torstai 28. maaliskuuta 2013

Olen pupunen joka tarvitsee kukkoa!

Vartalo tarvitsi toista vartaloa. 
Rinnoissa soi; hänen takanaan nimittäin seisoi taas mies, joka pyysi päästä ohi. Aina ne olivat, ensinnäkin, ohittamassa. Mikä Emiliestä tekikään sellaisen että ohi piti päästä, läpi tai muuta, mutta taakse ei voinut jäädä tai vähintään vierelle. 

Kuulostaa varmaankin siltä, että neljännestä romaanistani olisi muodostumassa "kuinka löydät miehen" -opas. No ei ole. Tuossa on vain pikkuinen makupala pääsiäisen kunniaksi. Ihan mielivaltaisesti valittu muutenkin, sillä hourin. Reginan blogista voi varmaan lukea syyn.

Lepopäivä toisin tiuskittuna, tillintallintinttarallaa, näemmä paahdan liikaa kun kroppa sanoo välillä stop. Mutta eipä hätiä mitiä eikä suklaamunia mätiä; kyllä tämä tästä. Sitä paitsi siitä lähtien kun olen d-vitamiinia popsinut, eivät flunssat ole kuin pieniä viiruja verrattuna entiseen. 

Haluan kevään ja ranskisparvekkeelleni samat kukat kuin viimeksi!
Lähden huomenna puolilta päivin (mikäli tämä ei nyt tästä pahene!) matkalle päin. Otan mukaan kaksi loistavaa romaania, joista kirjoitan vielä varmasti, mutta joita tuskin ehdin edes hivellä. En tiedä oikein, mihin vielä päädyn.

Sen tiedän, suru silmässä, että en tänään ole tarpeeksi kunnossa juhliakseni täysin rinnoin australialaisen ystävämme läksiäisiä. Hän pitää juhlat (lempibaarissani vieläpä!) ja lähtee tiistaina. Mutta noh, tiistaihin asti hän tulee yöpymään meillä, jotenka näen hänet vielä, kun tulen reissusta takaisin. On silti aika haikeaa. Herra D on miekkoseni paras ystävä ja minullekin kuin ärsyttävä, mutta varsin rakastettava velikulta. Ja nyt se lähtee. Ei ole enää D:tä. 

Joka tapauksessa toivotan teille kaikille uljasta pääsiäistä ja toivon, että pääsiäiskukko vyöryttää päällenne lempeän mielen. Sillä minähän siis uskon pääsiäiskukkoon enkä mihinkään pupuseen. Puput popsikoot porkkanoita ja pensaistanne varsia ja sydämistänne pikkuisia paloja!

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Nälkä

Nälkä kourii vatsaa mutta en voi pihistää kirjoitusajastani. Syön aamiaisen nykyään vasta töissä. Mitä muutes te popsitte aamuisin? Minä lataan eväslaatikkoon kokojyvämuroja, goji-marjoja ja banaanin, jotka sekoitan töissä maitoon, ja oh! Niiiin hyvää. Ennen olin aivan mysli-tyttönen, mutta nykyään murot ovat naisempaa. 

Aamupalan kiilto silmissäni syvennyn nyt. Ennen sitä kuitenkin suosittelen, että lukaisette Morren kirjoittaman arvion Pintanaarmuista! Ja toivon, että innostutte tarkastamaan, pidättekö kirjasta itse vaiko ette. On tärkeää ja hienoa, että se tulee ylipäänsä luetuksi. Kaksi aiempaa romaaniani jäivät jonnekin enemmän varjoon - tosin nyt ainakin esikoiseni on Helmetin mukaan lainassa joka kappaletta myöten. 

Synttäriaamiainen viime vuodelta. Naminaminam!

Olen vähän kipeä. Toivon, että vuotaisin pian. Tämä kaupunki on kylmä, valkoinen, en jaksaisi mennä töihin. Voi elämä. Ylihuomenna olen matkalla Wieniin, enkä malttaisi, sillä juuri näinä päivinä on inspiraation kukkaseni oikein säkenöivän auki! Sitä paitsi Wienin matka on luultavasti pelkkää juhlaa. Tuskin ehdin nähdä koko Wieniä, vaikka haluaisin kovin, lähden ehkä salaa omille reiteilleni siellä.

P. S. Ihanaa, palkka tuli! Kaiken lisäksi olen kohdannut varmaankin palkankorotuksen. Kyllä nyt kelpaa, kun melkein 100 euroa sain enemmän kuin ennen!

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Puolikas keltaista aurinkoa

Tiedoksenne; alan keskittyä blogissani yltyvämmällä tahdilla kirja-arvosteluihin. Muutan linjaani ja tiivistän myös virallisten arvostelujen malliin juonen - ennen olen aina laiskuuttani jättänyt siitä pahemmin kertomatta. Blogini ei muutu kokonaan kirjoilla mässäileväksi, jotenka pysy ihmeessä linjoilla, vaikka kirja-arviot eivät sinua kiinnostaisikaan. Lupaan, etten lyö niiden kanssa yli; ei minulla riittäisi aikakaan päivittäiseen tai edes joka toisena päivänä rimpuilemiseen.

Asiaan, kuitenkin:

Pitkään olen vatuuttanut romaania nimeltä Puolikas keltaista aurinkoa kädessäni. Chimamanda Ngozi Adichien kirjoittama opus lennähti luokseni jo kotvan aikaa sitten, ja olen lukenut sitä hitaasti muiden lukemisten ohessa.

En siksi, että kirja olisi "huono". Ei ole, nimittäin. Puolikas keltaista aurinkoa on kertomus nigerialaisesta ja biafralaisesta sodankäynnistä, ja ennen kaikkea professori Odenigbon, kaksoissisarten Olannan sekä Kainenen, valkoihoisen wanna-be-kirjailija (anteeksi, en vain näin aamuhäkellyksessä keksi parempaa sanaa kuvaamaan häntä!) Richardin sekä palveluspoika Ugwun elämästä ennen sotaa, sen aikana sekä sen jälkeen.

Aivan aluksi, lukematta takakantta tai mitään arvosteluja tästä teoksesta, kuvittelin, että romaani olisi rankahko tarina Ugwun elämästä orjana. Onneksi alkuluuloni tyrmättiin, ja kertomus sujahti toisille urille, sillä en kaivannutkaan surullista orjatarinaa tähän rakoon. Ugwu on nuori, isäntänsä arvostama poika, josta sodan aikana kasvaa mies, ja joka erehtyy tekemään tekosia, joita hän myöhemmin katuu sydän vereslihalla. Hän on romaanin sympaattisin hahmo mielestäni, sillä hän on niin yksinkertainen kuin ihminen on. Hienostelematon ja aito, rankka, pahan tilanteen kohdatessa epäreilu, mutta katuvainen.

Romaani on hyvä muistutus ja tiivis, mutta ei kuitenkaan rankkuudella mässäilevä kuvaus Nigerian ja Biafran välisestä konfliktista sekä miljoonien pakolaisten virrasta sekä nälänhädästä. Se keskittyy kuitenkin valottamaan tapahtumia Odenigbon sekä Olannan ja Richardin sekä Kainenen keskiluokkaista varakkaammasta näkökulmasta. 

Olanna, joka on toinen sympaattisimmista henkilöhahmoista, edustaa kirjassa erehtyväistä ihmistä. Hän on rakastettava, kaunis, hyväsydäminen - mutta ei täydellinen, sillä hän tekee tekosen, joka langettaa vihan piikin hänen ja kaksoissisarensa välille vuosiksi. Romaanissa rakkaus roihuaa, puolisoa petetään, kirjoja poltetaan - ja annetaan anteeksi. Mikä onkin kantava voima, ja lopun tragediaa alleviivaava asia.
Kuva: Helmet.fi

Romaani muistuttaa siitä, että anteeksi annolla on merkitystä. Että ihminen on raaka, ruma ja kamala, mutta toisaalta myös ihana, herkkä ja lempeä.

Puolikas keltaista aurinkoa on paksu, suorastaan tiiliskivimäinen teos, mutta kun sitä syö pikkuisissa erissä; kun sen antaa sulaa hiljalleen, siitä tulee päivittäinen annos, jota tahtoo lukea vaikka silmät väsymyksestä ristissä. Teos on vahva sekä tarinansa että kielensä ansiosta. Se ei missään nimessä leikittele kielellä, mutta voi kuinka kauniisti rankatkin ajatukset on puettu sanoiksi, kuten tässä: 

"Kun Olanna kantoi harvalukuisia tuhoilta säästyneitä tuoleja raunioista muiden mukana, hän ajatteli sirpaleen tekemää reikää ja ihmetteli, miten kuumat lihaa syövät metallinpalat voivat tehdä maahan niin kauniita kuvioita."

Teos on ilmestynyt Suomessa vuonna 2010, joten se ei ole viimeistä huutoa, mutta suosittelen tätä silti heille, joita kiinnostavat perhehistoriaromaanit, sellaiset kuten Okalinnut, vaikkapa. 

Tämän ovat lukeneet muiden muassa Susa P, Lumiomena sekä Nanna.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Jaksamisia, darlings!

