. Näkökulma hyppii etenkin loppupuolella, kun kertoja vaihtuilee. Selostan sekavasti, mutta tarkoituksella sillä romaanikin oli hieman sekava, mutta minä pidän sekavasta, enkä kerro juonesta juuri mitään, lukekaa juonesta tuolta loppupään linkkien alta.

Alussa on kyseessä tämä romaani romaanin sisällä. Lopussa lähinnä ruoditaan romaania romaanin sisällä - tai pikemminkin taustoja, faktoja, jotka ovat päätyneet tuohon romaaniin. Pintaan nousee vahvimmin kysymykset: mitä saa paljastaa, mistä saa kertoa, kenen ovat kirjailijan kirjoittamat asiat? Ovatko ne totta vai ovatko ne fiktiota. Kenellä on oikeus. Kenellä taas ei. 

Mielestäni Seitsemäntoista olisi ollut hyvin ajankohtainen romaani tänä syksynä, kun Ala-Harjan Maihinnousu herätti kiivasta keskustelua siitä, onko kirjailijalla oikeus kirjoittaa kaikesta. (Naurettavaa, btw, kirjailijalla ON oikeus kirjoittaa ihan mistä tahansa, sillä romaani on aina romaani, eli siis fiktiota, fiktiota ja vielä kerran fiktiota!) Seitsemäntoista käsittelee siis tätä kaikkea. Sieltä löytää oivia filosofisia ajatelmia kirjoittamisesta: "Mitä tekemistä kirjallisuudella ja etiikalla on keskenään? - - Totta kai omia muistojaan saa vääristää fiktioksi. - - Maailma on kaaos, kirjoittaminen kaaoksen jäsentämistä - siis fiktiota."

On pakko myöntää, että vähän jälkeen puolivälin aloin kellahdella kyllästymisen aaltoihin. Nimittäin niillä paikkeilla romaanin sisällä oleva romaani päättyi tyystin (aiemminkin poikettiin jo muualla) ja siirryttiin romaanin sisällä olevan romaanin päähenkilön nykyiseen tilanteeseen, missä hän on siis kirjailija. (Uuh, en osaa tänään selittää yhtään mitään, olenhan KOHMEESSA, mutta koettakaa saada selvää.

Kyllästymiseni johtuu aivan pelkästään siitä, että olen kuullut tämän kaiken jo; olen miettinyt nämä sama asiat. Olen kirjailijana pohtinut tekniikoita, tekstin rakentamista, kaikkea ylipäänsä, mitä kirjoittamiseen kuuluu. Ajattelen aivan samoin kuin kirjailija-kirjailija romaani-romaanin sisällä: "Sanat eivät oikein sovellu toiminnan kuvaamiseen. - - Sanoilla tavoittaa ajatukset ja tunteet, haaveet ja harhakuvat, unelmat, muistot ja suunnitelmat."

Tuli jopa tukahtunut olo; tätä tämä on. Tämä kirjoittaminen. En tahtonut lukea sitä romaanista. Ei vain uppoa. Sivukaupalla ajatuksia kirjailijuudesta, blaah, jotenka ONNEKSI tapahtui jotakin. Jotakin, joka katkaisi kyllästymiseni. 

Oli mielenkiintoista, jopa herkullista, että loppua kohti kirjailija romaanin sisällä oli mennä hulluksi. Veti julkisesti yli - mikä sitten sai taas heräämään siihen, että jaksoin lukea loppuun.

Tämä romaani on erityisen oivallinen heille, jotka kirjoittavat ja unelmoivat kirjailijuudesta. Myös heille, jotka pohtivat kirjallisuuden syvempiä merkityksiä, etenkin kirjailijaa ja "etiikkaa" romaanien takana. Ajatuksia tämä herättää, kyllä, herätys.

Lisäksi Seitsemäntoista on mielestäni oivallinen kuvaus nuoruudesta. Pojasta, joka on lähellä astua aikuiseksi. Uskoin kaiken; Itkoselta ei ole koskaan puuttunutkaan uskottavuusaspektia. Häneen voi vain luottaa, vaikka tässä romaanissa kyseenalaistetaankin se, voiko kirjailijaan luottaa. Voi jopa erehtyä luulemaan, että kirjailija Itkonen kirjoittaa omasta nuoruudestaan. Eli siis romaanin sisällä olisi romaani hänen romaanistaan. Tai ei kun menikö se niin että siellä olisi kirjailija kirjailija kirjailija.

