torstai 28. helmikuuta 2013

Kasvua kasvua kasvua!

Tänään heräsin kuten pitikin! Jotenka kumahdin sängystä pois join vettä ja d-vitamiinia raspasin hampaani purskautin nenänvarresta yöllä ilmestyneen teinipaukaman (?!!?) pois, iskin silmää avasin oven suljin, valot mukisevat, istuuduin avasin koneen oioin sormiani tein kokovartalovenytyksen hyökkäsin kimppuun - ja estyin. Estyin vaikka katseeni oli jo vanginnut.

Elämääni kuvina, ja näitä kuvia haen huomenna jälleen lisää!
Estyin käymästä tekstin kimppuun sillä minua polttelee tässä sitä ollaan! Olisi aikaa rustata melkein kaksi tuntia ja tämä humpuukipallero pyörittelee silmiä! Ollako vihainen itselle mikä tässä nyt vaivaa eilen myöhään illallahan tuunasin vielä, sain hyviä ideoita rutisin innosta.

Ja nyt; was ist denn los??! 

Kampodzassa halusin olla puu!
Ehkä se, että olen katkaissut viimeisenkin suikaleen napanuorasta: irtisanonut suomalaisen matkapuhelinliittymän! Ja mikä pahinta; lähden lomalle taas mutta tällä kertaa hakemaan kuvia, toden teolla noutamaan tavaraa käsikirjoitukseen. R valitti juuri eilen, etten ole läsnä. Että mikä tyttöystävä muka vilahtaa vain kotvan aikaa vuorokaudesta hänen näköpiirissään, että ei oikea ainakaan, ja minä mosautin takaisin: milloin muka muulloin takoisin kuin varhain aamulla (nyt...) tai töiden ja mahdollisten harrastuspuuhien jälkeen illalla että ole sinä siinä minä teen kolmea työtä ja tienaan kolmas osan siitä mitä sinä ja mitä siinä iniset tiesit jo minuun sitoutuessasi että tällaista tämä on ja sitten revähdin itkemään. Itkemään pienistä asioista! R vaikeni. Otti se lopulta syliin ja sanoi anteeksi. Sanoin minäkin. Mitä humisevaa kehitystä! Onkohan meistä tulossa rutiini. Siis huopaamisen lisäksi kompromisseihin kykenevä sihisevä möykky.

Dolomiiteilla poistuin ruumiistaani!
Sitä paitsi ajatelkaa kuinka ihana on eräs Karoliina. Kysyin häneltä vinkkejä Istanbulissa käymiseen ja sieltähän tupsahti oikea postaus minua varten. Kiitos, olen riemastunut ja opiskellut ja otan sarvista otteen! Sitä paitsi Karoliina on kova eläinten oikeuksista puhuja, joten hänen blogistaan ei voi olla pitämättä!

Ja sitä paitsi Marke pyysi minua jossittelemaan jotenka jossitan. Jossittaminen on oikeastaan aikamoinen olomuoto. Usein ihminen jossittelee eikä lopulta olekaan. Minä pyrin olemaan joten jossitteluni on valheellista sillä oikeastaan olen tämä jo; sinuun iskeytyvä oksa ja kaksipäinen sadetaakka, sinusta en irtoa, lävistän:

Iguassun putouksilla kadotin sieluni!
Jos olisin vesi, olisin pyhät kyyneleet jotka roiskuvat päällesi.
Jos olisin kukka, olisin orkidea jota on pideltävä asiantuntevasti.
Jos olisin eläin, olisin ihollasi vilistävä hyönteinen ja pistäisin, saisin sinut syyhyämään, piilottelisin tyynysi alla varastamassa unesi!
Jos olisin soitin, olisin hanuri jota sinun olisi puristeltava, tunnettava painona polvellasi kuultava simpukassa saakka lepäisin rintaasi vasten ja laulaisin ja sinun olisi pideltävä korviasi, sinusta tulisi kuuro!
Jos olisin hedelmä, olisin omena ja päärynä, olisin mango, keltainen suudelma.
Jos olisin talo, olisin valkoinen ja natiseva ja sijaitsisin kukkulan laella.
Jos olisin kirja, mahtuisin taskuusi niin hyvin ettet pystyisi ilman kulkemaan.
Jos olisin maisema, olisin puolet ja kaartuva.
Jos olisin juoma, olisin kuohuviiniä ja pisara seljankukkasiirappia.
Jos olisin puu, olisin nuori mutta taipuisin ikkunasi alle.
Jos olisin joku, olisin kadonnut, sillä en tahdo olla "joku" tahdon olla valossa.

Bahamasaarilta poimin ikkunoita!


keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Räjähdys katsoo takaisin

Kiire! Nukuin pommin värinään. Siis liian pitkään, kiukuttaa mahdottomasti, en ehdi kirjoittaa kuin tovin, huomenna en lainkaan, ja tänään on taas pitkä päivä, töiden jälkeen Suomi-koulutöitä, illalla pimentoa, olisi ollut paljon kirjoitusvoimaa, voi kenkänöyhtä sentään.

Mutta on sentään syytä suureen iloonkin! Kolmas "julkinen" kirjakokemus Pintanaarmuista löytyy tuolta kirjailija Vera Valan blogista. Oh! 


Sitä paitsi ajatellaan tämä näin: perjantaina olen lomalla. Samoin muutes myös tiistaina ja keskiviikkona, sillä R joutuukin ottamaan vähän enemmän lomaa, joten olemme(kin) lähtemässä Istanbuliin. Mikäli hinnat ovat yhtä kelmeät kuin eilenillalla, ja mikäli ehdimme tänään mitään varaamaan, ja otan sinne kirjoitusvälineet mukaan sillä aion hyvällä omatunnolla lojua myös hotellilla paljon.

Olen sitä paitsi halunnut jo pitkään Istanbuliin. Nähdä samalla Troijan ja muita komeuksia, temppeleitä ja moskeijoita, aivan hersyvänmakuista turkkilaista ruokaa. Mmm....

P.S. Voisivatko Itä-Suomen ystäväni tarkkailla sanomalehdistöä lähipäivinä. Arvostelujen pelossa ja erityisesti toivossa?

Toinenkin P. S. IINA-KINKKUSENI, mojova meikäläiseni, ihana pikku lintunen, onnea onnea onnea, ihanaa kun olet syntynyt vuonna sydän tähän maailmaan!
 

tiistai 26. helmikuuta 2013

Portaita pitkin matkaan mars!

Kasvoni ovat kivuliaat ja pimeän muokkaamat. Löysin uusia uurteita kun katsoin peiliin ja muistin, että ei tästä äkkipikaisesti herätä.

Menen tänään vasta kymmeneksi töihin. Voi kirjoittaa, mutta en tiedä kumpaa. Runojani (joihin yhtäkkiä palasin eilen miltei koko päiväksi - kiitos Matinmikon Valkoisen antaman inspiraation!) vai romaania. Hmm. 

Meillä on koko viikon ajan vain neljä (!) lasta päiväkodilla, neljä. Kolme opettajaa ja neljä lasta. Luksusta. Voi mennä ja lähteä aikaisemmin ja lepuuttaa korvia hiljaisemmalla työpaikalla ja ratsastaa ennen pimeää.

On tällainen käytävä-olo. Kuva vanhasta Pinakothekista Münchenistä.

Ja kaiken lisäksi otin perjantain vapaata, sillä R melkein pakotettiin ottamaan pari ylimääräistä lomapäivää, koska hänellä ei juuri nyt ole projektia. Tylsää, että tuolla tavalla pakotetaan, sillä kumpaakaan meistä ei ihan tässä vaiheessa vuotta huvita ottaa lomaa, mutta otimmepa nyt sitten molemmat.

Lähdemme perjantaina johonkin. Emme tiedä vielä minne. Hyvin vahvana vaihtoehtona ovat Wien ja Bratislava, mihin ehkä päädymmekin. Minua kiehtoisivat rinteet ja Alpit, kuten aina. Yksi vaihtoehto on Budabest, mutta en tiedä, huvittaako oikein viettää 7 tuntia junassa (mikä on tietysti lyhyt aika verrattuna v. 2009 tekemääni Trans-Siperian reissuun). Myös Zürich, Lontoo ja Rooma ovat vaihtoehtoina, mutta tuo Wien olisi tuossa kulman takana, en ole siellä ikinä käynyt, ja Bratislavassa voisi poiketa samalla ja ehkä jopa puoli päivää lasketella matkan varrella.

Voisin melkein laittaa äänestyksen pystyyn, että mihinkä sitä. Kuka kertoisi, kuka vastaisi, onko suosituksia neljän päivän äkkilähdölle? Muutes, yllätys on hinkuva; minulla on täällä jo SATA rekisteröitynyttä lukijaa. Sydämelliset tervetuloseremonialäpinät, toivottavasti uudet (yhtä lailla kuin vanhatkin) viihtyvät kotvasen kanssani vaikkapa päivä päivältä hartaammin!


sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Pitkä syvä valkoinen huokaus!

-->
Alpit jäivät välistä, nukuimme liian pitkään. Mutta ei se haittaa; pääsin tänään lumiseen metsään, huumaavaan vauhtiin, ihanan Tina-tamman kanssa hiljaisuuteen. Löysimme tien jäätyneen lammen ääreen seuraamalla hankeen painettuja kavionkuvia. Tina luuli minua akrobaatiksi se säikähti maassa makaavaa puuta pinkaisi ihmeellisiä hyppyjä ilmaan, pysyin selässä, vaikka vastassa oli myös puro. Purojen puro. Soliseva pakkasen ympäröimä huurteinen pieni viiru. Tina pelkäsi sitäkin, mutta ylitti sen pienen taistelun jälkeen korvat hörössä. Hevoset ovat huvittavia eläimiä kerta kaikkiaan. 


