tiistai 15. tammikuuta 2013

Tulin takaisin, syökää minut!!

Olen palannut, luoja ties mihin muotoihin, mutta palannut olen. En vielä uskalla sanoa mitään muuta kuin että yhden pitkän yön ja kolmen ratkitäyden päivän jälkeen esimerkiksi New Yorkissa huomasin potevani pakokauhua. Reaktioita menneestä. Että tässä olen ja pitäisi nähdä tämä kaikki, äkkiä, kaupunki veti kitaansa yhtä nopeasti kuin sylkäisi sieltä ulos, ettekä usko jos ette ole itse nähneet, kuinka kiire siellä on. 


Koko ajan joku tulee vastaan. 
Peilissäkin pitkä nainen.

New York huusi koko ajan, huusi silmiin kirkui suuhun, jylisi jalkapohjien alla. Rakot tulivat kuitenkin vasta Miamissa sandaaleista, Miami sitä paitsi oli paljon äänekkäämpi kaupunki kuin New York, sillä New Yorkissa oli yllättävän vähän autoliikennettä. 

Mutta New York. These streets make you feel brand new. New York, New York. Mikä kaksikasvoinen, kelpaamaton ja samalla lihava kaupunki. Sen syliin kun pääsisi vielä. Ote oli niin luja, jotenkin uskomaton. 

En tiedä kuinka puhuisin sillä tavalla, että kokemukseni olisi tasainen. Se ei ole tasainen ikinä. Olen äärilaitoja koko ihminen. Kun pidän, rakastan, kun en pidä, inhoan. 

Kirjaston edessä possailua.

Massat puristivat minusta kuution, unohdin hengittää. Seitsemän päivää, seitsemän yötä. New Yorkissa. Koko ajan otsaani koristi lause: en tahdo hukata aikaa. Kaupunki on kuitenkin niin tiheä, ettei viikko riitä mihinkään, joten hukkasin aikaa. Hukkasin talvitakkini ryövärin käteen, hukkasin talvitakin taskusta matkakortin (jolla sahasin New Yorkia edestakaisin, saavutin Brooklynit ja Harlemit), hukkasin muutamia kymmeniä dollareita (sillä olen niin "fiksu", että jaan matkoillani rahakukkarosta käteisrahat laukun eri lokeroihin, hotellihuoneen piiloihin, taskuihin), hukkasin lempihiuspompulankin ja lämmön. Piti juosta uudenvuodenyö ilman takkia, R:n takki on liian suuri pitääkseen sisällä olevan pienemmän kappaleen ihmistä kuumissa verissä, oli pakko mennä "shoppailemaan" (uskokaa jo, inhoan shoppailua, inhoan kaupoissa juoksemista, inhoan verukkeita) mutta onneksi olen tehokas; ensimmäisestä kaupasta löytyi uskomaton takki, se veti jalat alta kuten hyvä runous konsanaan.

Ja minä olen nähnyt sateita, kaatosateita, vihureita, melkeinpä tulvan kaltaista mättöä Aasiassa, mutta minkälainen sade onkaan oikea sade, kun se kattaa New Yorkin. Se on sellainen, että kaupunki vaikenee. Pitää mennä pubeihin ja istua housut kuiviksi eikä sekään auta, ne kastuvat kuitenkin takaisin mennessä. 

9/11-muistomerkki.