Kuinkas sitten kävikään: nukkuminen on ihanaa! Olen nukkunut niin paljon että olen vaarassa poksahtaa. Lisäksi olen ratsastanut perjantaina, eilen ja tänään sydämeni sykkyyn. 

Täällä on kylmä, kevään piti jo tulla, mutta eilen tippui jopa lunta tuolta taivaasta. Olen intoa täynnä. Kylmä ilma pitää ajatukset terävinä. Lisäksi olen saanut tuon saksalaistyyppisen miehen ymmärtämään, että kotona on kivempaa, kun lämmitys on päällä, ja nyt roolimme ovat vaihtuneet: minä olen se, joka vääntelee pattereita pienemmälle ja valittaa lämmityskuluista ja kuumuudesta (lähinnä sen jälkeen kun tulen kylmästä ilmasta sisälle toppavaatteisiin tälläytyneenä). 

Tämä on ihanaa työtä, josta en karsi vaikka en tienaakaan tällä.
Tapasimme eilen ystäviämme, jotka asuvat Konstanzissa, ja toisia ystäviämme, joiden kanssa tulee tehtyä kaikkea mukavaa kesäviikonloppuisin (kuten retkiä vuorille), ja päätimme, että menemme kaikki yhdessä kesällä jälleen kerran tekemään sitä jokijuttua. Siis koskenlaskua. 

Lisäksi on tapahtunut järisyttäviä. R, joka on tyypillinen saksalainen työmyyrä, ja jolle tuhti palkka on tähän asti ollut hyvin tärkeää, (ja joka tekee aivan liian pitkiä työpäiviä saamatta minuuttiakaan ylitunteja tai ylityölisää - esimerkiksi viime maanantaina hän oli töissä kello 8-24) ottaa töistä väliajan. Hänen firmansa on jo pidemmän aikaa tarjonnut työntekijöilleen mahdollisuutta pitää "lomaa" kolmen kuukauden ajan niin, että he saavat 20 prosenttia palkasta. Näemmä (kansan)talous on vinkurallaan - mutta hyvä on se, että tuo aikalisä on vapaaehtoista ja lisäksi se, että pihalle ei potkita, vaikka töitä ei riitäkään juuri nyt kaikille. 

Tämä lapsityö on niin kuluttavaa, että jaksamismäärät ovat hupenemassa.
R jää siis omalle lomalle mutta ei suinkaan 3 kuukaudeksi, vaan vain 6 viikoksi. Minulla on hieman nielemistä: miten kestän sitä, että paahdan itse täyttä häkää arkeani ja toinen vain on. Pelkään, että kohtaamme katastrofaalisia riitoja, sillä en tingi kirjoitusajastani toisen oman loman takia kyllä yhtään. Hyvä puoli tässä on se, että aiomme tehdä viikonloppuretkiä vuorille, Italiaan ja kaikkialle (niin, että miksiköhän minäkin aina olen ylittämässä tiliäni...). 

Arkipaahtamisesta puheen ollen olen harkinnut vakavasti työtuntien vähentämistä. Se tietäisi vähemmän palkkaa, mutta antaisi tilalle enemmän elämää, sillä kuvitelkaapa nyt: teen töitä tiistaista perjantaihin klo 9-17 (joskus, kuten viime viikolla, paahdoin joka päivä, sillä kun toisilla on lomaa, minä kerrytän ylityötuntikassaani), ja olen työpäivien jälkeen aivan naatti, sillä päiväkotityö on aivan hemmetin rankkaa. 

Alan muistuttaa puoliksi syötyä hedelmää, joka ei hedelmöi.
Kirjoitan viikosta riippuen 20-30 tuntia (eli siis kirjoittaminenhan on ihan kunnon työtä, tosin sillä erotuksella, että en saa siitä leipääni), bloggailen (nyt siis myös Reginalle) noin 5-10 tuntia per viikko, opetan Suomi-koululla, ratsastan kahdesti viikossa, luen muiden kirjoittamia kirjoja, oikoluen tekstejä, käyn juoksulenkeillä ja koetan elää vuorovaikutteisessa parisuhteessa. Olen huomannut, että usein perjantaisin tekee mieli nollata mieli ja heivata stressi pois turvautumalla viiniin. Ongelma se ei vielä ole - tai tiedä häntä, sillä aion pitää viinitilkattoman huhtikuun vain kurittaakseni itseäni - mutta mitä jos siitä tulee jokin kamala addiktio.

Eli siis toisin sanottuna aikani on rajallinen. Haluaisin mieluusti tavata ystäviä (mutta en jaksa/ehdi kovinkaan usein), ja rentoilla keskellä viikkoakin. Viikonloput olen pyrkinyt pyhittämään levolle, mutta lukeminen ja kirjoittaminen ovat (nautinnollinen!) osa niitäkin, usein. Katson vielä kesään asti, jatkanko näin. Sitten alan nykiä työnantajaa hihasta ja mankua vähempituntista sopimusta. Toivon saavani kirjastoapurahaa edes yhden kuukauden päiväkotitaukoa varten. Jos se ei onnistu, en tiedä mitä teen. En mielelläni vaihda työpaikkaa, ellen löydä jotain todella mielenkiintoista tai mukavaa tiimiä ympärilleni. 
 
Että semmoisia pohdintoja tänään. Palmusunnuntaista täällä päin ei ole tietoakaan, mutta ihana kummipoikani muistutti siitäkin lähettämällä minulle tekstarin: abina abina abina. Kieltämättä välillä on aika apinainen olo! Lukemisen, elämisen ja voimisen iloa kaikille! Minä siirryn R:n kanssa keittiöön, teen munakoisopastaa, ja avaan telkkarin. 

P. S. R on aika symppis ja ihana. Se "pimppasi" eli "tuunasi" vanhan tietokoneeni aivan upouudeksi. Ei tarvitse siis ostaa uutta, kun lyyti kirjoittaa näinkin!



perjantai 22. maaliskuuta 2013

Suolainen viikko

Jännittävää sitä paitsi. Olen lukenut joitakin hyviä ja joitakin kelpo opuksia, jotakin aivan typerää ja yhden olen kadottanut. Miten e-kirjan voi kadottaa?! Jotenkin kummallisesti taannoin arvonnassa voittamani Näkijän tytär on bittituulissa. Jossakin lukulaitteeni ja tietokoneen välisessä avaruudessa. Mitenköhän sen saisi takaisin?! Aloin sitä jo viikkokausia sitten lukea, innostuin, mutta nyt en saa auki enää! Harmillisuuksien hyperharmistus.

Viikko on hujahtanut kuin suola. On jo perjantai, ihana perjantai. En ehtinyt aiemmin viikolla ratsastamaan, joten tänään töiden jälkeen hujahdan metsään Tina-tamman kanssa. Huomenna myös.

Olen tällä viikolla saanut enemmän aikaiseksi muuta elämää kuin kirjoittamista. Suomi-koulussa minusta tuli vastuuopettaja, mutta en tiedä mitä se tarkoittaa, vielä. Joka tapauksessa olen innostunut moisesta!
Kuukauden päästä menen tähän kaupunkiin. Eli siis Berliiniin.
Lisäksi työpaikalla on ollut mukavaa. Yllättävää, kuinka, mutta tänään ei huvita. Vanhempainiltojen jälkeen olen jotenkin häpeän vallassa. En tiedä miksi. Ehkä auon siellä leipäluukkuani liikaa, vaikka en. Ehkä esitän mielipiteeni liian jyrkästi vaikka ei pitäisi. En kyllä tosin eilisiltana sanonut mitään ylimääräistä. Silti jokin kaivelee mieltä. Kunpa tietäisin mikä!

Peruin muutes by the way lauantain valokuvaussession hintaan vedoten. Pakoilen. Näin eilen töiden jälkeen valokuvaajan kadulla, jotenka kiersin toista kautta kotiin. Olen jotenkin häpeän vallassa koko ajan. Tiedä häntä, mistä johtuu. Tiedä tosiaankaan häntä.

Olen saanut kutsun tänään bileisiin. En mene, tai ehkä sittenkin. Tai ei, en. Haluan rauhallisen viikonlopun ja hitaita aamuja, teetä, lähileipomon mustikkamuffinsseja, aikaiseksi tekstejä.

Haluatteko tietää, olenko pärjännyt vähine varoineni? Suora vastaus: en. Olen ylittänyt tilini kuin enkeli. En pahasti, mutta kuitenkin. Suututtaa. En ole ostanut yhtään mitään, ruokaakin vain himputtain, mutta tiistaina Suomi-koulun kokouksessa ravintola Hoferissa olin nälkäinen ja söin, mikä tietysti maksaa, ja eilen ennen vanhempainiltaa meillä kaikilla työntekijöillä oli nälkä, jotenka kävimme ravintolassa ja söin, mikä myöskin maksaa.