Tunnelmat olivat muutenkin korkealla. Nimittäin apua. Luin matkalla tallille ja takaisin jotakin aivan uskomatonta. Ei ihmekään, että „oman tallini“ tähtönen, ntamolainen Maria Matinmikko, on palkittu esikoiskokoelmallaan nimeltä Valkoinen. Mitä runojen runoutta. Mitä lempeää soljuvaa ajatustenjuoksua. Humalluin. Ihana Maria Matinmikko. Olen rakastunut häneen; haukon henkeä. Herrajumala. 

Matinmikko tekee nimittäin kuulkaa nyt sen, mitä en olisi uskonut kenenkään osaavan; voitteko kuvitella hänen teoksestaan kuultaa läpi sellaista jotakin samanlaista järjetöntä vetovoimaa kuin Marguerite Durasin romaaneista, ja parin runon kohdalla ajattelin että onko tämä Durasia vai Matinmikkoa itseään ja vapisin, sain iskuja poskiini, tahtoisin olla yhtä loistava kuin Duras mutta en ole sitä varmaan koskaan ja nyt sitten tämä Matinmikko on vähän jotenkin samankaltainen, eihän hänen teokseensa voi olla kuin ihastumatta, voi hyvien luojien kermavaahtojen tärskypärskyviikset sentään. Olen yhtä aikaa haltioissani ja lempeällä tavalla kateellinen. Voi kun osaisin yhtä hyvin! 


Kokoelma jakautuu kolmeen eri osaan: Hevoseen, Maisemaan ja Hiljaisuuteen. Sen runot ovat proosaa ja runoa yhtäaikaa, ne ovat vedoksia silmiin, ne kaikuvat tunnelmia ja villejä eläimiä ja hyytyneitä katseita, henkilöt ovat lihaa ja verta ja odottamattomia. On hiljainen odottava olo. Talvi ja eläimellinen. Kokoelman runot taipuvat moneksi, vievät ajatukset pois murheista, tulin levolliseksi tämän parissa ja ymmärsin, että valkoinen on kaikessa läpinäkyvyydessään maailman kirjavin tila. Loppua kohden aloin väkisin verrata Matinmikon Valkoista Marianna Kurton vahvaan vetoon, Eksyneitten valtakuntaan; näin samankaltaisia maisemia, rantaa ja merta. Mutta kaikessa hiljaisessa melussaan tämä Valkoinen on verraton. Oma, persoonallinen, syvä pysähdyksensä, jonka läpi ihminen aistii itsensä:

"Ihminen on linnake ja avoin lihas.
Rannat takkeja vasten, nivelten pauhu."

Vuoret eivät tänään näkyneet mutta pellot kirkuivat paljauttaan.
Ja vielä: voi kuinka ihanaa, että Suomesta löytyy tällaista. Helmien helmien helmeä. Suomalainen runous voi todella hyvin. Ihan todella. Kiitos pienten kustantamojen, mielenkiintoista runoutta julkaistaan maassamme kiitettävissä määrin. (Jotenka saanen nurista valittaa jupista: Akateeminen ja Suomalainen ovat kirjakauppoina kyllä aivan tuupovaarasta. Siis nuo markkinamahdithan ohjaavat suomalaisten tapoja lukea. Milloin olette viimeksi nähneet noissa ketjukirjakaupoissa muuta kuin isojen kustantamojen kirjoja?) Voittihan myös Poesian Olli-Pekka Tennilä Runeberg-palkinnon tuossa äskettäin. Olen jotenkin todella tyytyväinen nyt omaankin asemaani: on paljon mielenkiintoisempaa olla pienen, mielenkiintoisen kustantamon kasvatti kuin rypeä isossa meressä yhtenä kaloista. Minä en ole meressä, minä olen pikkuisessa lammikossa, enkä minä ole kala, olen rapu tai ameeba, eikä minua nähdä usein eikä minua lueta sankoin joukoin, mutta ne jotka lukevat, kokevat joko myrkytyksen tai syövät minut suihinsa sellaisenaan.

Pyydän: menkää pienempiin, yksilöllisempiin kirjakauppoihin. Helsingissä on esimerkiksi Kirjakauppa Kirja, Tampereelta löytyy Tulenkantajien kirjakauppa ja mitä kaikkia kivoja onkaan. Tai toivokaa sankoin joukoin pienempien kustantamojen helmiä myös noihin isoihin, aivot peseviin kirjakauppaketjuihin. Nimittäin tähtiä löytyisi, kun niitä osattaisiin oikeista paikoista etsiä. Maria Matinmikko on yksi sellainen. Suosittelen kuin kääpä tätä sylillistä Valkoista jokaiseen lempeään käteen.

Katkelma vielä lempirunostani sivulta 63:

"Ravintolan sali on tyhjä ja huokaava. Siellä täällä näkyy tummentuneita hopeisia pintoja, nuppeja ja päätyjä. Valkoiset pöytäliinat pyöreillä pöydillä muodostavat erikoisen tason, hiljaisen maalauksen ja melodian."

Lähden nyt sohvaan. Olen juhlani juhlinut sanani sanonut maitoni jättänyt juomatta. Moikkis!

P.S. Matinmikon kotisivuilta voi vielä kurkata, kuka tämä runoilijatar oikein on.

lauantai 23. helmikuuta 2013

Simahtanut tähti ja Leena Lumin arvio!

Lallalaalalalaa! Olin eilen varhain putoava tähtönen; vietin julkkareitani täällä kotosalla seitsemäntoista vieraan kanssa. Liekö kupliva noussut turhan varhain päähän, sillä tämä pikku tähtönen simahti jo puolen yön aikoihin ja meni nukkumaan! Voitteko kuvitella; hän pitää juhlat ja menee kesken kaiken koisimaan. Vieraat viihtyivät pari tuntia kauemmin kuin minä itse. Tai siis viihdyin kyllä. Erinomaisesti. Harmi vain en tavannut kaikkia juhlijoita, sillä muutama tuli kylään vasta nukahtamiskohtauksen jälkeen. Enkä ehtinyt keskittyä kaikkien kanssa keskustelemiseen, mikä nyt varmaankin vaivaa kaikkia juhlien järjestäjiä. Oli kuitenkin hupaisaa!

Tsadaa!
Ja yöunet olivat suloiset, kyllä, eikä tänään vaivaa edes pikkiriikkinen pääkipu. Jotenka tavallaanhan kaikki on hyvin; sain unta palloon enkä kärsi krapulasta, ja sitä paitsi ilakoin mukavien ihmisten kanssa. Siis iloitsin, en ilakoinut, tai siis ilakoin mutta en "sillä tavalla".

Mikä aiheuttaa aivan erityisen suurta iloa, ihanien ystävien ja onnistuneiden juhlien ja lumisen aurinkopäivän ohella, on Leena Lumin arvio Pintanaarmuista. Sydämeni rävähti soimaan, kun luin tuon (huikean kauniisti kirjoitetun) arvostelun! Suosittelen ihan vain pelkän arvostelun kauneudesta kurkistamaan, mistä on kyse - ja toivon, että moni innostuu sitten Pintanaarmuistakin. Maijahan on arvioinut sen myös hyvin kiinnostavalla tavalla. Hopotihopsis kirjaostoksille siitä, ystäväni, tämä varhaisillan tavistonttutähtönen lähtee nyt. Huomenna pääsen, ehkä toivottavasti, vuorille! Ratsastamaan en tänään mene, sillä vaihdoimme Tinan omistajan kanssa päiviä. Tavallaan sääli, sillä ilma olisi mitä mainioin metsäreissulle.

P. S. Juhlimassa kävi myös eräs uusimmista ystävistäni. Hän pitää todella kaunista blogia tuolla. Kiitoksia Maria vielä!

perjantai 22. helmikuuta 2013

Lääke suuttumukseen: lastenkirjat

Oh, eilisiltana piipahdin julkkareissa(ni) Skypen välityksellä. Sitä odotellessa huitaisin pikkuisen pullon kuohuvaa kurkkuuni ja ihmettelin, miksi se nousi niin kipsakasti päähän (kyllä, olin 0,2 desilitrasta hiprakassa!) mutta nyt en enää. Minähän, hitsi vieköön, jouduin luopumaan eilen parista putkillisesta verta, enkä ehtinyt syömään kunnolla. Oh. Ja kuinka minua kuvottikaan eilen. Pelotti niin että vapisin, ja kuten aina, gynekologi suutahti, kun olin niin jäykkä. Lisäksi hän läväytti totuuksia pöytään: poden yhä sellaista typerää juttua. Sitä, että esimerkiksi lapsia en saa ilman lääkitystä (mutta lääkityksen kanssa varmasti), ei sillä, että niitä haluaisinkaan, en halua.


Mutta mikä typerintä: joudun aloittamaan ehkäisypillerit uudestaan. Krrrrr. Miten nenäkästä. Että tahtoo eroon tuollaisista asioista mutta ei pääse. En kerta kaikkiaan jaksa enää pillereitä. En jaksa kuvotusta en jaksa muistamista ja unohtelua enkä jaksa enkä jaksa. Grrrrrr.

Ja sitä paitsi olen nyt työpaikalla ja illalla ovat juhlat. Riitelin (ihanaa, prkl!) eilen niin, tai siis minä en aloittanut ollenkaan, mutta siis niin kävi, että suutuin niskalihaksia myöten ja osoitin mieltäni nukkumalla sohvalla. R ei sitä paitsi kuulemma ehkä ehdikään tänään juhliini ennen kuin joskus myöhään illalla, eikä hän enää auta minua (kantamaan olutkoreja kaupasta kotiin). Olen loukkaantunut, syystäkin, vaikka eihän hän töilleen mitään voi (vierestä seuranneena tiedän, että siellä on joskus aika mahdotonta siellä sen töissä työmäärän suhteen), mutta hän tiesi kyllä jo pitkän aikaa, että tänään on juhlat ja että ne ovat tärkeät (tästä huomaa taas, kuinka julkaisuasia on tärkeä itselle mutta ei vähän vertaa muille!).