Mietin siinä säässä, ensimmäisessä illassa, että mitäköhän kodittomat tekevät tällä ilmalla, ja myöhemmin seuraavina päivinä tapasin heitä katosten alla, metron suulla, eikä heillä ole kunnollista elämää, huomasin ajattelevani, mikä saa heidät heräämään ja olemaan mikseivät he tapa itseään, ajattelin, jos itse olisin tuossa tilassa eikä kukaan sortuisi auttamaan, hyppäisin Hudson-jokeen tai pilvenpiirtäjästä asfalttiin, mietin, enkö muka tahtoisi kuolla, miten tylysti mietinkään, voitteko kuvitella, mutta sitten huomasin, että ilot on meillä kaikilla ja että ilot ovat sitä arkisemmat mitä pienemmässä tilassa ihminen elää, ja sitten huomasin, että oikeastaanhan minä elän paljon pienemmässä tilassa Münchenissä, kolmessa huoneessa ja keittiössä, kuin koditon henkilö New Yorkin kokoisessa avarassa tilassa, ja oikeastaan New York on niin avara, ettei Manhattanin toisesta päästä näe missä toinen pää on, ei, vaikka sen läpi ajaisi bussilla.

Uusi pakkohankittu, mutta ihastusta uudessa omistajassaan aiheuttanut takki!

New Yorkissa räntäsade on lempeämpää kuin kotona Münchenissä. Sen alta pääsee heti piiloon. Olen käynyt nyt katsomassa edes yhden tai kolme välttämätöntä New Yorkin matkakohdetta, mikä pahinta näin ne järkyttävän (siis todella järkyttävän) ihmismassan välistä. Alta yritin kurkottaa, yltä. MoMassa seisoivat penteleen turistit taulujen edessä, piti jonottaa nähdäkseen edes raamit. Sanoin: en halua enää.

Kahlasimme neljä tuntia MoMan (eli siis Museum of Modern Artsin) loputtomissa huoneissa, kylkiin osuivat muiden kyljet, ja sain tarpeekseni. Voin siis rauhallisena, tyynenä suorastaan katsoa silmiinne ja sanoa: olin niin kaukana, mutta en käynyt (itseäni kiinnostavimmissa) kohteissa kuten MET tai Gugggenheimin taidemuseo. En. En käynyt. En suostunut maksamaan siitä, että olisin ollut silli. Pienessä, pimeässä purkissa pikkuinen, sokea silli toisten pikkuisten sokeiden sillien joukossa, ja kadullakin, hyvänen aika, olin oksentaa kun Times Square oli niin täynnä, keskellä kirkasta päivää joulukuun 28. päivänä aivan törkeän täynnä, ja entäpä Grand Station, mikä mainio pytinki; täynnä.

Highline Park.

Jumala kaukana: tämä on täynnä. 

Mutta näin minä myös paikkoja, jotka eivät olleet täynnä. Pakollinen paikka, Empire State Building, New Yorkin kummallisen yliarvostettu, harmaa ankea kruunu, ei ollut, ihme sentään, täynnä. Piti maksaa 25 dollaria päästäkseen kattojen ylle, ja meillä oli tuuria kun paikka oli vain puoliksi täynnä, sillä näimme mitkä jonot sinne olisivat mahtuneet, enkä usko, että tämä oli 25 dollarin arvoista. Olen nähnyt enemmänkin ja paljon korkeammalta, mutta yksi asia oli hyytävä: korkealta katsottuna New York on nukkekotikaupunki. Kaikki talot näyttävät epätodellisilta lintuperspektiivistä. Paperitaloilta. Tulitikkulaatikoilta. Leikiltä, lumeelta.

Empire State Buildingin katolta nähtyjä kokovartalokuvia.

R:n kanssa tulimme siihen tulokseen, että MIKÄÄN New Yorkin nähtävyyksistä ei ole pakko. Ihan ihme, kun itsellä oli koko New York -viikon ajan pakko-nähdä-olo. Ei ole enää. New Yorkista saa parhaat palat irti kun kävelee pohkeet kipeiksi, istuu kuppiloissa, juoksee Central Parkissa aamulenkin, ajaa metrolla kauas väärään päähän ja kävelee (jos pimeässä uskaltaa) takaisin kaikki korttelit, käy Brooklynissä ihmeellisessä kabare-esityksessä, löytää sen, minkä minä löysin.

