torstai 17. tammikuuta 2013

Sovintoja

Olen löytänyt jo osan. Purin laukun ja löysin. Vatsassani asuu jokin uusi. Ei mikään ihminen eikä se ihmiseksi kasva, vaikka (ei ole kai uutta, että paljastelen asioita näin julkisesti, joten annetaanpa nyt mennä) lopetin ehkäisypillerien nielemisen kuukausi sitten. En lopettanut niitä (missään seksiasennon nimessä!) vauvanvääntäminen mielessä, ei, vaan sen takia, että olen alkanut muistuttaa rottaa. Raivostunutta, äkkipikaista rottaa, joka potee pahoinvointia kaksi viikkoa kuukaudesta. Kummasti on pahoinvointi kadonnut. Sitä kestikin muutaman vuoden verran. Oikeastaan pahoinvoinnista tuli sellainen osa jokapäiväistä elämää, että, hyvänen aika, huomaan tuntevani puuttumusta. Jokin tästä uupuu. Päivästäni. Aamusta.

Kuvasin oikeastaan joka paikassa muita turisteja.

Ja vatsassani kasvaa yhä. Jokin uusi. 

Se jokin uusi on aloituslause. Se tupsahti yhtäkkiä, kun valuimme R:n kanssa alas Floridan kaulaa pitkin. Autossa se tuli, olin juuri nukahtanut säpsähdin vetisen maaston kohdalla hereille: aloitus. Miksi se tulee aina, kun olen liikkeessä. Autossa, junassa; on ehdotonta pitää kirjoitusvälineitä mukana.

Edellisen romaanini alku tuli yhtäkkiä Paraguayssa mieleen, istuin kuumassa autossa piti kaivaa laukusta jotain lappua rustata se muistiin, paperinpalassa oli kengänjälki, ei se ollut puhdas eikä ole kyseinen romaanikaan, minä rakastan sinua nuori mies, minä rakastan sinua vanha.


Ja Floridassa sain päähänpinttymän, jota en kirjoittanut heti ylös, mutta toistin sitä kuin mantraa, ja maatessani erään Bahama-saaren rannalla vaaleansinisen pyyhkeen päällä, kun R huitoi vedessä ja pyysi minua mukaansa enkä minä lähtenyt sillä en tahdo pinnan alle, pelkään sellaista, otin vihdoin (uuden, Strandista hankkimani vihreän) muistikirjan esiin ja kirjoitin sen. Aloituksen. Ja minussa se kasvaa, vatsassa, lasken sen alas tai oksennan kokonaiseksi tarinaksi kunhan aika on kypsä. Ehkä se tulee neljännen uudeksi aluksi. Neljäshän on vasta työn alla, ja Karibian merta kulkiessani näin taivaan, jonka tuuli tatuoi, joten on aihetta olla tyyni.

Miami Beachin rinsessa haaraoksa.
En ole sittenkään vielä tullut takaisin, mieleni muistaa vasta kohtauksia. Vastakohtia. New Yorkista lensimme 2. tammikuuta Orlandoon. Orlando on sanoinkuvaamattoman tylsä paikka. En suosittele. Siellä on hirveä hypetys päällä. Että olisi Disneyworldia (okei, okei, myönnän: olisin tahtonut käydä siellä, koska rakastan huvipuistolaitteita) ja Universal Studioita ja vesipuistoa ja ostakaa, ostakaa, ostakaa kuluttakaa, maksakaa. Eikä tarvitsisi kuin vajaasta sadasta vajaan kahteensataan dollaria pulittaa. Jonottaa, jonottaa, pulittaa, pulittaa. Ei ei. Emme tehneet niin. Vaikka olisinkin mielelläni tuntenut vihlontaa vatsassa, kun putoan alaspäin jostakin yläilmoista, liidän raiteilla. Sitä kun suolet muljahtavat ympäri, maailma kiihtyy. Mutta ehkä on parempi, ettemme kannattaneet moista hypehypetystä.