En siis ole parhaimmalla tuulellani. Kiukuttaa niin, että haluan muuttaa omilleni. Eikös olekin oiva päätös 3-vuotispäivälle. Onneksi en ole lukenut mitään huonoa kirjaa, sillä tänään tulisi aikamoista arvostelutykitystä. Sen sijaan olen lukenut ihania lastenkirjoja. Tunnetteko noita kuvissa olevia? Onko niitä ilmestynyt suomeksi?

torstai 21. helmikuuta 2013

Ensimmäinen kohtaaminen

Kolme vuotta sitten 21.2. sattui sunnuntaille. Olin aloittanut juuri hiihtolomani, lentänyt ensimmäistä kertaa elämässäni Müncheniin ystävän luokse huvin ja helmeilyn vuoksi. 

Espanjalainen ystävättäreni (joka valitettavasti ei kuulu enää elämääni, vaikka olen jakanut hänen kanssaan saman asunnon Ateenassa asti) tarjoili minulle viiniä heti iltapäivästä, kun jalkauduin tähän kauniiseen kaupunkiin. Vahingossa päädyimme tarjoilemaan toisillemme melkein pari pulloa ovelaa punkkua. Läksimme tietysti hyvien oivallusten ja ratkiriemukkaan jälleentapaamisen saattelemana sunnuntai-iltapäivästä juomaan innokkaita cocktaileja Münchenin siimekseen.

Illalla, kun päässä raikui suuri maailma, hipsimme irkkupubiin Marienplatzin kupeeseen. Sinne tupsahti myös espanjalaisen ystävättäreni poikaystävä mukanaan herra R. Olin nähnyt aiemmin iltapäivästä kuvia tästä herra R:stä. Olin ajatellut: "Tuossapas vasta veikkonen!" Ja sitten tuo tuollainen veikkonen istahti samaan pöytään, minua vastapäätä, ja ajattelin: "Oh, tuossapa tosiaankin vasta melkoinen veikkonen!" 

Lahja R:ltä.

Minulla oli kuitenkin ongelma. Kylkeeni oli liimautunut iltapäivän ratkiriemukkaina tunteina jokin epämiellyttävä hyypiö. Kun menin laulamaan karaokea loiskuvalla äänelläni, tuo hyypiö seurasi mukana. Herra R luuli, että meillä oli meneillään teerenpeliä, minulla ja hyypiöllä, eikä hän tehnyt elettäkään ollakseen minusta kiinnostunut, joten.

Joten joten joten tein lennokkaita askelluksia herra R:n luokse, katsoin häntä silmiin ja sanoin: "Auta minua!" Otin kädestä kiinni, kerroin että tuo auttamaton hyypiö iljettää, auta auta auta, ja herra R auttoi, ja herra R lupautui tulemaan seuraavana iltana syömään espanjalaisystävättäreni luokse, jonka poikaystävä sai kokin pestin, ja kokkasi seuraavana iltana sekalaiselle joukolle ihmiskuntaa maireaa pizzaa, ja herra R vei jalat altani ensimmäisistä katseista lähtien, ja tässä sitä ollaan.

Kuva hotellista www.http://www.ammergauer-alpen.de/
Asutaan Münchenissä herra R:n siipakkeena! Kukaan ei ole vielä koskaan tehnyt sellaista ensivaikutelmaa kuin R. Vienyt kerta kaikkiaan mennessään. Jotenka olemme päivämme ansainneet (noh, glamour sikseen, töitä pitää tehdä ja menen kaiken kunniaksi tietysti gynegologillekin, auts en pidä gynegoleilusta, ja illalla vietän virtuaalisesti kirjani julkkareita, jotka kustantajani pitää Suomessa, ja lakoan loppuillasta R:n kanssa jotenkin päin, sain häneltä lahjaksi sveitsiläistä suklaata tuollaisen linnun, näyttää kuulemma minulta, miksi kaikki aina sanovat että olen aivan lintu, sisareni mielestä strutsi, R:n mielestä tuollainen isosilmäinen kalkkuna!).

Komeaa päivää muillekin! Itsehän yllätin R:n ostamalla hänelle yön heinähotellista. Siis heinähotellista, totta tosiaan. Toivottavasti hän valitsee minut mukaansa eikä jotain toista.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Kärjistämistä

Aikamoista moista toista. Eilinen oli kovien työnaisten päivä. Heräsin aamukuudelta (himpun verran liian myöhään, olisin voinut nousta jo puolelta ehtiäkseni tyydyttämään kirjoitusvimmaa tarpeeksi, vai voiko sitä tarpeeksi edes tyydyttää), kirjoitin kaksi tuntia menin töihin, duunastelin kahdeksan tuntia menin tallille, ratsastin vajaan tunnin lumimyrskyssä (oh tätä lumen määrää!), hakeuduin kotiin yhdeksältä illalla harrastin penkkiurheilua poikaystävän kanssa (jotta hän muistaisi, että olen olemassa), vetäydyin työhuoneeseen ja kirjoitin puoleen yöhön. 

Tänään asiat ovat toisin. Heräsin kuudelta tullakseni aamuvuoroon töihin, "ulkoilutan" juuri marsuja jotka pyörivät jaloissa haluaisin kirjoittaa neljättä käsistä joka on kaikkia entisiä kunnianhimoisempi teemoiltaan olen töissä neljään menen puoli viideksi Suomi-koululle opetan kuuteen menen kotiin kirjoitan iltamyöhään. 

Arvatkaa mistä löysin tämän kaalimaan?
Ja jotenkin, kautta rantain, nautin kaikista muista päivieni osuuksista paitsi yksin jäämisestä toisen työkaverin kanssa. Meillä piti olla kunnon työpaikkaviihtyvyyspalautekeskustelut eilen, mutta kuinka ollakkaan esimies vetäytyi, jälleen kuten joka viikko, sairaslomalle, ja minä olen miettimässä työpaikan vaihtoa mutta en luultavasti tee mitään asian eteen sillä en kirjoitustyöltäni jaksa revetä joka suuntaan, kuten byrokraattiseen paperisotkuun, jota uuden työpaikan hakeminen edellyttäisi...

P. S. Googlettelen tässä lähipäivien ja -kuukausien tuiskeessa nimeäni löytääkseni kirjani arvosteluja kouriini. Kirja-arvostelua, uutta siis, ei tupsahtanut eilen, mutta Reginan arvostelun bongasin yllättävästä paikasta, jonka olemassa olosta en tiennytkään...Anteeksi nyt Heidi Bee, mutta mainostan tässä samalla kirjabloggaajille blogiasi, jotta löytäisivät ääreesi - vaikka en tiedä ollenkaan, tahdotko moista mainostusta.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Auf gehts, auf deutsch!

Hyvä on. Saksannettu novellini (kiitos ihanan sponsorini R:n! > 12-sivuisen novellin käännättäminen ammattikääntäjällä maksaa veroineen kaikkineen 250 euroa) lähti nyt muutamaan täkäläiseen lehteen. Katsotaan, ostaako sen jokin taho. Jos ostaa, aion käännättää seuraavankin. Yrittänyttä ei nimittäin hirtetä, eikös se niin sujahda?

Sillä nythän asun täällä. Pitää alkaa pikku hiljaa verkostoitua täkäläisten kirjallisuuspiirien pyörteissä (tja..ob ich noch Zeit hätte). Suomalaiset piirit vaikuttavat täältä kaukaa katsottuna hirveän pieniltä. Pelottavilta. Mutta toisaalta pienet ne ovat varmaan joka paikassa, ja kaikkiallehan, ihan mihin tahansa pikkuiseen pallokerhoonkin, muodostuvat piirit. Sisäiset ja ulkoiset. 

Sisäpiiritaloko? Löytyi Brooklynista vuoden alussa.
Täällä en ole liikauttanut eväänikään vielä. Aloitan 10.3. menemällä ensimmäistä kertaa Münchenissä Poetry Jamiin - siis jos vain mahdun sisään (viime kerralla kuljin valtavan sisäänpääsyjonon ohitse enkä usko, että kaikki pääsivät sinne sisään!). Täällä jamit on siis oikea suurtapahtuma. Eräältä tuttavalta kuulin, että jamien luonne on vähän turhan viihteellinen. Mutta katsotaan. Menen avoimin mielin ja myös sitä silmällä pitäen, että käännättäisin muutaman runoistani ja astuisin itsekin lavalle. Ensin selvitän, millaisesta tapahtumasta on kyse, ja riittävätkö rohkeusrahkeeni, ja sitten selvitän, onko täällä muutakin mojovaa.

