keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Lämpöaaltotuskanhiki

Täällä on lämmintä voi kävellä takki auki lumet ovat lähteneet. Tuulee, topakasti, koskaan en ole vielä polkenut paikoillani muun kuin kuntopyörän selässä, mutta onpahan tänään koettu moinen ihan oikealla pyörälläkin. 

Söin juuri kulhollisen pakastehedelmiä ne ovat suosikkejani. Lapsena syötiin aina pakastemarjoja lauantaisin saunan jälkeen, nykyään syön pakastehedelmiä minä päivänä tahansa ja oi kuinka onkaan ikävä saunomista!

Kiukuttaa aivan tuhottomasti moni asia mutta minkäs teen. Työpäivät ovat olleet stressaavia korvissa soi, en jaksa, tomaattienmurskatutluolatpentelesoikoon en jaksa, mutta pakko jotta pystyn vähän kaikkea. Ärsyttää, kun työkaverit ovat koko ajan kipeinä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin näyttää kieltä. Grrrrr.

Viime talven laskettelua Alpeilla, hups miten villiä!
Olen niin puissa etten jaksa lukea liikaa vain parikymmentä sivua päivässä kirjoittaa en jaksa sitäkään vertaa tosin harvemmin kirjoitankaan niin monta liuskaa per päivänkoi. 

Kävimme tänään sovittamassa vuokrasukset (aaaaah ylihuomenna, illalla näihin aikoihin olen siellä 3400 metrin korkeudessa!) ja varaamassa ne. Ei ole kyllä hinnalla pilattua. 54 euroa maksaa suksipaketti kolmelle päivälle (ne ovat hallussamme 5 pv). Jos päädytte laskettelemaan näille seuduille, kannattaa sukset (ellette omia raahaa) vuokrata müncheniläisistä vuokraamoista pikemmin kuin laskettelurinteiden kupeesta. 

Juon teetä, jota olen saanut lahjaksi miten hyvältä se maistuu, mansikalta ja pralineilta ja vähimmäisvaroilta. Tänään minua ketuttaa rakas ärsyttävä kalpea voimakas riehakas surullinen tuskaa tulviva romaanini Pintanaarmuja. Kaikki siinä. Haluan sen käsiini (vielä 3-4 viikkoa pitää odotella), jotta en tuntisi enää näitä tuntemuksia ja pelkoa. Grrrrr.

Olo on sama kuin tällä lampumme sisällä olevalla kissalla voisi.
Pelkään että se jää taas liikaa varjoon. Tosin ei se kyllä jää. Muistakaa, kirjabloggaajat, heittäytyä hankaliksi ja pyytää minulta arvostelukappaletta sähköpostitse. 

Menen kai nyt käsikseen nimeltä heitän sinut roskakoriin. Jotain tässä on kirjoitettava ennen kuin tunnin päästä väsähdän (tällä viikolla olen niin väsynyt etten jaksa valvoa kuin 22-23:een saakka). Sitten luen, jos nyt osaan kaiken oikein, Näkijän tytärtä, jonka voitin kirjailija Kristiina Vuoren arvonnassa, kivaa, milloin ne vihdoin alkavat "ne" päivät (en tiedä yhtään miten kiertohomma menee ilman pillereitä kun olen vuosikaudet niitä vetänyt, anteeksi aina tämä on näin henkilökohtaista ei ole pakko lukea), jotta kiukku lähtisi vai onko tämä vain väsymystä onneksi ei sentään flunssa iske koputanko puuta.

tiistai 29. tammikuuta 2013

Takapuolia

Apua! Ihmettelin jo eilen, miksi istuminen on jotenkin kivuliasta samoin kuin seisominen kävelystä puhumattakaan pehmeästi tukalaa. Syy löytyi eilen, apua nielin kauhusta vaikenin kuin suo.

Minun arvokas, sileä listoni! Arvatkaa kuinka sen on käynyt?? 

Niin pahasti, että se näyttää kirjaimellisesti sanottuna JALKAPALLOLTA, kiitos sunnuntaisen vauhtikokemuksen. Tömähtelin niin usein rinteeseen, valuin ilman kelkkaa kiitovauhtia pitkin jäätä, tässä on tulos, pitäisikö tarjota takamustani vaikkapa jollekin paikalliselle jalkapallojoukkueelle, voisivat potkia maaleja. Soveliaisuussyistä en näytä teille kuvia ei niitä voi edes ottaa vaikka huvittaisi jotta muistaisin kauan sitten kuinka takalistoni kirjavoitui.


Sitä paitsi nyt on torstain kirjoitusvapaapäivä pilalla; työkaveri on perjantaihin saakka sairaslomalla. Kirjoitan siis kenties silmät ummessa öisin, kai, ette usko kuinka rankkaa on päiväkotityö, kun työkaverit ovat poissa ja lapset pompahtelevat joka tuutista korviin ja silmiin ja työpäivän jälkeen kauneinta on hipihiljaisuus en ole mikään lapsitantta en jaksa lapsia 24/7 onneksi nuo eivät ole omia ja muuta pulpatusta vaikka välillä aika hellyyttäviä ovatkin ja joka päivä saavat nauramaankin mutta valitettavasti myös suuttumaan tuntemaan olon tyranniksi en tahtoisi pilata leikkejä mutta joskus on pakko lapset eivät ole mitään hiljaisia hiiriä eheivät, ei ihmekään että opettajat ja muut kärsivät vanhuksina kuulovaurioista haluaisin joku päivä adoptoida lapsen Intiasta mutta.

Jotenka ilmoitusluontoisia asioita, au, takalistokulta olet kipeä miten kestän ratsastaa illalla:

1. Tällä viikolla ilmestyn novellistina Suomen kamaralla.

2. Käännätän "kuukauden novelliksi" valitun novellini saksaksi ja tarjoan sitä täällä pariin lehteen, R sponssaa hieman, saa mahdollisesta palkkiostani puolet tai ainakin ehkä pusun posken tienoille. 


3. En tule Suomeen ennen kesää, niisk, jotenka järjestän kirjanjulkkarihipat täällä - mitä varten käännätän Pintanaarmuista muutaman ensimmäisen sivun saksaksi. Sitä paitsi julkkarit tulevat täällä paljon halvemmiksi pitää. Sitä paitsi talomme kulmalla on baari, jonka huoneen nimeltä "Himmel" voi varata, ja lisäksi baari nimeltä "Lust und Liebe" on myös hilpeä.

4. Kuulostaa ehkä tympeältä ehkä ei; kirjoitan julkkarikutsuun seuraavanlaisen kapiteelin: "En ole lahjottavissa mutta jos tahdot jotenkin tsempata tällaista pienihelmaista kirjailijaa, voit lahjoittaa käännöskassaan pari ropoa tai rutistaa minua kädestä." Käännöskassan pistän pystyyn siksi, että pyrin saamaan Pintanaarmuista näytekäännöksen käsiini - se rukkasessa lähestyn saksalaisia suurtaloja (häh, väitättekö että olisin jotenkin kunnianhimoinen?!

5. Oletan, että tämä on tällä kuitattu.

6. Lähden perjantaina neljän aikaan iltapäivällä Sveitsiin korkeammalle kuin ikinä; 3454 metrin korkeuteen luistamaan alas, alas, alas! Palaan maanantai-iltana takaisin. Sen jälkeen viivyn kolme viikkoa kotona, jonka jälkeen suuntaan Berliiniin viikonlopuksi. Matkustan muutes hyvin huokeasti, jos ihmettelette että mitenkä muka pystyn aina, ja koska saan mm. töissä ilmaiset ruuat, eivät arkiset elinkustannukseni ole hintavat.

Valahdellaan pian, valahdellaanko enemmän!

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Tunteiden vuoristoajelua!

Keksit kohisevat uunissa, olen yhtäkkiä jotenkin energinen enkä syyttä. Pääsin tänään pitkästä aikaa vuorille! Ah, pelkkä vilkaisu niihin päin sykähdyttää, saa minut tolaltani, ja olen mairea kuin viikunakakku kokonaisia vuorokausia sen jälkeen. 

Miten voikaan kauniista maisemista saada niin paljon positiivista energiaa tankkiinsa, oh. Olen sanaton. 

Tai eikä, en ole. 