Sorry, oma napanikin on kiinnostavampi kuin Space Centerin tähän kohtaan tekstiä sopivat kuvat.
Menimme kaikkien ylihinnoiteltujen ja -kansoitettujen markkinamekkojen sijaan käymään vikatikissä. Nimittäin John F. Kennedyn avaruuskeskuksessa. Tsiisös miten tylsä, mainostusta ja eläköön-Amerikka-hehkuntaa vilkkuva mesta. Kuvia seinällä, pari sanaa historiasta, jonka olen jo oppinut koulussa, muutama pieni raketti, poseeraamista kuuautossa, Leonardo DiCaprion tähdittämä dokumenttielokuva, pienimuotoista sekoitusta monitorissa, mitä helvettiä. Moisesta piti maksaa 50 dollaria. Siitä, että kävelin pitkin keinotekoista ah-me-osaamme-ja-me-vielä-näytämme -pytinkijorpakkoa. Kiukuttelin. Osoitin mieltä. Lomani tylsin kohtaus tapahtui siellä.

Sanoin, että mieluummin maksan kaksisataa dollaria pääsylipusta vaikka mutaveteen kuin viisikymmentä tylsästä näyttelystä ja päätymisestä matkamuistoliikkeeseen. Että ei kiitos mennään. Onneksi myös R oli pettynyt. Se kiukutteli takaisin. Menimme syömään ja vaikka kartoimmekin loman ajan ketjuravintoloita, menimme Cheesecake Factoryyn (missä lopulta kävimme kolmesti!) enkä ole missään vielä syönyt niin hipiherkullista kasvispurilaista. Oh mein. Enkä myöskään niin orgastista juustokakkua. Uuh. Lalaa. Ja entäpä hedelmäsmoothiet. Kluk kluk klunks, olen menettänyt osan tunteistani hedelmäjuomaan.

Miami Beachin sivukujastoa art deco -korttelistossa.

Ja sen jälkeen tahdoin jo alas. Orlandosta ajauduimme ensin jonnekin järveen. Ihan sattumalta ja tahallaan. Menimme ilmaveneajelulle laakeaan veteen. Siellä oli alligaattoreita, mutta näimme vain pari villiä, sillä oli suhteellisen kylmä ilma, ja ne makasivat veden peitossa lämmittelemässä. Ne olivat siis villejä. En ollutkaan ajatellut sellaista. Yksi iso yksilö läiski pyrstöllään vettä silmiini ja ajattelin, että mitä jos putoan sen suuhun, ja mitä jos menetän käteni, mietin: mitä jos se syö sormet, millä minä sitten kirjoitan tai tartun laseihin, millä osoittelen muita. 

Alligaattoreiden järveä.
Mutta eivät alligaattorit syöneet minä maistuisin muutenkin pahalta. Ihan totta. Maistun niin pahalta kuin voi kuvitella. Ehkä vähän kuminalta tai korianterilta. Ja minussa kasvaa jokin toinen. 

Sitä paitsi sitten menimme West Palm Beachiin. Ei ollut hotellia etukäteen varattuna. Olin ajatellut, että menemme niin kuin olen aina mennyt; suoraan hotelliin ja kysytään hintaa. Mutta Florida on kai aika kallista seutua. Ei löytynyt yösijaa, pelkäsin jo taivasta, mutta lopulta sitten löytyikin oikein hulppea huone huokeaan hintaan, ja me istuimme ulkona iltaa, joimme kitkerää Spritziä ja poltimme savukkeita (olen vihainen itselle, minun piti jo lopettaa ja lopetinkin, mutta lomalla retkahdin taas muutaman kerran!) ja seuraavana aamuna kaikki epäilyni poistuivat: kyllä me jatkamme yhdessä. Siis niin, välillä on tullut ajateltua muuta. Mutta eihän tässä voi muuta kuin puhua ongelmat pois ja selvitä. Eikä niitä ongelmia edes ole. Ei olisi lainkaan jos olisin aivan toisenlainen tai R jotenkin liian kiltti; minä tarvitsen vähintään yhtä itsepäisen miehen kuin itse olen ja siihen on pitänyt tottua jo kohta kolme vuotta.

Art decoa.
Joten West Palm Beachistä matka jatkuin Miami Beachiin. Mikä ihana hostelli löytyikään. Kaikki siellä oli luomutuotetta. Ihan kaikki, rakastaa ihoa. Suosittelen, menkää. Saatiin yksityishuone, king-kokoinen sänky ja oma kylpyhuone. Ikkunan takana tosin oli aivan yltiökaunis yökerho, romanttinen jopa. Tai eikä kun baari. Musiikki soi aamuun asti. Sattui korviin joten juhlimme seassa. 

