sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Täydellinen nainen

Millainen on nainen, joka on täydellinen? Mikä tekee naisesta täyden naisen? Jos ei halua lasta tai jos sitä ei saa, onko nainen juuri niin nainen kuin naisen tulee olla? Miksi moni sanoo, monet äidit etenkin, että sitten vasta ymmärtää, mitä naiseus on, kun on äiti? Olenko minä epänainen, jos en koskaan edes yritä?

Tällaisia kenties nykypäivänä kliseisiäkin ajatuksia vilahtelee jossakin muodossa kaikissa kolmessa romaanissani. Uusimmassa, (anteeksi anteeksi taasko minä mainostan tällehän on tultava loppu!!) Pintanaarmuissa, päähenkilö ei halua lasta, hän ei siis todellakaan ollenkaan tahdo, sillä lapsi merkitsisi uutta vankilaa. En nyt mene pilaamaan lukukokemuksia kertomalla mitä sitten tapahtui ja miksi kysymys on vankilasta, vaikka lapsihan edustaa uutta elämää, mutta.
Kummipoika on hellien tunteitteni kohde.
Mutta näinä päivinä on tullut taas mietittyä omaa elämää. Jouduin tekemään toissa päivänä itku kurkussa raskaustestin (en ole valmis kenties koskaan enkä ainakaan nyt halukas lapsisoitumaan), sillä asioita on hyvin paljon myöhässä. Lisäksi minulla on koko ajan paha olo, vatsaan sattuu ja vituttaa.

Mutta: Onneksi en ole. 

Ei tullut kuin yksi viiva. Minulla on mitä luultavimmin eräs vuosien takainen ongelma, mistä ei pääse eroon kuin lääkityksellä, great, luulin sen jo kadonneen, sillä en ole enää liian laiha (kyllä, olen ollut, kliseinen juttu ainakin kirjallisuudessa tämäkin nykyään, että päähenkilö on aivan liian laiha ja minähän olen oman elämäni päähenkilö, sillä minulla ei ole lasta, joka olisi oman elämäni päähenkilö, sillä käsittääkseni äitien elämässä äiti itse ei ole pääroolissa). No mutta siis mitä menin miettimään, oli että apua jos. Mitä jos, ja gynekologillekin sain ajan vasta kahden viikon päästä, miten tästä lähdetään eteenpäin ja kuopista ylös, jos.

Silja ja Mai - yksi pykäyksistäni, ns. kirjallinen esikoiseni.
Enkä sitten oikeastaan miettinyt asioita loppuun enkä mieti niitä nytkään, sillä olen aivan täysin varma, että minussa ei ole mitään hedelmöittyny, mutta kun nyt taas romaani putkahti ulos, kun vertaan kirjoittamista synnyttämiseen ja niin pois päin, ja aina kun näen itseäni vuosia nuorempia naisia äidin asemassa, kun muut ovat raskaana mutta en minä, kun monet ystävistäni ja kaikki sisarukseni ovat jo vanhempia, mietin väkisinkin, olenko minä yhtään täydellinen noin niin kuin nainen. 

Monet ajattelevat, (kyllä, yhä niin ajatellaan, nuoret naisetkin jotkut jopa!) että vasta kun tulee äidiksi, on aikuinen, vasta sitten on täysi, että se tunne, oi se tunne. Lapsellinen ajattelutapa, etten sanoisi, ja sitä paitsi monet äidit ovat hyvin, äärettömän itsekkäitä ihmisinä, sillä he ajattelevat ensisijaisesti vain lastaan ja perhettään (varmasti ajattelisin kyllä itsekin niin, tietenkin, luonnollisesti!), mutta ehkä asia on oikeasti noin. Who knows. Siljassa ja Maissa, esikoisromaanissani, päähenkilö ei tunne itseään täydeksi, hän tahtoo kiivaasti lapsen, mutta ei sitä saa (eikä tämä lapsiasia edes ole pääpointti kyseisessä kirjassa), Minä rakastan sinua nuoressa miehessä lapsi on suorastaan väylän asemassa, muutoksen ydin. Suuri asia, kuten pitääkin, minulle oli mieletön asia, kun sisareni sai esikoisensa ja minä Laurin näin heti, kun hän saapui sairaalasta kotiin ja oli sellainen pieni ja aivan itsensä näköinen!