Haluan kuvailla, millaista on kunnon kelkkailu, mäen laskeminen rinnettä alas. Se on yhdellä sanalla sanottuna vaarallista, mutta haluan korostaa; se on hemmetin vaarallista. 


Ihmettelin, miksi jotkut raahasivat sinne pikkulapsia - ja yhtä lailla en ihmetellyt, että 90 prosenttia laskijoista olivat aikuisia. Älkää siis harkitko lapsiperheen päivää Alppi-rinteessä, elleivät lapsenne ole sen verran isoja, että pärjäävät, ja ellei heillä ole jarrullista kelkkaa. 

Älkääkä harkitko kelkkailua, mikäli teillä on putoamispelkoa tai mikäli jalkanne ovat tärkeimmät työvälineenne - oli vähällä, että katkaisin koipeni, sillä jos ette vielä tiedä, tiedätte nyt: rakastan vauhtia.

Wallberg-bahn on käsittääkseni Saksan suurin mäenlaskupaikka - siis jos puhutaan kelkkamäestä. Ja oih, ihana se on myös! 18 euroa on pieni hinta siitä hurmaavan tunteen määrästä, minkä näkymät vuoren laelta antavat ja kyyti alas tuottavat. Ooh. Aah. Iih. 

Poikaystäväni hattu näyttää omituiselta. Siis pitkältä ja suorastaan tornimaiselta.

Hieman alkumatkan jälkeen vauhti kiihtyy hyvin vaaralliseksi, samoin koko matka: vaarana on suistua radalta ulos, törmätä liian lujaa vauhtia toisiin tai taittaa niskansa. Jarruttaminen ei auta; rinne on jäässä. Kun vaarallisin kohta on ohitse, keuhkot kiljuttu kauhusta ja kiihkeydestä, viiltävästä vauhdin tunteesta halki, alkaa leppoisampi (mutta yhä melko vaarallinen) vaihe. Jossakin vaiheessa kelkkaa saa vähän taluttaa, mutta suurin osa tästä 6,5 kilometriä pitkästä putoamismatkasta on huimaa vauhtia, tiukkoja kurveja, vaaran tykytystä sydämessä. 

Laskimme sen kahdesti, mikä riittää hyvin maksimoimaan nautinnon tunteen. Lisäksi söimme huipun näköalaravintolassa perinteistä baijerilaista (jonka paras ystävä en toistaiseksi ole) ruokaa ja humalluimme maisemista ystäviemme kanssa. Uulalaa. Olen taivaassa, koskettanut jälleen sen alareunaa.  

Baijerilaisruokaa, oikeastaan ainoaa josta pidän; Käsespätzleä..

Sitä paitsi ihanuutta tämä München muutenkin sittenkin eikä tänään enää ole ikävä Suomea. Wallberg-bahnille ja Tegernseelle on vain 60 kilometriä matkaa; miettikää miten läheltä alkaa vuorimeri! Tällaisina kauniina päivinä jonot sekä liikenteessä että hiihtohissin kupeessa ovat melkoiset mutta täysin kaiken arvoiset.

Ja mikä parasta; yllättäen matkustan ensi viikonlopuksi Sveitsiin laskettelemaan. En ole vielä koskaan lasketellut saatikka käynyt Sveitsissä. Ajomatkaa päämäärään kestää neljä tuntia, en malta odottaa!

Sitä ennen tietysti pitää olla ahkera. Töitä tehdä. Joudun huomenna taas sairastuneen työkaverin takia töihin mutta siitä hyvästä otan torstain vapaaksi ja käyn ratsastamassa kirjoittamisen lomassa. Pitää myös vähän raivata aikaa asioiden järjestelylle, repaleisen mutta roihahtelevan ja kestävän, toivottavasti ikuisen parisuhteen hoitelulle sekä vapaa-ajattelulle ja Pintanaarmujen (apua, julkaisuajankohta lähenee kuumenee polttaa) silittelylle!

Roihuvaa, helmeä tulevaa viikkoa kaikille ja iso iso hymyjen hymy myöskin!


lauantai 26. tammikuuta 2013

Puhu pukille pentele!

Ärrienkärrikääpämurripaskapaskapaska. GRRRRRR ja KRIIIIII ja kaikkia muitakin todella korvaan käypiä ääniä ja kaiken lisäksi näytänkin vielä harakalta perkele.

Vittuperjantai-illan jälkeen tuli sopu kello viideltä aamulla kun R tuli kotiin (se oli kyllä silloin todella ihana eikä edes mitenkään humalassa vaan jotenkin soma) mutta halusin väliä sängyssä työnsin sen omalle puolelleen en saa aina unta kun patteri on minun puolellani tiedättekö miten kipeäksi pää tulee kun nukkuu joka yö patterin vieressä ja siellä kaasut jylläävät.

Sitten, arghien arghimus, R:n herätyskello päätti soida kello puoli kahdeksalta R ei tietenkään kuullut miten saakeliääni siitä lähtee se soi uudestaan yhdeksältä vaikka olisin voinut nukkua yhteentoista eli kellon ympäri mutta sitten alkoi yläkerran naapuri puhua suureen ääneen kenties puhelimessa se tekee sitä joskus niin että korvakäytävissä narisee nämä seinät ovat aivan yhtä pahvia kuin pahvien pahvi,

Madridissa on kauniita taloja silmiin iloa haluan vaikka sinne tänään.
joten nousin. Pää kipeä vittu tuleeko minuun flunssa. Miksi minulla on jonkun toisen krapula, join eilen pelkästään lasin maitoa, vaikka en pidä saksalaisesta maidosta suomalainen on paljon parempaa haluan salmiakkia ja lakritsia ja minulla on ikävä ikiomaa Hesarin asuntoani ja koko Suomea mitä jos kieleni rappeutuu huomasin eilen että tämä blogi ja käsikseni ovat ainoat kanavat purkautua suomeksi todella, sillä, luoja, raapustin päiväkirjaan saksaksi ja englanniksi!

Sitä paitsi, arrrrggggh, en enää ikinä pyydä ketään R:n kaveria kastelemaan meidän kukkiamme silloin kun olemme matkoilla. Mun chilipuu, mun jukkapalmu, mun timjami! Kaikki ne ovat niin märkiä, että eilen (vasta, oma moka!) havahduin ajattelemaan että miksi ihmeessä mun kukat on vieläkin märkiä milloin voin niitä itse kastella, otin ne irti ruukuistaan jukkapalmunkin kaadoin se on iso ja painava, ja penteleen pikkupeijakkaat, niistä sai PURISTAA veden pois, ne lilluivat valtameressä! Minun kukkani pilalla! Kalliit kasvit (jotka todennäköisesti olisivat kuolleet omien käsieni kautta kuitenkin) veden vallassa, ei enää chiliä keittoihin eikä timjamia muhennoksiin palmunkaan alla voi enää maata.

Tuollainen olen minä tänään grrrrrr.
Kiitos. Olen purkautunut. Luulen että "ne päivät" ovat tekemässä tuloaan tai sitten olen muuten vain luonnollisesti ärhäkkä.

Ai niin; valivali, emme menekään tänään laskettelemaan tietenkään kun eilen oli muka-niin-tärkeä--entisten-työkavereiden-kanssa-ilta. GRRRRRR. Huomenna sitten. Menen kohta ratsastamaan laukkaan pankkiirin kanssa lumessa vaikka haluaisin mieluummin yksin mutta se tietää kaikki hyvät reitit ja parempi varmuuden varalta mennä toisen kanssa jos vaikka tipahtaa siinä vauhdissa. 

Niin ja ai että kirjoitinko eilen sittenkään olinko tuottelias no en! Väsymys voitti kaaduin sänkyyn söin sormiani tekee yhä mieli purrrrra. 

Sitä paitsi isoveljeni täyttää tänään 41 vuotta. Onnea meidän Koke Kyöstiläinen. Syön tänään mustikkamuffinssin hänen kunniakseen käyn sen lähileipomosta syön sen R:n edessä ja ilkun että ostin vain yhden, lällätilää. 

perjantai 25. tammikuuta 2013

Varovaisuutta

Miksi aina työkaverit ovat kipeinä eihän tästä tule puuta ei heinää. Toisaalta ihan kiva täällä on rauhoittua täälläkin kun työpaikka on tyhjä ja marsut taas juoksevat ja kurnuttavat ja röhkivät vieressä, ne ovat kuin televisio, niitä on hauska seurata. Tosin kovin usein itsellekin tarttuvat kakaroiden taudit. Täällä on influenssa-aalto, viime viikolla oli vatsatautia, onneksi vältyin edes siltä.