Miami Beach on jotenkin valtavan riehakas paikka. Kaunis kaikkine arkkitehtuurisine vivahteineen, art deco -tyyleineen, valkoisine rantoineen ja mikä ihana lenkkipaikka se olikaan. Juoksin kuin pyy. Romanttista toimintaa voi harjoittaa kävelemällä puisella kävelysillalla meren kohistessa vieressä. Tuikkivat valot siellä, hotellien hulppeat takapihat.

Miami Beachissä vietimme kaksi yötä mutta kolme päivää. Sitten menimme risteilyalukseen joka lähti Bahamiin. Ensin Nassau'un (missä huristimme ympäriinsä skootterilla ja kanootilla välttääksemme rytäkät) sitten Coco Cay -saareen ja vieläpä jopa Key Westiin. Risteily oli matkan kruunu jos ajatellaan säätä, veden kirkkautta. Siellä tuli rentouduttua ja luin ainakin kaksi romaania pelkästään laivassa ja rannoissa. On pakko suositella, vaikka ei pitäisi. 

Karibian meri taustallamme.

Luulenpa, että tuo risteilyalus on pieni paha koko USA:n ympäristöepäystävällisyydessä, sillä siellä sentään kierrätettiin eikä tarjoiltu ruokia muovi- tai kertakäyttöastioista (kuten, hertsinpieksut, hotelleissa..siis kuvitelkaa; monet hotellit tarjosivat aamupalansa muoviastioista..mitä jätteen määrää!) eivätkä ihmiset ajelleet ympäriinsä suurilla, turhilla autoillaan (ihmettelin suu auki, mihin tyypit tuolla USA:n kamaralla tarvitsevat niitä jumbokokoisia autojaan...ajelevat jopa lyhyet matkat semmoisilla välittämättä mistään!) ja niin pois päin. Ruokailu tapahtui joko buffetissa, jos niin tahtoi, tai ravintolassa, jossa tarjoilija palveli muutamaa pöydällistä ihmisiä, ja kantoi eteen mitä houkuttelevimpia annoksia, ja iltaisin sai pukeutua mekkoihin ja hopeisiin kenkiin. Ihan todella laadukkaita ruokia siellä oli, moisissa tamineissa. Myös buffet-ravintolassa. Ihan toista luokkaa kuin Itämeren paateilla.

Tipunen hattuhyllyä tutkimassa.
Kaikki kuului hintaan. Kuvitella. 299 euroa tuollaisesta kauniiden maisemien risteilystä, hyttimme oli ylätasolla, siinä oli ikkuna ja sohva ja tilaa, ja tuohon hintaan kuului kaikki (paitsi juomat, mutta nekin olivat paljon halvempia kuin maissa, sekä juomarahat). Ruokaa sai 24/7, joten nälkä ei tullut ja janokin lähti. Porukka ei ollut sellaista öykkärimöykkärijengiä, vaikka nuorta olikin, vaan tunnelma oli iloinen ja myöhäisillat hiljaisia. Oli latinotanssia, jazzia, teatteriesityksiä, musikaaleja, livemusiikkia, ja halasin kapteeniakin.

Kokeilin sitä paitsi joogaa. Merenranta-astangaa aamutuimaan. En pidä joogasta. Mutta jotenkin tuli sellainen olo, että nyt olen turkoosin meren rannalla ja haluan temppuilla. En vieläkään pidä joogasta, en osaa keskittyä hengittämiseen silloin kun vartaloni on jännitetty vääränlaisiin asentoihin, mutta tuli jotenkin korea olo. Sitten kaivoin kirjan käteen ja luin jälleen vaakatasossa. 


