maanantai 29. huhtikuuta 2013

Mieluummin asun Münchenissä

Miksi kaikki rakastavat Berliiniä? En pysty esimerkiksi ostamaan "I love Berlin" -tuotteita, sillä en rakasta kaupunkia vaikka joka visiitillä yritän. Pidän kyseisestä keskittymästä kyllä, etenkin ihmisistä siellä ja vaateputiikeista, yöelämästä (jota en ole kahteen vuoteen Berliinissä nähnyt enkä nähnyt nytkään) ja kesäpäivistä, mutta muutoin en vain oikein syty. 

München on rakas, todella, jopa Helsinkiä rakkaampi. En muuttaisi täältä edes maksusta Berliiniin, en edes miljoonasta eurosta (mutta ehkä kahdesta). On kiva reissata ylös pitkin karttaa, mutta voi Berliinien Berliinit; ei kaikkia kaupunkeja tarvitse rakastaa, vaikka muut niin tekisivät, eihän. 

Uusi tukka!
En hallitse Berliiniä. Se on kaaos. Kaunis ja ruma, raaka ja kypsä. Sitä paitsi tällä kerralla olin hieman hapan tai vähän liian. Seuran takia. Piru vie. Ystäväni olikin sitten kipeä, räki ja pärski päin naamaa, eikä sanonut sanaakaan flunssastaan etukäteen. En olisi lähtenyt mukaan jos olisin tiennyt - nyt pelkään, että tuo hemmetin flunssa on jo siirtynyt muhimaan minuun. Sitä paitsi ketutti; ystävä ei pystynyt yskältään puhumaan, joten harrastin monologitoimintaa melkein koko viikonlopun, eikä hänellä ollut energiaa kierrellä oikein missään, jotenka vietin sunnuntain osittain yksin (mikä ei tosin ole mikään paha asia, vaan erinomainen!).

Uusi takki!
Mukavan sunnuntain vietinkin. Löysin tuolta kirpputorilta mekon, korvikset ja saippuaa (kaikki ovat "uusia" mutta kirpparihintaisia). Söin myös äärettömän maukkaan vegaanipurilaisen siellä, kunnes ystäväni (joka tässä vaiheessa nuokkui tolpillaan ja mukana) romahti ja tahtoi hotellille lepäämään. Minä suuntasin Berlinische Gallerieen katsomaan modernia taidetta (Münchenin Pinakotheke der Moderne on monin verroin kiinnostavampi - peittoaa myös New Yorkin MoMan mennen tullen) ja käpöttelin ilman karttaa, kuten aina nykyään, keskustan läpi tuohon miellyttävään ravintolaan istumaan. 
 
Uusi mekko!
Tilasin oluen. Mietin kahden tunnin ajan työn alla olevaa käsistäni ja tein muistiinpanoja mietinnöistäni. Siinä ajassa ehdin tilata myös toisen oluen. Lopulta suljin muistiinpanovehkeet (sain aikaiseksi hyvin paljon, mikä riemastuttaa yhä!) ja olin jo intopiukeana lähdössä tutkimaan toisia ravintoloita sekä juttelemaan ventovieraille (tässä vaiheessa olin ehtinyt jo muistiinpanemisen lomassa höpötellä erään kuppikunnan kanssa ja nauranut kuin sonni), kun ystäväni soitti olevansa kunnossa ja tahtovansa tehdä jotakin. Jotenka tapasin hänet, katselimme hetken aikaa juutalaisten muistomerkkiä ja taivasta, ja sitten menimme mutkien kautta Itä-Berliiniin (missä syvällä siimeksessä hotellimme sijaitsi) syömään intialaiseen ravintolaan. Vietin yksinpuheluillallista, kunnes ystävä surkutteli, taas, ja tahtoi hotellille, ja olin unissa jo kymmeneltä kuten myös lauantaina. 

Muutamasta taulusta pidin paljonkin Berlinische Galleriessa.
Jotenka pääasiassa köllin hotellilla, luin kaksi romaania (Punainen kuin veri ja Kuolema Ehtoolehdossa, joista molemmista tulee arvostelua tällä viikolla) ja yritin olla olematta kiukkuinen. Sillä ärsytti kovin, vähän kaikki ystävässäni, paitsi se, että nyt on hieno uusi tukka ja että olemme hengissä (jouduimme, ennen kuin unohdan mainita, kolariin lähtiessämme lauantaiaamuna matkaan, mutta onneksi vain auto kärsi, emme me!) ja että olen myös suloisen takin uusi omistaja. Eikä sekään ärsytä, että juoksin aamulenkkini Itä-Berliinissä; ihmettelin keskellä eräänlaista metsää että mihin aina joudunkaan, ja että tätä tämä on. Ihmissuhteilu. Sietämistä, vaikka kuinka ketuttaisi, enkä voinut rähistäkään sairastavalle ystävälle tai osoittaa typertynyttä mieltäni, kun toinen oli niin henkitoreissaan. Jotenka tihkun ärtymykseni tänne. Ja sitä paitsi loppujen lopuksi sain reppuuni niin paljon, että oikeastaan ärsyttää että pitää olla ärtynyt (tunnen tosin jo kurkussa, kuinka se hemmetin flunssa siellä yrittää)...

Nam, mums, vegaanihampparini ja kaverin joku lörtsy.
Kaikki löpisevät jotain vapusta, joten viettäkääpäs tuhti vappu. Minulla ei ole aikaa mitään munkkeja tehdä tai hillutella, vaikka keskiviikko onkin täällä vapaa, mutta täytyy myöntää, että olisin hyvin mieluusti Helsingissä ystävien luona ilakoimassa. Juhlikaa siis rakkaat minunkin puolestani. Ja koko kansa; haukatkaa munkkia ja tippaleipää niin, että tänne asti tirskuu, ja sima lentäkööt, voi veljet, voi sisaret :)



perjantai 26. huhtikuuta 2013

Löbinää!

Lähden huomisaamuna varhain, varhain Berliiniin. Tralalalalaaa. Matkasta on tulossa oikea hyvinvoimismatka, sillä ystäväni, matkaseurani, on uniterapian "vanki" ja joutuu käymään unten maille iltaisin kello 23. Herätä täytyy kello 6. Pitää elää myötä, jotenka minua saattaa tavata Berliinin kaduilta aamujuoksulta linnunlaulun aikaan tai hotellimme saunaosastolta kasvonaamion alta.  

Varhaiskesäterveisiä työpaikalta!
Repussa rötköttää vain muutama kappale vaatetusta, pari kirjaa ja suoristusrauta. Jolla teen kiharoita. Sillä matkamme pääasiallinen tarkoitus on mennä parturiin. Suosittelen tätä salonkia sydämeni pohjasta kaikille! Alla oleva kuva on herra kampaajan kädenjälki. Pää on minun, tukka viime kesän tukka. Käyn parturissa häpeällisen harvoin, noin kerran vuodessa, joten voin vähän enemmän maksaakin kuin Saksan, erityisesti Berliinin, yleinen hintataso on. Ja kaiken lisäksi käytän sanaa parturi, vaikka pitäisi sanoa kampaaja. Mutta minulle tukkapuuhat ovat parturointia sanoivatpa kampaajat mitä tahansa. 


Hmm. Ulkona rutisee. Joku tulittaa. Miksi. Nyt on kello kymmenen illalla, eikä mitään syytä ilotulittaa, mutta niin vain kadulla paukkuu. En jaksa katsoa. Pitäisi mennä nukkumaan. Pitäisi.

Ja olen sitä paitsi vallattoman iloinen ja kiitollinen. Ihana, ihana Taiteen edistämiskeskuksen kirjastoapurahalautakunta on päättänyt huomioida työsarkaani apurahalla. Jotenka olen elo- ja joulukuut kirjoitusvapaalla. Valitettavasti työnantajan kanssa ei ole muuta mahdollisuutta. Joulukuun sitä paitsi kirjoitan Melbournessa. Tai voi olla (sillä liput hankin vasta kesällä) että kolmisen viikkoa rustailen Indonesiassa ja toiset kolme Ausseissa. Olen säästänyt selkänahkaa rikki. Pitää vielä pari palkkakierrosta säästää, jotta saan lippurahat kämmenelle. Tällaista mahdollisuutta olla töistä poissa noin pitkään ei ole usein, jotenka hujahdan maailmaan kuin ryökäle.