Pääsen tänään jo neljältä kun kerran teen sairastuneen työtoverin vuoron. Ajattelin mennä White Rabbit -kahvilaan kirjoittamaan. Läppis kun on mukana. 

Haluan purra esimerkiksi siltoja mutta en poikki.
Sitä paitsi sanokaa nyt mitä teen. Olen ihan Helmi-Maaria Pisara täällä blogissa, mutta uuden romaanin markkinointimielessä olisi kai hyvä olla Maaria Päivinen. En vain sitten varmaan enää osaa pisaroida samalla tavalla. Vai osaanko. Vaihdanko siis nimimerkkini oikeaksi nimekseni. Tulenko ulos kaapista. 

R lupasi tehdä mulle omat kotisivut mutta ei meillä ole aikaa kummallakaan. 

Haluan sitä paitsi purra jotakin.

torstai 24. tammikuuta 2013

Leikitkö mun kanssa tänään?

Jauhettua inkivääriä jauhettua ihmislihaa jauhettua poronluuta jauhettua kirjallisuutta jauhettuja paperisuikaleita jauhetaanko asiaa. 

Luin Kauko Röyhkän Avecin lomallani (oh, loma, miksi olet jo yli viikon takana elämässäni ja tunnut vuosikausilta?!) siitä tarttui ainakin suorasukaisuus enkä muista vetää henkeä. Joskus lukemani kirjat auttavat vaihtamaan omaa kirjoitustyyliä se piristää antaa potkua.

Aiemmin olen lukenut Röyhkältä Finlandia-palkintoehdokasromaanin Kaksi aurinkoa eikä tämä Röyhkän tuotannon läpi kahlaaminen suinkaan jää näihin kahteen lukemaani. Hän on nimittäin taitava ja raaka.

Kaksi aurinkoa -romaanissa on kohtauksia joita en joko pystynyt lukemaan lainkaan tai jotka luin kuvotusta elimistössäni. Ihanaa. Anteeksi mutta siis kirjojen täytyy vaikuttaa myös fyysisesti jotta rakastaisin niitä. Muun muassa Marguerite Duras, jumalattareni, laittaa ihoni piikeille, Sylvia Plath saa pääni ja alavatsani soimaan, Tahar Ben Jelloun käteni vapisemaan - listaa voisin jatkaa loputtomiin.

Ja sitten on näitä suomalaisia kovia sanoja. Katja Kettu saa minut fyysisesti heikkoon kuntoon aivan kuten Röyhkä Kahdella auringollaan teki. Avec ei tee vartalolleni vahinkoa mutta se on silti piikki ihoon, ilonpiikki jos ei muuta ja aika raikas luettava kaiken raskaan keskellä mitä viime ajat olen rehkinyt läpi.

Röyhkä on symppis. Kuva: Wikipedia.
Avec on tajunnanvirtaromaani (olenko kenties kertonut että pidän sellaisista?), jossa viisikymppinen päähenkilö etsii paikkaansa elämässä (onkohan vähän lohdutonta tietää ettei silloinkaan vielä tiedä missä kulkea..kun itsellähän on näitä ajatuksia usein). Naiset hylkäävät hänet tai hän itse ei ole varma, rakastaako esimerkiksi. Himoa hän tuntee ja muitakin tunteita ja on kaiken kaikkiaan hyvin sympaattinen henkilöhahmo vähän kömpelö mutta hyväluontoinen ja pitkäpinnainen sekä utelias.

Loppukohtaus on epäuskottava, mutta ei vie pohjaa koko romaanilta. Ehkä se on jopa tarpeellinen, jotta päähenkilö heräisi, pääsisi ainakin kauas arjestaan ja olisi sitten todellakin eksynyt elämässä huomatakseen, että eksynyt hän on ja että joskus riittää, että on tavallaan eksynyt kuin että todella. Kaikkienhan meidän mieli hapuilee, eikös, kaikkihan me mietimme, että mitäs tässä nyt ja olenko valinnut oikein ja onko tämä virhe vai jatkanko näin mutta ei aina tarvitse kuitenkaan ryhtyä suuriin toimiin tunteakseen tyytyväisyyttä eihän.

Olen lukenut Juoppohullun päiväkirjoja pari kappaletta joskus vuonna sata, ja välillä pikkiriikkisesti Avecista tulivat ne mieleen. Mutta sillä erotuksella että Avec on kirjallisuutta, Juoppohullun päiväkirjat ehkä jotain viihdehypetystä kuten vaikkapa nämä tulikuumat Fifty Shadesit. 

Kuva: Like

Sitä paitsi armo on käynyt; niin paljon on ollut kiirettä niin väsynyt olen, että pomo antaa minun hillua kotona kymmeneen saakka. Kirjoitan siis vielä pari tuntia ennen töihin menemistä - siitä hyvästä palaan vasta puoli yhdeksän maissa illalla kotiin ja vaivun kaiketi ulapoille. 

Että lukekaas, herrat naiset neidit varkaat, Kauko Röyhkää, jos niin ette ole vielä tehneet. Hassusti muutes Luen ja kirjoitan -blogin Paula koki samoihin aikoihin kuin minä tämän Avecin äänikirjana. Ei mulla muuta moikkis!

P. S. Jotenkin on varma tunne, että saan tänä vuonna apurahaa edes jostakin. Tietysti pettymys pistää mielen tuhansiksi sirpaleiksi jos toisin käy, mutta jostakin syystä tunnen levollisuutta. Hmm. Jännitetään nyt sitten muutama kuukausi päätöksiä.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Tarvitsen aamun ilman aikaa

Kuuntelen musiikkia tyhjällä työpaikalla. Olen aina tuntenut vetoa tyhjiin työpaikkoihin koulurakennuksiin ennen tai jälkeen muiden ihmisten marketteihin kun siellä ei ole vielä muita. Pidän siitä; tila on vähän pelottava kaikessa hiljaisuudessaan ja samalla yksin minun. Näkee toisia puolia voi vähän rauhoittua.

Heräsin kello kuudelta sen jälkeen kun näin unta että menin naimisiin Karibialla ja tulin töihin vähän aiemmin sillä on juttuja joita pitää tehdä mutta nyt olenkin sitten tietokoneen äärellä juon teetä annan marsujen juosta eteisessä ne mussuttavat pinaattia näin työmatkalla hiiren vaikka luin Alice Munroa enkä oikeastaan huomannut muita.

Harlemissa keskellä katua oli tuollainen pieni pehmoponi.
Kirjoitukset sujuisivat loistokkaasti jos olisi aikaa kirjoittaa eilen illalla ei ollut. Mutta kävin ratsastamassa tuli kuuma ja onnistumisen tunne. Sekin kertoo monesta.

Tänään menee taas myöhään olen aika väsynyt minkä sille voi. Odotan perjantai-iltaa jolloin saan taas asunnon yksin itselleni R:llä on taas jotain menoja minut on kutsuttu myös mutta ei nyt kiinnosta. Varsinkaan kun siellä olisivat sen entiset työkaverit ja eräs nainen joka laittaa minut näkemään punaista.

Eräällä Manhattanin metroasemista.
Sitä paitsi viikonloppuna odottavat Alpit. Ah, rakastan sittenkin talvea ja lunta ja rinteitä. Ja sen voimin, että viikonloppu on jo kohta, jaksan tänään ja huomenna ylipitkät päivät ja sitä paitsi en aloitakaan opintoja vielä. En voi. Pitää suorittaa ensin vaativa kielitesti enkä ole valmis, aloitan opinnot vasta lokakuussa. Ihanaa, huojennuttavaa, en olisi nyt malttanutkaan maltankohan viime tipassa lainkaan.

Kaunista keskiviikkoa kaikille!

maanantai 21. tammikuuta 2013

Vaippa, tule tänne! Vitsi, odota!

Miten tuottelias päivä! Olen kuin poni. Kaivanut tuulesta palautteet, lukenut ne läpi, työstänyt työstänyt työstänyt. Neljäs romaani siis on tulessa. Huh, toivottavasti saan apurahaa sen viimeistelyä varten, sillä pakollinen päivätyö vie liikaa aikaani. Onneksi ovat nämä "vapaat" maanantait. 