Berliininmuuria. Fiilistelen jo valmiiksi. Kiva mennä pitkästä aikaa!
Viikko vielä olisi jäljellä. Kukkarossa on 5 euroa 47 senttiä (kyllä, nekin ovat tilinylittämisrahoja!). R varmaankin haluaa tarjota minulle ruokaa huomenna, yleensä ainakin työmatkojensa jälkeen, jotenka en suinkaan nälkää tunne, kai, mistä sitä tietää jos se vaikka ei tahdokaan tarjota, kun voihan olla että nipotan vaikkapa päiväpeiton takia ja olen vaikea ja huomionhakuinen, tosin en.

Jääkaapissa on viiniä, hanassa vettä, kaapissa papuja ja säilykeananasta sekä puurohiutaleita. Kyllä me vielä viikon pärjäämme, vaikka miinuksella tili onkin, tai siis miksi puhun meistä, R kyllä pärjää, ja minä en sen hihaa nyi apua anellakseni. Maksullinen elämä on sitten nyt vähän aikaa ensi kuun elannosta pois. Mutta en murehdi. Olen vain pettynyt, että piti olla nälkäinen ja mennä ravintolaan syömään. Onhan se tietysti täällä halvempaa sekin kuin Suomessa, mutta. Olisin voinut hyvin syödä etukäteen kotona (säilykepapuja ja -ananasta) ja ostaa vain lasillisen vettä ja katsoa kun muut syövät.

Ihanaa viikonloppua kaikille kuomilleni. Uusi Regina on ilmestynyt - odotan lehteä postilaatikkoon pian. Siellä on juttuni. Reginan blogia olen päivitellyt jo muutamaan otteeseen. Toivottavasti löydätte sinne välillä tienne.

P. S. Etten unohda, tai siis jo melkein unohdin: Tuolta voi voittaa aivan ihanan (pääsiäis)pupun (ai minäkö jokin ihme yhtäkkinen pupufriikki?!) ja tuolta Salla Brunoun kirjablogista tasokasta kirjaa ja popsittavaa, ja Aili-mummo arpoo omia runoteoksiaan tuolla.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Päiväpeittokysely

Anteeksi nyt vain, mutta nyt täytyy vetää yleisökortti ja tehdä galluppi. Eilisen makuseoskysymykseni jälkeen onkin korkea aika aktivoitua lisää kysymysten esittäjänä. Tämä ei ole typerä kysymys.

Tämä on typerien riitojen typerä aihe. 

Tämä on minulle merkki siisteydestä. 

Vaikka koko muu koti olisi kaaoksessa, mutta päiväpeitto olisi siististi levitettynä sängyn ylle, tunnen eläväni siistissä kodissa. Vaikka koko muu koti olisi siisti, mutta päiväpeitto rotkottaisi jossakin muualla (yleensä lattialla, grrrr!) kuin sängyn päällä, kiukustun ja koen, että meillä on siivotonta. 

Jotenka (toivon että gallupin tulos olisi minulle suotuisa, jotta olisi esittää mustaa valkoisella tuolle saksalaiselle miehelle, joka meillä yleensä kanssani asuu - paitsi loppuviikon ajan, sillä hän on työmatkalla ja minun on valta!) vastatkaapa bitte schön tähän: päiväpeitto vai ei päiväpeittoa?

Siis toisin käänneltynä: onko teillä tapana levittää sängylle päiväpeitto? Vai vain sijata peti ilman päiväpeittoa? Onko päiväpeitto vanhojen ihmisten askare? 

Minä olen kasvanut siihen, että päiväpeitto on, ja että pedin sijaaminen tarkoittaa päiväpeiton käyttämistä. Olen törmännyt täällä Saksassa monesti sellaisiin koteihin, joissa peti on peti eikä päiväpeittojen makuualusta. 

Olen jurinani jupissut. Lähden töihin. Sitten lähden Suomi-koululle. Sitten toivottavasti kirjoitan kuin kyy!

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Sinappimakkaradonitsikuva?

Olen mennyt sotkemaan asioita. Miksi aina joudun johonkin mihin en tahdo ja vieläpä omasta aloitteestani. Kääks. Pitäisi olla viimeistään lauantaina kaunis. Minusta otetaan silloin kuvia, virallisia, kirjailijapotrettia ja muuta (älkää kysykö miksi!). Ja mikä pahinta: naapuritalon valokuvaaja ottaa ne.

En olisi tahtonut mennä näin pitkälle, että joudun tekemisiin romaanihenkilöksi luomani todellisuuden henkilön kanssa. Minulla on hänestä ennakkokäsitykseni ja kuvitelmani, ja hän on epämiellyttävä, otan R:n mukaan jotta selviän hengissä. Peloittavaa, mutta toisaalta saan mahdollisuuden tarkkailla häntä aivan läheltä linssin tältä puolelta, ehkä saan syvyyttä asioihin.

Marsut juoksevat selkäni takana. Kastuin eilen sateessa. Runoilin kuin muuri. 

Ja haluaisin kaiken lisäksi tietää, millaisia hulluja makuyhdistelmiä suositte. Onko villejä ideoita, kokeilemisen arvoisia juttuja? Isoveljeni, jos nyt oikein muistan, tunkee aina karjalanpiirakkaan sinappia ja korvapuustin päälle makkaraa. Työtoverini laittaa leikkelettä donitsin päälle. Minulla ei kai ole mitään erikoisuuksia vaikka tahtoisin. Onko teillä?

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Pilkkumekkomatinea

Kännykkäkameralla otetut kuvat eivät valitettavasti kerro kuinka huikeat ratsastusmaastot tuolla on.

Onpas takana monipuolisuutta! Ehdin olla viikonloppuna hiprakassa (mikä tapahtui vahingossa...menimme siis perjantaina katsomaan supersurkean elokuvan nimeltä Hai-Alarm im Mueggelsee, ja se oli niin huono, että tuli nautittua samaan syssyyn hiukkaisen olutta, sillä siis täällähän saa elokuvateattereista myös mallasjuomaa, ja minullehan hiukkainenkin aiheuttaa hilpeän tuulahduksen kallooni), hevosen selässä aivan mielettömän huikealla metsäreitillä, luuttu kädessä lattioita kuuraamassa, meksikolaisessa ravintolassa syömässä (ja juomassa aivan todella maukkaita, alkoholittomia cocktaileja, suosittelen Joe Penasia - ruoka siellä ei ollut mitään erityisen hyvää, mutta oi mitä ihania juomia!) ja mikä parasta: viimeistä kertaa tänä talvena laskettelemassa (aaaah, en kyllin voi ihastella vuoristomaisemia, tulen aina niin raikkaaksi siellä huipulla)! 

Hikipinko-Tina, joka ei kyllä yhtään malta poseerailla.
Jotenka akut on ladattu. Tämä viikko on siitä poukkoiluksellinen, että olen joka päivä, myös tänään, töissä kahdeksasta neljään ("ulkoilutan" parhaillani marsuja, jotka juoksevat pitkin työpaikkaani aivan kumman villeinä), jotenka kirjoitustyö jää, niisk, vähemmälle, mutta enpä malta ottaa moisesta paineita, vaan annan elämän tulla kuten tulevaksi on määrättykin ja teen sen minkä ehdin, minkä jaksan, ja olen määräni mitannut.

Tunnin ajomatkan päässä Brauneckin laskettelualueella on ihan leppoisat rinteet.
Leppoisaa viikkoa kaikesta kiireydestään huolimatta kaikille! Moikkis!

Tauko ja radleria.
Kuva viime viikolta Poetry Slamista, mutta miksi tämä pitää näyttää: täällä sitä tallailen aika usein (jos voisin, niin joka päivä kiitos!) kaupunkia Nokian kumppareissa ja pilkkumekossa. Tyylinsä kullakin, pilkkunsa jollakin, ja Nokiansa heilläkin!

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Perjantaipusu!

Työviikko putkessa. Rauhoitan viikonlopun kaikelle muulle kuin asialle nimeltä työ. Tänään on tärskyt herra poikaystävän kanssa, jos se muistaa, ja jos ei, minä kyllä itken ja sitten se muistaa. 

Menemme elokuviin katsomaan Hai-Alarm im Müggelsee -komedian. Sitä ennen olen luvannut hyvin vähistä, hiipuvista euroistani tarjota sapuskat, jotenka menemme falafel-dönerille tuonne elokuvateatterin kulmille. Dönerin saa sieltä huokeaan 3,5 euron hintaan, ja se on parasta falafeldönerlaatua mitä Münchenistä olen löytänyt, jotenka avot. 

Perjantaipusu uteliaalta kameraani tökkivältä Cookie-marsulta.
R-parka on valinnut varmaankin väärän tyttöystävän. Minä saan aina koreat pöydät katettuna, kun hän tarjoaa purtavaa, hän sen sijaan ainakin tässä kuussa vain pikkuista pötyä. Parempi sekin kuin ei mitään, ja sitä paitsi minähän olen tosi ihana tällaisina päivinä, joina olen saanut asioita aikaiseksi. Nauroin töissäkin korvat heiluen. Heilun koko heinätikku.