R ei tule mukaan. Tai tulee se sitten, kun joulu on ohi. Jotenka meinaankin matkustaa täräyttää aivan yksin. Parasta niin, sillä silloin saan rauhan kirjoittaa. Tehdä päiväkävelyjä uusissa maisemissa, hengittää. Sulkeutua tekstin maailmaan niin, ettei tarvitse olla läsnä.

Mistä puheen ollen R:n ja minun kriisi on ollut huipussaan viime päivinä välimatkasta huolimatta. Rakkaus voittaa kai, sillä olen vuodattanut kyyneleitä niin paljon, että nenäkin punoittaa, ja ymmärtänyt, että en osaa kuvitella elämää ilman tuota miestä. Tai oikeastaan nessuparka punoittaa siksi, että se on kärpsähtänyt auringossa. Mutta siis kriisi alkaa olla laskussa kuin häntä.

Olen ehtinyt jo pelätä, että on liian myöhäistä mitään. Mutta ei. Ei ole myöhäistä. Taistelen tuon miehen takia, meidän suhteemme takia, kaiken. Taistelen niin, että pysymme. Että olemme jälleen se M&R, joka olemme aina (ennen tätä melko pitkää kriisivaihetta) olleet ja pakotan R:n taistelemaan myöskin.

Jotenka hilirimpsis, hauskaa, rentouttavaa ja väkevää viikonloppua!

torstai 25. huhtikuuta 2013

Jos menisin luostariin ja.

Näin yöllä unta raadelluista jaloista. Ehkä siksi heräsin jo ennen kuutta ja päätin kirjoittamisen sijasta lähteä aamujuoksulle. Jotta jalkani toimisivat, jotta muistaisin sen. 

Joki juoksi vierellä. Se on vallaton aina keväällä. Jos sen selkään heittäytyisi, pääsisi varmasti pitkälle, ajattelin, mutta juoksin vastakarvaan ja päätin pysyä. Kiersin metsän läpi ylös kukkulalle, ohitin luostarin. Se on kaunis joka kerralla.

Kello kumahti seitsemän, kun kotiovi paukahti jälleen. Tyhjensin astianpesukoneen, keräilin lattialle viikon aikana ripottelemani vaatteet, kävin suihkussa, pilkoin tuoretta mangoa murojen sekaan, keitin teet. En ole pahalla tuulella, kun olen yksin pitkin aamuja.

Kuinka kauan kukimme?
Enkä kiusaa itseäni tänään pakottamisilla. Poikkean rutiineista. Lueskelen uutisia, en kirjoita. Haistatan pitkät. Harkitsen jopa sitä, että pitäisin taukoa. Jos en enää kirjoittaisikaan, mitä jos en ikinä?

Ylihuomenna olen Berliinissä. Haluan lisää pilkkumekkoja. Jännittää jo. Onko teillä vinkkejä? Mistä saa yksilöllisiä mekkoja, käsintehtyjä? Soitin eilen R:lle. Se tulee varmaan ensi viikolla kotiin tai sittenkin vasta juuri ennen kuin lähdemme Torinoon. Ajattelin, että pysy vain, täällä on niin rauhallista ja samalla sattui. Miksi ajatella noin, kun ilmiselvästi tarvitsen ja hän minua.

Haluaisin kirjoittaa meidät eroamaan, jotta emme. Emmekä me. Tämä välimatka tekee hyvää. Nukun R:n puolella sänkyä ja kaipaan vielä jossakin vaiheessa. Pitää laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Haluan mukiloida sen tyynyä, jotta emme satuttaisi toisia. 

Lenkkireitin luostari.
Tänään on hellettä. Menen töihin hame päällä, paljastan iholle valoa. Juon lasin hugoa puoli kuudelta, sillä tänään on vanhempainilta. Juomme aina lasilliset hugoa ennen sitä. Poltan ehkä savukkeenkin, on huolia vaikka ei. Haluan olla jäätelöä. Haluan ystävän, joka ei koskaan jätä. Haluan apurahaa. Haluan, haluan, enkä koskaan kysy, mitä sinä, sillä tiedän, mitä tai luulen.

Työpaikan viereen on avattu uusi leipomo. Menen sinne tänään tauolla syömään kakkua ja lukemaan ajatuksia. Haluan olla sinussa, hänessä. Miksi pitää aina niin paljon haluta? Haluttomuus voisi olla yksinkertaisempi olomuoto. Olen vaikka lapsi. Tämä kolo itsessä on sumua.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Mites olisivat pikku henkoset tai syvät sauhut?

- Elä kiinny mieheen. Elä tule raskaaksi. Pidetään toisistamme huoli.
Rakastetaan. Anna kohotti silmänsä ja osoitti. Niin kuulas ilta.
- Näetkö kurkien jäljet pilvissä?
Katsoin taivaaseen ja minua huimasi. Siellä meni raja.

Yllä oleva sitaatti valottaa mielestäni melko oivallisesti nykykirjailijasuosikkini, Katja Ketun, novellikokoelmaa Piippuhylly. Luin nimittäin kokoelmaa naisten ja miesten välisenä kuiluna. Että naista raiskataan, pannaan halvalla, katsotaan ylen, mutta loppujen lopuksi nainen vääntää aika lailla kipeitä läväreitä suoraan miesten kasvoihin. Että varohan, elä koske, tai koske mutta tiedä, että siitä ei hyvä seuraa. Myös alistettu, häpäisty nainen on jollakin lailla voimakas Ketun novelleissa. Ehkä ruma, kulmikas ja rähjäinen, mutta silti niin vahva, että ei ehdi tuntea sääliä.


Sitä paitsi Katja Kettu on niin taitava sananiekka, etteivät minulla riitä sanat kehumaan häntä. Hänen menestysromaaninsa Kätilö osui ja upposi minuun niin, että kyseinen opus koreilee hyllyssäni kunniapaikalla. Piippuhylly menee sinne viereen kertalukemalta. Jumankeikka mikä ronski, riuska kirjailijanainen meillä Suomessa on. Niin valtavan uskalias, rohkea, mielikuvituksekas ja vahva, että tunnen olevani pieni ihmisraiska. 

Piippuhylly on kokoelma ihmiskohtalokertomuksia. Kuolleen Miehen vuonon pohjukassa (joka on tuttu paikka Kätilöstä), Kuolleen Miehen mökistä, kirjoittelee tyttärelleen Pietari Kutila ja kertoo, mistä hänen löytämänsä, meren rantaan ajautuneet piiput ovat peräisin. Pietari on itsekin joidenkin tarinoiden henkilö, ja hänestä saa jokseenkin "neutraalin", hyvätapaisen miehen kuvan. Pietari tuntuu olevan luja kuin kivi; hänelle uskoudutaan. Hän ei koske naisiin väkisin, kuten niin moni muu novellin mies tuntuu koskevan, sillä hän rakastaa yhä tyttärensä äitiä, ainoaa elämänsä naista, jota ei enää ole mutta jota hän kaipaa niin, että koko kokoelman ylle lankeaa myös kaipauksen varjo.

Yksikään kokoelman novelleista ei tunnu epäonnistuneelta. Kaikissa on hullua voimaa, perkelettä, yllättäviä käänteitä. Tunsin taas jopa kuvotusta, kuten Kätilön kanssa kävi; niin vahvasti Kettu lukijaa kuljettaa, niin ronskisti ja brutaalisti välillä, mutta yhtä aikaa kuitenkin häneen luottaa. Niin että on vain seurattava. Liikutaan eri maissa, kaukanakin kuten Brasiliassa, usein rajan takana Venäjällä. Piippu numero 7, kertomus lapinkoira Eddasta, on suosikkini, vaikka Edda-parka murhataankin. Lapinkoira kohtaloineen ei kuitenkaan ole mielestäni novellin pääpointti, vaan tässä novellissa naisen kostava käsi ojentautuu kokoelman kaikista novelleista selkeiten miehen sydäntä kohti.