Kävin kuin kävinkin tänään eläinsuojeluyhdistyksen liepeillä. Sieltä minulle huitaistiin käteen koira, jonka nimeä en kuullut kunnolla ja jota kutsuin sitten vähän vaikka miksi, kuten Witziksi ja Wilziksi ja Windeliksi ja nauratti, kun kuka nyt koiraa kutsuisi "vitsiksi" tai "vaipaksi" julkisilla paikoilla ainakaan. Joka tapauksessa se oli villi ja iloinen, leikkisä. Tuli hyvä mieli, kun se pääsi jaloittelemaan kanssani tunniksi. Mutta tuli kyllä myös hiki; tarhan koiria ei saa laskea vapaaksi juoksemaan ja tämä viekas yksilö pisti minut sitten hihnansa perässä suorastaan laukkaamaan...

Vaippavitsiwilzuinen.
Olenhan toki saanut muutakin aikaiseksi. Kirjoitin juuri kaksi apurahahakemusta, toisen Pohjois-Karjalan maakuntarahastoon, sillä viides romaani, joka muhii vielä idea- ja suunnitteluasteella päässä, tekisi hyvin hyvää synnyinseudulleni. Siis noin niin kuin kirjallisuuden suhteen. Ja sitä paitsi jos hakemus menee läpi, menisin sinne kirjoitusmatkalle! Ja sitä paitsi siellähän minä synnyin jo liian monta vuotta sitten!

Aili-mummo mainitsi tuossa tänään, että tänään Karjalaisessa on ilmoitettu tulevasta romaanistani. Jotenka hyvin pyyhältelee; jo kolme lehteä on huomioinut sen. Oksat pois, täältä tullaan!

Että cheers, prost, kippis. Tässä juuri iltapäivän kunniaksi nakkasin teetä kuppiin ja lösähdin työtuoliin. Taidankin jättää päivän juoksulenkin välistä (laukkasinhan jo koiran perässä!) ja kirjoittaa koko illan. Awwww. Mikä sen parempaa kuin inspiraatio ja ennen kaikkea usko omaan tekstiin. Mitä sen on väliä jos ei muihin uppoaisikaan, kun itse nauttii, ja sitä paitsi ainakin lempikirjailijani oli tästä uusimmastani hyvin hyvää mieltä, joten ilollahan tässä työskentelen kirjoituspuuhissa ja välttelen ajatusta siitä, että loppuviikon teen (aivan liian) pitkää päivää töissä kaiken maailman kokousten takia. 

Sen turkki oli samettia!
Ai niin muutes by the way. En tiedä, onko kirjailijantyöni kannalta katastrofaalista, että R:n työkuviot ovat muutoksen alla. Hän ei tulevaisuudessa enää matkustakaan tiistaista torstaihin toiselle puolelle Saksaa, vaan pysyy täällä. Kääks. Se tietää riitoja. Sillä siis minähän en illan kirjoitustuntejani mihinkään television ääressä kyhnäilyyn tai romanttisiin kävelylenkkeihin kuluta, vaan kirjoitan, ja varmasti parahtelen, jos tuo ah-niin-todella-rakas-mutta-väärään-aikaan-huomionkipeä poikaystäväni avaa työhuoneen oven väärässä kohdassa ja kaiken lisäksi vielä sanoo minulle jotakin ja mitä jos se odottaa vastausta. TUPLAKÄÄÄKS.

Kävin muutes myös Madridissa tuossa lomalla vahingossa. Valehtelin aiemmin; ostin minä muutakin kuin kirjoja nimittäin tämän mekon alennuksesta maksoi kympin. Mikä karkki!

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Murtakaa mun jää, sillä tää Jää ei ihan jää..


Menen usein harhaan kirjamaailmassa; jos jotakin hehkutetaan täytyy se itsekin kokea. Ei aina, mutta usein, viime aikoina enenevissä määrin, ja olen alkanut harkita korvien sulkemista seurata pelkästään omaa makua, tuntosarvien sätkähtelyjä lukea vain sitä mistä todella voisin pitää.

No, Jää piti ostaa heti joulupäivänä, sain R:n veljeltä lahjaksi sähköisen lukulaitteen (joka muutes alkuepäilyjen jälkeen on loistava väline etenkin matkoilla ja sirkeillä aurinkorannoilla, sillä se ei ainakaan Bahama-saarten säkeissä särkenyt silmiä kuten kirjojen valkoiset sivut!), ostin Ulla-Lena Lundbergin Jään siihen, vaikka tämä e-kirja maksoi maltaita, mutta ajattelin sen olevan hintansa arvoista. (Sivuhuomautuksena motkotan vähän: miten voi olla Suomessa e-kirjojen hinta noin kamala???!! Yli 20 euroa??!! Eka ja vika kerta kun noin paljon pulitan e-kirjasta!)

Aloitin Jään lukemisen koneessa matkalla Düsseldorfista New Yorkiin ja vaikka olen nopea lukija, en saanut tätä lentomatkan aikana luettua, sillä - auttamatta - mielenkiinto herpaantui usein. Vaihdoin kirjaa välillä, ja pakotin sitten välillä itseni lukemaan tätäkin eteenpäin. Yhteensä minulla kului kokonainen viikko (!!) tämän kahlaamiseen (tosin puolustuksena sanon, että New Yorkissa aikani meni lähinnä juoksemiseen, näkemiseen, kokemiseen ja kaikenmoiseen muuhun kuin lukemiseen). 

Tällainen jää(hdyt)tävä olento oli New Yorkin hotellin yöpöydässä.
En ole lainkaan niin hämmästynyt, niin huikaistunut tai edes niin ilahtunut tästä romaanista kuin niin moni muu Finlandia-palkintolautakuntaa myöten. (Uusille lukijoille - jotka toivotan sydämellisesti tervetulleeksi! - huomautuksena, että tapanani ei ole selostaa juonta näissä lukukokemusteni pohdinnoissa.) Ei. Pikemminkin olin tylsistynyt - mikä selittänee pitkän lukuajan ja kavahtamiset toisiin kirjoihin välillä - alusta yli puoliväliin saakka. Kuvaus laahaa, tilanteita selostetaan turhan pikkutarkasti, romaanissa esiintyy mielestäni toistoa, jota olisi voinut karsia, eikä kieli ole mitenkään erinomaisen persoonallista, vaan aivan tavallista realistisen romaanin tyyliä. 

Kieli on itse aisoissa vanhahtavaa, mutta tämä on vain hyvä, sillä tapahtumat sijoittuvat sotien ajoille; tuleepahan autenttimaisempi tunnelma. Tunnelmasta puheen ollen sitten kun kirjassa todella alkaa tapahtua, kun pappi kohtaa kohtalonsa, Lundberg on mestari: hän sai minutkin itkeä tirahtamaan traagisen kohtauksen tiimoilla, vaikka osasinkin tätä kohtausta odottaa (eli siis mitään todella yllättävää ei tapahdu) ja tästä tapahtumasta loppuun saakka kuvaus on varsin onnistunutta. 

Ja tällainen sulattava hahmo kävi välillä huoneessamme kylässä (mutta se puri minua kahdesti!).
Ihmettelin oikein lukiessani, että mitenkä alun suorastaan kömpelöstä romaanista kasvaakin yhtäkkiä kertaharppauksella varsin onnistunut. Lundberg yllättää romaanin sisällä: yhtäkkiä hoplaa (argh, nämä interjektiot eli huudahdussanat, joita hän romaanissa viljelee ovat todella ärsyttäviä, teennäisiä ja silmiinpistäviä) hän onkin sittenkin varsin taitava etenkin tunnelman ja erityisesti papittaren tunteiden kuvauksessa. Tunnelma välittyy juuri niin kuin Finlandia-palkinnon voittaneessa romaanissa odottaisikin välittyvän. Lopetus on mainio; tyly ja karhea, yhteisön välinpitämättömyyttä hehkuva, astuminen uuteen, tuntemattomaan.