Huomenna on luvassa ratsastusta ja tylyä toimintaa, kuten kellarissa koluamista, sunnuntaina Alppeja. Älkää kysykö, miten aion kustantaa mokoman. Olen päättänyt, että elinkustannuksiin on todellakin enää (työtoverini velkojenmaksun jälkeen enemmän kuin luulin, toivoin ja oletin!) 30 euroa jäljellä, mutta olen pahis ja viilaan Visaa, lunta ei nimittäin ole enää kauaa ja tahdon vielä kerran edes tänätalvena hiihtelemään. Eli siis älkää ottako mallia elintavoistani, mutta meinaan mennä luotolla laskemaan rinteisiin. Parempi ehkä se, kuin että ostaisin jotakin hyödytöntä. Rinteistä kun saa niin paljon ainakin suudelmia silmiin ja euforiaa elimiin.

Ja tietysti filosofista höyryä Muffin-marsulta ja sen viiksiltä.

Leiskuvaa, maltikasta, hämyisää viikonloppua meine liebe Mäuse!

torstai 14. maaliskuuta 2013

Kolumnisti-Maaria astuu lakanasodasta ulos

Olen kotimigreeniläinen enkä pahemmin jaksa tänään mitään, mutta voinen paljastaa, millainen muutos on tapahtunut. Kurkatkaapa tuota Reginan nettisivua, katselkaa löydättekö sieltä tutun nimen ja naaman, lukaiskaapa. 

Olen siis jakautunut tästä päivästä lähtien. Tämä kultaiseksi kehkeytynyt ajatusteni aitta, Pisara-blogidarlinkini, säilyy, mutta en tuskaile tai riemuile täällä enää kirjoitusasioista (paitsi mikäli kirjojani/tekstejäni julkaistaan ja on syytä vallattomaan tunteiluun) samaan malliin kuin ennen. Tämä blogi keskittyy nyt entistä tarkemmin elämääni (Münchenissä) sekä kirja-arvioihin. 

Tervetuloa siis myös uuteen blogiini. Itse lehtimuotoisesta lehdestä löydätte joka kerta palstani. Olen hyvin innoissani. Tämä tarkoittaa piristysruisketta kirjoitustyöhöni sekä haastetta (sillä nyt on mukana deadlineja sekä yleisön ajattelua). 

Lukemisiin, voikaa mainiosti. Minä palaan sänkyyn taistelemaan lakanoiden ja ajatusteni kanssa ja toivottavasti voin jossakin vaiheessa päivää edes lukea. Mistä puheen ollen jouduin keskeyttämään Hemingwayn For Whom The Bells Tollsin - koetan palata siihen joskus. Sen sijaan aloitin eilen Oatesin My Sister, My Love -romaanin (sain sen e-kirjana hintaan 7 euroa > miksi englantilaisia ja saksalaisia e-kirjoja saa kuluttajaystävälliseen hintaan, suomalaisia ehei!), ja olen täpinöissäni!

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Alumiinikuolemia

Grr älä puhu minulle on aamu.

Sitä paitsi katsoin eilen tämän pysäyttävän dokumentin (saksaa osaavat voivat katsoa tuosta linkin kautta myös!), jonka on ohjannut työtoverini isä. Ajatukset heräsivät. Tarkastin heti, onko meikeissäni alumiinia, jota on tungettu kaikkialle niin paljon, että ilman sitä elämä lienee hyvin erilaista. Sitä löytyy monista kemikaaleista, jogurttipurkeista, lääkkeistä, pakkauksista jne. Ja miten se kuormittaakaan luontoa syö ihmistä. Huh. 

Kuvat, jotka olen linkittänyt tänne, löytyvät Unkarin myrkkyvuototapaukseen. Samaan aiheeseen kuin dokumentti, jossa liikutaan myös Brasiliassa, Briteissä jne. Kuinkahan moni muistaa vielä tämän Unkarin jutun? Itselleni se palasi dokumentin myötä mieleen. Nyt vasta osasin kauhistua toden teolla.


Tapaan tuon dokkarin ohjaajan, itävaltalaisen herrashenkilön pääsiäisenä. Ajattelin haastatella hänestä pienen jutun tänne blogiin. Menen nimittäin pääsiäisenä ensin Wieniin juhlimaan työtoverini mukana, ja sitten tämän ohjaajaherran luokse jatkamaan pääsiäisen juhlintaa. Kyseinen herra liikkuu maailmalla kameran lisäksi turvamiehet kainalossa, sillä isot rahatehtaat ja yritykset eivät voi sietää häntä, eikä hän voi matkustaa esim. Kiinaan omalla nimellään. Mielenkiintoisia keskusteluja odotellessa, siis!

En ole ehtinyt eilen edes kääntyä. Tänään teen töitä klo 8-16, sitten opetan Suomi-koululla, sitten tulen kotiin ja toivottavasti saan aikaa kirjoittaa. Herra poikaystäväni on näyttänyt pitkää naamaa. Ei se ymmärrä edes rautalangasta vääntämällä, että kirjoittaminen on henkireikä ja toinen työni, että minun on saatava muuten ärjähdän. Sitä paitsi se tilasi uuden tulostimen ja väitti, että se on oikein näppärä, mutta jumankeikka se on melkein koko työhuoneemme kokoinen mötikkä, miksi kaikkien lelujen pitää olla tuollaisia erikoisia miksei tavallinen riitä (paraskin puhuja, illalla meinaan tulostaa käsistäni kyseisellä laitteella niin että langat laulavat!). 


Sitä paitsi töissä on äh. Ei huvita taas. Miksen minä saanut Taikesta apurahaa miksi melkein kaikki muut. Möh. Mutta jotta jotakin positiivista nostatusta, niin semmoista sanoisin, että voi kuinka jättituuri! En löytänyt laukuistani tai taskuistani (okei olin laiska en edes etsinyt kaikkialta) yhtään ylimääräistä pennosta, mutta työkaverini kiikutti minulle eilen peräti 40 euroa! Voitteko kuvitella että olin unohtanut lainanneeni hänelle muutama viikko sitten rahaa. Jotenka nyt ei ole enää ongelmaa. 40 eurolla selviää varsin hyvin kaksi viikkoa. Ihmeellistä. Aina sitä jotenkin asiat lutviutuvat.


maanantai 11. maaliskuuta 2013

Poetry Slam ja viisi minää

Huh mikä iltojen ilta olikaan eilen! Ensinnäkin ystäväni rouva I tuli luokseni, ja juttelimme hänen kanssaan eräästä romaaniprojektista. Kirjoitamme joko yhdessä tai sitten minä kirjoitan romaanin, joka pohjautuu rouva I:n dramaattiseen elämään - tosin paperilla se täytyy tehdä vielä dramaattisemmaksi. Tähän projektiin mennee pari-kolme vuotta, sillä minulla on työn alla neljäs romaanikäsis, lisäksi englanninkielinen romaanikäsis sekä runokokoelman kyhääminen (oh, tulisipa edes 3 kuukauden apuraha, jotta saisin jotakin valmiiksi!). 

Romaanikeskustelujen jälkeen läksimme rohkein askelin ja avoimin mielin Poetry Slamiin müncheniläiseen baariin nimeltä Substanz, joka on muutes yksi lempibaareistani ja joka, nyt kun mietin, avaa mielleyhtymiä Tero Hannulan Subtanssi-runokokoelmaan, hah, oletkohan Tero varastanut nimen kokoelmallesi lempibaaristani - tosin sinun kokoelmasi nimessä on yksi s-kirjain vähemmän?!

Kuva: http://www.mucbook.de/wp-content/uploads/2012/10/substanz.jpg

Jono oli pursuava, valtava, baari aivan täynnä. Ohjelma alkoi myöhässä (onkohan minusta tullut liian saksalainen, sillä olin kärsimätön, tuhahtelin, kun vielä vartinkaan päästä aiotusta ajasta mitään ei tapahtunut!), ja kun se alkoi, päätin, etten ikinä enää mene Poetry Slamiin, en ainakaan Münchenissä. 

Nimittäin kyseessä oli enemmänkin HUONOJEN vitsien stand up -show (pidän stand up -esityksistä paljonkin, jos olen varta vasten mennyt katsomaan stand up -komiikkaa ja jos esityksissä on oikeasti laatua!). Yleisö tuntui odottavan pelkkää hupia, runot eivät olleet mielestäni runoja, vaan enemmänkin riimiteltyjä vitsejä, ja puhujien pääasiallisena tarkoituksena oli naurattaa ja kerätä raikuvia aplodeja. Ainoa hyvä esiintyjä, ja mielestäni varsin hyvän runon kertoja, ei saanut juuri lainkaan yleisön hyväksyntää ja vain vaimeat aplodit. Kuinka tylsää ja tylyä. Mutta siis Poetry Slam on kaiken kaikkiaan hieno konsepti, ja mukavaa nähdä, miten paljon se vetää väkeä. Jos tahtoo kuitenkin nauttia runoudesta ja oivaltavista runoista, suosittelen jotakin muuta kuin tuota. Haluaisin nähdä ihkaoikean kunnollisen Poetry Slamin vielä. Kuten tuossa kuvassa, taisteluareenalla: 

http://www.br.de/nachrichten/poetry-slam-wettkampf-elite-muenchen-bild-100~_v-image512_-6a0b0d9618fb94fd9ee05a84a1099a13ec9d3321.jpg%3Fversion%3D1358628831923
Jotenka väliajalla sanoin rouva I:lle, että anteeksi vain, mutta mieluummin juon olutta kuin seison täällä tungoksessa pyörittelemässä silmiäni. Jotenka hipsimme pois paikalta, juomaan olutta viereiseen tavernaan, tirskuilemaan elämälle muutenkin. Niin. Siis minä, saksalaisiin kirjallisuuspiireihin tahtova tomppeli, poistuin takavasemmalle. Juomaan olutta kulttuurin sijasta! 

