keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Koskee kun jää, sattuu kun lähtee

Olen lukenut jotakin erikoista. Nimittäin yhtä aikaa hirvittävän kaunista ja koskettavaa, mutta samalla jotenkin ryöppymäistä ja sellaista, että kaipasin kuitenkin enemmän. Sellaista, joka pistää myös miettimään, sillä olen itse lähtevää tyyppiä, ehkä liiankin lähtevää, ja tässä lukemassani kirjassa lähteminen on avainsana, melkeinpä elämääni kuvaava metafora.

"Mutta miten lähteä? Me olemme kaikki toisissamme kiinni sitkeillä säikeillä, eikä kukaan ole irti kaikista, sen tietää jokainen kiduttaja. Aina on joku, jonka kivun ja kärsimyksen tunnemme omassa ruumiissamme."

Käsissäni on viimeiset kaksi päivää pyörinyt Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät (Otava, 2013). Valloituin alkumetreistä. Ajattelin, että kylläpä tässä on vahvaa tekstiä. Sellaista, että tätä tahtoisi vain lukea, lukea, lukea, ja niin siinä lopulta kävikin, että Ne jotka jäävät vei kallisarvoista kirjoitusaikaani, kun päädyin vain lukemaan, lukemaan, ahmimaan, nielemään, pääsemään loppuun.

Kuva: Otava.fi

Alkuinnostuksen jälkeen aloin hiukkaisen kyllästyä; väistämättä ajatella, että kyseessä on taas tällainen esikoinen, johon kirjailija on tunkenut hillittömät määrät yksityiskohtia omasta elämästään. En nimittäin voinut olla ajattelematta, että päähenkilö Fridalla on jotakin tekemistä kirjan takakansiliepeessä esitellyn oikeustieteen maisteri ja dramaturgiopiskelija, kirjailija Tua Harnon kanssa - ja sellainen ajatus vei makua sekä terävyyttä jonkin matkaa. Jostakin syystä kun en vain jaksa innostua etenkään esikoisromaanina romaanista, joka olisi liian samaa kuin oikea elämä.

Loppua kohden aloin kuitenkin taas herkistyä. Harno liikkuu eri ajoissa ja henkilöissä niin kauniisti, niin ilmavasti. Ne jotka jäävät on tutkimus lähtemisestä ja jäämisestä. Siitä, mitä merkitystä on heillä, jotka ovat ja heillä, jotka olivat. Lisäksi se on tie päähenkilön sydämeen; mitä hän tahtoo, mitä uskaltaa. Ja miten käy, kun lopulta haluaakin vain toista miellyttääkseen sitä mitä ei oikeastaan halua, mutta mitä rakkauden vuoksi voisi.

Frida on oikeustiedettä opiskellut ja romaanin aikana teatterikorkeakoulussa lopputyötään rutistava nuori nainen, joka kohtaa miehen, Emilin. Rakkaus on tärkeää, eritoten "tämä hetki". Emil ei ole vielä koskaan tavannut Fridan kaltaista naista. Fridaa pelottaa, kun Emil tahtoo lapsen, sillä hän ei menneisyytensä takia ole lainkaan varma siitä, tahtooko itse olla äiti tai osaako edes. Mitä jos hänessä virtaa isänsä ja isoisänsä levoton veri? 

Samaistuin päähenkilöön monessa asiassa, kuten tässä:

"Lapsi pelottaa minua aivan järkyttävästi. Pelkään, että kun on lapsi, niin ihminen ei saa olla yksin pimeässä huoneessa, jossa on ikkuna. Sitten on oltava läsnä muissa huoneissa, toisten kanssa, perheen kanssa. Ei saa sulkea ovea ja olla yhtä kaukana kuin se, joka on valtameren takana.