Olen huomannut, että koiruuden tahi muun elukan likeisyys tekee olemisesta hetkellisesti helpompaa. Jotkut pitivät Eddaa rasittavana, sillä mikään hiljainen piski se ei ollut. Eikä se tyytynyt vain haukkumaan. Se ilmaisi olemassaoloaan ulvomalla, pihisemällä, tuhnuamalla, vinkumalla, röhisemällä ja äsähtelemällä. 

Myös kokoelman toisessa novellissa, piippu numero 23, jossa Grisha-niminen munkki alistaa ja riepottaa naista kuten tahtoo, kokee kylmän ja oikeutetun koston, mustan kohtalon, mykistämisen. Naisen kädestä. 

Kokoelman kaikki henkilöhahmot ovat ällistyttävän uskottavia. Myös toiseksi viimeisen novellin Karmeela, joka kantaa kummankin sukupuolen taakkaa, ja "käväisee" elelemässä huoran elämää Riossa asti, on viimeistä piirtoa myöten uskottava. Kettu osaa piirtää vain tarkkoja kuvia, ja vaikka ne ovat silti rosoisia, on niissä särmää. Kaikki novellit tussauttavat iskuja lukijan korville. Yhtäkään ei jaksa olla lukematta - eikä edes kehtaisi, sillä nämä jotenkin vetävät puoleensa. Syövereihinsä. Sisäänsä. Tuikkaavat sitten yhtäkkiä uloskin niin, että vähän aikaa lukija joutuu katselemaan pöllämystyneenä ympärilleen. 

Vaikka novellit ovat jokseenkin kovapintaisia, karheita, on niissä myös lempeä ulottuvuus:

"- Hommaaksie Kelli minulle sormeen kiven? se kuiskutti. - Semmosen ettei muilla ole. Kuukiven. Jäänsärkijän."

Kyllä se nyt niin vain on, että Kettuun pitää luottaa, vaikka en hänen esikoisteokselleen ole syttynyt. Mutta Kätilön ja Piippuhyllyn kautta hän on jo kirjoittanut Suomen vaikuttavinta kirjallisuushistoriaa, ja sinne hän jää hehkumaan. Odotan suuria tältä kirjailijattarelta. Katson häntä ylöspäin. Ylpeilen. Toivon, että hän saa käännössopimuksia ja mainetta kuin revontulitaivas.

Blogimaailmassa Piippuhyllyyn ovat laillani hurahtaneet mm. Leena Lumi, Elma Ilona sekä Luettua-blogista Sanna. Myös Opuscolo on Piippuhyllyllä käväissyt!

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Pannukakkublues

Olin eilen ärtyneellä tuulella. Kirjoitin syyni tuonne. Lisäksi kiukutti se, että Kouvolan kirjastosta tuli tylyhkö vastaus. En kyllä enää tuputa itseäni sinne vierailulle. Olisin kovasti tahtonut käväistä lukioaikojen asuinkaupungissa kirjavierailulla, mutta ei niin ei. Ymmärrän tietysti, etten ole yhtään kiinnostava. Ja senkin ymmärrän, että on varmaan typerää itseään tuputella, mutta ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoissa tunnutaan ottavan ilolla vastaan, jos sinne tahtoo esittelemään kirjojaan.

En tiedä miksi, mutta vieläkin kiukuttaa eilisen katkonaisuus, jotenka jos vain kaikki ovat terveitä työpaikalla, pyydän huomiseksi puolikkaan päivän vapaata. Minulla on niin paljon ylitunteja, että kun kesäkuussa tulen Suomeen, ei tarvitse ottaa yhtään lomapäivää.
Eilen oli herneitä nessussa. Kuva tosin on jo kolme vuotta vanha.
Vaikka eilissäiltapäivänä tuntuikin, ettei homma luista, huomasin yön korvilla, että juttu on sitten siinä. Olinkin yhtäkkiä käynyt käsikseni loppuun asti läpi - mikä projekti vei melkein kaksi viikkoa! Ilo pulpahti pintaan.

Ilahduttavia asioita pitää muutenkin miettiä, kun kiukku pyrkii pintaan, ja minulle maailma tarjoaa niitä. Maailma on tietysti suruja pullollaan, murheita ja pommi-iskuja ja nälkää ja kaikkea, mutta on se maailma kauniskin välillä. Tänään olen erityisen innoissani lähitulevaisuuden matkoista. Lähden lauantaina Berliiniin. Kahden viikon päästä lähden Torinoon neljäksi päiväksi. Kesäkuussa Suomeen viikoksi. Heinäkuussa käväisen Sveitsissä ja toivottavasti mahdollisimman monena viikonloppuna Itävallassa vaeltamassa. Elokuussa tulen jälleen Suomeen. Loppuvuodesta paukahdan Australiaan. Ihanaa. Matka-Maaria tuulettaa. Ja kiristää tietysti vyötään, sillä jos mielii noin paljon reissata, on parasta elellä säästöliekillä.
Uusin lempijuomani: alkoholiton omenaolut!
Nyt kun R on poissa, olen huomannut, etten kuluta juuri yhtään. Jotenkin hassua; kun toinen on kotona, tekee enemmän mieli kaikenmoista. Kuten ulkona syömistä tai herkkuja. Tosin herkuista puheen ollen bongasin eilen Pihin naisen elämää -blogista banaanipannukakun ohjeen ja tehdä täräytin moista. Öljyn sijasta käytin voita. Söin kolme palaa ja himoitsen sitä jälleen. Ei liene pahitteeksi vetäistä pannukakkuaamiainen ennen töihin lähtöä, sillä olen väsynyt ja hikoilen illalla muutenkin potkunyrkkeilytunnilla, missä tarvitaan raakaa energiaa, ja muutenkin on sokerikas himo-olo.

Tämä tiistai on Kirjan ja ruusun päivä. Sen kunniaksi ehtinen raapaista sivupolkuja käsikseeni, lukea Room-romaania ja ihastella kukkivia kirsikkapuita. Toivotan iloista kirjojen rakastamisen huomenta kaikille!

P. S. Aili-mummo on lukaissut Pintanaarmuja-romaanini. Hänen tekstissään on paljon juonipaljastuksia, joten jos et välitä tietää niistä, kannattaa lukea tämä vasta sen jälkeen, kun olet itse tutustunut kirjaan. Ilahduttavaa, että naarmut aiheuttavat kaikenmoisia tuntemuksia. Ja keskustelua. Cheers!

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Tykkään heistä

München kukkii. Minä kukin. Ei ole ikävä poikaystävää. Mutta kyllä se sieltä vielä kasvaa, jostain tuolta sisältä, ikävä. Olen tottunut siihen, että hän on pitkiä aikoja poissa. Olen tottunut olemaan ikävöimättä ja ilman. Olen erakko tänään. 

Eilen satoi. Ratsastin siellä, vedessä, ajoin moottoritiellä sataakuuttakymppiä ja meinasin itkeä. Tietä ei nähnyt, mutta kaasujalka painoi autoletkan matkassa, tahdoin ajaa kovaa, mutta en. Pelkäsin niin, että itketti, mutta samalla halusin hurjastella. Tai siis en hurjastella vaan ajaa ryhmän tahdissa. Hidastin kyllä sitten. Kunhan kokeilin. Ei saisi kokeilla rajoja tuolla tavalla, tiedän. Ja lupaan etten tee enää niin. Enhän yleensä edes aja autolla, kun meillä ei ole autoa, mutta eilen oli, ja sateessa menin mieluummin sillä hevostelemaan kuin pyörällä ja junalla.