Ennen poistumistamme haastattelin erästä pitkää hujoppia, jota katsoin silmiin niskat vinossa, sillä halusin kuulla saksalaiselta ihmiseltä, miten hän suhtautui Poetry Slamiin. Hän ei ollut paikalla ensimmäistä kertaa, ja väitti, että hänen mielestään runot olivat hyvin hauskoja. Hän väitti myös, että ne ovat hauskoja, jos ymmärtää kaiken, mutta pistimme hänelle jauhot suuhun sanomalla, että ymmärrämme kyllä kaiken muun, paitsi saksalaisen huumorin.

Poetry Slamia Münchenin metrossa, sinnekin tahdon kerran ihan vain näkemisen vuoksi! http://www.muenchen.de/media/va/bg/events/bildergalerien/poetry_slam_train/img/01___506_0.jpg
Mutta hän vinkkasi myös parista muusta runotapahtumasta, joihin aion mennä kyllä. En tällä viikolla, mutta vastaisuudessa. Että ehkä penetraationi saksalaisiin kirjallisuuspiireihin tulee vielä tapahtumaan, vaikka se ei Slamin kautta oikein onnistunut. Oli kuitenkin hauska ilta, ja tänään tietysti väsyttää. Sitä paitsi olen surkea 35 euron eläjä. Maksaa mojautin Poetry Slamin pääsymaksun 6 euroa ja JOIN suuren osan loppukuun budjetistani. Nimittäin 12 euroa. Yhyy! Että ei tässä enää kyllä oikeastaan voi muuta kuin parahdella ja tiuskia itselle, että olenko kenties yksinkertainen vai tyhmä. Juoda nyt rahansa! Hyvä asia on se, että löysin yllättävät 5 euroa eräästä laukusta. Huono asia se, että minulla on enää palttiarallaa 10 euroa jäljellä - ellen halua höylätä Visa-nimistä, petollista ystävääni. Sitä ennen ehkä käyn kuitenkin kaikki laukkuni ja taskuni ja koloni läpi. Aina löytää, kun etsii. Aion löytää ainakin 20 euroa. Aion enkä pelkästään aio vaan löydän. Jos en muuten, niin itken ja löydän. Ja jos en sitenkään, parkaisen, konttaan, ja löydän. Ja itken. Ja nauran. Etenkin sitten nauran kun löydän.


Jotta rupisisin kaikki rupinat mahastani, ilmoitan myös, että olen kyhännyt hakemukseni. Haen Kirjailijaliiton jäsenyyttä. Jännittäkäämme siis kuukausikaupalla, katsotaanko minut liitossa asti kirjailijaksi. Olisihan se hohdokasta, kai. Ja siis kai kolmella romaanilla jo voisi päästä.

Lisäksi minut on haastettu. Leena Lumi ja Istanbulissa asuva Mine pyysivät minua tunnustamaan viisi asiaa.

Viisi asiaa joita tarvitsen päivittäin: Kupillisen (tai kaksi) jasmiiniteetä, ripsiväriä, kirjoitusaikaa, ulkoilua ja intohimoa.

Viisi kirjaa, joita suosittelen muille: Katja Ketun Kätilö, Maria Matinmikon Valkoinen, Maria Peuran On rakkautes ääretön, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja tietysti oma kultainen rakkaani nimeltä Pintanaarmuja :)

Viisi materiaalista (joulu)lahjatoivetta: Sellainen vaikka hevonen olisi ihana. Mitäs muuta sitä nainen tarvitseekaan!
 
Viisi paikkaa, joihin haluan matkustaa: Viisi paikkaa pitäisi sanoa vaikka niitä paikkoja on yhtä monta kuin kiviä maailmassa. No, pitkäaikaisimmat unelmat ensin: Peru, Australia (kuulin juuri eilen, että menen Australiaan ensi jouluna, sillä R:n paras ystävä ja minunkin mussukkani muuttaa sinne takaisin - on sieltä kotoisin - jotenka tämä on toteutumassa!), Japani, Irlanti ja arvatkaa mutta kyllä: Vladivostok.

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua: Käykääpä täyttämässä tuo (vaikka ette tuntisikaan minua, vaan vaikutelmanne perusteella) ja saatte selville, millä adjektiiveilla olen itseäni kuvannut.

Viisi lempiruokaani: Bataatti kaikissa muodoissaan, tomaatti-valkosipulipasta, elämä, saksanpähkinäsalaatti, kyssäkaali sellaisenaan.

Viisi elämänohjetta, jotka haluan jakaa kanssasi: (lainaukset ovat kirjasta, jonka ystäväni antoivat minulle Siljan ja Main julkkareissa, ja joka on nimeltään Hyvän elämän sanat) Hymyile! Huomenna voit hävitä lisää. (Jan Erola) Peukut vaan pystyyn, niin elämä ottaa kyytiin. (Sami Feiring) Kun näet tilan, asetu keskelle. (Anne Moilanen) Mieli on kuin laskuvarjo: se toimii vain avoimena. (Thomas Robert Dewar) Vain ne epäonnistuvat, jotka eivät ole yrittäneetkään. (Thomas Bailey Aldrich)

Pitkästä aikaa haastan muitakin, kuten Deen, Rooibosin, Jästipään, Hanna-Riikan sekä Katzin New Yorkista asti. Toivotan kaikille huisia viikkoa, kihelmöiviä onnennäppylöitä sekä innostuksen sekaista kutinaa! Siirryn nyt tekstiviidakkoon ja teen Emilie Silvia Grassia uskottavammaksi. Hän on nimittäin neljännen käsikseni päähenkilö ja karkailee koko ajan käsistä. Rakastan häntä melkein yhtä paljon kuin itseäni. Uulalaa.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Kanini on vinossa, vinouteni on kanissa!

Oh voi ei (kuten R suomeksi sanoo). Minulla on sydämentykytystä, voin huonosti. Fyysisesti siis. Perjantai-iltana vietin työnantajan kustantamaa illallisiltaa ja jouduin tervehtimään herra pyttyä neljän viinilasillisen ja yltiöpäisen herkullisen aterian jälkeen. Olin sitä ennen koko päivän tuntenut kuvotuksen tapaista. Muut jatkoivat iltaa aamun tunneille saakka, mutta minä saatoin toisen työkaverini (joka sen sijaan nautti liian monta ouzo-snapsia) ratikalle ja porhalsin metrolla kotiin. Olisin tahtonut tanssia. 

Mutta parempi, että olin ajoissa pehkuissa. En potenut nimittäin lainkaan päänsärkyä eilen. Voin kylläkin yhä jotenkin pahoin. Mutta pystyn sentään olemaan. Kävin eilen aivan ihanalla ratsastuslenkillä Tina-tamman kanssa. Tänään menen myös. Äsken karautin aamulenkin. Ahkeraa. Rakastan sunnuntai-aamuja, jolloin kaupunki kuin kaupunki on hiljaisuuden temppeli. Voi poukkoilla keskellä tietä vaikka, autoja ei tule.

Illalla menen, ensimmäistä kertaa, müncheniläiseen Poetry Slamiin. Tiedän, että se on suosittu, joten pitänee repiä ystäväni rouva I mukaan hyvissä ajoin ennen tilaisuuden alkua ja syöksähtää sisään, jo tuntia tai kahta ennen jos mahdollista, sillä olen nähnyt jonot. Kaikki eivät mahdu.

Ystäväni Kanivino.
Astuminen saksalaisiin kirjallisuuspiireihin on vaikeaa. Oikeastaan olen liian laiska. En vain ehdi taikka jaksa. Mutta aloitetaan jameista. Lisäksi, miksi vasta nyt, löysin eilisiltana aivan todella mukavan kirjallisuusohjelman televisiosta: LeseZeichen (suom. Kirjanmerkki). Viihtyisässä puolen tunnin mittaisessa ohjelmassa haastatellaan tavallisia lukijoita sekä kirjailijoita, annetaan lukuvinkkejä ja käsitellään kirjallisuutta pirteällä tavalla. Minusta tuli fani kertakatsomalla.

Eilisillan setissä kyseltiin muun muassa, millainen potrettikuva kirjailijasta on hyvä. Mitäs mieltä olette? Minusta hämyisät, mustavalkoiset kuvat, joissa kirjailija ei katso kameraan, ovat parhaimpia. Salaperäisiä, puhuttelevia. Kiehtovia - ja vanhoja.

Lisäksi ohjelmasta haastateltiin kirjailija Olga Martynovaa, joka kirjoittaa saksaksi, vaikka on äidinkieleltään venäläinen. Minulla on siis toivoa. Ehkä jonakin päivänä kirjoitan saksaksi. Runoja pystyn jo. Luen proosaa jo hyvin sujuvasti tällä kielellä, jotenka ehkä, vielleicht, eines Tages...