Ja lopulta, matkan viimeiseksi heitoksi, vietimme kaksi yötä Miamissa, downtownissa, betonimöhkäleiden keskellä. Melu jyysti korvia. Halusimme nähdä eri osia; kävimme Wynwoodissa katsomassa graffitteja ja Key Biscanessa olisimme tahtoneet ulkoilmailla sekä Coconut Grovessa katsella taloja. Suunnitelmat menivät hieman pipariksi, emme esim ehtineet rannalle tarpeeksi loikomaan tai muutenkaan juuri sitä näkemään mitä tahdoimme, sillä tupperwaarojen vaarat; julkinen liikenne New Yorkin ulkopuolella ei toimi. Tai siis kyllä, mutta huonosti. Kuulemma bussit ovat "köyhien kulkuvälineitä" (tämäkö selittää sen, että jokaikisellä herranenkelillä piti olla ikioma jättiauto allaan?!). Kuljimme silti kiltisti niillä sekä junalla. Aikaa se vei, kun aikatauluja ei ollut tai niitä ei ainakaan noudatettu, vaan arvailla sai, tulisiko vielä jokin joka veisi kotiin tai määränpäähän.

Että mitäkö opin. Sen, että kyllä kaiken kestää. Että luonto on kaunis sielläkin. Että arkkitehtuuri on esim. Key Westissä tai Miami Beachillä aivan lumoavaa. Ja ai niin. Key Westissä oli yksi matkani kohokohdista, josta pitänee tehdä ihan oma kirjoituksensa. Arvaattekos mikä? Liittyy kirjailijaan nimeltä Hemingway.


Ja senkin opin, että en arvosta yhtään jenkkiläistä kulutuskulttuuria. Toivon, että ne kierrättävät jätteensä...mutta en tiedä, en osaa sanoa. Ihan järjettömät määrät muovia ja paperia siellä heitetään hukkaan. Ja autoilla tosiaan kruisaillaan. Tienvarret vellovat roskissa. Jopa yksittäiset omenat oli pakattu muoviin (ei kaikkialla, mutta useissa paikoissa). Ja jos sattui tahtomaan kahvin tai teen, se tungettiin käteen KAHDESSA paperimukissa. Ettei vain polta sormia ja siis vaikka tahtoi syödä/juoda paikan päällä eikä ottaa mukaan. 

Minusta tuntuu, että tämä riittää. Kuka muka jaksaisi enempää. Se potkii minua sitä paitsi. Luin matkan aikana yllättävän vähän. Olin varautunut enempään. Kirjoitan kai ajatukseni näistä vielä myöhemmin auki: Ulla-Lena Lundbergin Jää (josta en vaikuttunut juurikaan), Lionel Shriverin Doublefault (Suom. Kaksoisvirhe), Kauko Röyhkän Avec, Haruki Murakamin Sputnik Sweetheart

Key Westin arkkitehtuuria.
Ja nyt tuntuu, että pitää lähteä, töihin esimerkiksi. Olen vielä aikavyöhykkeistä kaukana. Sitä paitsi tunnen suuttumusta, surua. Hesari ja Aamulehti jättivät minun uusimman, ensi kuussa julkaistavan romaanini listoiltaan pois. Tuntuu potkulta vatsaan. Että yrittävät perkeleet saada tuon uuden ulos kesken kaiken. Verta ja muuta. Arvostus on hukassa. Jos kirjallisuuden laatua mitataan kustantamon suuruudella, on kyllä silloin jotakin pahasti pielessä. Vai mitä sanotte..? 

Jotenkin lannistaa. Juuri ennen julkaisua. Paskapaskapaska. Luulin, että tähän kolmanteen suhtauduttaisiin kaikista avoimimmin. Missä tahansa ja paljon jopa. Mutta kun ei ole listoilla, ei kukaan tiedä minusta, eikä kukaan kiinnostu, vaikka kuinka voisi. Ehkä voisin pyytää apua teiltä kirjabloggaajilta. Mutta eipä teistäkään suurin osa ole minusta oikealla nimelläni kuullutkaan (mihin liittyen: olen muuttamassa blogiani ja esiinnyn sen jälkeen omalla nimelläni) Tuolta voi lukea Pintanaarmujen alun, by the way. Minun kaunis kirjani on jo ennen julkaisua jotenkin paska, siltä nuo penteleen paperipainokset saavat kirjailijan tuntemaan...