Muutoin elämäni kiertää ylikierroksien huumassa. Aamupäivästä (ja keskipäivästä) tuntui, etten saa aikaiseksi yhtään mitään. Avasin kyllä käsiksen, mutta piru vie kun en pystynyt keskittymään. Mutta kyllä se siitä lähti. Sitten. Ja äsken piti ruveta pitämään taukoa. Huomaa kai, että olen ylikieroutunut, sillä aloin vääntää KORVAPUUSTIPULLAA kesken kaiken, vaikka tarkoitus oli vain juoda kipollinen teetä ja rouskuttaa tanskalaisia voikeksejä. Mutta ei, meikätantta kääri hihat ja sujautti kädet pullataikinaan. Äsken otin ne uunista (siis ne pullat, käsiä en sinne tunkenut sentään!). En uskalla kokeilla, miltä maistuvat. Viimeksi väänsin pullaa vuonna kysymysmerkki. 
Kuva: myllynparas.fi

Sitä paitsi minulla on nälkä. R ilmoitti, ettei tule ennen puoltayötä kotiin. Joten voin hyvin nyt lorvailla ja jatkaa kirjoitusurakkaa sitten vähän ajan päästä. Nimittäin apua, keksin aivan loistavan jutun käsikseeni. Se tekee siitä niin mielenkiintoisen, että en kyllä yhtään malttaisi mennä huomenna sinne leipätyön ääreen, blaa. Jännittävää nähdä, miten päähenkilö reagoi muutosaikeisiini. Toivottavasti hyvin.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

ARVONTA suoritettu

Romaanini Pintanaarmuja on nyt voitettu. Arpaonni kolahti kirjailijatar Vera Valan kohdalle! Oikeastaan mainio juttu, sillä Vera ei asu Suomessa eikä näin ollen (oletan?!) saa helpolla suomenkielistä luettavaa käsiinsä. 

Arvoin myös Silja ja Mai -romaanini, ja sen voitti itselleen Esa Nakkila. Onnitteluni molemmille ja rattoisia lukuhetkiä. Yhteystiedot toivoisin tietysti saavani myös.

Kiitos kaikille osallistuneille! Toivotan teille, jotka ette voittaneet, parempaa onnea ensi kerralla - tai mukavaa ostostelua Ntamon kirjakaupassa

Meikäläistyttöihminen sujahtaa nyt kuntosalille ja saunaan toverini kanssa. En ole käynyt saunassa kuukausiin. Jo on aikakin, siis!

lauantai 16. helmikuuta 2013

Litania

Kylppärin uusin elementti.

Joskus ei voi tai jaksa ja tänään silti jopa vaikka en pidä heräämisestä jos vielä nukuttaisi. Siivosin väkipakolla pilttuumme, veimme roskaa ja ongelmajätettä jätelaitokselle ja sitten yhtäkkiä hetken mielijohteesta kurvasimme Karen outlet -liikkeeseen ja ostimme yhtäkkiä hetken ihastusjohteesta kaksi uutta olohuoneen pöytää ja television alle soman kaappihässäkän ja kylpyhuoneeseen tuollaisen matkalaukkuvetolaatikon ja sitten tulimme kotiin vaihdoimme olohuoneessa järjestyksen täysin kumolleen ja nyt olen väsynyt enkä lähde mukaan elokuviin kun velikullat sinne menevät jään tänne istun sohvaan katselen sohvapöytiä kuin sokeria. Jo on iltoja eletty, ei aina tarvitse. Mutta muistakaa silti huominen kirja-arvontani. Vielä ehditte mukaan!

Lisäksi minulle on lähetetty kasapäin haasteita, enkä anteeksi vastaa kaikkiin sillä olen kadottanut osan muististani, mutta jotta vähän kompensoin tätä, kiitän olen otettu kaikesta ja ilahtunut aina, mutta ne jotka minut tuntevat, tietävät myös että olen mahdottoman hajamielinen. Ties kuinka moni ystävistänikin odottaa on jo lakannut odottamasta vastaussähköpostejani! Nolouden vetovoimaisuus sentään. 

Uudet kaksi pöytää ja telkkarin alle ilmestynyt hökötys.
Anyways Luen ja kirjoitan -blogin Paula kohdisti minuun sellaisen blogihaasteen, että joudun nyt paljastelemaan asioita:


11 asiaa minusta:

1. Olen hyvin itsetietoinen joissakin asioissa mutta tietäisittepä, miten epäitsetietoiseksi välillä heittäydyn! Näkisittepä kyyneleeni, kun kierin alemmuuskompleksien lammikoissa, toisinaan.

2. Olen varmempi ja varmempi siitä, että lähteminen lähestyy.

3. Olen parantunut urheilupakosta. En enää rehki, jos en jaksa tai jos ei ole aikaa!

4. Yhä edelleen taistelen; juhlatupakointi pitää minua kynsissään. Ensi viikolla juhlin uusinta kirjaani virtuaalisesti kustantajani kotona. Täällä pidän suuret kekkerit perjantaina, ja tiedän jo nyt, etten malta olla sauhuttelematta. ÄÄKS. Olen aina hyvin vihainen itselleni moisen jälkeen. Mutta onneksi en enää juhli usein!

5. En tavoittele enää tähtiä taivaalta, vaan olen tyytyväinen siitä, että saan tasaisin väliajoin edes koskettaa taivasta :)

6. Pidän hävettävän vähän yhteyttä Suomessa asuviin ihmisiini. Ihmisiin ylipäänsä kylläkin (ärsyynnyn, jos R rupisee minulle siitä, että en jaksa lähteä esim. arki-iltoina tapaamaan ystäviä tai tuttavia - enhän edes ehtisi, olen tekemisen pauloissa ja kiireinen!) 

7. Välillä ajattelen, että tahtoisin asua yksin. Sitten kadun, sillä asun maailman ihanimman ja mielenkiintoisimman ja rakkaimman (ja ärsyttävimmän) ihmisen kanssa enkä mitään muuta toivoisikaan!

8. Haluaisin hevosen, koiran ja pienen villin porsaan. City-kanakin kelpaisi! Mutta mitään näistä en hanki. 

9. Olen aika yksinäinen välillä. Omasta valinnastani - ja myös olosuhteiden pakosta. En sitä paitsi oikein osaa hengailla pelkästään yhden kaverin kanssa. Tarvitsen sosiaalisiin tilanteisiin mieluiten ryhmän, sillä en osaa katsoa silmiin hiljaisten hetkien aikaan.

10. Syön liikaa sokeria. Ihan joka päivä.

11. En pidä enää sukkahousuista. Silti käytän niitä miltei päivittäin. En pidä rintaliiveistäkään. Mutta ei niitäkään voi olla käyttämättä.

Paula tahtoi, että vastaan seuraaviin kysymyksiin:

1. Kirjoittamisesi inspiraatio? Matkat, maisemat.

2. Kuka on kirjoittamiseesi itsesi jälkeen eniten vaikuttanut henkilö? Marguerite Duras. Hänen romaaninsa, hänen elämänsä.

3. Mahdollinen kohdeyleisösi? Aikuiset ihmiset.

4. Minkälaista tukea ja apua olet kirjoittamiseen saanut? Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulutus on tähän mennessä ollut paras apu. Sen jälkeen kommentit parilta kirjailijalta ja tuttavalta teksteihini.

5. Minkälaista tukea vielä tarvitsisit?  Tällä hetkellä saan tarpeeksi tukea, mutta olisihan mainiota, jos saisin vielä pari lempikirjailijaa kommentaattoreiden joukkoon, sillä heiltä jos keneltä oppii!

6. Mikä kirjoittamisessa on hankalinta? Se, että lopulta on aina yksin. 

7. Mikä sinua estää kirjoittamasta? Ajanpuute eli työelämä.

8. Miten olet päässyt yli kohdissa 6 ja 7 mainitsemistasi kynnyksistä? Yksinäisyydestä ei pääse mihinkään (paitsi hetkellisesti, kun saa palautetta tai lukee arvioita kirjoistaan) ja ajan voi usein järjestellä (mikä tosin vähentää mm. nukkumistuntien määrää huomattavasti).

9. Kirjallinen esikuvasi - keneltä ehkä olet saanut vaikutteita tai kenen tavalla haluaisit pystyä kirjoittamaan? Taisinkin jo mainita Durasin. Suomalaisista Pirkko Saisio ja Ranya Paasonen ovat esikuviani, samoin kuin Maria Peura suht. uutena lukututtavuutena. Haluaisin kirjoittaa kuitenkin myös yhtä kuultavasti kuin Tahar Ben Jelloun.

10. Lempikirjasi, yksi tai useampi? Niitä on monia, niin monia että hui, kun osaisi joskus yhtä hyvin tykittää, mutta mainitsen vain yhden: Pyhä yö (Tahar Ben Jellounilta).

11. Tähän mennessä upein hetki, pieni tai suuri, kirjoittajaelämässäsi? Tietysti kaikkien kolmen romaanin ilmestyminen on ollut suuri ja upea asia, vaikka pienen pettymyksen koen aina, kun huomaan, että se on vain minulle iso juttu; muiden elämä jatkuu eteenpäin, vaikka itse pysähdynkin hetkeksi.

Tämä haaste pitäisi lähettää eteenpäin, mutta suokaa anteeksi, en enää tiedä kenelle, tämä on käynyt niin monessa osoitteessa. Lisäksi mieleni tekee juuri nyt salaattia kaikilla mausteilla ja lisäksi vastaan vielä Marmustoin antamaan haasteeseen listaamalla lempiasioitani (kirjoittaminen on enemmän kuin "lempiasia", joten sivuan sen nyt täysin):

1. Hevoset, erityisesti ihana Tina-tamma, jolla viipotan pari kertaa viikossa
2. Koirat ja muut eläimet (voi kun saisin taas joskus tilaisuuden omaan!)
3. Vuoret ja vesiputoukset, ah että rakastan niitä!
4. Lukeminen (kaikkialla!)
5. Kielet (voi kun osaisin vielä useampia!)
6. Rokkikonsertit
7. Ihanat erikoiset mekot ja hameet
8. Ystävät ja kummipoika ja kummityttö ja hömpät sisarukseni
9. Se tunne, kun muistaa että rakastaa todella
10. Hitaat aamut

Lisäksi, jotten vain tätä unohda, sain tunnustuksen isosiskoni hyvältä ystävältä, jonka jaloissa olen pienenä roikkunut. Hänen talonsa on niiiiiiiin unelma.