Eräs asia, mikä laiskuudessani harmittaa, on se, että missasin erittäin mielenkiintoisen kirjallisuustapahtuman juuri kuluvalla viikolla. Oikein piti hammasta purra kun tajusin. Täällä oli nuoren kirjallisuuden festivaalit. Oli. Ja meni. Ilman tätä naista. Byääh. Ehkä sitten ensi vuonna osaan oikeat liikehdinnät. Siellä olisi ollut kaikkea mitä kirjailija/himolukija tarvitsee! Musiikkia myös. Voi kenkien kuraiset pohjat. Olen mutaa mutaa mutaa.

Kanivino vinossa.

Ja arvatkaa mitä muuta. Pääsen ehkä piireihin sujuttautumalla suhteilla. Erään työpaikkamme lapsen äiti kertoi minulle tuntevansa erään teatteriohjaajan, joka pyörii kirjallisuuspiireissä ja tuntee pari kirjailijaa. Että hän on jutellut minusta kyseisen ohjaajan kanssa, ja että tahtoisinko yhteystiedot, sillä eikö minun ole jo aika piiriytyä, että olisin tervetullut tapaamiseen. Olin kapsahtaa tuon äiti-ihmisen kaulaan. Kuinka herttaista! Sanoin voi kiitosten kiitos. Ja että kyllä kiitos. Jotenka nyt odottelen yhteystietoja, jotta voisin piiriytyä.

Mutta ensin kirjoitan. R nukkuu. Tänään on runsas aamiaispäivä. Käyn kohta leipomosta sämpylöitä. Sitten menen tallille, sitten tapaan rouva I:n, jolle haluan juottaa pari lasia viiniä sillä meillä on tärkeät kirjakeskustelut, ja sitten menemme jamittamaan, tai siis slamittamaan. Moikkis, toverilukijat, pirteää päivää!

P. S. Eikö ole suloinen kani?! Luen Chilessä asuvan Peikkokukkulan kuningattaren blogia, ja sitä kautta sain tietää hänen käsityökaupastaan. Ostaa kapsahdin Kanivinon numero 5. Ihania olivat kyllä kaikki mutta jippii, nyt minulla on ikioma maskotti! Vien sen ensi perjantaina töihin. Sillä perjantaisin meillä on lelupäivä. Eikös joskus opettajakin saa leluilla?


perjantai 8. maaliskuuta 2013

Elämäni epänomadina

Sellaista lukijaa ja maailmankokijaa (kukapa meistä ei maailmankokija olisi?!) kuin minua on näemmä hyvin helppo ärsyttää. Luin Päivi Kanniston kirjoittaman omaelämäkerrallisen, matkakirjamaisen, mutta mielestäni enemmänkin pohdiskelevan ja kirjoittajan omia valintoja puolustelevan sekä suomalaisuutta ja "tavallisuutta" lyttääävän teoksen Elämäni nomadina

Aluksi viihdyin, ahmin yli sata sivua innokkaasti. Ajatukset ruksuttivat, haaveet laineilivat sisälläni, aloin jopa pohtia, olenko oikeassa parisuhteessa (sillä minä olen "matkaaja", R ei juuri yhtään), olenko ylipäänsä onnellinen (OLEN, btw!) ja elänkö niin kuin tahdon. Tuli myös mietittyä omia tapoja nähdä, tutkia, tehdä asioita.
Jalanpesijöitä moskeijan kupeessa.
Ajattelin, että tämä Päivi Kannisto on kyllä melkoinen menijä. Että rakastuu samalla tavalla ajattelevaan ihmiseen, ottaa ja lähtee tämän kanssa, ja tahtoo elää elämänsä kuulumatta mihinkään maahan, olematta "kansalainen", tekemättä töitä (hän kylläkin kirjoittaa, mikä minun mielestäni ON työtä!). En ajatellut, rehellisesti sanottuna, että "wau, rohkeaa". Ajattelin vain, että en itse ihan noin. Kuten Kannistokin monesti painottaa "elävänsä ja antavansa muidenkin elää", ajattelin, että hienoa, jos hän on löytänyt onnensa ja saa sitä parhaiten "ikuisesti" matkustamalla ja tienaamalla leipänsä kirjoittamalla (moinen on ollut joskus haaveeni, mutta nyt pysyn mieluiten aloillani, kun kirjoitan, ja matkustan vain väleissä), vaikka hän väittääkin, että nomadi elää vapaaehtoisesti työttömän irtolaisen elämää. 

Alkuinnostuksen jälkeen minua alkoi tympiä. Kannisto ei peittele halveksuntaansa tavallisia turisteja (tai jopa reppureissaajia, jotka mielestäni ovat kaukana tavallisesta, rantalomapaikkoja suosivasta, mahdollisesti räkäkännejä ja biletystä kaipaavasta matkustajasta) kohtaan. Hänen koko kirjansa kiiltelee oman egon kohottelusta ja ylistelystä, sitä, kuinka nomadin elämä on kaikin tavoin, etenkin moraalisesti parempaa kuin moni muu, mikä on ristiriitaista, sillä hän moneen otteeseen vakuuttelee olevansa mahdottoman kauaskatseinen, laaja-alaisesti ajatteleva, kaikkia ymmärtävä ja muut huomioon ottava ihminen - ja korkeasti koulutettu.

Moskeijaan menossa.
Samalla hän kuitenkin (toistan itseäni, mutta on pakko:) moneen otteeseen esittää tuohtumuksensa esimerkiksi suomalaisia (tai sellaisia kansalaisuuksia, missä hän on kohdannut itseensä kohdistuvaa pöyhkeyttä) kohtaan. Kuinka suorastaan kaikki on tylyä, sivistymätöntä, sulkeutunutta, rasistista jne. jne. Kuinka kaikki on riesana. Kuinka suomalaisena on hankittava tietokonekin vain kalliilla rahalla Pohjoismaista, kun muuten ei voi näpyttää omaa nimeään oikein (mikä on pötypuhetta, minulla on tässä käytössäni ihan supisaksalainen näppäimistö, ja hyvin pyyhkii!). Kuinka Suomessa käydessä on niin ikävää, kun kukaan ei ehdi tavata tuntikausien ajan tai kuinka kaikki ovat niin kaavoihin kangistuneita ja blaa blaa blaa. Joka toisessa virkkeessä Kannisto toistaa ymmärtävänsä kaikkia ihmisiä ja valintoja jne. mutta joka kolmannessa kirjan riveiltä huokuu kaikkinainen kylmyys, itsekeskeisyys ja itsensä pönkittäminen.

Ikävää, että Kannistolla on noin kylmä maku omasta synnyinmaastaan, mutta toisaalta tuolla laillahan hänen on helpompi olla nomadi. Eli siis ikuinen matkustaja, joka ei viihdy yhdessäkään paikassa tovia kauempaa, vaan kiertää ja kiertää. Hän mainitseekin, että nomadit ovat itsekkäitä, sillä he ajattelevat ensisijaisesti itseään. Tämä kävi kyllä selväksi. Erittäin.

Huiman kaunis maanalainen vesisäiliö (Istanbulissa siis).
Aivan erityisesti minua ärsytti Kanniston tapa käsitellä nomadeja maailman parhaimpina matkaajina, kun taas "normituristit" ovat hänen silmissään alinta sakkaa (tämän kuvan siis sain, näin hän ei sano suoraan!). Monelle matkustaminen ei ole pakkomielle, halu, eikä unelmakaan - ei silloin kannattane tätä kirjaa lukeakaan - mutta monelle se on. Kannisto väittää, että pennittömänäkin voi matkustaa, ja tottahan se on; minulla on pari kaveria, jotka höyläävät silloin tällöin maailmaa laidasta laitaan vähin varoin, mutta eipä nyt kyllä ihan oikeasti esimerkiksi perheellinen ihminen voi tuosta noin vain lähteä eikä kukaan muutenkaan ilman pennin hyrrää. Kaikki Kanniston kirjaa varten haastattelevat nomadit tulevat hyvinvointivaltioista (kai Venäjänkin voi tässä tapauksessa siksi laskea), jotka nautiskelevat matkustelun tuomasta huumasta. Miksiköhän yksikään "kolmannen maailman" kansalainen ei sitten tahdo nomadiksi - tai siis tahdo JA ryhdy - vaikka loppumetreillä Kannisto tuokin esiin Afrikan masait, mutta vain sivuhuomautuksena. Väitän siis toisin; raha voi olla este.

Kannisto jakaa "tahtoisin matkustaa, mutta" -tyypit kolmeen: kyhnyttäjiin (niihin, jotka ihailevat matkustajia, mutta joilla ei ole aikomustakaan lähteä), ikuisiksi päiväunelmoijiksi (niihin, jotka pelkäävät seurauksia liikaa) ja henkisesti rajoittuneisiin (niihin, jotka eivät ole valmiita lähtemään). Huh mitä nimityksiä! Osoittelevia, alleviivaavia, jotenkin ylenkatsottuja. Kannisto väittää, että kun todella haluaa jotain, mikään ei ole liian vaikeaa. Tämä on miltei minun oma sloganini, mutta ei kuitenkaan. Joskus asiat vain ovat vaikeita. Ihan oikeasti, todella. Ei lähteminen ole helppoa. Eikä se ole läheskään aina mahdollista. Ja mitä siitä, vaikka joku tahtoisi vain pysyä?!