Taivaan. Kaiken sateen, lumen ja auringon sirpaleiden joukosta löysin vihdoin taivaani. En tuota, jonka läpi lensin sinne ja takaisin, en tuota, joka roikkuu puolivälissä pilvenpiirtäjiä ja nukkuu rumissa asennoissa tummine pilvineen, löysin aivan taivaallisen taivaan. Kirjakaupan. Strandin. Jos rakastat lukemista, etsi tiesi Strand-nimiseen kirjakauppaan New Yorkissa. Siellä kirjahyllyt ovat pilvenpiirtäjiä, niitä katsoessa niskoja särkee sydän itkee; miten paljon maailmassa on tarinoita joita ei koskaan ehdi lukea.
Osa ostoksistain.

Kävin Strandissa kahdesti. Ensimmäisellä kerralla ostin niin paljon kirjoja, että piilotin kuitin R:ltä enkä ole vieläkään uskaltanut katsoa tilini saldoa. Enkä pystynyt loppuloman aikana harjoittamaan "shoppailua" (jota muutenkin inhoan). Toisella kerralla vietin kirjojen parissa tunnin. Hivelin niitä, koskettelin. Kauppa on aivan yhtä täynnä joukkoja kuin kaikki kaupungin nähtävyydet, mutta kun sinne astuu, onkin yhtäkkiä kuplassa. Yksin hiljaa sanojen seassa.

En rakastunut New Yorkiin, mutta ihastuin, palaan sinne joskus, kun on kesä tai syksy. Uudenvuoden seutu on väärä aika; kaupunki pullotettu täyteen sekalaista väkijuomaa. Minun ehdottomia New York -suosikkejani ovat pääkirjasto (aah, ihana!!), jonne ensi kerralla menen kirjoittamaan, 9/11-muistomerkki (ihan todella kaunis, kannattaa mennä vasta myöhään juuri ennen sulkemisaikaa, jolloin ei ole ruuhkaa ja jolloin kokee hiljaisuuden), Central Park ja Strand. Myös Highline Park oli mahtava. Vapauden patsaan näimme ilmaislautasta, joka ei mene patsaalle, vaan kulkee sen ohi. Brooklynin silta oli myös ihan okei, mutta kauniimpi se on maasta katsottuna kuin omalta laeltaan. Parasta olivat myös kävelyt kaduilla; talot ovat kauniita, vanhat etenkin, punaseinäiset ja haparat.

Skyline.

Käsi väsyy, vartalo. Pitää lopettaa. Kirjoittaa apurahahakemus ja tehdä ruokaa. Loppumatkasta, jonka alkua New York oli, kirjoitan heti kun muistan, missä nyt olen. Olen kai kotona. Olen jo käynyt töissäkin. Nukkunut liian vähän 36 tunnin valveillaolon jälkeen. Ei tekisi mieli herätä arkeen, mutta toisaalta kyllä; miten ihanaa päästä kirjoittamaan muutakin kuin päiväkirjaa. Miten ihana omaa, neljättä käsistä, josta sain sellaista palautetta (eräältä lempienlempikirjailijoistani), että olen maailman puhtain syntymä ja kirjavin, onnellisin kuolema samassa ruumissa, ja sitä paitsi pitää oikeasti nyt aloittaa tämä oikea elämä, vaikka mieluummin makaisin yhä Karibian rannoilla valkoisen hiekan helmeilyssä.

Se kuuluisa patsas.

19 kommenttia:

  1. Tervetuloa takaisin kotiin ja blogiin :). Kiva, että reissu meni ilmeisen hyvin ja kuulosti kunnon irtiotolta :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia tervetuloista :) Kyllä, irtiotto on juuri oikea sana. Oli mahtavaa!

      Poista
  2. Odotin tätä postausta, ja voi miten se palkitsi odotuksen. <3 Kirjoitat niin upean elävästi että tunsin itsekin olevani taas New Yorkissa.