20 kommenttia:

  1. Helmi-Maaria, sinulla on aina kauniita vaatteita!

    Ja eikö uuden idean syntyminen ole verrattavissa skidiin? Joku äiti- tai isäihminen on varmaan eri mieltä... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh, eikä, ei ole aina kauniita, vaan "mukavia"... etenkin kotona rillun R:n kauniissa vaatteissa. Siis olen ominut sen pyjamahousut (jotka tosin ovat aivan liian suuret joka puolelta) ja kaikki paidat ja kohta taas pukeudun niihin. Mistään ei ainakaan sitten kiristä.

      Ja ööh..idean syntyminen ei ehkä ole ihan skidiin verrattavissa, vaan lopputuloksen..kai? Idea on sikiö. Lopputulos lapsi. Eli siis kyllä, olet oikeassa!

      Poista
  2. Pitää kommentoida, vaikka oikeasti myöhästyn pian bussista.

    1) Kadehdin tapaasi kirjoittaa.
    2) Matkasi kuulosti toisaalta sellaiselta minkä itsekin haluaisin kokea, mutta ehkä välttämällä juurikin nuita tiettyä paikkoja, joita et itsekään suositellut.
    3) Tunnen sinut hyvinkin omalla nimelläsi ja olenkin juuri aloittamassa Silja ja Mai - kirjaa, koska pidän kirjoitustyylistäsi :)
    4) Luen Pintanaarmujen alun heti kun palaan kotiin.

    Terveisin vannoutunut lukijasi, aloitteleva kirjabloggaaja ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kuinka kauniisti sanottu. Kiitos! Täytyykin tutustua blogiisi heti juuri nyt :) Silja ja Mai on kuulemma haastava luettava. Jotenka suosittelen vain lukemaan juuttumatta yksittäisiin sanoihin...tosin kaikki eivät sitä ole liian vaikeana kokeneet.

      Poista
  3. Aloituslauseet matkan antina, ei paha, kaiken muun ohella.

    Mainitsematta jättäminen uutuuskirjoissa tuntuu varmaan samanlaiselta kuin hylsy. Prkl. Kustantamon suuruus, kyllä se tuntuu merkitsevän.

    Tulta päin ja voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tänks! Kyllä, aloituslause on kallein ja arvokkain matkamuistoni ;)

      Tuntuu kyllä ikävältä, mutta sain tänään vastauksenkin äkkipikaiseen tiedusteluviestiini, joten ehkä annan ainakin Hesarille anteeksi suuttumukseni. Ehkä jopa lähetän sinne arvostelukappaleen - se tosin päätynee sinne lukemattomien kirjojen pinkkaan kuten aina.

      Poista
  4. Nyt tuli mieleen ihan vain muutama asia:

    ...että hyvä kun lopetit ne e-pillerit. Minä tulin niistä sekä kiukkuiseksi, haluttomaksi, että masennuin. Näin kävi myös myöhemmin tyttärelleni sekä monille hänen ystävilleen ja kaikki ovat lopettaneet ne. Muutama ihmissuhdekin meni parilta tytöltä ihan niiden kiukkua aiheuttavien hormonien takia.

    Olen aina halunnut vain Kalliovuorille. En näe itseäni koskaan Floridassa tai muualla sielläpäinkään...paitsi kun kuuntelen vanhoja Maman&Papas -biisejä.

    Ihanan suora matkareportaasi, kuten arvasin odottaakin;-) Kukaan muu ei koskaan kerro, että mikään, siis yhtikä mikään olisi ollut pettymyt, vaikka olisi ollutkin. Jos jaksat lukea ruokajuttuani, niin sieltä, jutusta tai kommenteista käy ilmi, että minä, italaisen ruuan ystävä olin kuolla nälkään Italissa! Kyllä minä voin sen kertoa, enkä niinkään hehkuta, että toiselle Italian reissullamme asuimme sviitissä etc. Ja oli kutsu La Scalaan, mutta kun siellä meni Aida, ei siis mun suosikkiooppera ollenkaan, valitsin hauskan pitkän illan tuttujen kanssa.

    Tervetuloa takaisin ja mukavaa tammikuuta♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tammikuu on ainakin luminen - ja tähän mennessä mukavakin, kun kerran puolet vietin matkoilla :)

      Luulenpa, että tein oikean ratkaisun pillereiden suhteen. Ainakin ärtymyksen määrä on jo näin lyhyessä ajassa vähentymään päin!