Itse olen matkaaja. En ole nomadi enkä halua ollakaan, sillä kiintopiste on tärkeä asia. Olin hukassa muuttaessani Suomesta Saksaan. Menetin vähäksi aikaa suuntani, menetin kiintopisteeni, surin, etsin itseäni vieraan kulttuurin syövereissä. Mutta täällä tämä nyt on. Itse rakennettu kiintopiste, jota koristavat Alppien reunat ja rakkaus ja mahdottoman kaunis luonto (jota kyllä löytyi ihan kotioven takaa Suomestakin!). Kreikassa asuessani olin tyytyväinen, kunnes minua alkoi pitkästyttää ja tahdoin takaisin arkeen, suorittamaan opintoni loppuun (siellä oli mahdotonta opiskella ainaisten lakkojen takia, joten oikeastaan matkustelin ympäriinsä koko siellä asumisaikani). Venäjällä, missä asuin kolme vuotta lapsena (ja myöhemmin aikuisena pari kuukautta), olimme koko perheeni aluksi vähän että häh, mutta sinne sitä vain asetuimme, ja takaisin muutto Suomeen oli jokseenkin vaikeaa (matkaviettini lienee Kanniston tavoin perua lapsuudesta, sillä olen muuttanut usein), kunnes pysyvyys taas löytyi, arki jatkui.

Minua kiduttaa ja polttelee matkavietti, ja olen jo R:nkin kanssa puhunut, että kun saan vähänkin ylimääräistä rahaa (Kannisto vakuuttelee, että matkustamiseen ei tarvita penninhyrrää, mikä lienee totta, jos tahtoo olla nomadi, enkä usko että sittenkään, sillä mielestäni myös matkatessa tarvitsee ainakin muutamia ropoja), lähden. Muutamaksi kuukaudeksi. Mutta palaan sitten. Lähden ilman R:ää, luultavasti, sillä hänessä eivät pala matkatulet, mutta tiedän jo valmiiksi, etten jaksa liian kauaa kiertää, enkä sitä paitsi tahdo että R poistuu. Jos kiertäisin maailmaa nomadin kaltaisesti, kauan, olisi turha haikailla, että R jaksaisi odotella minua takaisin. Elämäni nomadina -kirjassa käsitellään myös tätä aihetta; yksinäisyyttä, parisuhteellisuutta, seksiä, seksittömyyttä. Nomadit, yleisesti ottaen (mielestäni Kannisto ei voi yleistellä mitään, sillä hänen kirjassaan on esitelty vain kourallinen nomadeja - olkoonkin, että nomadeja lienee vain muutama kourallinen maailmassa), eivät ole sitoutuvaista tyyppiä. Paikka, ihmiset, mikään ei heitä sido. Minusta tuo on vähän surullista.Pakoilua, karttamista, ylenkatsomista, tunteettomuutta (eh, taidan olla niin kirjan ärsyttämä, että pursuan nyt vain moisia negatiivisia aatoksia).

Sitä paitsi apua miksi höpisen itsestäni tähän väliin, vaikka pitäisi vielä ärhennellä Elämäni nomadina -kirjan takia? Siksi, että ei jokainen matkustava, lomia ulkomailla tekevä ja harrastava ihminen ole sellainen turisti, miksi Kannisto jokaisen suomalaisen turistin alleviivaa. Ei myöskään jokainen reppureissaaja, jollainen usein olen ollut, ole "erikoisuutta tavoitteleva" matkustaja, joka tahtoo vain päteä matkustamalla mahdollisimman eksoottisiin paikkoihin. Itselläni päämääränä oli asioiden näkeminen (oli ja tietysti ON yhä), ei suinkaan se, että kulkisin reppu selässä näyttääkseni jotenkin todella coolilta matkaajalta. Reppu on yksinkertaisesti kätevin vaihtoehto. Matkalaukku ei, jos poikkeaa syrjäkujille. Kaukana nähtävät maisemat ovat niin hulppean henkäiseviä, että niitä menemällä mennään katsomaan. Muutkin kuin Kanniston ylistämät nomadit tahtovat nähdä ja kokea eri kulttuureita. Se, että aika on heidän kohdallaan rajallinen, ei ole mielestäni mikään synti. Joidenkin on pakko palata oikeaan elämään. Joidenkin oikea elämä ei ole koko maailma.

Enkä siis väitä, etteikö nomadius olisi oikeaa elämää tai koko maailma. Tavallaanhan se on vankila. On sidottu matkaviettiin, on sidottu - ei mihinkään. Onhan hienoakin varmasti, mutta minua vain ärsyttää Kanniston kärjistelyt. Ja samalla ihmeellinen nokka pystyssä -asenne. Pyörittelin silmiäni, kun luin hänen kokemuksiaan (ja suhtautumistaan ennen kaikkea!) epäystävällisten asiakaspalvelijoiden tai muiden kurjuuksien syövereissä. Tuli sellainen olo, että Kannisto on varsinainen matkarinsessa, joka ei juuri muille kumartele (mikä tietysti on ihan hyvä asenne elämässä, mutta antaa väistämättä tässä kirjassa hyvin itsekkään, kapeakatseisen ihmisen kuvan) ja että jos häntä ei kohdella hyvin, voi pyhien tulien leiskaus sentään!

Sitä paitsi kaikki kokemukset, jotka leikkaa-liimaa-tyylillä kirjassa esiintyvät, ovat ihan samanlaisia kuin varsin monen epänomadimatkaajan kokemukset. Ne tuntuivat väkisin sullotuilta monissa kohdin; olisi riittänyt, että Kannisto olisi tyytynyt pohdiskelemaan nomadiutta ilman omien kokemustensa leikkaa-liimaa-tyrkyttämistä, sillä ne tosiaankin ovat hänen omia kokemuksiaan, eivätkä ainakaan minulle antaneet mitään. Pistivät tosin vertailemaan omiini ja ystävieni kokemuksiin, joita voisin luetella tässä litanian (sillä erotuksella etten ole käynyt Afrikan maissa ja Etelä-Amerikastakin olen nähnyt vain pienen siivun) mutta noh. En ole matkakirjakirjoittaja. Enkä ole nomadikaan, Kanniston mukaan olen varmaankin tavallinen (mikä Kanniston mukaan on paheksuttavaa), maailmaa pitkin poukkoileva, nolo turisti. Aivan lopussa Kanniston suhtautuminen turismiin on teoreettista, faktoja sanelevaa, mikä on hyvä, mutta läpi kirjan hehkuu vain kamala asennevammaisuus.

Ärtymykseni on niin suuri, että on vaikea sanoa mitään hyvää itse kirjasta (kuten huomaatte, tässä lähinnä puutun Kanniston mielipiteisiin ja asenteisiin ja vaikutelmaan hänestä, mikä ei anna oikeutta kirjalle itselleen), mutta sitä ylistän, että Kannisto on tuonut erittäin hyvin ja monipuolisesti matkailun ja irtolaisuuden historiaa esiin. Se on sujuvasti kirjoitettua ja todella mielenkiintoista. Kuten jo mainittua, alun sata sivua ovat hyvin herättelevää, ilahduttavaa, jopa (ainakin minulle!) tarpeellista pohdintaa. Kirja on siis itsessään ihan kelpo kirja, mutta ei se mikään matkailun pyhä mekka ole. Se on vain yhden ihmisen kertomus - ööh - itsestään ja hänen omien näkemystensä toitotustuuba. Lopussa tutkielmamaisuus tunkee esiin, mikä on unohtunut täysin kirjan muissa vaiheissa, sillä kai tämän oli tarkoitus olla jokin nomaditutkielma.


Omanapaisuus korostuu siinä, että sujuvan pohdinnan väliin on puikahdellut suorastaan lapsellisia oletuksia, joissa kirjoittaja itse tai hänen miehensä Santeri olettaa jotakin, kuten vaikkapa sitä, mitä ihmiset sanovat (vaikka pariskunta ei siis ymmärtäisi sanaakaan siitä, mitä nuo ihmiset sanovat). Kannisto korostaa, että maailma on rasismia pullollaan (mikä on totisen totta!) ja kitkerään sävyyn hän tilittää, mitä kaikkea kamalaa ja röyhkeää on kohdannut. So what, sanoisin. Kaikki meistä kohtaavat maailmalla murjomista. Ei pidä mennä maailmaan, jos sitä ei kestä. Joihinkin kulttuureihin tylyys vain kuuluu kuin nalle napin silmäkuoppaan. Myös täällä, kotiseudullani Baijerissa, epäystävällisyys on paikoin mojova piirre. Mojovinta se on ollut matkoillani Itä-Euroopassa ja Venäjällä. Ah, autuutta. Ei siitä pidä olla moksiskaan. Pitää antaa samaa sitruunaa vain takaisin tai ajatella, että kukkikoon tuo kukkanen sitten noin. 