Ich liebe dich.

En tiennytkään, että vauvakutsuilla tarjotaan olutta. Join sitä ja katselin vauvan huonetta. Tarjouduin auttamaan, kun apua tarvitaan. Pidän pienistä hiljaisista vauvoista mutta en halua omaa, ja jos tahtoisinkin joku päivä, haluaisin intialaisen adoptiolapsen.

Menin illalla vielä työtoverini luokse hengailemaan. Nukahdin sohvalle, olen väsynyt joka päivä. Heräsin aamulla, ja vieressäni torkkui lauma kavereita. Söimme aamiaista yhdessä. Pidän sellaisesta. Mekkoni haisee tupakalle. Ulkona tuoksuu kevät. Lähden kohta lenkille. Luen kirjoja alusta loppuun. Kirjoitan kuin höylä. Syön lettuja. Puren kynsinauhoja. Soitan R:lle ja sanon että rakastan, vaikka ei olekaan ikävä. Sanon, että rakastan loppuun asti.

Tukkatyttö.

Ensi lauantaina ajan ystävän kanssa Berliiniin. Hakemaan uuden kampauksen. Samanlaisen kuin tuossa kuvassa, joka on otettu Barcelonassa kuusi vuotta sitten. Hyvää päivää, toverit. Hyvää päivää, maailma.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Valkoisen Kaniinin Vapaaehtoisvanki

Pitäisi kai vähentää menemistä, jotta jaksaisin. Tällä viikolla vuodan. En jaksa. Olen ollut poissa kotoa tiistaista torstaihin aamuvarhaisesta iltamyöhään kaikenmaailman harrastus- ja leivänhankkimistoiminnan takia, ja illalla rojahtanut sohvalle potemaan lihassärkyä. Jaksamatta nousta uudelleen muualle kuin sänkyyn nukkumaan. 

Ja sitten kun olen sängyssä, en saakaan unta tai juoksen hermostuneena kuin koira. Stressin merkki, veikkaisin. Jotenka on ihanaa, kun on viikonloppu tässä. Se alkaa kohdallani kello 17, kun suljen työpaikan oven. R on poissa, se lähti eilen vanhempiensa luokse ja viipyy viikon tai kaksi. Kuulostaa kamalalta, mutta toivon, että kaksi. Tarvitsen nyt aikaa yksin. Ja lepoa. Rakastan tätä viikonloppua jo valmiiksi, kun ei ole suunnitelmia. On vain hiljaisuus ja sade.

Olen sitä paitsi alkanut ujuttautua perjantaisin töiden jälkeen kahvilaan joko lukemaan tai miettimään asioita muistivihkoon. Eilisen Vera Valan postauksen jälkeen aloin miettiä omia kahvilavalintojani. Suosikkini on White Rabbit's Room, jonne menen myös tänään - se kun on valoisa ja työmatkan varrella. Valitsen sieltä aina peränurkan ikkunapaikan. 


Eräs toinen kiva kuppila on kivenheiton päässä kotoa: Trachtenvogl, ja viime aikojeni valloitus Backspielhaus Viktualienmarktin kupeessa. Työpaikkani lähellä on piskuinen Cafe im Hinterhof, missä istuin ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten tietämättä, että tulen istumaan siellä tulevaisuudessa myös mm. työtovereideni kanssa.

Kahvilat olen "sisäistänyt" paikoikseni todella vasta hiljattain. Pidän uudesta traditiostani mennä perjantaisin suoraan töistä ypöyksin teelle. Tänään mukaan lähtee sekä muistivihko että kirja. Olen jo miltei lukenut Katja Ketun vaikuttavan Piippuhyllyn - nautin sen Valkoisessa Kaniinissa loppuun. 

Olisi muutes kiva kuulla kahvilasuosituksia. Ihan mistä tahansa päin maailmaa. Veran teksti kiinnosti itseäni erityisesti siksi, että menen kolmen viikon päästä Torinoon. Toivottavasti törmään siellä myös kirjailijattareen!

Niin ja ai niin. Onhan minulla sittenkin suunnitelmia. Tänään aion kahvilasession jälkeen kirjoittaa koko illan, sillä on rauha. Huomenna menen ratsastamaan ja voitteko kuvitella: vauvakutsuille. Alakerran naapuri saa vauvan kuukauden päästä (hyvästi hiljaiset yöt!), ja ennen sitä hän pitää bileet. Menen, sillä talomme naapurit ovat hupaisaa, ihanaa väkeä, ja olen jo lupautunut viemään vauvaa kävelyille kanssani. Muistan kuinka olen kuljettanut sisarusteni lapsia kärryissä pitkin ryteikköjä. Oli jotenkin somaa työnnellä nukkuvaa lasta tuntitolkulla ja miettiä. Huomiset bileet ovat jo iltapäivästä, joten ehdin illaksi kotiin viettämään kauneutta. Moikkis siis ja valloituksia loppuunne!

P. S. Väsymyksestä huolimatta suupieleni olivat eilen (ja tänään!) jotenkin ylöspäin vänkyrällään. Nimittäin Pinon päällimmäinen -blogista löytyy Pintanaarmujen uusin arvio. Voi kuinka nyt saa taas puhtia uuden tekstin tikarointiin!

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Koskee kun jää, sattuu kun lähtee

Olen lukenut jotakin erikoista. Nimittäin yhtä aikaa hirvittävän kaunista ja koskettavaa, mutta samalla jotenkin ryöppymäistä ja sellaista, että kaipasin kuitenkin enemmän. Sellaista, joka pistää myös miettimään, sillä olen itse lähtevää tyyppiä, ehkä liiankin lähtevää, ja tässä lukemassani kirjassa lähteminen on avainsana, melkeinpä elämääni kuvaava metafora.

"Mutta miten lähteä? Me olemme kaikki toisissamme kiinni sitkeillä säikeillä, eikä kukaan ole irti kaikista, sen tietää jokainen kiduttaja. Aina on joku, jonka kivun ja kärsimyksen tunnemme omassa ruumiissamme."

Käsissäni on viimeiset kaksi päivää pyörinyt Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät (Otava, 2013). Valloituin alkumetreistä. Ajattelin, että kylläpä tässä on vahvaa tekstiä. Sellaista, että tätä tahtoisi vain lukea, lukea, lukea, ja niin siinä lopulta kävikin, että Ne jotka jäävät vei kallisarvoista kirjoitusaikaani, kun päädyin vain lukemaan, lukemaan, ahmimaan, nielemään, pääsemään loppuun.

Kuva: Otava.fi

Alkuinnostuksen jälkeen aloin hiukkaisen kyllästyä; väistämättä ajatella, että kyseessä on taas tällainen esikoinen, johon kirjailija on tunkenut hillittömät määrät yksityiskohtia omasta elämästään. En nimittäin voinut olla ajattelematta, että päähenkilö Fridalla on jotakin tekemistä kirjan takakansiliepeessä esitellyn oikeustieteen maisteri ja dramaturgiopiskelija, kirjailija Tua Harnon kanssa - ja sellainen ajatus vei makua sekä terävyyttä jonkin matkaa. Jostakin syystä kun en vain jaksa innostua etenkään esikoisromaanina romaanista, joka olisi liian samaa kuin oikea elämä.

Loppua kohden aloin kuitenkin taas herkistyä. Harno liikkuu eri ajoissa ja henkilöissä niin kauniisti, niin ilmavasti. Ne jotka jäävät on tutkimus lähtemisestä ja jäämisestä. Siitä, mitä merkitystä on heillä, jotka ovat ja heillä, jotka olivat. Lisäksi se on tie päähenkilön sydämeen; mitä hän tahtoo, mitä uskaltaa. Ja miten käy, kun lopulta haluaakin vain toista miellyttääkseen sitä mitä ei oikeastaan halua, mutta mitä rakkauden vuoksi voisi.