Toiseni.

Pintanaarmuissa lapsi on katastrofi, este, toukka, ötökkä, loinen.  Minua sattui, kun kirjoitin tuota romaania, tunsin kuvotusta ja alavatsaani repi tuska. En suosittele sitä herkille raskaana oleville. En ole koskaan ollut raskaana. En voi kuin kuvitella miltä se tuntuu, miltä äitiys, sen takia oli kenties "helppo" (ei ollut kyllä yhtään helppo!) kirjoittaa mm. lapsen surmaamisyrityksistä, kuvailla niitä, ei. Ei ensinkään. Se oli kamalaa.

Ja joskus se on minunkin kohdallani houkutteleva ajatus. Että kantaisin vastuuta. Joskus harvoin jopa tunnen pienen nipistyksen, ehkä se on kateutta, kun näen suloisia vauvoja ja onnellisia perheitä - mutta sitten taas kuulen itkuja ja raivoa ja väsymystä ja huomaan, että elämäni on suhteellisen helppoa ilman. Ja kuten toissapäivänä, poden pakokauhua, jos "asia" on lähellä konkretisoitua, ja selittelen itselleni, että ei mitään hätää tämä maailmahan rakentuu lisääntymisestä että kaikkihan siitä selviävät varmasti myös minä, mutta.
Kyllä tähän naiseen rakkautta mahtuu mutta mahtuuko tarpeeksi.

Mutta olen äitejäkin itsekkäämpi. Olen rauhaton. En rakastaisi tarpeeksi, tai rakastaisin liikaa. Lähtisin varmaankin salaa pois. En lähtisi ehkä koskaan pois. Olisin rasittava. Antaisin anteeksi enkä antaisi yhtään.

En halua. 

Mutta sen vain sanon, että näistä kaikista ajatuksista saa hyvin paljon irti, näistä tunteista, siitä, että minusta tulee kenties aina puuttumaan se tunne, kun saa oman lapsen syliinsä ensimmäistä kertaa, se tunne kun näkee kaikki ihanat hetket ja muutokset. En ikikuuna päivänä osaisi kirjoittaa ja kuvailla synnyttämistä mutta osaan sen kuvitella ja tunnen kipua, enkä minä tahdo sellaista kipua aina mutta kun kirjoitan, elän.
Elämäni on vihreää valoa, eikö se riitä että se.
Joten tavallaan olen ollut jo kolme kertaa raskaana, lisäännyn toivottavasti parin vuoden välein uudestaan ja uudestaan, ja kaiken tämän tuskan siirrän teksteihini. Kaiken ilonkin, puhtauden. Voin rakastaa sisarusteni lapsia, rakastan heitä paljon heitä kaikkia, voin "iloita" työpaikalla ihanista tyypeistä, jotka joka päivä tulevat syliin ja sanovat, että Maaria olet ihana ja minä voin sanoa heille, että ei kun sinä (vaikka olisinkin nipottanut aiemmin, että hiljempaa, älä lyö toista, laita se takaisin, nosta se, ei nyt sotketa, argh).

Lämmintä sunnuntaita. Minä lähden nyt ratsastamaan lumikinoksiin tai oikeastaan täytän velvollisuuteni ihanana tyttöystävänä ja teen hurmioksellisen aamupalan ennen heppaelämää, ja jätän uusimman jälkeläiseni (luoja tämäkin on kliseistä, sanoa nyt yhtä kirjaa, sehän on VAIN kirja, jälkeläiseksi!?) lepäämään tuohon ja odotan kuukausikaupalla tästä lähtien, miten sen käy, ja työstän illalla uutta, se potkii jo ja tahtoo. Sille ei ole ihan sama, milloin se saa ravintoa, eikä se odota se ei anna vaistojeni väsähtää. 