Tämän tunnustuksen lähetän eteenpäin ihan kaikille teille, joiden blogeja seuraan. Lista on hirmuinen - en seuraa sellaisia blogeja, joista en pidä, jotenka sydän kuuluu kaikille seuratuilleni ;)

perjantai 15. helmikuuta 2013

Ensimmäinen ARVOSTELU!

Kaikki tapahtuu niin äkkiä, mikä on toisaalta hyvä. Samalta tuntuu kuin rokotuksessa; sitä piikkiä piru vie vain pelkää aina (entäpä sitten verenluovutuksessa, sitä piikkiä vasta pelkäänkin!) mutta se sujahtaa läpi (tai no, kohdallani eivät kyllä piikit ikinä..kuinka monet kerrat olenkaan naama irvessä istunut sinisin käsin tuolilla ja joutunut turhien iskujen kohteeksi, kun suonta ei löydy!) ja kaikki onkin yhtä hämmennystä, ohi.

Ensimmäinen arvostelu on siis tullut, suomeksi sanottuna. Pidemmittä puheitta. Onneksi tämä ensimmäinen (ensimmäinen on aina ensimmäinen, eli siis pelko kurkussa odoteltu!) on suorastaan lempeä. Maija Haavisto, kirjailijatarkollegani Hollannista, on lukenut Pintanaarmut ensimmäisenä. 


Pakko tehdä tuon arvostelun myötä eräs pikku paljastus: noin viiden vuoden ajan Pintanaarmujen käsiksessä oli myös Veikko kertojana, Hermania ei ollenkaan, ei Hermania ollut edes olemassa. Veikon kieli oli lujaa, suorasanaista tajunnanvirtaa, mutta koska se ei tuntunut lämmittävän ketään muuta kuin itseäni (ja ihanaa Paasosen Ranyaa, joka on auttanut minua uskomaan itseeni koko Pintanaarmujen synnyttämisen ajan!), poistin viime vuonna Veikon. Leikkasin. Kaduin että tein niin, sillä en palvellut tällä liikehdinnällä itseäni, vaan lukijoita (eh, joskus olen mennyt sanomaan, etten mieti lukijoita kirjoittaessani, mutta tällä kertaa tein poikkeuksen!) ja loin Hermanin. 

Kukkasia piiskomisen sijasta!

Joka vain kertoo vailla päätä, vailla määrää. Hän jumaloi, se riittää. Annan kauheaan kohtaloon oli pakko limittää vähän valoa, ja tämä valo on Hermanin palava rakkaus, ja kirjailijana olen ehtinyt kiintyä jo Hermaniinkin, olen.

Hyvää viikonloppua ja lukemisiin!


torstai 14. helmikuuta 2013

Tule kotiin, Schatz!

Valentinuksen päivä. Töissä sain sydänkakkua ja rakkaudentunnustuksia pieniltä tyypeiltä. Laskin mäkeä liukurilla, luin ainakin viisi (uh, ääni kähisee) satua (eräs suosikkini on Ben Postbär ja toinen Bauer Bolle, jotka molemmat tahtoisin ottaa hoiviini ja kääntää suomeksi!) ja puhdistin marsujen häkin. Ostin tauolla villapaidan (ei, ei olisi kyllä nyt ollut ropoja, mutta mikäs eteen, kun palelee) ja kyselin pikku ihmisiltä, miten voisin ilahduttaa poikaystävääni illalla. Sain vihjeeksi, että pitäisi pussata sitä, halata ja sitten pyytää tanssiin. Yksi tyttö huudahti liukuri kädessään: "Spank him on the bottom!"
No ainakin joskus me olemme ihan rakastuneitakin, kuten 2,5 vuotta sitten edes.

Jotenka täällä odotan lapaset ojossa. Tai oikeastaan en, sillä kirjoitan teen töitä, mutta ajattelin kyllä läimäyttää vähäsen ilon ja huvin vuoksi paistinpannulla takamukselle, kunhan ilta saapuu (olemme siitä tasapainoinen pariskunta, että molempien työpäivät venähtävät yleensä hyvin myöhäisiksi). Seuraukset voivat olla karvaat, mutta olen niin ovela, että pistän kengät jalkaan valmiiksi, juoksen ulos, odotan lumipyry kädessäni kulman takana, viskaan sen R:n naamaan, ja juoksen tietenkin suoraan lähimpään ravintolaan karkuun.

Ravintolassa hän saa minut kiinni, vihdoin, mutta siinä vaiheessa olen tietenkin istuutunut ja selailen muina miehinä ruokalistaa. Tilaan jotakin, R:kin istuutuu, ja laskuvaiheessa vingahdan: "Oho, eihän minulla tietenkään rahapussia ole mukana, sillä olen karkumatkalla!" 

Ovelaa. Hahaa. Kaikkea tätä dramatiikkaa ennen toivotan riemukasta iltaa, ystävilleni hirmuisen paljon terveisiä, olette mielessä hyvin hyvin usein ettekä pelkästään ystävänpäivänä (itse asiassa täällä se on vain miesten rakkaudenosoituspäivä naisille!), samoin lämpimiä villapaitaterveisiä teille muillekin ja villejä hetkiä viiman keskelle!

Rakastaa ei, rakastaa ei, rakastaa rakastaa ei ei ei.


keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Aamuankeudesta iltailoon

Kirjoitin aamulla tuollaista:

Katkaisin viimeisenkin suikaleen napanuorastani. Irtisanoin suomalaisen matkapuhelinliittymäni - ehkä oli jo aikakin, sillä enää muutaman kuukauden päästä vietään Saksassa asumisen 2-vuotispäivää, enkä käy enää Suomessa niin usein että puhelinliittymästä maksaminen kannattaisi.

Minulla on mieli jotenkin matalalla. Ei huvita mennä töihin ei sitten yhtään. Haluaisin irtisanoutua tältä seisomalta, mutta olen moiseen liian aikuinen. Niin sielusykkyrällä toivon, että saan apurahaa. Sitten kyllä; irtisanoutuisin kuin nakki.

Blaa blaa blaa. Kirjoitukset eivät suju. Pintanaarmujen "hurja" ilmestyminen on aiheuttanut jotakin kamalaa: neljännen käsiksen työstäminen on kuin neuloilla pistelisi haurasta poskea! Ei kulje. Karttelen sitä, vaikka sekin on jo lähes valmis, saisin sen muutamassa kuukaudessa kustannuskuntoon. Mutta ei. Inspiraatio on hukassa.

Aina tällaisen suuren tapahtuman jälkeen on koko ihminen vähän vinossa. En tiedä mitä haluan on tyhjää. Mikään ei motivoi eikä kukaan edes R ei. Kaikki maistuu puurolta enkä pidä puurosta juurikaan. Haluaisin vuotaa haluaisin nukkumaan. 

Momasta bongattua.

Mutta nyt kun on ilta kirjoitan aivan toisin:
Työpäivä oli kamala, minulla on suuria ongelmia toisen työtoverin kanssa, mutta koska en halua ristiriitoja, ovat kaikki ongelmat minussa sisällä ja koko ajan tuntuu että saatan räjähtää. Pomolle puhuin tänään, hän ymmärsi, sanoi, että puhumme ensi viikolla kaikki yhdessä. On jo aikakin tehdä jotakin. Olen ymmällä; tähän asti minulla ei ole koskaan ollut ongelmia työtovereiden kanssa. Kaikkea olen sietänyt, lähestulkoon kaikista pitänyt. 

Töiden jälkeen juna Holzkircheniin oli myöhässä. Palelin pakkasessa lähes tunnin. Tina rouhi heinää karsinassa, reiteni olivat jäässä sukat jostain syystä märät; pyysin siltä anteeksi, en jaksaisi sittenkään ratsastaa. Oli pimeää ja maneesi varattu. Juoksutin tammaa kentällä hetken, se kutsui leikkiin, juoksenteli karkuun heilutti päätään kuin varsa.

Palasin kotiin nälän, väsymyksen ja ilon kanssa.

Minulla on nimittäin yllättäen edessä uusi, jännittävä mahdollisuus. Kun nimi on sopimuspaperissa, uskallan hihkaista. Tosin hihkuin silti jo suihkussa. Vesi poltti reisiä. Vesi kiehuu minussa. Olisi helpompaa olla joku toinen kuin minä. Tunteet värisevät pienen hetken sisällä laidasta laitaan. Tiedättekö miltä se tuntuu. Että keinuu, aallot lyövät niskaan ja korvista sisään ulos sisään. 

Ei haittaa, jos vaikka viikoksi työnnän romaanikäsiksen sivuun. Antaa sen levätä. On aika ideoihin, on aika tarttua tarjottuun mahdollisuuteen ja tarjota parasta, mitä voin. 

Ideat kehiin, rööristä toiseen rööriin sydämestä aivoihin hotellihuoneen seinältä mieleen.


Kumeaa, puolikuun kaartamaa iltaa koko konkkaronkalle!

tiistai 12. helmikuuta 2013

REGINA

No jopas on karnevaalipäivä! 

Reginan nettisivut ovat auki. Sieltä voitte lukaista toisen novellini nimeltä Tähdet ovat loppuneet täältä - joka näemmä on myöskin kuukauden tähtinovelli - ja varmasti kaikkia kirjoittajia kiinnostaa kirjoituskilpailu! Siellä voi myös äänestää Reginassa ilmestyneistä novelleista parasta. Jännittävää tietysti nähdä, saako omani ollenkaan ääniä, mutta olen aika iloinen. Luulen, että tämä Regina tekee hyvää lehtimarkkinoille etenkin kirjoittavien ja lukevien ihmisten kannalta!

Muistakaa myös minun kirja-arvontani, mikäli kolmas romaanini kiinnostaa.