Frida on oikeustiedettä opiskellut ja romaanin aikana teatterikorkeakoulussa lopputyötään rutistava nuori nainen, joka kohtaa miehen, Emilin. Rakkaus on tärkeää, eritoten "tämä hetki". Emil ei ole vielä koskaan tavannut Fridan kaltaista naista. Fridaa pelottaa, kun Emil tahtoo lapsen, sillä hän ei menneisyytensä takia ole lainkaan varma siitä, tahtooko itse olla äiti tai osaako edes. Mitä jos hänessä virtaa isänsä ja isoisänsä levoton veri? 

Samaistuin päähenkilöön monessa asiassa, kuten tässä:

"Lapsi pelottaa minua aivan järkyttävästi. Pelkään, että kun on lapsi, niin ihminen ei saa olla yksin pimeässä huoneessa, jossa on ikkuna. Sitten on oltava läsnä muissa huoneissa, toisten kanssa, perheen kanssa. Ei saa sulkea ovea ja olla yhtä kaukana kuin se, joka on valtameren takana.

Romaani on tavallaan Fridan lopputyö teatterikorkeaan; tutkimus hänen isästään Raimosta, joka on lähtenyt monesti ja lopullisestikin isähahmomuotista psyykkisen sairauden vuoksi. Lisäksi se ratkoo isoisä Pojun elämää ja monistumista ympäri maailmaa. Käydään myös äitien, isoäitien ja isoisoäitien elämässä. Frida kirjoittaa lopputyössään isästään mieluummin kuin äidistään, vaikka isä on se, joka on poistunut ja äiti jäänyt. Mikä heijastaa sitä, että aina me ihmiset tuppaamme kaipaamaan sitä, mitä ei juuri nyt ole. Ei oikein muisteta arvostaa sitä, mikä on käden ulottuvilla ennen kuin on myöhäistä. 

Romaanissa isä ja Emil tuodaan esiin Leonard Cohenin laulujen kautta, mikä toisaalta on ihan jees tyylikeino, mutta mielestäni ei mitenkään erityinen eikä välttämätön, vaan kertoo ehkä jotakin itse kirjailijan mieltymyksistä (apua, en näemmä voi vain vieläkään olla yhdistämättä kirjailijaa kertomuksen sisäiseen maailmaan, mikä voi olla erehdyttävä virhe minulta lukijana!) ja tässä tapauksessa tuntuu vähän merkityksettömältä ymppäämiseltä.

Ne jotka jäävät sai minut herkistymään aivan lopussa. Ehkä siksi, että pystyin näkemään itseni niin siinä. Tässä on todella kaunis esikoisteos, ja olen varma, että Tua Harnon käsistä tulee vielä paljon vahvoja ja kauniita kertomuksia. Tämä romaani ei kuitenkaan ole aivan täydellinen, ja jotakin jäi puuttumaan. En voinut myöskään välttyä pitkästymisen tunteelta paikoin. Oli jotenkin toistuvuutta ja tätä olisi voinut lyhentää, sillä vaikka kieli on mahdottoman kokonaista, ei se kanna yksinään loppuun saakka, ja välillä on tunne, että romaani on näin pitkä juuri kielensä takia. Tämä on hyvä muistutus itsellekin siitä, että vaikka kielellä saa melkein kaiken aikaiseksi, ei se yksin kanna tarpeeksi kauas. 

Joka tapauksessa kyllä. Harnossa näen suomalaisen kirjallisuuden helmeilyä. Häntä on verrattu Juha Itkoseen, ja vaikka Itkonen on esikoisellaan ja toisellaankin hurmannut minut paljon pidemmälle kuin Harno, ymmärrän kyllä miksi. Harno on nuori ja iskee. Ja täytyy myös alleviivata sitä, että hän on myös taitava. Ja siksi iskee.

Tätä teosta on luettu ahkerasti ja pääasiassa ihastuneesti esimerkiksi Rakkaudesta kirjoihin, Kirjainten virrassa ja Lumiomena -blogeissa. Aamulehden kritiikki on hyvin pitkälti minun mielipiteeni lainen. En pikaisella etsintäkierroksella löytänyt oikein yhtään epäihastumista, mutta oletan, että tämä kirja jakaa kyllä lukijansa kuten moni muukin helmistys.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Vilahteleva synnintekijä

Arvatkaa mitä. Olen pahis. Jumankeikka, mikä tilpehööritakamuslainen. Nimittäin ensinnäkin eilen humalluin auringosta. Ja ehkä myös kahdesta oluesta. Siitä, että lämpö virtaa kuin hullu joki sisälläni. Olen villi. Rakastan.

Sitä paitsi pahiksen minusta tekee se, että heräsin tänään VASTA yhdeksältä, enkä, kuten pyhä tarkoitus on aina maanantaisin, ryhtynyt työhön. Päinvastoin avasin romaanin nimeltä Ne jotka jäävät ja juutuin siihen. Sitten katsoin ulos, aurinko välkkyy, menin sinne.

Tämä mekko kolmen vuoden takaa kestää pyllistelyt.
Kävin kaupassa muun muassa. Olen nyt sitten vilautellut takamustani oikein roppakaupalla lähi-Aldissa. Olen, kuten moni varmaan jo aavistelee, mekkotyttö. Valitettavasti olen kenties kasvanut tai sitten yksi mekoistani on kutistunut, sillä se oli nyt jotenkin jämptisti suorastaan korvissa kun kurkistelin pakastealtaisiin ja ongin käsiini kasvislasagnea (mikä pahis tämäkin; ostin valmisruokaa koska ei huvita kokata!). Enkä minä huomannut asiaa ennen kuin kassajonossa - ei ihmekään, että takanani virui jono, vaikka toinen kassa olisi ollut vapaana. Pirulainen vie.

Noh. Onneksi tänään en punastele. Olisin nimittäin ollut tomaatin sukulainen ellen peräti itse tomaatti. Niin ja ai niin. Tultuani takaisin kotiin jämähdin koneen ääreen mutta apua. En saa. Aikaiseksi mitään. Vilkuilen koko ajan Ne jotka jäävät -romaania ja aurinkoa. Voi olla, että olen niin pahis etten kohta enää yritä ryhtyä työhön, vaan menen Isarin varteen viltin kanssa ja harrastan kirjailijan syntiä. Lukemista silloin kun pitäisi kirjoittaa.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Laulan, neito punainen!

Hohdokasta lauantaita aurinkoisesta Etelä-Saksasta! Olen nukkunut yöni kuin pölkky, herännyt aikaisin ja, ihmeiden kaupalla, käynyt poikaystäväni kanssa ratsastamassa! Kerrankin sain miehen mukaan. Se tosin poljeskeli pyörällä vieressä ja tuskaili, enkä tiedä olisiko se pitänyt sittenkin jättää mieluummin houkuttelematta matkaan, mutta emme sentään riidelleet. Kävimme järven kainalossa, tamma tuuppi minua kohti vettä. Sen hiki tuoksui jo kesältä ja lisäksi se laukkasi kuin kevät.

Ja nyt kun olen vihdoin kotona, suihkunraikkaana, valmistautumassa illan rientoihin (sillä läkähdyttävästi joudun juhlimaan), olen oikeastaan valpas ja villi kuin suikale. Lumiomena-blogissa on nimittäin tuikituore arvio Pintanaarmuista. Kuinka huojentavaa, jälleen, ja lämmittävää, että kirja tulee luetuksi. Olen jotenkin nöyrä. Liikuttunut. Niisk.


Sitä paitsi vihdoinkin se on tapahtunut. Minun vartaloni on naisen vartalo, enkä ole koskaan ollut näin iloinen kivuista. Tanssin tänään kuin enkeli. Huomenna on luvassa parikymmenasteinen aurinkopäivä, samoin kuin maanantainakin, ja lisäksi tapaan kirjailijakollegan, juuri Otavan kirjasäätiön palkitseman Itkosen, ja saan häneltä suurta apua, ainakin niin toivon, että uusinta käsistäni kohti satelee kriittistä silmää ja pilkkomista, ja vaikka ei sataisikaan, on mukavaa tavata pitkästä aikaa ja puhua kirjaa. Eikä pelkästään saksaa. 