    Ihana kaupunki kaikessaan! Ja ne kirjakaupat, oih! <3

    Tervetuloa taas Eurooppaan! Lepää matkan rasitukset pois ja palaa kertomaan lisää! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh, mukavaa, jos saan jonkun palkittua teksteilläni :) Sanopa muuta, ne kirjakaupat, ne kirjakaupat! Mitä keitaita!

      Poista
  3. Tervetuloa takaisin! New Yorkissa asuin jonkin aikaa,ja pidin,mutta välillä koin hieman ahdistusta;pidin enemmän ja tunsin olevani enemmän kotona Miamissa,missä myös asuin. Asuin tosin Brooklynissä,josta pidin enemmän kuin Manhattanista,mutta ei ihmekään,sillä isoisäni syntyi siellä,joten oli jonkinlaiset juuret siellä;D Eniten pidin New Yorkin osavaltion maisemista,niin upeat.Ja totta,ei niitä nähtävyyksiä ole pakkon nähdä,paljon kivempia juttuja näkee tosiaankin kun siellä kävelee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Brooklynista minäkin taisin pitää enemmän kuin Manhattanista, tosin en viettänyt siellä kuin muutaman hassun tunnin. Missä päin Miamia muutes asuit?

      Poista
    2. 2 eri paikassa.Hollywoodissa (Floridan siis)ja Golden Beachilla,Collins Avenuen varrella.

      Poista
  4. Todella mielenkiintoinen postaus... tekstisi muistuttaa paikoitellen Riikka Pulkkisen New Yorkia, tunnistatko itse yhdenmukaisuudetta?
    Tervetuloa muuten jäseneksi blogiini ... vink vink.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole lukenut Pulkkisen uusinta, joten en valitettavasti osaa sanoa, onko tekstissäni samankaltaisuutta. Yritin muutes jo aiemmin käydä blogissasi, mutta jostakin syystä en pääse sinne. Voitko antaa linkin, niin hypähdän heti kun töiltäni ehdin ;)

      Poista
  5. Terrvettuulloo vuan tänne vanhale manterreele, Helemi-Muarii;))))

    Uskon mie, jotta siula ja miesystävälläs ol hauskoo---.

    Niin, ja oikkeen hyvvee vuotta kakstuhatta kolometoista!<3333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoskia Aili! Ja todella lempeää vuotta myös sinulle!

      Poista
  6. Hauskaa, että palasit ja heti kirjasit tunnelmiasi tänne. New York on minulle täysin vieras, käymätön, ja taitaa jäädäkin sellaiseksi. Mukava siitä silti on lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin siitä on mukava lukea. Pidän jostakin syystä romaaneista, jotka keskittyvät New Yorkiin, ja nyt matkan jälkeen vielä enemmän ;)

      Poista
  7. Hyvässä kunnossa rakastaisin varmaan New Yorkia. No, eipä tarvitse miettiä, ei ole varaa, eikä pääkään kestäisi tällä hetkellä.

    Nälkaisenä luin tekstiäsi, niin paljon koettavaa, nähtävää, paljon, paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, paljon on nähtävää. Niin paljon, ettei taida yksi elämä riittää :) Toivottavasti jonakin päivänä pääset tuohon kaupunkiin, jos oikein haluat!

      Poista
  8. Tervetuloa takaisin! Tekstistäsi päätellen reissu on ollut antoisa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Oli antoisa kaikin puolin :) Tietystihän matkaan mahtui myös ei-niin-hekumallisia hetkiä, mutta pääasiassa oli huikeaa!

      Poista
  9. Ihan kuin olisi päässyt itsekin matkalle :) Kiva, että jaoit matkaelämyksesi!

    Niin ja tervetuloa takaisin Euroopan kamaralle!

    VastaaPoista
  10. Tervetuloa takaisin! Tekstejäsi on ollut ikävä.

    New York on minulle tuntematon, ehkä jonain päivänä. Reissunne kuulostaa hienolta!

    VastaaPoista