Aika älyttömän lapselliselta Kannisto vaikuttaa myös sen suhteen, että hän on ainakin transsiperialaisessa junassa (olen tehnyt saman matkan, btw, ja suosittelen, se on ihan todella hieno!) tehnyt "jekkuja", jotka ovat kauhistuttaneet ja suututtaneet venäläismatkustajia..siis okei, harrastan itsekin jekkuja, ja samankaltaisia jekkuja kuin Kannisto harjoitin teininä mm. Moskovasta Riikaan matkustavassa junassa, mutta äh...niin. Voin vain kuvitella, millaisia jekkuja Kannisto maailman poluilla yhä harjoittelee..toivottavasti toisia kulttuureja ja uskomuksia kunnioittaen, vaikkakin monen kokemuksensa kohdalla tuli välttämättä mieleen pikkuinen lapsi, joka on päässyt leikkikehikostaan tutkimaan kotiaan. 

En jaksa innostua kirjasta, tai ehkä pikemminkin kirjoittajasta, joka on noin negatiivinen. Noin itseään täynnä. Noin karvaasti muita ylenkatsova. Kannisto väittää, että on avoin ja että kaikilla meillä on omat mielipiteemme ja että hän ei välitä muiden mielipiteistä, mikä on tietysti hyvä hänelle, mutta. Eivät kaikki suomalaiset tiuski "vittuako siinä virnuilet", jos Suomessa vaikka sattuu vähän hymyilemään. Eikä joka puolella Suomea haise samalta kuin Valkeakoskella paperitehtaiden tuntumassa. On sielläkin kaunista, Suomessa, ihan todella hirmuisen. Niitä sulkeutuneita, alkoholisoituneita, tynnyrissä asuvia houkkia on maailma pullollaan - ei pelkkä Suomi, kuten Kanniston kirjasta voi olettaa - mutta kaikkialta löytyy silti jotakin kultaista, jotakin kaunista, jotakin jonka vuoksi jäädä, kuten suurin osa maailman ihmisistä tekeekin. Jää, vaikka saattaakin välillä piipahtaa muualla.

Kohotan hattuani sille, että Kannisto elelee mahdollisimman pienesti kuluttaen ja ympäristöä ajatellen, mutta niinpä meistä moni muukin tekee tai ainakin yrittää. Matkailu jättää joka tapauksessa hirmuisen hiilijalanjäljen maailmaan, jotenka en väittäisi, että nomadina eläminen on maailman puhtain tapa olla.
Kiitän Leena Lumia kirjasta, ja kehotan lukemaan hänen ihastuneen arvionsa tästä. Hän luki kirjan eri näkökulmasta kuin minä - olisin itsekin tahtonut lukea noin koko kirjan ajan. Mutta. Matkailemisiin tai pysymisiin, darlings!

P. S. Eilen kerroin, että elän seuraavat 3 viikkoa 35 eurolla. Pelottavaa. Kulutin eilen jo 6 euroa. Piti ostaa matkalippu pyörälle (2,5 e) ja keittoaineksia (sorruin myös ratsastuksen jälkeisessä nälässä myslipatukkaan!). Tänään syön ja juon koko päivän ilmaiseksi, sillä töiden jälkeen työpaikka tarjoaa illallisen (juomineen) kreikkalaisessa ravintolassa.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Koti koti kot!

 
Tämä on aivan selvää: koti on sydämessä siellä missä sielu lepää, siis. Minun kotini on siellä mistä löydän kirjoitusvälineeni (jotka, grrrr sentään, unohdin Müncheniin enkä näin ollen voinut kirjoitella kuin muistivihkoon Istanbulissa) ja missä voin väsyä, nukkua väsyä nukkua, herätä, tuntea iloa, tihkua. 


Eli melkeinpä kaikkialla on minun kotini. Luin matkalukemisena Päivi Kanniston kirjoittamaa kirjaa Elämäni nomadina, vielä loppu pitää rytäistä voidakseni sanoa siitä mitään, mutta mieli liikkuu nyt vähän laidasta laitaan. En tahtoisi olla nomadi, se on selvää, mutta tämä koko ajan yltyvä lähtemishalu, joka tuntuu suorastaan kipuna tuolla jossakin sisälläni, on niin tukahduttavaa, että olen pakkaamassa pian laukkuni vähän pidemmäksi aikaa. En tiedä, mihin menen, enkä tiedä, lähteekö R mukaan, mutta aion toteuttaa haaveeni ja kiertää hetken. 


Istanbulin loma mennä lehähti yhtä nopeasti ohitse kuin lyhyet lomat yleensä, mutta sillä poikkeuksella että nukuimme pitkään, söimme valtoimenaan, näimme kaupungin rumat ja kauniit ja mielenkiintoiset kasvot hitaasti, sulatellen, emmekä tehneet mitään mitä ei huvittanut. Ne ajat ovat ohitse. Ainoa, mitä en nähnyt vaikka olisin tahtonut, oli turkkilaisen ja islamistisen taiteen museo, sillä se oli pirkule vieköön suljettu remontin takia, mutta kaikkea muuta imin sisääni kuin sikiö.


En tahtoisi Istanbuliin kesällä, kuumaan aikaan, en. Se oli jo nyt tarpeeksi täynnä, tukahtuisin jos joutuisin sinne helteellä. Sääliksi kävivät kaikki kulkukissat, etenkin ne, joiden raajat retkottivat, ja voi kuinka sydäntä kirveli nähdä iltakylmällä pieniä poikia kyhjöttämässä nurkissa t-paita yllään. Kävimme mojovan riidankin asiasta; olin marssimassa kukkaro ojossa kauppaan takkiostoksille heittääkseni erään hytisevän lapsen niskaan jotakin lämmintä, mutta R väitti, että kyseessä on kaiken maailman rikollisjärjestötoiminta, että ei tuo poika oikeasti kärsi ei se siellä kestäisi tippaakaan, että joku on sen sinne laittanut istumaan ja myymään nenäliinoja, enkä tiennyt lopulta mitä uskoa. 


Nielin siis, nielin kahdesti tai kolmesti, laskin kukkaron takaisin laukkuun, käänsin selän, vaikka se sattuikin. Niin vaikea on kääntää katse, tiedättekö, en muistanutkaan miten vaikeaa. 

Mutta jotta ei menisi ihan surunpusertamiseksi (surut ja kauheudet eivät maailmasta vähene vaikka kuinka ruikuttaisi, ikävä kyllä) nostan vielä lopuksi reissun kohokohdat esiin; mielestäni Istanbulin ehdottomasti parasta antia olivat omenatee, vesipiippukahvilat, 1400-vuotias Hagia Sophia, Topkapi-palatsi haaremeineen sekä hamam-kylpy. Oh että. 


Sininen moskeija oli näkynä aivan mahtava, mutta siellä sisällä haisi aivan järkyttävä sukkahiki (kengät piti riisua), en pystynyt olemaan kotvaa kauempaa, ja Grand Bazaar oli mainio paikka myöskin, mutta tupaten täynnä, enkä pidä kaupustelusta, jotenka se oli mainio vain ulkonäöllisesti (ja okei, okei, kulutushysterisoiduin, ostin sieltä sellaisen tarjoiluastian ja goji-marjoja, joita en ole Münchenistä löytänyt). 


On ihana olla takaisin kotona, sillä en kaivannut lomaa, ja kaiken lisäksi olen laskenut rahani aivan väärin. Siis niin väärin, että minulla on loput 3 viikkoa tästä kuukaudesta peräti 35 euroa käytettävissä. Eläköön huikea matikkapää! Onneksi saan töistä ilmaiset lounaat, onneksi olen jo matkakortin tälle kuulle hankkinut ja ratsastusrahat maksanut, onneksi laskutkin veivannut tieltä pois, enkä voi nääntyä, joten yritän. Kokeilen. Haastan itseni; elän 3 viikkoa 35 eurolla. Münchenissä se on melko haastavaa. En aio kääntyä R:n puoleen lainkaan - ellei hän oma-alotteisesti tarjoa minulle ruokaa tms. Raportoin kyllä varmasti, pärjäänkö vaiko enkö, joten kuuloillaan! Ja siis anyways kirjoitan pian Elämäni nomadina -kirjasta!


sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Istanbul-tervehdys

Miten surullinen mykkä näky; pieni poika kylmillä portailla katseessa kahleet ja nälkä, pakkojen pakko.

Istanbul on roisi, mielenkiintoinen kaupunki. Olen katsonut Sinistä moskeijaa Meduusan kasvoja modernia taidetta ulappaa, polttanut vesipiippua syönyt herkullisia ruokia tutustunut turkkilaiseen pariskuntaan maannut hamamissa saippuoituna odottanut kylmää vettä niskaan nukkunut tuntikausia.

Huomisaamuna juoksen lenkkini kohti merta. Vielä kolme yötä jäljellä. Iloa on myös täältä löytyvä Pintanaarmujen arvostelu.http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2013/03/maaria-paivinen-pintanaarmuja.html?m=1