Mutta nyt hilirimpsis, olen jo pilkkumekkoni vanki, lähden maistelemaan kuohuviiniä erään naima-aikeissa olevan ystävän luo, ja sitten rouva I:n tykö juttelemaan, sillä haluan tänään jutella, olen juttua pullollaan. Rohkeutta päiviinne, darlings, pus!


perjantai 12. huhtikuuta 2013

Tytär, näet liikaa!

Vihdoin se on kantokopassa. Kaikkien kommervenkkien jälkeen olen, hmm, väsyttänyt itseni kasaksi notkeita raajoja. Mutta nautin tästä väsymyksestä, vaikka tähän tilaan joutuminen edellyttikin ajan nipistämistä kirjoittamiselta - mikä on saanut minut kotioloissa hyvin pahantuuliseksi.

Olen siis lukenut. Kuin myyrä. Voitin muutama kuukausi takaperin kirjailija Kristiina Vuoren arvonnassa esikoisromaani Näkijän tyttären. Sain sen e-kirjana, mutta koska olen tekniikan ihmeprinsessa ja nörttipojan tyttöystävä, kadotin kirjan lukulaitteen ja tietokoneen väliseen hekumaan. Juuri kun olin alkuun päässyt. Murr. 

Kristiina Vuori kuitenkin pelasti minut ja lähetti kirjan kirjakirjana. Kiitoksia tästä eleestä. Kiitoksia etenkin sen vuoksi, että pääsin nauttimaan hienosta romaanista, jota kohtaan mielenkiinto oli kyllä sen ilmestymisaikoina herännyt, mutta jota en kuitenkaan välttämättä olisi hankkinut luettavakseni, sillä se koikkelehtii tyypiltään ns. mukavuusalueeni ulkopuolella.

Nyt voin kuitenkin todeta, että haluan lukea Vuoren romaaneja jatkossakin - ja jos kohdalle sattuu, kipata sisuksiini myös muita historiallisia, hieman fantasiamaisia piirteitä tihkuvia romaaneja. Nimittäin uin tässä kuin maidossa - ja uskokaa tai älkää, mutta tahtoisin uiskennella maidossa hyvin mieluusti. Vuori on rakentanut kerronnaltaan hidastempoisen mutta tunnelmallisen, viihdyttävän tarinan, jonka imuun suorastaan vajoaa.

Vajoaa sen takia, että alun jälkeen kerronta tuntui paikoin laahaavan, minua lukijana ajatellen liian hitaasti, mutta toisaalta kirjaa ei voinut jättää keskenkään. Päähenkilö Eira valloittaa sen verran kärkkäästi, että häntä haluaa varjella. Lukea hänet onnelliseksi. Parisataa sivua kerronta siis haahuilee, pysähtelee liikaa kuvaamaan ympäristöä ja pikkuruisia, kirjailijan historiallisesta asiantuntemuksesta kertovia entisaikojen askareita, mutta sitten päästään vauhtiin.


Näkijän tytär on ennen kaikkea Eiran tarina. Hän on äpärä, raiskauksen tulos, jolle on "langennut" parantajan sekä ennustajan lahjat. Hänen äitinsä kuolee kohta synnytyksen jälkeen, joten Eira jää Katri-piian hoidettavaksi. Ilman Katria hän olisi kenties elänyt nykyistä kovakouraisemman lapsuuden, kuollut viimeistään siinä vaiheessa, kun hänet piestään näkijänkykyjen julkisen mutta viattoman ja hyvää tarkoittavan "käytön" takia.

Eira on tyypillinen sankaritar, jota lukija rakastaa jo alusta lähtien. Hän on orporukka, kummallisen mutta kauniin näköinen, hellä, herkkä, hyväluontoinen mutta samalla myös itsepäinen ja aikaansaava tyttönen. Hänen takiaan minunkin sydämeni sykki muutamia ylimääräisiä lyöntejä, kädet hikosivat vihan vuoksi - ja hänen puolestaan rakastuin niin lapsuudentoveri, velipuoli Rikhardiin kuin ritarimaisen viehättävään, kovakatseiseen mutta kiehtovaan Elofiin, jolle Eira kihlataan kysymättä häneltä itseltään mitään. 

Eira karkotetaan lapsuudenkodistaan kovin kourin. Hän päätyy Hämeeseen oletettujen sukulaistensa, Ilvesten, hoiviin, missä Talvikki-rouva opettaa hänet hyödyntämään näkijänlahjojaan. Ja missä hänen sydämensä sekä särkyy että alkaa himon huomissa sykähdellä. Hämeessä myös soditaan, kun pakanat kapinoivat kristinuskoa vastaan. 

Rakkaita ja vähemmän rakkaita henkilöitä kuolee pitkin romaania. Joitakin heistä Eira pystyy auttamaan. Joitakin hän ei tahdo auttaa. Lähes kaikkien kuolema kääntää hänen elämänsä tai vähintään sydämensä nurinniskoin. Ja lopussa ainakin minä koin kirpeän pettymyksen. Olisin tahtonut muuta - mutta niinhän usein käy. Että lukijaa viedään ja kirjailijalla on valta.

Tässä tehtävässä kirjailija Vuori on onnistunut erinomaisesti. Hän riepottaa lukijaa miten tahtoo, kuten kunnon kirjailijan kuuluukin. Laittaa tietysti rakastamaan ja vihaamaan tiettyjä henkilöhahmoja, jännittämään ja pelkäämään heidän puolestaan, tuntemaan täyttymystä - ja lopulta maistamaan kummallista pettymyksen sekaista autuutta. Sillä minä ehkä tahdoin sellaisen normaalin, ennalta-arvattavan lopun.

Näkijän tyttären kieli on ihanan arkista, tuoretta ja vanhaa. Juuri oikeanlaista, jotta lukija liikkuisi 1200-luvun maisemissa eikä tässä päivässä. Pidin myös oivaltavista kohdista:

Rikhard kääntyi, hieraisi särkevää kättään ja suostui lopultakin katsomaan Eiraa. Aika aloitti perääntymisensä.

Kaiken kaikkiaan Näkijän tytär tyydytti minut lukijana. Alun laahaavuus, joka tosiaan sai harkitsemaan joko romaanin lopettamista kesken tai ainakin siirtämään sen lukupinossa hieman myöhemmäksi, unohtuu, kun tarina etenee. Mistä olen vihainen, on se, että tällä viikolla valtava intoni kirjoittaa ja lukea ovat väsyttäneet minut.  

Viime yönä suljin tämän romaanin kannet aivan liian myöhään enkä saanut heti unta. Enkä jaksanut muutes kirjoittaa koko iltana, olin niin uuvuksissa ja tarinanjanossa. Mikä tavallaan ärsyttää, sillä pahus sentään olen toisen kirjoittaman romaanin takia jättänyt työstämättä omaani! Onneksi kuitenkin tämä toisen kirjoittama romaani vei minut kauas omasta tyylistäni ja omalta alueeltani. Antoi ihanan levähdyshetken muissa maisemissa. Ihanissa Suomen korpimetsissä ihanan Eiran olkapäällä.

Jostakin syystä muutes lukiessa tuli koko ajan mieleen Kallaksen Sudenmorsian sekä, tiedä häntä miksi, sisareni Tanja. Jotenka toivottavasti muiden muassa sisareni Tanja, punahiuksinen kulta, lukisi tämän romaanin.

Kirjaa on arvosteltu silmittömän paljon, jotenka en voi linkittää pirullisen aikapulan takia kuin pari ensimmäistä hakutulosta, kuten Kirsin kirjanurkan ja Sallan lukupäiväkirjan, joista Salla on kokenut kirjan hyvin samankaltaisesti kuin minä.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Potkin sinua vasta sitten

Sanoin tänään kauniita sanoja, vaikka ne tuntuivat tyhjiltä. Päästin kuitenkin ulos; parempi olla mukava kuin inhon piikki iholla. 