37 kommenttia:

  1. Kaikkien tarkoitus ei ole synnyttää lapsia. Taidan itse lukeutua tähän joukkoon. En voi tietenkään sanoa mitään varmaksi niin kauan, kun olen hedelmällinen. Millään muulla ei ole väliä, kuin sillä, että on sinut päätöksensä kanssa ja että valinta tuntuu oikealta itselle. En ole koskaan ajatellut lasten hankkimista, jo lapsena ajattrlin, etten pysty näkemään sellaista tulevaisuutta. Sitäpaitsi olen kehottänyt maskuliinistä puoltani, se puoli minussa tekee hyvin feminiinisiä taidetekoja. Olen myös naimisissa miehen kanssa, jolla on lapset edellisestä liitosta. Olen ajatellut, että se on hyvä näin, lapset ei tule olemaan kynnyskysymys, kun hänellä on ne jo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on hyvä, jos puolisollasi on jo lapsia. Minun poikaystäväni haluaa niitä joskus, joten en tiedä, mitä sitten tehdään vai tehdäänkö mitään..

      Poista
  2. Hienoa pohdintaa. Mutta tiedätkö, minä EN ole niitä äitejä, jotka "löysivät elämän tarkoituksen" vasta lapsen saatuaan. Nimittäin tällaisiakin kommentteja sain, kun vihdoin ja viimein pitkän yrityksen jälkeen tulin raskaaksi. Että nyt kuulemma elämälläni oli vihdoin tarkoitus. Se oli loukkaavaa. Minun elämälläni oli sekä sisältöä että tarkoitus jo ennen äidiksi tuloa. En koe itseäni biologiseksi koneeksi, jonka on lykättävä maailmaan jälkeläisiä, jotta geenini eläisivät ikuisesti.

    Joten en myöskään ajattele, että minusta olisi tullut nainen vasta lapsen saatuani. Ja jos totta puhutaan tiedän muutamia naisia, joilla EI ole lasta, ja jotka ovat ÄIDILLISEMPIÄ kuin muutamat lapsia saaneet tuttavani :) Ihmisessä voi elää äidinrakkaus myös ilman lasta.

    Rinnoille kyllä löysin funktion vasta imettäessäni. Minulle rinnat eivät koskaan ole olleet erityisen erogeeniset, ja olen ihmetellyt aina sitä hössötystä. Vasta imettäessäni kaikki jotenkin loksahti paikoilleen ja ymmärsin, mikä merkitys näillä oikeasti on. Eivät ne ole miehisen halun objekti, vaan lapsen eloonjäämishalun objekti ;)

    Sinä vaikutat äärimmäisen naiselliselta ja äidilliseltäkin! Jos saat joskus omia lapsia, olet takuulla ihana äiti muidenkin kuin omien lastesi mielestä. Eikä ihana tarkoita tässä kaiken muun elämän unohtavaa ja itsensä uhraavaa ;) Vaan sellaista tasapainoisen ihanaa, joka hyväksyy äitiyden hyvät ja huonot puolet osaksi elämäänsä. Mikään ei ole koskaan mustavalkoista, ei elämä ennen lapsia eikä jälkeen. Helpompaa elämä oli monella tavalal ennen, toisaalta jälkeenkin sitä venyy ja paukkuu ja tottuu ja ihmettelee ja jatkaa elämistä, vaikka se välillä mahdotomalta tuntuukin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Vera! Monet äidit sanovat, että "kyllä sinäkin vielä, odotahan vain" jne. jne. Loukkaannuin joskus moisista kommenteista, sillä tunsin, että tahtoani olla lapseton ei kunnioitettu - eikä sitä kautta myöskään minua lapsettomana. Nykyään ajattelen, että ajatelkoot muut mitä lystäät.

      Ja niin..eihän sitä tiedä, jos vaikka joku päivä niitä tahdonkin. Että katsotaan sitten uudestaan, mutta ei vielä vuosiin, ainakaan.