VOITA PINTANAARMUJA

Täällä on tänään karnevaalitiistai, mikä tarkoittaa sitä, että töissä tarvitsee olla minun alallani vain kello 12:een saakka. Hihii! Jippii! Vain kolme tuntia puurtamista. Olisipa aina tällaista!

Vaikka en lähdekään hurvittelemaan Marienplatzille naamiaisasu päälläni, (vaan ensin käyn ratsastamassa lumisessa, kylmässä metsässä ja sitten nakutan neljättä romaanikäsistäni kuntoon), olen iloisella juhlamielellä, ja laitan käyntiin kirja-arvonnan julkaisujuhlan kunniaksi.

Siispä sinä tai hän, joka tahtoo voittaa omakseen Pintanaarmuja-romaanini omistuskirjoituksineen kaikkineen, hihkaise itsestäsi tämän tekstin kommenttilootassa tai Pintanaarmujen Facebook-päivityksessä, missä voit myös niin kutsutusti "tykätä" romaanikimpaleestani.


EHTONA osallistumiseen on, että mainostat tätä arvontaa blogissasi tai Facebook-sivullasi (ja jos sinulla ei satu olemaan sosiaalisen median "paikkaa", hölähtele arvonnasta työpaikallasi tai ruokapöydän ääressä suurin, hehkuvin ilmein!). 

Toivotan arpaonnea ja lähden kohta töihin. Ja ah, toki syön tänään Krapfenia. Munkkia, toisin sanottuna, ehkäpä nougat-täytteellä, sillä kyllä, olen munkkini ansainnut ja apinani askarrellut ja elämä on suloista, vaikka eilisiltana hävisinkin katkeranpiinaavasti sekä roppiokaupalla pelatessani Scrabblea R:n kanssa (huomio: yleensä voitan sen mennen tullen, olkoonkin, että pelaamme saksaksi!).

Arvon kirjan, muutes tuota noin, ensi sunnuntaina. Siihen asti parahtelemisiin!

maanantai 11. helmikuuta 2013

Kärttyisäksi tekevä vieras

Jatketaan nyt sitten rohkeasti kirja-arvioilla, olkoonkin, että lähitulevaisuudessa on odotettavissa sadetta omaan niskaan - olipa se sitten imartelevaa, mieltäylentävää, kylmää, kamalaa, polttavaa tai nujertavaa. Tai no. Ei minua palaute (kirja-arviot otan aina palautteena, näkemyksinä) nujerra. Sen verran on tullut kirpeitä tikareita ihoon jo tässä vuosien varrella, että aina nostan pääni, aina, jotenka.

Asiaan. Luin (kiitos Facebookin, jonka kautta olen viime aikoina saanut kirjoja, sillä siellä on usein ystävien päivityksissä "kuka tahtoo X-kirjan?") Riikka Pulkkisen Vieraan. Ensiksikin niin moni tähän romaaniin on ihastunut, että voinen rohkeasti esittää hieman ei-niin-ihastuneen mielipiteeni...

Luin kirjan aika lailla harppoen, kuten luin monta vuotta sitten Rajan. Vieras kun ei nyt oikein kolahtanut. Pulkkisen lause on kyllä kaunista, pakko myöntää, kehittyneempää kuin esikoisessa, MUTTA. Niin henmetin teennäistä. Jo Rajan aikoihin tuskastuin; niin oli kliseistä, niin oli teennäistä teemoiltaan.

Ja nyt. Vakaa aikomukseni oli pitää "uudesta" Pulkkisesta. Mutta sitten tapahtui se, mitä monen nykykirjan kohdalla; jo alkumatkassa mielenkiintoista juonta tupataan (tylsiä) takaumia joukkoon. Juonen kannalta esimerkiksi päähenkilön nuoruusaikojen anoreksia-muistelot ovat aivan turhia. Haukotuttavia. Niin on jo tuhanteen kertaan luettu anoreksiasta, että blaa, keksittäisiinkö jotakin uutta. Muutenkin tähän kirjaan on tungettu niin paljon asiaa, että voi tukahdus. Vähempikin määrä teemoja olisi riittänyt hulppeaan romaaniin - etenkin kun osaa aiheista käsitellään vain raapaisten. Rasismi tuntuu tungetulta, samoin anoreksia, oikeastaan kaikki.

Mikä muu sai minut harppomaan muutamien sivujen yli, oli aika paatoksellinen pappisrepeämä sekä takaumat nuoruusaikojen uskovaisrykelmiin. Takaumia, takaumia, takaumia; olisi riittänyt, että vain sivuhenkilön, maahanmuuttajalapsi Yasminan, kohtalo olisi ollut ainoaa takaumaa koko kirjassa - muulla ei pääjuonen kannalta ollut väliä, minun mielestäni; miksi pitää aina katsoa taakse kun elämähän on tässä. 

Olisi paljon enemmän kiinnostanut pysyminen päähenkilön nykyhetkessä. Joka sekin kyllä oli pieni pettymys. Ääks! New Yorkin kuvaus - voi mitä soopaa. Mitä persoonatonta turistiopaskuvailua, sellaista pakkopyristystä; osoittamista, että kirjailija on siellä ollut ja aikaansa viettänyt muistikirja kädessä kirjoittanut katujen nimiä ja lohkeamia taloista ylös. Olisin odottanut jotakin erityisempää, niin kehuttu kuin Pulkkinen on. Jotakin toisenlaista kuin matkaopastusta, tai pikemminkin itsestäänselvyyksiä New Yorkista.

Lisäksi, voin kai tämän sanoa tunnettuna kauniin kielen ja ylipäänsä kielen rakastajana: Pulkkisen yritelmät rakentaa elävää, runollista kieltä - noh, ne jäävät OSITTAIN (huom, välillä ne olivat oikein onnistuneita!) yritelmiksi. Jotenkin tuntuivat niin teennäisiltä, että hävetti. Siis hävetti sen takia, että olisin tahtonut kirjailijattaren onnistuvan tässä. Kaikki erikoinen kiehtoo minua, mutta Vieraassa kaikki jäi vieraan asteelle. 

Ko-kongit ja muut, kyllä, tulivat omat hetket New Yorkista mieleen, mutta äh. Ei toimi, ei valloittanut tämän vieraan tanssi minua. Anteeksi. Sitä paitsi olen vähän tuohtunut; Pintanaarmuissa olen jo (KUUSI vuotta SITTEN) harjoittanut vähän tuollaista kokeilua, sanojen levähdystä paperilla, rytmiä rytmiä rytmiä, kuten muissakin teksteissäni, ja minut on leimattu marginaalikirjailijaksi. What. Miksi minua kutsutaan marginaalikirjailijaksi, uppo-oudoksi, jne. ja sitten tällainen suuri nimi, kaksi läpimurtoromaania kirjoittanut Pulkkinen saa rauhassa kokeilla jotakin "uutta" (mikä ei kyllä edes ole uutta kirjallisuudessa, tällainen tyylikokeileminen, sanojen viskominen) ja häntä kutsutaan edelläkävijäksi, häntä kehutaan rohkeudesta. Saanko kysyä miksi. Miksi ei Pulkkinen ole marginaalikirjailija tämän Vieraansa myötä, vaan jotenkin nerokas?

Ja nyt kun olen uhoni tuhissut ulos, haluan myös kiittää. Kieli, paikoittaisesta teennäisyydestään huolimatta, on kaunista ja kepeää (paitsi kohdat, joissa on repäisyjä Yasmina-tytön päiväkirjasta...entisenä ja nykyisenä suomi toisena kielenä opettajana jotenkin nämä repäisyt eivät kuulostaneet suomea opettelevan lapsen kieleltä). Ihan ensimmäiset sivut Vieraassa ovat viekottelevia - kunnes niskaan kaatuu jonkinlainen paatosmaisuus. Pidin myös yrityksestä. Siitä siis, että tämä yritti olla tanssihenkinen, rytmikäs romaani. Ja siis olihan tämä, mutta jotenkin teennäisen oloinen läpikotaisin. Liikaa yritetty; ei tuntunut siltä, että kaikki tulisi kirjailijan kynästä ulos luonnostaan. 

Sitä paitsi kyllä. Nyt puhuu myös lievä katkeruus. Olen kateellinen Pulkkiselle, avoimesti ja suljettujen silmien takaa; hän on menestynyt samoihin aikoihin kun minä itse en - tosin en enää edes yritä menestyä, vaan menen vain polkujani ja kirjoitan, koska palan halusta kirjoittaa sen sijaan että kirjoittaisin ollakseni Kirjailija. 

Pulkkinen on nuori, upea, kaunis, mahtava - ja aivan täysin oikeutetusti ykkösnimiä. Mutta silti vihloo, kun hänen kohdallaan tällainen kokeilevuus on vain hyväksyttävää ja rohkeaa ja sitten esim. minun kohdallani tällainen leimataan - no, en edes tiedä miksi, ja monen muun kohdalla kaikki tukitaan, moni muu ei edes pääse julkaistujen joukkoon vaikka olisi lahjakas.

Kansi on hyvin kaunis!
Vieras on varmasti valloittanut monen lukijan sydämen, en ihmettele edes. Ehkä kohdallani vaikuttaa se, että pääsääntöisesti rakastan sellaista "erikoisempaa", kielellä "pelaavaa" kirjallisuutta, eikä tämä Vieras siihen nähden tee minkäänmoista vaikutusta. Kiitän kuitenkin, että maamme ykköskirjailijoihin kuuluva kirjailijatar kokeilee; että suuri yleisö saa ja joutuu lukemaan jotakin muutakin kuin vain perinteistä realistista proosaa. Sitä paitsi haluan lukea myös Totta-romaanin. Uskon, toivon, että se on sellainen Pulkkis-romaani, johon tykästyn.