Jää onkin kaiken muun (eli siis Luotojen elämän ja papin perheen tarinan) lisäksi kuvaus yhteisöllisyydestä. Jää romaanin nimenä kuvaa ihmisiä, elämää, yhteisöjä. Elääkseen ja kuollakseen pitää mennä ensin jään lävitse; joskus se sulaa itsestään jo ensi hetkinä. Pitää varmistaa, ettei alla oleva jää rakoile. Pitää varmistaa, että jää pysyy siellä missä sen pitääkin pysyä. Ja niin; pitää liukua vanhojen jäiden päältä uusille, kun sen aika on. Romaani näyttää, kuinka pieniä piirejä yhteisöt ovat ja elämä jatkuvaa, kaikessa sulkeutuneisuudessaan, kaikessa kylmyydessäänkin.

Romaani herätti tuntemuksia sen henkilöitä kohtaan (mikä on merkki siitä, että kyseessä on loppujen lopuksi hyvä romaani!). Säälin papin pieniä tyttäriä, mutta myös kylää Monaa, äitiä, vaimoa, leskeä, jolle tärkeintä on selviytyminen. Tunteet pistetään syrjään jotta voidaan jatkaa. 

Ja tällainen tulinen kirjakauppa Strand vei sydämeni kuin sulttaani!
Elämässäni on hyvin lähellä henkilö, jonka pitäisi tämä romaani lukea. Hän on kokenut saman kuin Mona, jäänyt kahden pienen lapsen kanssa yksin, ja arvostan häntä, vaikka en ole vielä siihen aikaan maailmassa ollutkaan; kuinka hän on kaiken jään läpi selvinnyt. Tukkinut ehkä tunteensa sillä selvitä piti. Kuinka hän on vielä kaiken päätteeksi päässyt uusille, kantaville jäille ja löytänyt uuden onnen.

Kaiken kaikkiaan Jää on kelpo romaani. Se ei nouse kuitenkaan missään nimessä lempikirjojeni joukkoon eikä viime aikojen luettujen romaanien suosikkeihin. Jäästä on tietysti ilmestynyt arvosteluja vaikka millä mitalla, mutta tässäpä muutama linkki muihin blogeihin: Järjellä ja tunteella -blogista voi lukea kattavan juoniselostuksen, P. S. Rakastan kirjoja -blogista hyvin ihastuneen arvion ja Kirsin kirjanurkasta myöskin ylistävän arvion ja nyt sitten tunnenkin itseni hyvin omituiseksi ja otukseksi, kun taas jälleen kerran koin tämän niin eri tavalla kuin moni muu. Paitsi että loppusanoina voisin vielä sanoa, että kyllä, kuten monet sanovat; Lundbergin romaani on kaikessa jäisyydessään hyvin lämminhenkinen. Tai siis ainakin tämä pastori Kummel on ihana. Tuli oma, edesmennyt ukki mieleen!
Central Parkin vesi ei vielä ollut jäässä.
Ai niin ja muutes by the way arvatakaa mitä olen ajatellut harrastaa (ihan kuin tekemistä ei elämässäni olisi tarpeeksi!)..?! Vähän hyväntekeväisyyttä, vapaaehtoistyötä. Kuulin eräältä ystävältäni mahdollisuudesta käydä ulkoiluttamassa koiratarhan koiria aamupäivisin. Siis niitä kodittomia koiraparkoja. Ajattelin hyödyntää vapaat maanantaini sekä toisen viikonlopun aamupäivistä tällaiseen...kun ei siihen mene kuin pari tuntia ja samalla saa vähän itsekin iloa. Sitä paitsi ulkoillessa voi työstää ajatusten tasolla omia tekstejä. Ja omaa koiraa kun en kerran (R:n järkähtämättömyyden takia, murrrr) saa, voisi edes vähän auttaa ja niin pois päin. Ajattelin jo huomenna mennä tarjoamaan apuani..

P. S. Tämän viikonlopun uusin ystäväni on Keskisuomalainen! Ihanaa, että pienemmät lehdet kuin ne suurimmat Suomen maassa julkaisevat kattavia kirjalistoja. Innostukaapa, arvon lukijani, minunkin pikkuisesta romaanistani! Ja kyselkääpä sähköpostitse arvostelukappaletta, jos olette kirjabloggaajia!

perjantai 18. tammikuuta 2013

Viikko sydänkammiossa

Savon Sanomat on uusin ystäväni! Tuolta voitte katsoa, miksi. Sitä paitsi tulen kohta puoliin kyvyttömyyden kaapista ulos. Siksi että minussakin on niitä puolia, joita peitellään. Kuten hirmuhallitsijan elkeitä ja vapausrintamaa.

Olen unohtanut asioita. Kun kirjani ensi kuussa julkaistaan, järjestän julkaisuarvonnan, ja vaikka 50 000 vierailijan raja on täällä mennyt lomani aikana rikki, en nyt ehdi jaksa kykene järjestämään sen kunniaksi, tai blogini huiman 2-vuotisen pyrähdyksenkään takia, arvontaa. Tsorkke.

Ohjeet huoneessa asuvalle. Niitä noudattamalla löytyi salainen luukku lattiasta.
Sen sijaan tahdon esitellä teille New Yorkista erään pikkuisen, yllättävän yksityiskohdan. Hotellihuoneemme. Suosittelen tuota osittain kulahtanutta, mutta toisaalta hyvin mielenkiintoista yöpaikkaa sellaisille, jotka eivät välitä, jos huoneesta löytyy kissa tai muita hersyviä yllätyksiä. Viikko tämän taidehotellin, jonka jokainen huone on erityinen taideteos, "heart chamber" -huoneessa vierähti kodikkaasti. Lämpöä riitti, muistoja jäi, vaikka yleensähän hotellit ja erinäiset huoneet unohtuvat kuin kaatuneet lastit.

Ensivaikutelma: pelottava. Totuus: ihana, mielenkiintoinen!
Lukulamput olivat mainiot!

Taidetta koko huone.
Kasvonpesunurkkaus.

torstai 17. tammikuuta 2013

Sovintoja

Olen löytänyt jo osan. Purin laukun ja löysin. Vatsassani asuu jokin uusi. Ei mikään ihminen eikä se ihmiseksi kasva, vaikka (ei ole kai uutta, että paljastelen asioita näin julkisesti, joten annetaanpa nyt mennä) lopetin ehkäisypillerien nielemisen kuukausi sitten. En lopettanut niitä (missään seksiasennon nimessä!) vauvanvääntäminen mielessä, ei, vaan sen takia, että olen alkanut muistuttaa rottaa. Raivostunutta, äkkipikaista rottaa, joka potee pahoinvointia kaksi viikkoa kuukaudesta. Kummasti on pahoinvointi kadonnut. Sitä kestikin muutaman vuoden verran. Oikeastaan pahoinvoinnista tuli sellainen osa jokapäiväistä elämää, että, hyvänen aika, huomaan tuntevani puuttumusta. Jokin tästä uupuu. Päivästäni. Aamusta.

Kuvasin oikeastaan joka paikassa muita turisteja.

Ja vatsassani kasvaa yhä. Jokin uusi. 

Se jokin uusi on aloituslause. Se tupsahti yhtäkkiä, kun valuimme R:n kanssa alas Floridan kaulaa pitkin. Autossa se tuli, olin juuri nukahtanut säpsähdin vetisen maaston kohdalla hereille: aloitus. Miksi se tulee aina, kun olen liikkeessä. Autossa, junassa; on ehdotonta pitää kirjoitusvälineitä mukana.

Edellisen romaanini alku tuli yhtäkkiä Paraguayssa mieleen, istuin kuumassa autossa piti kaivaa laukusta jotain lappua rustata se muistiin, paperinpalassa oli kengänjälki, ei se ollut puhdas eikä ole kyseinen romaanikaan, minä rakastan sinua nuori mies, minä rakastan sinua vanha.


Ja Floridassa sain päähänpinttymän, jota en kirjoittanut heti ylös, mutta toistin sitä kuin mantraa, ja maatessani erään Bahama-saaren rannalla vaaleansinisen pyyhkeen päällä, kun R huitoi vedessä ja pyysi minua mukaansa enkä minä lähtenyt sillä en tahdo pinnan alle, pelkään sellaista, otin vihdoin (uuden, Strandista hankkimani vihreän) muistikirjan esiin ja kirjoitin sen. Aloituksen. Ja minussa se kasvaa, vatsassa, lasken sen alas tai oksennan kokonaiseksi tarinaksi kunhan aika on kypsä. Ehkä se tulee neljännen uudeksi aluksi. Neljäshän on vasta työn alla, ja Karibian merta kulkiessani näin taivaan, jonka tuuli tatuoi, joten on aihetta olla tyyni.