      Mutta on tietysti ihanaa, että sinun kaltaisesi ihmiset, jotka tahtovat lapsia, saavat edes yhden - ja ovat hyviä vanhempia :)

      Poista
  3. Tuo "on hankittava lapsi" on juuri sitä ulkoa tulevaa painostusta, jolle on opittava sanomaan piut paut. Mikään ei enää nykyaikana saa pakottaa äidiksi, vaan sellaiseksi on oikeasti haluttava. Eipä muuta.

    VastaaPoista
  4. En ymmärrä ajattelua että äitiys liittyisi naiseuteen. Suurin osa ystäväpiiristäni on lapsetonta (ja ollaan jo yli kolmekymppisiä) eikä ole koskaan tullut mieleenkään. Myönnän kyllä, että oli omalle naiseudelleni tilapäinen kolaus kun selvisi etten voi synnyttää. Mutta se meni ohi nopeasti. Äitiys (adoptoimme) ei ole muuttanut minua sinänsä ihmisenä, vanhempien pitää kyllä itse pitää huolta ettei kadota identiteettiään vanhemmuuteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla nämä ajatukset ovat mielessä myös siksi, että ei ole lainkaan varmaa, voinko saada lapsia. Näin sanoi lääkäri muutamia vuosia sitten. Mutta siis kyllä minäkin itseni ihan täydeksi naiseksi koen, kunhan vain pohdiskelen :)

      Poista
  5. Hieno kirjoitus, ja kirjasi alkoi kiinnostaa entistä enemmän näiden maistiaisten ansiosta.

    Sellaisen jutun vielä lisäisin, että monesti edes yksi lapsi ei näytä joillekin riittävän ja minusta on yhtä ärsyttävää kuulla kysymyksiä, kommentteja ja suoranaista painostusta siitä, että milloin on toinen tulossa, koska silloinhan sitä ollaan vasta 'oikea' perhe - ja sitä ennen se ainokainen on jotenkin toivoton tapaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja lähtee muutes huomenna postiin - en tiedä, kuinka kauan sinne asti lentelee.

      Oi, en tiennytkään, että jo lapsen saaneitakin "painostetaan" toisen lapsen tekemiseen!

      Poista
    2. Ihan varmasti painostetaan, meiltä kysytään harva se päivä, koska pykäämme toisen lapsen, yksi lapsi on liian vähän, kun niitä pitäisi olla yksi tyttö ja yksi poika, että onni olisi täydellistä ;)

      Poista
  6. Totta on että lapsi ja lapset sitovat äitinsä vuosikymmeniksi...

    Sekin on totta, että kirjailijalle jokainen kirja on lapsi, ja lapseen verrattava. Vaivalla olet sen / ne synnyttänyt ja ne ovat sinulle rakkaita.

    Minusta täydelliseen naiseuteen ei tarvita lasta, kaikki naiset eivät lasta saa. Ja joillekin naisille on parempi etteivät saa lapsia, ja heidän lapsilleenkin on parempi, etteivät he synny...Tämä on filosofinen dilemma, josta voisi tehdä vaikkapa kirjan...

    Kiitos pohtivasta postuksesta, ja mukavaa sunnuntaita sinulle, Helmi-Maaria!<3333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikein viisasta filosofointia, Aili :) Mukavaa ensi viikon alkua!

      Poista
  7. Rehellistä pohdintaa !Lapset sitovat ja kaikille se ei sovi,ja jokaisen on tehtävä oma päätös sen suhteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä - minulle ne eivät kyllä ainakaan juuri nyt sovi. Eivätkä kai vuosikausiinkaan edes. Mutta en silti menisi vielä ainakaan napsauttamaan "johtoja" poikki.