Pidin työpäivästä. Olen unohtanut varmaankin kaiken maailman mölyn keskellä kertoa jotakin olennaista. Ei riitä, että pakahdun kiireisiin ja tunteisiin, jotka kuristavat, vaan järjestelen lisää kiireitä saadakseni jonakin päivänä paljon enemmän vapaata. 

Muutun pian normaalista västäräkistä potkivaksi ankaksi.
Nimittäin olen ryhtymässä yrittäjäksi. En yksin, vaan kaksin. Työtoverini kanssa. Noin vuoden, korkeintaan kahden päästä. Avaamme yksityisen päiväkodin - tosin keskustelujen alla on myös minua houkuttelevampi vaihtoehto nimeltä Hort, eli iltapäiväkerho. Olen asiasta innoissani, sillä ideoimme luontoa lähellä olevaa yritystä. Täällä päiväkodeista on huutava pula, samoin kuin "Horteista", jotenka ei ole pelkoa minkään (ei ehkä edes alun jälkeen ajan) menettämisestä. 

Pääsen sitten päättämään myös lastenkirjallisuusasioista edes yhdessä talossa kokonaisvaltaisesti. Kirja-asioista sen verran vielä, että ihanaa. Arvostelukipaleita on sadellut. Pian on luvassa arvioita niin Katja Ketun Piippuhyllystä, Joonas Konstigin Totuus naisista kuin Salla Simukan Punainen kuin veri -romaanista. Tosin ensin ahmin loppuun Kristiina Vuoren Näkijän tyttären. Niin ja samalla yritän suitsia kirjoitusintoani. Vauhti on jokseenkin huimaava. Ja nyt valmistaudun potkunyrkkeilytreeneihin. Katsotaan kuka läjähtää ensimmäisenä mattoon ja miten päin!

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Sydänasioita

Olen nähnyt ja kuullut, hakeutunut, lähtenyt, tullut, karannut. Hajoilen pikku hiljaa. Ystäväni on kohtaamassa avioeron. Samalla sitä itsekin tulee lilluttua parisuhdekuopassa, mietittyä, mikä on tärkeää, mikä ei. Ja että sovimmeko yhteen todella vaiko emme. Että jos mies on unelmien mies, niin tarkoittaako se sitä, että mies on myös Se Oikea.

Varmaan ihan normaalia kolmekymppisen ajatusrutinaa. Tosin meitä on kaksi. Minä ja R, jotka molemmat pohdimme samoja. Jotka molemmat katsomme peiliin ja ihmettelemme, että miten on näin päässyt käymään. Että tulisesta rakastumisesta on jäljellä pelkkä hiillos, joka ei edes enää kyde. 

Hajoaisin siruiksi, jos kävisi niin, että eroaisimme, mutta toisaalta parempi niin kuin se, että jatkaisin hidasta särkymistä. Ainahan voi koota itsensä uudelleen. 

Sitä paitsi työtähän tämä on, koko elämä, enkä sano, että olisimme lyömässä hansikkaamme tiskiin. Mutta jos kävisi, korostan konjunktiivia jos, jos kävisi niin, että meille tulisi ero...minun on pakko tuottaa pettymys ainakin perheelleni: en aio tulla takaisin. Pysyn täällä Saksassa. Täällä on minun uusi elämäni, enkä jaksa taas lähteä ja irrota. 

Sitä paitsi jos kävisi niin huonosti, että tulisi ero, olisi paljon suurempi mahdollisuus palata yhteen jäämällä tänne kuin luikkimalla Suomeen saakka. 

Minua houkuttaa ajatus riidattomasta arjesta, kieltämättä ja totta puhuen. Mutta samalla minua houkuttaa ajatus jatkumisesta, tietenkin, olemmehan me sentään M&R.

Voi huokaus. Haluanhan minä, tahdonhan. 

Sitä paitsi iloisia uutisia, jälleen: Pintanaarmuja on taas arvosteltu. On todella ilahduttavaa huomata, että se herättää keskustelua ja ajatuksia. Olisi mukavaa, jos lehdissäkin tulisi kritiikkejä, mutta tympeä Suomen lehdistö taitaa jälleen kerran sivuuttaa teokseni kuin se olisi pelkkää likavettä. Toivottavasti edes Parnassossa tai Nuoren Voiman Kritiikissä tulisi jotakin. Mutta mikäli ei, en masentuile, sillä blogiarviot ovat (uskallan väittää!) nykyään kenties jopa tärkeämpiä kuin lehtikritiikit. Vai mitä olette mieltä - muut kirjailijat etenkin? Ja itse kirjabloggaajat?

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Paisk, paisk, paiskin!

Olen hereillä jälleen. Yritän rutinoitua istumalla koneen äärellä kello kuudelta. Rauhattomuus porisee sisuksissa en osaa aloittaa. 

En ole nähnyt herra R:ää tällä viikolla. Siis kuin ohimennen tiistai-iltana ja toissa-aamuna, tänään sattumalta herätessä nukkuvan R:n. Vihaan sen työnantajaa. Miesparka on tehnyt joka päivä typeriä töitään klo 8-00.30 niin että pian tässä kärsii asia nimeltä parisuhdekin. Ei vain miehen mieli. Sillä minussa tosiaan porisevat asiat. Täytyisi saada puhua mutta milloin puhua kun toista ei näe. Miksi se ei irtisanoudu. Miksi se ei vain lopeta. Tuollaista riistotahtia en ymmärrä, varsinkaan kun R on kotona taistelunhaluinen (ja minä tietysti tuhatkertaisesti enemmän) ja onneton, eikä se saa minkäänlaisia ylityökorvauksia, ei edes ajan muodossa.

Punainen rakkauspyöräni kaipaa remonttia.

 Ja nythän rupisen turhaan tai en. R aloittaa tämän päivän jälkeen 6 viikon irtioton töistä. Tosin sekin minua ketuttaa. Miksi se lomailee silloin kun minä en voi ottaa lomaa. Varasin mielenosoituksellisesti itselleni lennot Suomeen juhannusviikolle. Menen ihan itse, yksin, nautin ystävistäni ja sukuloin kuin kuuma valurautaseos. Lisäksi lähden kuun lopussa Berliiniin ystäväni kanssa. R menee viikoksi vanhempiensa luo tässä joku päivä, ja minä tunnen vain helpotusta. Että siis eipä ole ruusuilla tanssimista tämä rakkaus-niminen asia aina. Tervetuloa todellisuuteen, neiti minä.


Sitä paitsi joku hyeena-aivo kuuntelee tähän aikaan aamusta musiikkia ja sekoittaa. Paska. Haluaisin näinä aamuntunteina vain hiljaisuuden, mutta kai on pakko pistää omat laulut tuiskimaan, ettei kuule vääriä säkeitä. 

Kaiken lisäksi menen tänään lääkäriin. Minut pitää tutkia, kaikki ei ole hyvin. En halua, mutta minkäs teen. 

Ja vaikka rakkaus rakoilee, on ilojakin. Pintanaarmuista on taas kirjoitettu. Kuinka mukavaa! Luen ja kirjotan -blogin Paula sen teki tällä kertaa. Toivotan hulppeaa viikonloppua, rauhaa ja rakastamista!




keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Maailman vaikein kieli söi minut!

Olen kipeä, kuinka ollakaan. Ensinnäkin sää täällä puhuu sen puolesta ja toiseksi ilmeisesti pääsiäisen juhlarikas reissu vaatii veronsa. Ainakin äänen se vei ja sydämestä siruja. 

Mutta yksi hyvä puoli tästä sairaslomapäivästä (ilmeisesti jään myös huomenna pehkuihin, kun kuumehan se tuolla umpioissani kiemurtelee) on. Nimittäin se, että voimattomuudestani huolimatta jaksan runoja. Lukea nimittäin. 