Miami Beachin rinsessa haaraoksa.
En ole sittenkään vielä tullut takaisin, mieleni muistaa vasta kohtauksia. Vastakohtia. New Yorkista lensimme 2. tammikuuta Orlandoon. Orlando on sanoinkuvaamattoman tylsä paikka. En suosittele. Siellä on hirveä hypetys päällä. Että olisi Disneyworldia (okei, okei, myönnän: olisin tahtonut käydä siellä, koska rakastan huvipuistolaitteita) ja Universal Studioita ja vesipuistoa ja ostakaa, ostakaa, ostakaa kuluttakaa, maksakaa. Eikä tarvitsisi kuin vajaasta sadasta vajaan kahteensataan dollaria pulittaa. Jonottaa, jonottaa, pulittaa, pulittaa. Ei ei. Emme tehneet niin. Vaikka olisinkin mielelläni tuntenut vihlontaa vatsassa, kun putoan alaspäin jostakin yläilmoista, liidän raiteilla. Sitä kun suolet muljahtavat ympäri, maailma kiihtyy. Mutta ehkä on parempi, ettemme kannattaneet moista hypehypetystä.

Sorry, oma napanikin on kiinnostavampi kuin Space Centerin tähän kohtaan tekstiä sopivat kuvat.
Menimme kaikkien ylihinnoiteltujen ja -kansoitettujen markkinamekkojen sijaan käymään vikatikissä. Nimittäin John F. Kennedyn avaruuskeskuksessa. Tsiisös miten tylsä, mainostusta ja eläköön-Amerikka-hehkuntaa vilkkuva mesta. Kuvia seinällä, pari sanaa historiasta, jonka olen jo oppinut koulussa, muutama pieni raketti, poseeraamista kuuautossa, Leonardo DiCaprion tähdittämä dokumenttielokuva, pienimuotoista sekoitusta monitorissa, mitä helvettiä. Moisesta piti maksaa 50 dollaria. Siitä, että kävelin pitkin keinotekoista ah-me-osaamme-ja-me-vielä-näytämme -pytinkijorpakkoa. Kiukuttelin. Osoitin mieltä. Lomani tylsin kohtaus tapahtui siellä.

Sanoin, että mieluummin maksan kaksisataa dollaria pääsylipusta vaikka mutaveteen kuin viisikymmentä tylsästä näyttelystä ja päätymisestä matkamuistoliikkeeseen. Että ei kiitos mennään. Onneksi myös R oli pettynyt. Se kiukutteli takaisin. Menimme syömään ja vaikka kartoimmekin loman ajan ketjuravintoloita, menimme Cheesecake Factoryyn (missä lopulta kävimme kolmesti!) enkä ole missään vielä syönyt niin hipiherkullista kasvispurilaista. Oh mein. Enkä myöskään niin orgastista juustokakkua. Uuh. Lalaa. Ja entäpä hedelmäsmoothiet. Kluk kluk klunks, olen menettänyt osan tunteistani hedelmäjuomaan.

Miami Beachin sivukujastoa art deco -korttelistossa.

Ja sen jälkeen tahdoin jo alas. Orlandosta ajauduimme ensin jonnekin järveen. Ihan sattumalta ja tahallaan. Menimme ilmaveneajelulle laakeaan veteen. Siellä oli alligaattoreita, mutta näimme vain pari villiä, sillä oli suhteellisen kylmä ilma, ja ne makasivat veden peitossa lämmittelemässä. Ne olivat siis villejä. En ollutkaan ajatellut sellaista. Yksi iso yksilö läiski pyrstöllään vettä silmiini ja ajattelin, että mitä jos putoan sen suuhun, ja mitä jos menetän käteni, mietin: mitä jos se syö sormet, millä minä sitten kirjoitan tai tartun laseihin, millä osoittelen muita. 

Alligaattoreiden järveä.
Mutta eivät alligaattorit syöneet minä maistuisin muutenkin pahalta. Ihan totta. Maistun niin pahalta kuin voi kuvitella. Ehkä vähän kuminalta tai korianterilta. Ja minussa kasvaa jokin toinen. 

Sitä paitsi sitten menimme West Palm Beachiin. Ei ollut hotellia etukäteen varattuna. Olin ajatellut, että menemme niin kuin olen aina mennyt; suoraan hotelliin ja kysytään hintaa. Mutta Florida on kai aika kallista seutua. Ei löytynyt yösijaa, pelkäsin jo taivasta, mutta lopulta sitten löytyikin oikein hulppea huone huokeaan hintaan, ja me istuimme ulkona iltaa, joimme kitkerää Spritziä ja poltimme savukkeita (olen vihainen itselle, minun piti jo lopettaa ja lopetinkin, mutta lomalla retkahdin taas muutaman kerran!) ja seuraavana aamuna kaikki epäilyni poistuivat: kyllä me jatkamme yhdessä. Siis niin, välillä on tullut ajateltua muuta. Mutta eihän tässä voi muuta kuin puhua ongelmat pois ja selvitä. Eikä niitä ongelmia edes ole. Ei olisi lainkaan jos olisin aivan toisenlainen tai R jotenkin liian kiltti; minä tarvitsen vähintään yhtä itsepäisen miehen kuin itse olen ja siihen on pitänyt tottua jo kohta kolme vuotta.

Art decoa.
Joten West Palm Beachistä matka jatkuin Miami Beachiin. Mikä ihana hostelli löytyikään. Kaikki siellä oli luomutuotetta. Ihan kaikki, rakastaa ihoa. Suosittelen, menkää. Saatiin yksityishuone, king-kokoinen sänky ja oma kylpyhuone. Ikkunan takana tosin oli aivan yltiökaunis yökerho, romanttinen jopa. Tai eikä kun baari. Musiikki soi aamuun asti. Sattui korviin joten juhlimme seassa. 

Miami Beach on jotenkin valtavan riehakas paikka. Kaunis kaikkine arkkitehtuurisine vivahteineen, art deco -tyyleineen, valkoisine rantoineen ja mikä ihana lenkkipaikka se olikaan. Juoksin kuin pyy. Romanttista toimintaa voi harjoittaa kävelemällä puisella kävelysillalla meren kohistessa vieressä. Tuikkivat valot siellä, hotellien hulppeat takapihat.

Miami Beachissä vietimme kaksi yötä mutta kolme päivää. Sitten menimme risteilyalukseen joka lähti Bahamiin. Ensin Nassau'un (missä huristimme ympäriinsä skootterilla ja kanootilla välttääksemme rytäkät) sitten Coco Cay -saareen ja vieläpä jopa Key Westiin. Risteily oli matkan kruunu jos ajatellaan säätä, veden kirkkautta. Siellä tuli rentouduttua ja luin ainakin kaksi romaania pelkästään laivassa ja rannoissa. On pakko suositella, vaikka ei pitäisi. 

Karibian meri taustallamme.

Luulenpa, että tuo risteilyalus on pieni paha koko USA:n ympäristöepäystävällisyydessä, sillä siellä sentään kierrätettiin eikä tarjoiltu ruokia muovi- tai kertakäyttöastioista (kuten, hertsinpieksut, hotelleissa..siis kuvitelkaa; monet hotellit tarjosivat aamupalansa muoviastioista..mitä jätteen määrää!) eivätkä ihmiset ajelleet ympäriinsä suurilla, turhilla autoillaan (ihmettelin suu auki, mihin tyypit tuolla USA:n kamaralla tarvitsevat niitä jumbokokoisia autojaan...ajelevat jopa lyhyet matkat semmoisilla välittämättä mistään!) ja niin pois päin. Ruokailu tapahtui joko buffetissa, jos niin tahtoi, tai ravintolassa, jossa tarjoilija palveli muutamaa pöydällistä ihmisiä, ja kantoi eteen mitä houkuttelevimpia annoksia, ja iltaisin sai pukeutua mekkoihin ja hopeisiin kenkiin. Ihan todella laadukkaita ruokia siellä oli, moisissa tamineissa. Myös buffet-ravintolassa. Ihan toista luokkaa kuin Itämeren paateilla.