      Poista
  8. Mielenkiintoista pohdintaa Helmi-Maaria. Minä tulin äidiksi vasta verrattain vanhana, olin ehinyt jo rillutella ja nauttia vapaasta elämästäni. Ajattelin sinun tapaasi, etten kuulu niihin naisiin jotka täyttävät elämänsä tarkoituksen tulemalla äidiksi. Kunnes pihahti ja biologia näytti mahtinsa. Äkkiä huomasin, etten mitään muuta halunnutkaan.
    Raskaaksituloa sai odottaa ja vihdoin kun nyytti kotiutui, sain sopeutua uudenlaiseen olemiseen, uudenlaiseen parisuhteeseen. Kun oli tottunut menemään menojaan keneltäkään kyselemättä, oli yllättävän vaikeaa tottua ajatukseen että jumpat piti sopia etukäteen miehen kanssa. Mutta kaikkeen sopeutuu, vanhemmuus on vain yksi lisäulottuvuus elämässä. Jotain sen takia menettää, mutta jotain myös saa tilalle.
    On niin monta tapaa olla, onneksi meillä nykynaisilla on vapaus valita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, hyvä, että meillä on vapaus valita. Siis ainakin täällä Euroopassa - kaikillahan ei ole vapautta lainkaan tässä maailmassa.

      Minun rillutteluintoni on jo laantunut, mutta se biologinen kello pysyttelee silti hiljaisena..

      Poista
  9. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Leena! Olet ollut hyvin nuori äiti - mutta näemmä myös kokenut ja elänyt paljon! Minä olin naimisissa parikymppisenä, hetken ajan elämästäni, onneksi siihen hätään ei tullut lasta, sillä olen onnellinen, että minulla on tuo mies, joka vei jalat alta ja joka riittää!

      Poista
  10. Ikävää myös sellainen "kyllä sullakin vielä mieli muuttuu". Ikäänkuin pitäisi kokea se joku ihme herätys.. Omat mietteet voidaan aina kyseenalaistaa epänormaaleina.

    Leena, mikäli kirjoitat ihan oikealla nimelläsi, niin kyllä harkitsisin lapsen parisuhteeseen liittyvien asioiden kirjoittamista nettiin. Jos tyttärelläsi on sukunimesi niin kaikki tämä löytyy ihan nimeä googlaamalla. En tiedä mitä lapsesi itse ajattelee ja olen kanssasi kyllä yleisrsti sitä mieltä, että lapsettomuus ei saa olla tabu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota olen kuullut paljon. Että kyllä minä vielä mieleni muutan. En usko, mutta katsotaan.

      Poista
  11. Tutuhkoja ajatuksia, Pisarainen! Minulle lapsen saaminen olisi katastrofi, en jaksaisi en sitten millään. Enkä halua, ei kiinnosta. Minulle riittää niinikään sisareni rakkaat lapset, joista kahdelle olen kummina.

    En missään tapauksessa ole lapsikielteinen, mutta olkoot ne lapset toisten lapsia. Olen minäkin liian rauhaton ja levoton.

    Minulle on muuten taannoin tolkutettu tuota anonyymin mainitsemaa ärsyttävää "kyllä sun mieles kuule vielä muuttuu" jne. No eipä ole muuttunut ja vaikea kuvitella muuttuvan, kun ei tuo ns. biologinen kello koskaan kilahdellut.

    Pintanaarmuja vaikuttaa kyllä tosi kiinnostavalta, täytynee yrittää jossain vaiheessa saada se käpäliini <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä luulin joskus, että kelloni löi, mutta onneksi se oli vainoharhaa, ja siitä on jo kymmenen vuotta :D

      Etköhän sinä vielä saa sen käpäliisi. Ajattelin nimittäin heitältää yhdellä kirjalla ulkosuomalaisia (kirja)blogittajia tai ylipäänsä ulkosuomalaisia ;)

      Poista
  12. Minä en halua lapsia. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä selkeämmin olen sitä mieltä. Minä pidän lapsista, hurjan paljonkin; olen jopa ollut muutaman vuoden täysipäiväinen lastenhoitaja. Mutta minun maailmassani pätee seuraava; niin kauan kuin ne eivät ole minun, ne ovat aika ihania. =D Vanhemmuus ei ole minun juttuni. Olen liian mukavuudenhaluinen ja itsekäs sellaiseen hommaan. Respektiä niille, jotka sitä haluavat/siihen pystyvät, kunnioitan heitä todella, ja toivoisinkin että myös sieltä puolelta tulee kunnioitusta tälle puolelle ilman sitä "no kun ei tuolla ole lapsia niin eihän se tiedä mistään mitään" mentaliteettia. Onneksi kaikki eivät lähimainkaan ole sellaisia! =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, onneksi läheskään kaikki eivät ajattele noin!

