sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Pitkä syvä valkoinen huokaus!

-->
Alpit jäivät välistä, nukuimme liian pitkään. Mutta ei se haittaa; pääsin tänään lumiseen metsään, huumaavaan vauhtiin, ihanan Tina-tamman kanssa hiljaisuuteen. Löysimme tien jäätyneen lammen ääreen seuraamalla hankeen painettuja kavionkuvia. Tina luuli minua akrobaatiksi se säikähti maassa makaavaa puuta pinkaisi ihmeellisiä hyppyjä ilmaan, pysyin selässä, vaikka vastassa oli myös puro. Purojen puro. Soliseva pakkasen ympäröimä huurteinen pieni viiru. Tina pelkäsi sitäkin, mutta ylitti sen pienen taistelun jälkeen korvat hörössä. Hevoset ovat huvittavia eläimiä kerta kaikkiaan. 


Tunnelmat olivat muutenkin korkealla. Nimittäin apua. Luin matkalla tallille ja takaisin jotakin aivan uskomatonta. Ei ihmekään, että „oman tallini“ tähtönen, ntamolainen Maria Matinmikko, on palkittu esikoiskokoelmallaan nimeltä Valkoinen. Mitä runojen runoutta. Mitä lempeää soljuvaa ajatustenjuoksua. Humalluin. Ihana Maria Matinmikko. Olen rakastunut häneen; haukon henkeä. Herrajumala. 

Matinmikko tekee nimittäin kuulkaa nyt sen, mitä en olisi uskonut kenenkään osaavan; voitteko kuvitella hänen teoksestaan kuultaa läpi sellaista jotakin samanlaista järjetöntä vetovoimaa kuin Marguerite Durasin romaaneista, ja parin runon kohdalla ajattelin että onko tämä Durasia vai Matinmikkoa itseään ja vapisin, sain iskuja poskiini, tahtoisin olla yhtä loistava kuin Duras mutta en ole sitä varmaan koskaan ja nyt sitten tämä Matinmikko on vähän jotenkin samankaltainen, eihän hänen teokseensa voi olla kuin ihastumatta, voi hyvien luojien kermavaahtojen tärskypärskyviikset sentään. Olen yhtä aikaa haltioissani ja lempeällä tavalla kateellinen. Voi kun osaisin yhtä hyvin! 


Kokoelma jakautuu kolmeen eri osaan: Hevoseen, Maisemaan ja Hiljaisuuteen. Sen runot ovat proosaa ja runoa yhtäaikaa, ne ovat vedoksia silmiin, ne kaikuvat tunnelmia ja villejä eläimiä ja hyytyneitä katseita, henkilöt ovat lihaa ja verta ja odottamattomia. On hiljainen odottava olo. Talvi ja eläimellinen. Kokoelman runot taipuvat moneksi, vievät ajatukset pois murheista, tulin levolliseksi tämän parissa ja ymmärsin, että valkoinen on kaikessa läpinäkyvyydessään maailman kirjavin tila. Loppua kohden aloin väkisin verrata Matinmikon Valkoista Marianna Kurton vahvaan vetoon, Eksyneitten valtakuntaan; näin samankaltaisia maisemia, rantaa ja merta. Mutta kaikessa hiljaisessa melussaan tämä Valkoinen on verraton. Oma, persoonallinen, syvä pysähdyksensä, jonka läpi ihminen aistii itsensä:

"Ihminen on linnake ja avoin lihas.
Rannat takkeja vasten, nivelten pauhu."

Vuoret eivät tänään näkyneet mutta pellot kirkuivat paljauttaan.
Ja vielä: voi kuinka ihanaa, että Suomesta löytyy tällaista. Helmien helmien helmeä. Suomalainen runous voi todella hyvin. Ihan todella. Kiitos pienten kustantamojen, mielenkiintoista runoutta julkaistaan maassamme kiitettävissä määrin. (Jotenka saanen nurista valittaa jupista: Akateeminen ja Suomalainen ovat kirjakauppoina kyllä aivan tuupovaarasta. Siis nuo markkinamahdithan ohjaavat suomalaisten tapoja lukea. Milloin olette viimeksi nähneet noissa ketjukirjakaupoissa muuta kuin isojen kustantamojen kirjoja?) Voittihan myös Poesian Olli-Pekka Tennilä Runeberg-palkinnon tuossa äskettäin. Olen jotenkin todella tyytyväinen nyt omaankin asemaani: on paljon mielenkiintoisempaa olla pienen, mielenkiintoisen kustantamon kasvatti kuin rypeä isossa meressä yhtenä kaloista. Minä en ole meressä, minä olen pikkuisessa lammikossa, enkä minä ole kala, olen rapu tai ameeba, eikä minua nähdä usein eikä minua lueta sankoin joukoin, mutta ne jotka lukevat, kokevat joko myrkytyksen tai syövät minut suihinsa sellaisenaan.

Pyydän: menkää pienempiin, yksilöllisempiin kirjakauppoihin. Helsingissä on esimerkiksi Kirjakauppa Kirja, Tampereelta löytyy Tulenkantajien kirjakauppa ja mitä kaikkia kivoja onkaan. Tai toivokaa sankoin joukoin pienempien kustantamojen helmiä myös noihin isoihin, aivot peseviin kirjakauppaketjuihin. Nimittäin tähtiä löytyisi, kun niitä osattaisiin oikeista paikoista etsiä. Maria Matinmikko on yksi sellainen. Suosittelen kuin kääpä tätä sylillistä Valkoista jokaiseen lempeään käteen.

Katkelma vielä lempirunostani sivulta 63:

"Ravintolan sali on tyhjä ja huokaava. Siellä täällä näkyy tummentuneita hopeisia pintoja, nuppeja ja päätyjä. Valkoiset pöytäliinat pyöreillä pöydillä muodostavat erikoisen tason, hiljaisen maalauksen ja melodian."

Lähden nyt sohvaan. Olen juhlani juhlinut sanani sanonut maitoni jättänyt juomatta. Moikkis!

P.S. Matinmikon kotisivuilta voi vielä kurkata, kuka tämä runoilijatar oikein on.

8 kommenttia:

  1. Aivan läkähdyttävä KIITOS! -Maria

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä ja please, kirjoita lisää yhtä valloittavasti :)

      Poista
  2. Vau, tuli kylmät väreet, kirjoitit Valkoisesta niin hienosti!

    Ja kovasti onnea vielä omasi johdostakin! Karmeaa tuollainen kirjamonopoli-aivopesutoiminta :-(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh, itse tuo Valkoinen pisti minut niin pauloihinsa, että ylistyspuhe on melkoinen :)

      Kiitos, uskon, että tämä Pintanaarmuja lyö vähän enemmän läpi kuin aiemmat. Ja kyllä; on aika ikävää, että tietyt "kanavat" määräävät, mitä suur-Suomi lukee..onneksi on blogistania ja pienempiä maakuntalehtiä ja ihania kirjapuoteja!

      Poista
  3. Upeaa että tällaisia runoilijoita kuin Matinmikko löytyy..:)))
    Oikein innostavaa uuden viikon alkua, Helmi-Maaria.<33333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen tutustumaan - ja kiitos samoin, Aili :)

      Poista
  4. Ihan mahtavaa, että muistutit tästä kirjasta. Varasin sen heti kirjastosta. Mitä minä tekisin ilman bloggaajia, jotka muistuttelee minua milloin mistäkin hyvästä kirjasta/leffasta tms.?

    Mukavaa viikon alkua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samma här; olen löytänyt sekä huikeita kirjoja että ei-niin-huikeita :) Kivaa viikkoa sinnekin!

      Poista