Tipunen hattuhyllyä tutkimassa.
Kaikki kuului hintaan. Kuvitella. 299 euroa tuollaisesta kauniiden maisemien risteilystä, hyttimme oli ylätasolla, siinä oli ikkuna ja sohva ja tilaa, ja tuohon hintaan kuului kaikki (paitsi juomat, mutta nekin olivat paljon halvempia kuin maissa, sekä juomarahat). Ruokaa sai 24/7, joten nälkä ei tullut ja janokin lähti. Porukka ei ollut sellaista öykkärimöykkärijengiä, vaikka nuorta olikin, vaan tunnelma oli iloinen ja myöhäisillat hiljaisia. Oli latinotanssia, jazzia, teatteriesityksiä, musikaaleja, livemusiikkia, ja halasin kapteeniakin.

Kokeilin sitä paitsi joogaa. Merenranta-astangaa aamutuimaan. En pidä joogasta. Mutta jotenkin tuli sellainen olo, että nyt olen turkoosin meren rannalla ja haluan temppuilla. En vieläkään pidä joogasta, en osaa keskittyä hengittämiseen silloin kun vartaloni on jännitetty vääränlaisiin asentoihin, mutta tuli jotenkin korea olo. Sitten kaivoin kirjan käteen ja luin jälleen vaakatasossa. 


Ja lopulta, matkan viimeiseksi heitoksi, vietimme kaksi yötä Miamissa, downtownissa, betonimöhkäleiden keskellä. Melu jyysti korvia. Halusimme nähdä eri osia; kävimme Wynwoodissa katsomassa graffitteja ja Key Biscanessa olisimme tahtoneet ulkoilmailla sekä Coconut Grovessa katsella taloja. Suunnitelmat menivät hieman pipariksi, emme esim ehtineet rannalle tarpeeksi loikomaan tai muutenkaan juuri sitä näkemään mitä tahdoimme, sillä tupperwaarojen vaarat; julkinen liikenne New Yorkin ulkopuolella ei toimi. Tai siis kyllä, mutta huonosti. Kuulemma bussit ovat "köyhien kulkuvälineitä" (tämäkö selittää sen, että jokaikisellä herranenkelillä piti olla ikioma jättiauto allaan?!). Kuljimme silti kiltisti niillä sekä junalla. Aikaa se vei, kun aikatauluja ei ollut tai niitä ei ainakaan noudatettu, vaan arvailla sai, tulisiko vielä jokin joka veisi kotiin tai määränpäähän.

Että mitäkö opin. Sen, että kyllä kaiken kestää. Että luonto on kaunis sielläkin. Että arkkitehtuuri on esim. Key Westissä tai Miami Beachillä aivan lumoavaa. Ja ai niin. Key Westissä oli yksi matkani kohokohdista, josta pitänee tehdä ihan oma kirjoituksensa. Arvaattekos mikä? Liittyy kirjailijaan nimeltä Hemingway.


Ja senkin opin, että en arvosta yhtään jenkkiläistä kulutuskulttuuria. Toivon, että ne kierrättävät jätteensä...mutta en tiedä, en osaa sanoa. Ihan järjettömät määrät muovia ja paperia siellä heitetään hukkaan. Ja autoilla tosiaan kruisaillaan. Tienvarret vellovat roskissa. Jopa yksittäiset omenat oli pakattu muoviin (ei kaikkialla, mutta useissa paikoissa). Ja jos sattui tahtomaan kahvin tai teen, se tungettiin käteen KAHDESSA paperimukissa. Ettei vain polta sormia ja siis vaikka tahtoi syödä/juoda paikan päällä eikä ottaa mukaan. 

Minusta tuntuu, että tämä riittää. Kuka muka jaksaisi enempää. Se potkii minua sitä paitsi. Luin matkan aikana yllättävän vähän. Olin varautunut enempään. Kirjoitan kai ajatukseni näistä vielä myöhemmin auki: Ulla-Lena Lundbergin Jää (josta en vaikuttunut juurikaan), Lionel Shriverin Doublefault (Suom. Kaksoisvirhe), Kauko Röyhkän Avec, Haruki Murakamin Sputnik Sweetheart

Key Westin arkkitehtuuria.
Ja nyt tuntuu, että pitää lähteä, töihin esimerkiksi. Olen vielä aikavyöhykkeistä kaukana. Sitä paitsi tunnen suuttumusta, surua. Hesari ja Aamulehti jättivät minun uusimman, ensi kuussa julkaistavan romaanini listoiltaan pois. Tuntuu potkulta vatsaan. Että yrittävät perkeleet saada tuon uuden ulos kesken kaiken. Verta ja muuta. Arvostus on hukassa. Jos kirjallisuuden laatua mitataan kustantamon suuruudella, on kyllä silloin jotakin pahasti pielessä. Vai mitä sanotte..? 

Jotenkin lannistaa. Juuri ennen julkaisua. Paskapaskapaska. Luulin, että tähän kolmanteen suhtauduttaisiin kaikista avoimimmin. Missä tahansa ja paljon jopa. Mutta kun ei ole listoilla, ei kukaan tiedä minusta, eikä kukaan kiinnostu, vaikka kuinka voisi. Ehkä voisin pyytää apua teiltä kirjabloggaajilta. Mutta eipä teistäkään suurin osa ole minusta oikealla nimelläni kuullutkaan (mihin liittyen: olen muuttamassa blogiani ja esiinnyn sen jälkeen omalla nimelläni) Tuolta voi lukea Pintanaarmujen alun, by the way. Minun kaunis kirjani on jo ennen julkaisua jotenkin paska, siltä nuo penteleen paperipainokset saavat kirjailijan tuntemaan...

tiistai 15. tammikuuta 2013

Tulin takaisin, syökää minut!!

Olen palannut, luoja ties mihin muotoihin, mutta palannut olen. En vielä uskalla sanoa mitään muuta kuin että yhden pitkän yön ja kolmen ratkitäyden päivän jälkeen esimerkiksi New Yorkissa huomasin potevani pakokauhua. Reaktioita menneestä. Että tässä olen ja pitäisi nähdä tämä kaikki, äkkiä, kaupunki veti kitaansa yhtä nopeasti kuin sylkäisi sieltä ulos, ettekä usko jos ette ole itse nähneet, kuinka kiire siellä on. 


Koko ajan joku tulee vastaan. 
Peilissäkin pitkä nainen.

New York huusi koko ajan, huusi silmiin kirkui suuhun, jylisi jalkapohjien alla. Rakot tulivat kuitenkin vasta Miamissa sandaaleista, Miami sitä paitsi oli paljon äänekkäämpi kaupunki kuin New York, sillä New Yorkissa oli yllättävän vähän autoliikennettä. 

Mutta New York. These streets make you feel brand new. New York, New York. Mikä kaksikasvoinen, kelpaamaton ja samalla lihava kaupunki. Sen syliin kun pääsisi vielä. Ote oli niin luja, jotenkin uskomaton. 

En tiedä kuinka puhuisin sillä tavalla, että kokemukseni olisi tasainen. Se ei ole tasainen ikinä. Olen äärilaitoja koko ihminen. Kun pidän, rakastan, kun en pidä, inhoan. 

Kirjaston edessä possailua.

Massat puristivat minusta kuution, unohdin hengittää. Seitsemän päivää, seitsemän yötä. New Yorkissa. Koko ajan otsaani koristi lause: en tahdo hukata aikaa. Kaupunki on kuitenkin niin tiheä, ettei viikko riitä mihinkään, joten hukkasin aikaa. Hukkasin talvitakkini ryövärin käteen, hukkasin talvitakin taskusta matkakortin (jolla sahasin New Yorkia edestakaisin, saavutin Brooklynit ja Harlemit), hukkasin muutamia kymmeniä dollareita (sillä olen niin "fiksu", että jaan matkoillani rahakukkarosta käteisrahat laukun eri lokeroihin, hotellihuoneen piiloihin, taskuihin), hukkasin lempihiuspompulankin ja lämmön. Piti juosta uudenvuodenyö ilman takkia, R:n takki on liian suuri pitääkseen sisällä olevan pienemmän kappaleen ihmistä kuumissa verissä, oli pakko mennä "shoppailemaan" (uskokaa jo, inhoan shoppailua, inhoan kaupoissa juoksemista, inhoan verukkeita) mutta onneksi olen tehokas; ensimmäisestä kaupasta löytyi uskomaton takki, se veti jalat alta kuten hyvä runous konsanaan.