Minulla on ollut käsieni kannateltavana suuria sanoja. Nimittäin sain käsiini runoilija Sinikka Vuolan kolmannen kokoelman, Maailman vaikeimman kielen (Tammi, 2013), ja nielin sen eilisillasta alkaen pienissä sumeissa, kirkkaissa erissä. Koin värinää, yhä koen, eikä kaikki johdu kuumeesta jota kehoni kantaa. Suinkaan.

Olen tutustunut Vuolan kaikkiin teoksiin, jotka ovat vahvoja, mutta täytyy sanoa, että tämä Maailman vaikein kieli tunkaisi minuun sellaisen vaikutuksen piikin, etten voi olla kirjoittamatta jo tänään tästä, vaikka olenkin kipeä, vaimea. Sisälläni kohisee. Levottomuus kasvaa.

Runot ovat minua. Varten tehtyjä tai osia. Olen aivan sataprosenttisen varma siitä, että muutamat runojen säkeistä olen kirjoittanut itse. En jaksa kahlata, mihin teokseeni, vai löytyvätkö ne tekeillä olevasta runokokoelmastani, mutta niin suuren yhteenkuuluvuuden tunteen läpi minä putoan, yhä, laskettuani kirjan sylistäni pöydälle, että tukehdun. Pelkään. Miten tämä on mahdollista ja silti kyllä. Hieno tunne, uskomaton, minunkin jalkojeni alla kolahtavat manteret toisiaan vasten, mutta mihin sen olen sanonut ja milloin.

Kuva: Tammi.fi
Takaisin itse tähteen: Maailman vaikeimman kielen ehdottomasti kohotettavin kohta on kokoelman nimikkoruno, pitkä huikea kirje puhujan ystävälle, jota ei ehkä enää ole. Kyseinen runo on minulle, kauniin kielen rakastajalle ja nokkelan puhujan armoa anovalle kuulijalle, aivan huikea elämys. Se lävisti minut niin kierolla tavalla, että olen lukenut sen jo kolme kertaa alusta loppuun ja aina vain ymmärtänyt jotakin uutta. Elämästä, kielestä, itsestäni. Sen puhuja on minun sukulaissieluni, mikä pelottaa; runoushan on runoutta, runous ei voi olla totta, runous on tanssia, runous on turvaa ja paikka. Miten Vuola on tämän tehnyt. Kääntänyt toden runoksi ja runon todeksi. Kielestä höylännyt lattian, jolla tepastaa.

Rakas ystävä: olet minulle maailman vakavin asia./ Siksi kieli temppuilee minussa./ Tämä mustekynä on vuokraemännän./ Ihan totta, kirjoita minulle kaiketi omalla käsialallasi.

Mikä tässä kokoelmassa viehättää, on se, että kieli temppuilee. Se ei taivu niin kuin aina. Se on peliä, kuten elämä on, ja se on kieliopista karkaamista, kielioppiin juuttumista, ehkä jopa taikuutta.

Kokoelmassa on paljon synnyttämis- tai syntymisrunoja. Tietenkin; sitähän on myös kieli. Sitä on rakkauskin, mikä loiskuu runoissa. Puhutaan ystävyydestä, sinuttelen sinua, ja maailman suurimmasta kaupungista, ollaan pyynnöissä ja käskyissä. 

Ota painava kuorimaveitsi käteen, syö kypsäksi ehtinyt hedelmä joka seuraavan yön aikana menettää hunajansa ja tuoksunsa, syö kielletty hedelmä. Syö kyynelten maistama historia, siemen puu hedelmä, syö puusta joka notkuu vaaran merkkejä : yön puusta joka kasvaa keskellä päivää. 

Runojen muotokin on kieltä. On Afrikkaa. On malja. Vuola on alusta asti tehnyt minuun vaikutuksen sillä, miten hän asettelee runot muotovalioiksi. Sitä paitsi tämä on suuri kokoelma 95 sivuineen. Niin suuri, että on mahdotonta tässä käydä läpi kaikkea. Edes yhtä. Jotenkin olen sanaton ja voimaton, tämä kokoelma joi minut enkä minä sitä. 

Mylvin sen kansien välissä. Hakkaan että päästä pois mutta samalla en halua. Voisin jäädä ja synnyttää. Voisin ostaa, maksaa, haluta. Olla puhujalle puoliso tai lapsi, joka syntyy koko ajan ja on lopulta kokonaan, suloinen ja ehjä. Voisin olla myös häneltä ystävä. Astua runoihin sisään ja pyörtyä, olla niissä se uni ja tosi, joita lukemisen hetkillä koin.

Kieliongelmaa ei ole kun maksetaan seteleillä/ ja kovalla rahalla : ranteet/ hipaisevat vieraita ranteita, manteret etsivät yössä/ toisiaan, pelin palat/ jatkuvassa liikkeessä Sylit avautuvat ja sulkeutuvat/ ja rakkaus saapuu raiteelle viisi,

Jotta ei menisi jatkuvaksi mässäilyksi ja ylistelyksi, pientä noottia annan siitä yksinkertaisesta makuasiasta, että minuun eivät uppoa nimet. Se, että yhden runon henkilöhahmo on Elizabeth Taylor, toisaalla Maria Callos. Tai se, että yksi runoista on latinaa täysin, enkä ole niin fiksu, että ymmärtäisin.

Huima teos, kuitenkin, kiitos Tammelle arvostelukappaleesta ja Vuolalle tästä ryöpystä. Otan nyt Maailman vaikeimman kielen käteen ja luen sieltä parhaimmat palat uudestaan. Jotta kuume nousisi, jotta se lakkaisi ja jatkuisi.

P.S. Tuolta voi lukaista Turun Sanomien arvion tästä.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Poksahdan ilosta!

Moikkis! Hui mikä ihana lomien loma. En ole pitkään, pitkään aikaan nauranut niin paljoa, tanssinut ja juhlinut ja katsonut ihan tollon hulluja elokuvia, tavannut niin raikkaita, höpsöjä, suloisia ihmisiä, nukkunut niin kauniissa asunnoissa ja pajattanut niiiiin paljon kuin tänä pitkänä viikonloppuna. Niin ja laulanut saksalaisia lauluja. Itse keksimiäni. Hehee.

Jotenkin uskomatonta. Että on tuollaista. Ja tuollaisia ihmisiä, jotka ovat kuin suoria kopioita Suomen ystävistäni. En ole tietenkään ehtinyt lukea sivuakaan mistään kirjasta, mutta nyt on mieli täytetty hyvillä muistoilla ja tarinoilla pitkäksi aikaa, sydän pursoteltu uusilla ystävillä ja noh...maksani ylikuormitettu kuohuviinillä. Kuinka siistiä onkaan tehdä irtiottoja!

Kuulun erääseen ihanaan ankkatoverijoukkoon.
En nähnyt Wienistä oikeastaan yhtään mitään, vaikka majailinkin oikeassa luksusasunnossa keskustassa. Tai siis no näin ihmisiä. Ja taivaan ja raitiovaunuja. Kaksi yötä vietin aivan todella kauniissa pikkuisessa kylässä Wienin kupeessa aivan hulvattoman perheen hulvattomassa talossa. Kuorsailin siskonpedissä en edes tiedä kuinka monen ihmisen seassa. 

Olen sinne tervetullut uudestaan, jotenka uutta matkaa odotellessa

suosittelen iloitsemaan kanssani myös uusista arvioista. Lukuhoukka on lukenut Pintanaarmut samoin kuin Sylvi-lehden kriitikko. Olen hukkua iloon. Halkean varmaan. Rakastan ihmisiä rakastan maisemia rakastan korttipelejä ja päättömiä riimittelyjä ja koiria ja hauskoja hauskoja hetkiä!  Tapasin myös viimein työtoverini kirjailijaisän, josta kertoilen enemmän Reginan blogissa. Tsingaling ja hauskuutta viikkoonne!