      Poista
  13. Onnittelut yhdestä viivasta! ;)

    Täällä myös yksi, joka ei ole koskaan halunnut lasta, ja vanhemmiten tunne vain vahvistuu. Jos joku väittää että ihminen on aikuinen vasta lisäännyttyään, minä vastaan että aikuisuus on yliarvostettua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, onkin onnittelun paikka saada vain yksi viiva, heti helpotuin ja lakkasin tuntemasta kauhua :)

      Ihanasti sanottu. Että aikuisuus on yliarvostettua, sillä niinhän se on!

      Poista
  14. Ensinnäkin onnittelut uudesta kirjastasi ja toiseksi kiitokset hyvästä ja rehellisestä tekstistäsi.

    Minä olen synnyttänyt kolme lasta, mutta en koskaan ole tuntenut itseäni kovin äidilliseksi perinteisessä mielessä eikä minun naiseuteni ole millään tapaa äitiyteen liittyvä. En edes tiedä, olenko edes kovin naisellinen siinä milessä mitä naisuteen yleensä liitetään. Minua ylipäänsä ärsyttää yleistävä kategorisointi sukupuolen mukaan: millainen pitää olla, mitä saa tehdä, mistä puhua yms.

    Kirjailija Elvi Sinervo vertasi usein kirjoittamistaan synnyttämiseen. Hän oli usein hyvin tyytymätön kirjallisiin tuotoksiinsa ja hänestä lapsen odottaminen ja synnyttäminen oli kaikin tavoin palkitsevampaa, sillä siihen "tuotteeseen" hän saattoi olla tyytyväinen toisin kuin kirjoihinsa.Sinä sen sijaan olet aidon onnellinen kirjoistasi ja minusta se on upeaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onneista :)

      Olen jostain syystä unohtanut vastata näihin kommentteihin! Uups!

      Kyllä, olen kyllä hyvin tyytyväinen kirjoihini, mutta se ero tässä taitaa lapsen saamiseen olla, että pelkää, mitä muut sanovat :D

      Poista
  15. Joo, eipä voi muuta kuin olla edellisten kanssa monesta samaa mieltä! Minä olen onnellisin, kun kaikki taplaavat tavallaan lapsikatraineen, yhden lapsen kanssa tai lapsettomina.

    Mutta siitä olen eri mieltä, että nykyään voisi valita. Kaikki eivät voi, ei edes Suomessa, mutta en lähde nyt enempää tästä kirjoittamaan. Totean kuitenkin sen, että esimerkiksi lapsettomuus ei ole aina valinta, joten utelijoille soisin harkintaa ennen kuin avaavat suunsa. Tiedän toki sen, että lapsista kyseleminen voi olla myös lyömäase, monessakin tilanteessa.

    Itselläni on kaksi lasta, joiden kanssa pärjään välillä paremmin, välillä huonommin. Omasta kokemuksestani voin sanoa sen, että lasten kautta olen löytänyt itsestäni puolia, joita ilman heitä ei olisi tullut esiin. Ilman lapsia en esimerkiksi kokisi koskaan huono äiti -kurjuutta... :-D Nainen olen kuitenkin ihan sataprosenttisesti ollut aina, en tarvitse siihen lapsia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, eivät kaikki voi valita. Minulla on kenties sama. Ei ole varmaa, voinko ylipäänsä saada lapsia. Mutta toisaalta olen valinnut, etten niitä (ainakaan lähiaikoina) halua.

      Oh, et ole varmasti ainoa, joka tuntee huono äiti -kurjuutta välillä. Luulenpa, että minä koen sitä, vaikken äiti edes olekaan, aina joskus! :)

      Poista
  16. Hieno ja rehellinen kirjoitus, kiitos! Sinä olet varmasti ihan yhtä hyvä ja oikea nainen oli sinulla lapsia tai ei, eivät lapset ole naiseuden mitta!