Ja minä olen nähnyt sateita, kaatosateita, vihureita, melkeinpä tulvan kaltaista mättöä Aasiassa, mutta minkälainen sade onkaan oikea sade, kun se kattaa New Yorkin. Se on sellainen, että kaupunki vaikenee. Pitää mennä pubeihin ja istua housut kuiviksi eikä sekään auta, ne kastuvat kuitenkin takaisin mennessä. 

9/11-muistomerkki.

Mietin siinä säässä, ensimmäisessä illassa, että mitäköhän kodittomat tekevät tällä ilmalla, ja myöhemmin seuraavina päivinä tapasin heitä katosten alla, metron suulla, eikä heillä ole kunnollista elämää, huomasin ajattelevani, mikä saa heidät heräämään ja olemaan mikseivät he tapa itseään, ajattelin, jos itse olisin tuossa tilassa eikä kukaan sortuisi auttamaan, hyppäisin Hudson-jokeen tai pilvenpiirtäjästä asfalttiin, mietin, enkö muka tahtoisi kuolla, miten tylysti mietinkään, voitteko kuvitella, mutta sitten huomasin, että ilot on meillä kaikilla ja että ilot ovat sitä arkisemmat mitä pienemmässä tilassa ihminen elää, ja sitten huomasin, että oikeastaanhan minä elän paljon pienemmässä tilassa Münchenissä, kolmessa huoneessa ja keittiössä, kuin koditon henkilö New Yorkin kokoisessa avarassa tilassa, ja oikeastaan New York on niin avara, ettei Manhattanin toisesta päästä näe missä toinen pää on, ei, vaikka sen läpi ajaisi bussilla.

Uusi pakkohankittu, mutta ihastusta uudessa omistajassaan aiheuttanut takki!

New Yorkissa räntäsade on lempeämpää kuin kotona Münchenissä. Sen alta pääsee heti piiloon. Olen käynyt nyt katsomassa edes yhden tai kolme välttämätöntä New Yorkin matkakohdetta, mikä pahinta näin ne järkyttävän (siis todella järkyttävän) ihmismassan välistä. Alta yritin kurkottaa, yltä. MoMassa seisoivat penteleen turistit taulujen edessä, piti jonottaa nähdäkseen edes raamit. Sanoin: en halua enää.

Kahlasimme neljä tuntia MoMan (eli siis Museum of Modern Artsin) loputtomissa huoneissa, kylkiin osuivat muiden kyljet, ja sain tarpeekseni. Voin siis rauhallisena, tyynenä suorastaan katsoa silmiinne ja sanoa: olin niin kaukana, mutta en käynyt (itseäni kiinnostavimmissa) kohteissa kuten MET tai Gugggenheimin taidemuseo. En. En käynyt. En suostunut maksamaan siitä, että olisin ollut silli. Pienessä, pimeässä purkissa pikkuinen, sokea silli toisten pikkuisten sokeiden sillien joukossa, ja kadullakin, hyvänen aika, olin oksentaa kun Times Square oli niin täynnä, keskellä kirkasta päivää joulukuun 28. päivänä aivan törkeän täynnä, ja entäpä Grand Station, mikä mainio pytinki; täynnä.

Highline Park.

Jumala kaukana: tämä on täynnä. 

Mutta näin minä myös paikkoja, jotka eivät olleet täynnä. Pakollinen paikka, Empire State Building, New Yorkin kummallisen yliarvostettu, harmaa ankea kruunu, ei ollut, ihme sentään, täynnä. Piti maksaa 25 dollaria päästäkseen kattojen ylle, ja meillä oli tuuria kun paikka oli vain puoliksi täynnä, sillä näimme mitkä jonot sinne olisivat mahtuneet, enkä usko, että tämä oli 25 dollarin arvoista. Olen nähnyt enemmänkin ja paljon korkeammalta, mutta yksi asia oli hyytävä: korkealta katsottuna New York on nukkekotikaupunki. Kaikki talot näyttävät epätodellisilta lintuperspektiivistä. Paperitaloilta. Tulitikkulaatikoilta. Leikiltä, lumeelta.

Empire State Buildingin katolta nähtyjä kokovartalokuvia.

R:n kanssa tulimme siihen tulokseen, että MIKÄÄN New Yorkin nähtävyyksistä ei ole pakko. Ihan ihme, kun itsellä oli koko New York -viikon ajan pakko-nähdä-olo. Ei ole enää. New Yorkista saa parhaat palat irti kun kävelee pohkeet kipeiksi, istuu kuppiloissa, juoksee Central Parkissa aamulenkin, ajaa metrolla kauas väärään päähän ja kävelee (jos pimeässä uskaltaa) takaisin kaikki korttelit, käy Brooklynissä ihmeellisessä kabare-esityksessä, löytää sen, minkä minä löysin.

Taivaan. Kaiken sateen, lumen ja auringon sirpaleiden joukosta löysin vihdoin taivaani. En tuota, jonka läpi lensin sinne ja takaisin, en tuota, joka roikkuu puolivälissä pilvenpiirtäjiä ja nukkuu rumissa asennoissa tummine pilvineen, löysin aivan taivaallisen taivaan. Kirjakaupan. Strandin. Jos rakastat lukemista, etsi tiesi Strand-nimiseen kirjakauppaan New Yorkissa. Siellä kirjahyllyt ovat pilvenpiirtäjiä, niitä katsoessa niskoja särkee sydän itkee; miten paljon maailmassa on tarinoita joita ei koskaan ehdi lukea.
Osa ostoksistain.

Kävin Strandissa kahdesti. Ensimmäisellä kerralla ostin niin paljon kirjoja, että piilotin kuitin R:ltä enkä ole vieläkään uskaltanut katsoa tilini saldoa. Enkä pystynyt loppuloman aikana harjoittamaan "shoppailua" (jota muutenkin inhoan). Toisella kerralla vietin kirjojen parissa tunnin. Hivelin niitä, koskettelin. Kauppa on aivan yhtä täynnä joukkoja kuin kaikki kaupungin nähtävyydet, mutta kun sinne astuu, onkin yhtäkkiä kuplassa. Yksin hiljaa sanojen seassa.

En rakastunut New Yorkiin, mutta ihastuin, palaan sinne joskus, kun on kesä tai syksy. Uudenvuoden seutu on väärä aika; kaupunki pullotettu täyteen sekalaista väkijuomaa. Minun ehdottomia New York -suosikkejani ovat pääkirjasto (aah, ihana!!), jonne ensi kerralla menen kirjoittamaan, 9/11-muistomerkki (ihan todella kaunis, kannattaa mennä vasta myöhään juuri ennen sulkemisaikaa, jolloin ei ole ruuhkaa ja jolloin kokee hiljaisuuden), Central Park ja Strand. Myös Highline Park oli mahtava. Vapauden patsaan näimme ilmaislautasta, joka ei mene patsaalle, vaan kulkee sen ohi. Brooklynin silta oli myös ihan okei, mutta kauniimpi se on maasta katsottuna kuin omalta laeltaan. Parasta olivat myös kävelyt kaduilla; talot ovat kauniita, vanhat etenkin, punaseinäiset ja haparat.

Skyline.

Käsi väsyy, vartalo. Pitää lopettaa. Kirjoittaa apurahahakemus ja tehdä ruokaa. Loppumatkasta, jonka alkua New York oli, kirjoitan heti kun muistan, missä nyt olen. Olen kai kotona. Olen jo käynyt töissäkin. Nukkunut liian vähän 36 tunnin valveillaolon jälkeen. Ei tekisi mieli herätä arkeen, mutta toisaalta kyllä; miten ihanaa päästä kirjoittamaan muutakin kuin päiväkirjaa. Miten ihana omaa, neljättä käsistä, josta sain sellaista palautetta (eräältä lempienlempikirjailijoistani), että olen maailman puhtain syntymä ja kirjavin, onnellisin kuolema samassa ruumissa, ja sitä paitsi pitää oikeasti nyt aloittaa tämä oikea elämä, vaikka mieluummin makaisin yhä Karibian rannoilla valkoisen hiekan helmeilyssä.

Se kuuluisa patsas.