Vaikka Kohti ja Seitsemäntoistakaan (Seitsemäntoista on by the way mielestäni paljon Kohti-romaania parempi!) eivät nouse läheskään samalle tasolle kuin kaksi aiempaa romaania (ja ampukaa minua nilkkaan, jos on muitakin romaaneja, sillä tietääkseni ei ole..novellikokoelma kyllä, mutta en ole saanut käsiini), pysyy Itkonen kirjailijanimenä minulle aina jotenkin haaveiltavan korkeana. Odotan kovaa kotimaista myös tämän syksyn uutuudesta, Hetken hohtavasta valosta (jonka nimi on niiiiin kaunis!), ja jonka saan toivon mukaan edes ensi vuonna lukemistooni.

Ja kun tässä ei-pitkä-aika-sitten olen tutustunut kirjailijaan noin niin kuin oikean elämän henkilönä, voisin sanoa, että melkeinpä on ujostuttanut tämän herra Itkosen läsnäollessa. Yleensä en siis ole lainkaan ujo (paitsi täällä Saksassa, kuten eilisiltana, kun olisi pitänyt mennä talonmiehen oven taakse kyselemään lämmitysongelmaan apua, mutta en uskaltanut, kun se mies on jotenkin pelottava, vaikka se on varmaankin nuorempi kuin minä, ja kyllä ujostelin Suomessakin asuessa kaikkia remonttireiskoja ja huoltomiehiä!). Mutta kun näin hänet ensimmäisen kerran elävänä edessäni, hänet, noiden kahden edellä mainitun suurromaanin kirjoittajan, olin kankea kuin varjo, sillä edessänihän seisoskeli ja ystävällisesti itsensä esitteli yksi lempinykymieskirjailijoistani ja tämän lempikirjailijan varsin sympaattinen perhe.

Ja minun R:ni reaktio oli paras Suomessa käydessämme. Hän näki Itkosesta kirjakaupassa mainosjulisteen ja huudahti: "Mutta mitä, tuohan on Juha, miksi Juha on julisteessa!" Siis R:kin on herra ja rouva Itkosen jo tavannut, mutta ei näköjään (vaikka olen kyllä ihan kirjoja myöten näyttänyt) ottanut uskoakseen, että Suomen kokoisessa maassa on "kuuluisia" kirjailijoita (ehkä vaikuttaa sekin, että hänen tyttöystävänsä, eli minä, on pieni, mitätön ja mistään kuulumaton kirjailija) ja että hän on sellaisen henkilön tuttava. R sai heti Suomen loman jälkeen nimmarin Sofi Oksaselta kirjaansa, joten hänelle alkavat aueta kirjallisuutemme ovet. Etenkin, kun Itkostakin ollaan kääntämässä saksaksi!

Että semmoista tällä kertaa. Tämä Seitsemäntoista muutes jää hyllyyni. Nimittäin onhan varsin päivänselvää, että hyvät sinne jäävät. Tai no, ei kyllä ole sekään. Sillä monet hyvät vain käyvät. Jostakin syystä runoteoksia en keräile, olivatpa kuinka hyviä tahansa. Ehkä siksi, ettei tulisi houkutusta kurkkia niitä liian usein ja lopulta huomata matkivansa niitä. Runoteokset lainaan aina kirjastosta. Paitsi ne, jotka olen saanut lahjaksi tai ne, jotka olen varastanut saanut äitini kirjahyllystä.

Tästähän löytyy sitten monia arvosteluja, kuten Parnasson, KSML:n, Inahduksen ja sellainen arvostelu, joka ehkä lähinnä on omaa lukukokemustani. Onneksi, onneksi luin arvosteluja vasta sen jälkeen, kun olin itse lukenut romaanin. Hyvää tekee, kun pitää etäisyyttä ajallisesti uutuuksiin. Erityisesti niihin uutuuksiin, joita kärtetään niiden ilmestyttyä kuin haukkoja alavilla soilla.

2 kommenttia:

  1. Huh, nyt iski malttamaton pakko päästä lukemaan Itkosta! En tiedä, miten olen onnistunut välttelemään hänen kirjojaan tähän asti, olen todella jäänyt jostakin paitsi. Taidan aloittaa esikoisesta.

    VastaaPoista
  2. Esikoisesta kannattaakin aloittaa, se on ehkä Anna minun rakastaa enemmän -kirjaakin parempi. Tai en tiedä, molemmat ovat huikeita:)

    VastaaPoista