    Minulla on kaksi lasta. En kiellä sitä, ettenkö olisi erilainen nainen nyt kuin silloin ennen lapsia, mutta ihan yhtä lailla olin nainen ja tunsin itseni naiseksi ennen synnytyksiäkin.

    Mitä tulee tuohon painostukseen lapsiasioissa, voin sanoa, että koskaan ei ole hyvä kaikkien mielestä. Lapsettomilta udellaan esikoista, sitten tivataan pikkukakkosen perään jne. Kahden tytön äitinä olen kuullut uteluja pojan tekemisestä (niin kuin niitä noin vain tehtäisiin!) ja toisena "ääripäänä" suurperheetkin saavat takuulla omat kommenttinsa. Jospa jokainen saisi tehdä omat valintansa, ilman kritisointia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, saisipa kaikki tehdä valintansa ilman muiden arvosteluja ja mielipiteitä asiasta :)

      Poista
  17. Tuttua pohdiskelua. Näin kolmevitosena tuntee usein jäävänsä omanikäisten naisten elämässä ulkopuoliseksi, kun melkein kaikilla on niitä. Lapsia. Minulla ei ole eikä tule. En tunne sen vuoksi itseäni vähemmän naiseksi tai vähemmän vilpittömään rakkauteen kykeneväksi, mutta erilaiseksi kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erilaisuus - sitä minäkin ehkä poden. Tosin ei kaikilla ystävilläni vielä ole lapsia. Sisaruksillani kyllä. Ystävät alkavat pikku hiljaa kukin suunnallaan perheentyä. Minulle riittää mies perheeksi, kun siinäkin on jo välillä kestämistä :)

      Poista
  18. tämä oli kuin omaa kirjoitustani n. kymmenen vuotta sitten, en todellakaan halunnut äidiksi, en, en, EN! en missään nimessä! ja sitten se tapahtui... löysin elämäni miehen... halusin lapsen ja 9 kuukautta sitä "tehtiin" (olin aivan liian vanha ensisynnyttäjäksikin, karvan verran alle 40, mutta kaikki meni hyvin silti) - nyt se on kolmevuotias oikukas pikku tyttö ja ihanahan se on (välillä toki kauhein monsteri päällä maan... :D), mutta ei tuo tyttö minua naiseksi tehnyt, ei. toisaalta olen muutenkin kovin maskuliininen...?
    eikä se ensimmäinen kerta kun hänet syliini sain ollut mikään maata järisyttävä kokemus, ensimmäinen kommenttinikin hänestä oli: "tuo ei tullut minusta" - kätilö lienee kuullut kaikenlaista, koska osasi vastata heti topakasti, että "ei se kenestäkään muustakaan tullut" ;) mutta siis elämä on kovin erilaista nykyään, ei minua kaduta, mutta en kuulu myöskään niihin äiteihin, jotka hehkuttavat äitiyttä maasta taivaisiin - ei tämä aina helppoa ole, antoisaa aina välillä ja ihanaa, mutta haastavaa myös. ei sitä voi sanoa kenellekään, että lapsi tekee onnelliseksi - toiset se tekee, toisia se ei tee - ei sitä voi tietää kuin kokeilemalla, mutta kokeilla ei kannata vain kokeilemisen halusta - kyllä sen sitten tietää jos lapsen joskus haluaa, mutta välttämätöntä se ei mielestäni ole - kaikkien pitäisi antaa olla omanlaisiaan ja tehdä ihan omat valintansa - olivat ne sitten yhteiskunnan "vaatimusten" mukaisia tahi eivät!
    hieno blogi sinulla kyllä! täytyy koettaa löytää tuo kirjasi jostain luettavaksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa, kiva kun löysit blogiini ja kiitos kommentista :) Oletan juu, että jos jonakin päivänä haluan lapsen, tiedän sen sitten ja sitten myös kokeilen, mutta jos hinkua ei tule, en lähde varmaan kokeilemaan, vaikka kumppani tahtoisi..katsellaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan!

      Poista