Jotta ei menisi aivan teilaamiseksi, haluan nostaa esille muutaman ihastuneen blogiarvion: Luettua elämää, Järjellä ja tunteella, P. S. Rakastan kirjoja.

P. S. En enää peru sanojani enkä jätä julkaisematta tätä postausta, mutta sen sanon, että pahalta minusta tuntuu tällainen "teilaaminen". Enkä edes teilaa; Pulkkinen on vahvoilla vesillä, vahva tekijä, tuskin häntä hetkauttavat pienet negatiiviset vikisyt, tuskin hänen myyntilukujaan pudottavat pienet erimielisyydet. Anteeksi siis jo toiseen kertaan.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Täydellinen nainen

Millainen on nainen, joka on täydellinen? Mikä tekee naisesta täyden naisen? Jos ei halua lasta tai jos sitä ei saa, onko nainen juuri niin nainen kuin naisen tulee olla? Miksi moni sanoo, monet äidit etenkin, että sitten vasta ymmärtää, mitä naiseus on, kun on äiti? Olenko minä epänainen, jos en koskaan edes yritä?

Tällaisia kenties nykypäivänä kliseisiäkin ajatuksia vilahtelee jossakin muodossa kaikissa kolmessa romaanissani. Uusimmassa, (anteeksi anteeksi taasko minä mainostan tällehän on tultava loppu!!) Pintanaarmuissa, päähenkilö ei halua lasta, hän ei siis todellakaan ollenkaan tahdo, sillä lapsi merkitsisi uutta vankilaa. En nyt mene pilaamaan lukukokemuksia kertomalla mitä sitten tapahtui ja miksi kysymys on vankilasta, vaikka lapsihan edustaa uutta elämää, mutta.
Kummipoika on hellien tunteitteni kohde.
Mutta näinä päivinä on tullut taas mietittyä omaa elämää. Jouduin tekemään toissa päivänä itku kurkussa raskaustestin (en ole valmis kenties koskaan enkä ainakaan nyt halukas lapsisoitumaan), sillä asioita on hyvin paljon myöhässä. Lisäksi minulla on koko ajan paha olo, vatsaan sattuu ja vituttaa.

Mutta: Onneksi en ole. 

Ei tullut kuin yksi viiva. Minulla on mitä luultavimmin eräs vuosien takainen ongelma, mistä ei pääse eroon kuin lääkityksellä, great, luulin sen jo kadonneen, sillä en ole enää liian laiha (kyllä, olen ollut, kliseinen juttu ainakin kirjallisuudessa tämäkin nykyään, että päähenkilö on aivan liian laiha ja minähän olen oman elämäni päähenkilö, sillä minulla ei ole lasta, joka olisi oman elämäni päähenkilö, sillä käsittääkseni äitien elämässä äiti itse ei ole pääroolissa). No mutta siis mitä menin miettimään, oli että apua jos. Mitä jos, ja gynekologillekin sain ajan vasta kahden viikon päästä, miten tästä lähdetään eteenpäin ja kuopista ylös, jos.

Silja ja Mai - yksi pykäyksistäni, ns. kirjallinen esikoiseni.
Enkä sitten oikeastaan miettinyt asioita loppuun enkä mieti niitä nytkään, sillä olen aivan täysin varma, että minussa ei ole mitään hedelmöittyny, mutta kun nyt taas romaani putkahti ulos, kun vertaan kirjoittamista synnyttämiseen ja niin pois päin, ja aina kun näen itseäni vuosia nuorempia naisia äidin asemassa, kun muut ovat raskaana mutta en minä, kun monet ystävistäni ja kaikki sisarukseni ovat jo vanhempia, mietin väkisinkin, olenko minä yhtään täydellinen noin niin kuin nainen. 

Monet ajattelevat, (kyllä, yhä niin ajatellaan, nuoret naisetkin jotkut jopa!) että vasta kun tulee äidiksi, on aikuinen, vasta sitten on täysi, että se tunne, oi se tunne. Lapsellinen ajattelutapa, etten sanoisi, ja sitä paitsi monet äidit ovat hyvin, äärettömän itsekkäitä ihmisinä, sillä he ajattelevat ensisijaisesti vain lastaan ja perhettään (varmasti ajattelisin kyllä itsekin niin, tietenkin, luonnollisesti!), mutta ehkä asia on oikeasti noin. Who knows. Siljassa ja Maissa, esikoisromaanissani, päähenkilö ei tunne itseään täydeksi, hän tahtoo kiivaasti lapsen, mutta ei sitä saa (eikä tämä lapsiasia edes ole pääpointti kyseisessä kirjassa), Minä rakastan sinua nuoressa miehessä lapsi on suorastaan väylän asemassa, muutoksen ydin. Suuri asia, kuten pitääkin, minulle oli mieletön asia, kun sisareni sai esikoisensa ja minä Laurin näin heti, kun hän saapui sairaalasta kotiin ja oli sellainen pieni ja aivan itsensä näköinen!

Toiseni.

Pintanaarmuissa lapsi on katastrofi, este, toukka, ötökkä, loinen.  Minua sattui, kun kirjoitin tuota romaania, tunsin kuvotusta ja alavatsaani repi tuska. En suosittele sitä herkille raskaana oleville. En ole koskaan ollut raskaana. En voi kuin kuvitella miltä se tuntuu, miltä äitiys, sen takia oli kenties "helppo" (ei ollut kyllä yhtään helppo!) kirjoittaa mm. lapsen surmaamisyrityksistä, kuvailla niitä, ei. Ei ensinkään. Se oli kamalaa.

Ja joskus se on minunkin kohdallani houkutteleva ajatus. Että kantaisin vastuuta. Joskus harvoin jopa tunnen pienen nipistyksen, ehkä se on kateutta, kun näen suloisia vauvoja ja onnellisia perheitä - mutta sitten taas kuulen itkuja ja raivoa ja väsymystä ja huomaan, että elämäni on suhteellisen helppoa ilman. Ja kuten toissapäivänä, poden pakokauhua, jos "asia" on lähellä konkretisoitua, ja selittelen itselleni, että ei mitään hätää tämä maailmahan rakentuu lisääntymisestä että kaikkihan siitä selviävät varmasti myös minä, mutta.
Kyllä tähän naiseen rakkautta mahtuu mutta mahtuuko tarpeeksi.

Mutta olen äitejäkin itsekkäämpi. Olen rauhaton. En rakastaisi tarpeeksi, tai rakastaisin liikaa. Lähtisin varmaankin salaa pois. En lähtisi ehkä koskaan pois. Olisin rasittava. Antaisin anteeksi enkä antaisi yhtään.

En halua. 

Mutta sen vain sanon, että näistä kaikista ajatuksista saa hyvin paljon irti, näistä tunteista, siitä, että minusta tulee kenties aina puuttumaan se tunne, kun saa oman lapsen syliinsä ensimmäistä kertaa, se tunne kun näkee kaikki ihanat hetket ja muutokset. En ikikuuna päivänä osaisi kirjoittaa ja kuvailla synnyttämistä mutta osaan sen kuvitella ja tunnen kipua, enkä minä tahdo sellaista kipua aina mutta kun kirjoitan, elän.
Elämäni on vihreää valoa, eikö se riitä että se.
Joten tavallaan olen ollut jo kolme kertaa raskaana, lisäännyn toivottavasti parin vuoden välein uudestaan ja uudestaan, ja kaiken tämän tuskan siirrän teksteihini. Kaiken ilonkin, puhtauden. Voin rakastaa sisarusteni lapsia, rakastan heitä paljon heitä kaikkia, voin "iloita" työpaikalla ihanista tyypeistä, jotka joka päivä tulevat syliin ja sanovat, että Maaria olet ihana ja minä voin sanoa heille, että ei kun sinä (vaikka olisinkin nipottanut aiemmin, että hiljempaa, älä lyö toista, laita se takaisin, nosta se, ei nyt sotketa, argh).

Lämmintä sunnuntaita. Minä lähden nyt ratsastamaan lumikinoksiin tai oikeastaan täytän velvollisuuteni ihanana tyttöystävänä ja teen hurmioksellisen aamupalan ennen heppaelämää, ja jätän uusimman jälkeläiseni (luoja tämäkin on kliseistä, sanoa nyt yhtä kirjaa, sehän on VAIN kirja, jälkeläiseksi!?) lepäämään tuohon ja odotan kuukausikaupalla tästä lähtien, miten sen käy, ja työstän illalla uutta, se potkii jo ja tahtoo. Sille ei ole ihan sama, milloin se saa ravintoa, eikä se odota se ei anna vaistojeni väsähtää. 

lauantai 9. helmikuuta 2013

Kirja kädessä

No nyt on shamppanjapullo poksautettu auki. Sieltä se tuli, rutistin ja pusasin ulos kuin hyeena. Anteeksi, että hehkutan yhä, mutta kyllä se on soma. Sopii käteen, on ilmava, kevyt kantaa - hyvä, sillä tarina on raskas, tiivis, suorasukainen. Jään odottamaan, katsomaan eteenpäin. Olen tässä parivuotisen kirjailijanurani aikana tottunut ajatukseen siitä, etten ole niitä kirjailijoita, jotka esikoisteoksen myötä sinnahtavat taivaisiin (ja joista kaikista ei kuule sitten harmillisesti enää mitään tai joiden taso saattaa ropsahtaa seuraavissa teoksissa), vaan niitä, jotka raivaavat tiensä toisten tietoisuuteen. Hitaasti, hitaasti täältä tullaan!


Lempeää lauantaita itse kullekin!

torstai 7. helmikuuta 2013

JULKAISUTYKITYSTÄ: Täältä tulee novelli-Maaria

Eilen tuli Pintanaarmut julki, tänään tulee sitten toinen jysäys: REGINA! Se heräsi kuolleista uudistettuna! Käykääpä kurkkimassa tänään kauppojen lehtihyllyiltä uusin, tänään ilmestynyt pläjäys. Siellä korisee Sofi Oksanen kannessa, ja minun novellini luimii sisäpuolella!