      Kirjoitin muutes jo New Yorkistakin toissapäivänä. Että jos suoruus kiinnostaa, niin sieltä voit lukea suoria sanoja New Yorkin suhteen.

      Kalliovuorille tahdon minäkin. Saisimme heti tänä vuonna, tältä istumalta ilmaiset lennot jonnekin kauas, joten harkinnassa on, lähdemmekö juuri noille Kalliovuorille vaiko unelmaani Peruun päin. Islantiin menen, jos saan säästettyä, ainakin.

      Oh, hyvä veto: valita tuttavat sen sijaan että istuisi oopperassa, josta ei pidä!

      Poista
  5. Neljäs kirjasi edistyy..:))

    Sinulla on paljon muistoja ja vaikutteita tältä matkalta, joita voit hyödyntää..;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh, en tiedä edistyykö neljäs kirja juurikaan; aikaerorasitus on vielä päällä, joten töiden jälkeen en muuta jaksa kuin mollottaa. Siivota pitäisi, pyykätä, en jaksa en jaksa. Syön vain suklaata ja haikeilen ja mietin, miten saisin Pintanaarmut lukevan yleisön pariin näyttävästi!

      Poista
  6. Kiitos taas etämatkasta. Viihdyin kovasti ja melkein tunnen auringon ihollani, vaikka ulkona onkin pakkasta n. -25 astetta...

    Onnea uudelle alulle ja menestystä (sekä paljon blogisavuja!) pian päivänvalon näkevälle kirjallesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos armas Villasukka! Toivotaan, että kolmas kerta toden sanoo ja tieni vie lukijaryppään sydämiin oikein urakalla. Noiden kahden ensimmäisen kohtalo on tosin sekin vielä auki, niitä tunnutaan koko ajan lainattavan kirjastoissa pääkaupunkiseudulla..

      Poista
  7. Oi miten kiva teksti!
    Ja ihana aloituslause. Kyllä, kuten joku jo sanoi, kadehdin kieltäsi. (Mitä ja ketä en kadehtisi tällä hetkellä, mutta noh.)

    Niin, ja ehdottomasti pyydät blogiyhteisön apua Pintanaarmujen kanssa. Niin hesarin ajattelemattomuus jää vain pintanaarmuiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh..joskushan kateus muutes kaunistaa, eikös :D Ainakin siitä saa pontta omaan työhön. Näin on omalla kohdallani, kun kateilen muille, sillä kyllä, kateuspuuskat tulevat aika usein..

      Taidankin juu luottaa siihen, että bloggarit auttaisivat eteenpäin. Jaan arvostelukappaleita sen verran kuin rahkeet riittävät ;)

      Poista
  8. Tervetuloa takaisin! Ihanaa, päästä jalanjälkiäsi seuraten aurinkoon ja lämpöön :-) Mahtavaa, että sait lahjaksi uuden alun.
    Ja pöh noille sanomalehdille! Onneksi nykyään kirjojaan voi markkinoida muutoinkin ja blogistania on vallan mainio kanava arvosteluille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, onneksi on muitakin teitä, mutta taitavat nuo kaiken maailman listat silti olla aika ykkösjuttu. Ja näemmä myös kustantamoiden katalogit (?). Onneksi myös ns. rummutus :D

      Poista
  9. Ihana matka Helmi-Maaria ja kävitte minulle tutuissa paikoissa kuten Key Westissä,Coconut Grovessa ym.Tuli ihan ikävä,tykkäsin asua Miamin alueella.
    Ihan uskomattoman halpa kyllä oli tuo teidän laivareissu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ihmettele, että tykkäsit. Siellä oli jotenkin kaunista - downtownia lukuun ottamatta! Ja kyllä, oli tosi halpa. Tein kyllä töitäkin sen eteen, kun surffasin netissä ja vertailin hintoja. Tutustuimme matkalla saksalaiseen pariskuntaan, joka oli maksanut yhtä kerrosta ylempänä olevasta "sviitistä" (heillä oli parveke ja isompi olotila) 1600 euroa. Alimmista hyteistä, joissa ei ole ikkunoita ja neljä sänkyä, maksoivat matkustajat n. 150 dollaria. Mihin hintaan kuuluivat siis myös ruuat!

      Poista
  10. Ja hyi noita lehtiä kun jättivät sinut listalta pois!

    VastaaPoista