Ja kun olette sitten Reginan kohdanneet, kertokaa minullekin, please, miten se on. Saan sen omiin käsiini vasta postin kuljettamana ensi viikolla. Palaute olisi mukavaa, sillä tiedättehän, että tämä kirjoittaminen on aika yksipuolista kommunikointia, ja olisi tietysti mukava kuulla, laitetaanko lisää novellia tulemaan. 

Niin ja siis tsekatkaa nyt ihmeessä myös kallisarvoisen romaanini takakansi edes, ja sitten kun se on kirjastoissa (toivokaa, toivokaa, tehkää hankintapyyntöjä!) tai ostettuanne käsissänne, sivelkää sitä puolestani ja sanokaa terveisiä :)

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

KOLMAS ROMAANINI ON JULKI

Hyvät hyssykät sentään! Taivas ja meri ja kärkien kärjet, suojelkaa minua suojelkaa Pintanaarmuja. Olkoon kritiikkivirta vuolas ja jossain määrin armollinen (hyvähän sitä nyt on ruikuttaa, kun tehty on jo tehty!). Olkoon lukijatulva sanoinkuvaamaton. 

Pintanaarmuja on ready, steady, go. 

Sitä saa toisin sanottuna jo netistä - kaupoista ei vielä. Itsehän saan omat kipaleeni vasta lauantain tienoilla käsiini, joten en voi teille poseerailla kolmas romaanini kädessäin vielä, sekin aika tulee, on koittava.


Juhlan paikka joka tapauksessa, huhhuijakkaa. Voi sitä itkun ja ilon määrää, mitä tämä romaani on minulle tuottanut. Elämänkeväät ja järvienpohjat. Tässä sitä tönötetään rinta röyhelöllä. Juhlistan asiaa lähtemällä kohta Suomi-koululle opettamaan, illalla katson Das Perfekte Dinnerin kenties jäätelöannoksen kanssa kaulakkain. R ei ole kotona riemuitsemassa (yhyy, R ei ole pian paljoakaan kotona, sillä näyttää siltä, että uudet työkuviot vievät hänet Ranskaan!). Ehkä huomenna olen siinä kunnossa, että R voisi tuoda minulle työmatkaltaan oikean shampanjapullon ja kilauttaa lasin kylkeä. 

Onnea matkaan, rakas lapseni Pintanaarmuja. Olet elämäsi ansainnut!

P. S. Pieni julkea pyyntö: tehkää please paikkakuntanne kirjastoon toiveita, että tämä sinne tilattaisiin! Pienet kustantamot ovat nähkääs syrjittyjä myös kirjastojen saralla, eikä hyllyille pääse kuin toivomalla.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Korkeasta kuumeeseen

Sitä saa mitä toisista kaivelee. Eli kuumeen vaikka, piru vie, vähän nyrpistelin nenää kun työtoverit olivat kipeinä ja nyt sitten olen samassa ojassa, tai ehkä se tarttui matkaan Sveitsistä, ehkä minun olisi pitänyt jäädä sinne, lukekaa vaikka kuinka eilen hyrisin, ei ihmekään että hytisen nyt. 

Vieläkin, lievän kuumeen saartamana, tunnen pysyvyyttä, tyyneyttä, minusta on kasvamassa rapu. Kihisen rannoilla ja pakenen kivien väliin ja punastelen paisteessa. Olen onnekas, kun saan nähdä näin paljon. Pysähdyin rinteissä miettimään välillä. Näin edessäni vuoret ja sitten ymmärsin; ei kaikilla ole mahdollisuutta tällaiseen elämään. En ole rikas, mutta kokemuksiltani kyllä, minua ei pidätä mikään, ei edes raha, sillä nähdä voi myös ilman rahaa.

What I saw is the limits we all have.
Sitä paitsi nyt ollaan vaarallisilla vesillä. Pintanaarmuja on menossa huomenna painoon. IIIIIIIK. Nyt siis virallinen tiedotus kaikille kirjabloggareille: minulla on vielä n. 10 arvostelukappaletta etsimässä lukijaa. 10 nopeinta teistä saa sen. Ai niin, no oikeastaan minulla on lisäksi sähköisiä versioita, joten jos teillä on lukulaite tai sellainen fiksu kännykkä, voitte myös sellaisen saada, jos omistatte kirjablogin tai jos kihisette kiukusta.

Ilmoittautukaa sähköpostilla, kertokaa osoitteenne, yrittäkää ymmärtää, että kyseessä on jotakin erilaista mutta samalla sitä samaa kuin muutkin osaavat, että ei tämä ole mikään ylitsepääsemätön kirja, vaan hento pieni tarina, jonka olen asettanut öisin tyynyni alle muhimaan.

Häh..tossa menee nyt ylimääräinen musta viiva, lienee hiukseni, läpi kuvan, joka ei kuulu asiaan.

Olen lukenut sängyssä. Sain entiseltä työtoveriltani Pulkkisen Vieraan (ja salmiakkia, kiitos Sanna!) Luoja että se vaikuttaa teennäiseltä ja tylsältä - ehkä nyt puhuu kuumeen aiheuttama kurimus. En ole päässyt edes puoliväliin ja tahtoisin jo lopettaa. Vähän sama fiilis kuin muutama vuosi sitten Rajan kanssa. Mutta yrittänyttä ei laiteta, koetan sotia tieni loppuun, ehkä se yllättää, kuten yllätti Lundbergin Jää, ja juuri nyt on muutenkin turha vikistä, luulen että joudun vapisevin olkapäin lukemaan oman romaanini arvosteluja tässä ehkä kuukauden parin sisällä (tai ehkä nopeimmat kirjoittavat siitä jo parissa viikossa) ja minua pelottaa, miten se otetaan vastaan, hyvänen aika nyt emmin kaikkea, ja oikeastaan täytyy palata sänkyyn, sillä kylmää tämä elämä.

Kulahdus!

Nyt on nähty Sveitsi, ei tietenkään kokonaan mutta tarpeeksi voidakseni sanoa olevani myyty. Herran pieksut mikä kaunis läntti kartalla! Sanoisinpa, että vetää korkeatasoisen verran vertoja Itävallalle ja Norjalle. 

Sitä paitsi olen lasketellut kuin torakka. Lujaa, liian lujaa, jalkani ovat vieläkin maitohapoilla. Koskaan en ole hikoillut rinteessä niin kuin Wengenissä, koskaan en tuntenut läkähtyväni puolessa välissä matkaa. Alpeilla lasketteleminen on niin hurjaa fyysistä suoritusta, että oksat pois, olen pois!

Näkymät mökin ikkunasta aamuvarhaisella.

Kaiken lisäksi laskettelin koko pitkän viikonlopun oikeiden "profien" kanssa. He ovat syntyneet sukset jalassa, syöksyin heidän perässään ja pelkäsin; annoin vain mennä, jotta en olisi eksynyt, voi sitä vauhdin vimmaa ja adrenaliinin ja pelon ja huipennuksien määrää! Ihan mahdotonta. Hurjaa. Ihanaa! R:kin oppi laskettelun alkeet ja innostui, ei tosin mennyt ryhmän mukana ja koki järkyttävän verenvuotokaatumisenkin, mutta hengissä hän on ja ihan yhtä komea kuin ennenkin, vaikka pelkäsinkin, että hänellä naksahti päässä, puhui niin omituisia välillä, mutta kai se oli vain väsymystä.

Sitä paitsi apua. Menin myös rinteiden ulkopuolelle. Seurasin johtajaa puuterilumeen, rinteille, joissa vain uhkarohkeat menevät (heitä tosin tuntui olevan monia!). Kuinka ihanaa oli kaatua upottavaan lumeen, kun vauhti ryöstäytyi käsistä! Yhden kerran piti kylläkin pelätä hengen puolesta. Menin aivan upoksiin, minusta näkyivät vain sauvat ja suksien kärjet, mutta onneksi apu oli korvan juuressa, kaivoivat minut ylös ja matka jatkui. 

Tsihii!
Oh ja tänään. Sydän ryskytti. Menin uskaltautumaan alppihiihdon worldcup-radalle. Enkä ikinä enää. Siis nyt kunnioitan ja arvostan noita meidän pujottelijoitamme ja syöksyhiihtäjiämme, kun tiedän, millaista rinnettä pitkin he kiitävät, millaisia äkkijyrkkiä vaarallisia mutkia he laittavat suoriksi, millaista pintaa pitkin valuvat. Apua. Jalat tärisivät pelosta, rinne oli musta, rukoilin lunta suksien alle, hyvä etten liukunut reunojen yli kuiluihin.

Olen hyvin, hyvin levännyt ja uupunut, ja mitkä maisemat. Jos saan valita, jään vuoriin ikuisiksi ajoiksi aamen. Mitkä ihanat, jylhät, mahtavat maisemat. En voinut ottaa kuvia (paitsi muutamaa kännykällä). Silmät söivät näkymät sisäänsä, tallensivat kaiken sieluuni. 

Poseerausta rinnereittien ulkopuolelta (ennen uppoamista!)
Sain uusia ystäviäkin, sveitsiläisiä, jotka matkustavat ensi kuusta lähtien polkupyörällä Sveitsistä Singaporeen vuoden ajan (ai että aloinko suunnitella omaa reissua, ylipuhuin jo R:n ottamaan vuoden paussin töistä!!) ja olemme uudestaan tervetulleita sinne paikallisten mökille ja söin loistavaa juustoa, nautin kaikesta, ja nyt jännittää: Pintanaarmuja onkin jo tällä viikolla tulossa ulos kaapista!