Romaani on tavallaan Fridan lopputyö teatterikorkeaan; tutkimus hänen isästään Raimosta, joka on lähtenyt monesti ja lopullisestikin isähahmomuotista psyykkisen sairauden vuoksi. Lisäksi se ratkoo isoisä Pojun elämää ja monistumista ympäri maailmaa. Käydään myös äitien, isoäitien ja isoisoäitien elämässä. Frida kirjoittaa lopputyössään isästään mieluummin kuin äidistään, vaikka isä on se, joka on poistunut ja äiti jäänyt. Mikä heijastaa sitä, että aina me ihmiset tuppaamme kaipaamaan sitä, mitä ei juuri nyt ole. Ei oikein muisteta arvostaa sitä, mikä on käden ulottuvilla ennen kuin on myöhäistä. 

Romaanissa isä ja Emil tuodaan esiin Leonard Cohenin laulujen kautta, mikä toisaalta on ihan jees tyylikeino, mutta mielestäni ei mitenkään erityinen eikä välttämätön, vaan kertoo ehkä jotakin itse kirjailijan mieltymyksistä (apua, en näemmä voi vain vieläkään olla yhdistämättä kirjailijaa kertomuksen sisäiseen maailmaan, mikä voi olla erehdyttävä virhe minulta lukijana!) ja tässä tapauksessa tuntuu vähän merkityksettömältä ymppäämiseltä.

Ne jotka jäävät sai minut herkistymään aivan lopussa. Ehkä siksi, että pystyin näkemään itseni niin siinä. Tässä on todella kaunis esikoisteos, ja olen varma, että Tua Harnon käsistä tulee vielä paljon vahvoja ja kauniita kertomuksia. Tämä romaani ei kuitenkaan ole aivan täydellinen, ja jotakin jäi puuttumaan. En voinut myöskään välttyä pitkästymisen tunteelta paikoin. Oli jotenkin toistuvuutta ja tätä olisi voinut lyhentää, sillä vaikka kieli on mahdottoman kokonaista, ei se kanna yksinään loppuun saakka, ja välillä on tunne, että romaani on näin pitkä juuri kielensä takia. Tämä on hyvä muistutus itsellekin siitä, että vaikka kielellä saa melkein kaiken aikaiseksi, ei se yksin kanna tarpeeksi kauas. 

Joka tapauksessa kyllä. Harnossa näen suomalaisen kirjallisuuden helmeilyä. Häntä on verrattu Juha Itkoseen, ja vaikka Itkonen on esikoisellaan ja toisellaankin hurmannut minut paljon pidemmälle kuin Harno, ymmärrän kyllä miksi. Harno on nuori ja iskee. Ja täytyy myös alleviivata sitä, että hän on myös taitava. Ja siksi iskee.

Tätä teosta on luettu ahkerasti ja pääasiassa ihastuneesti esimerkiksi Rakkaudesta kirjoihin, Kirjainten virrassa ja Lumiomena -blogeissa. Aamulehden kritiikki on hyvin pitkälti minun mielipiteeni lainen. En pikaisella etsintäkierroksella löytänyt oikein yhtään epäihastumista, mutta oletan, että tämä kirja jakaa kyllä lukijansa kuten moni muukin helmistys.

7 kommenttia:

  1. Ehkä olisikin parempi, ettei lukija tiedä kirjailista mitään (kuin nimen), niin välttyisi tekemästä turhia johtopäätöksiä, samoin jäisi epäolennainen spekuloiminen pois. Itse olen siis pitkälti sellainen, että minua harvemmin (muutama poikkeus on - nekin pääasiassa kuolleet) kiinnostaa kirjailija itse: haluan vain lukea. Valitettavasti moni ei ole samaa mieltä ja kirjailijoiden pitää kuluttaa naamaansa joka paikassa :D

    Voitit muuten arvonnassa, menepäs valitsemaan voittokirjasi (Häränsydäminen mies ja Snow Child on valittu, muut ovat tarjolla).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja siis ei mulla yleensä kirjailijan tiedot yhtään vaikuta. Tässä tapauksessa vain joo. Ärsyttää, että annoin vaikuttaa, kun eihän kirjailijalla ole mitään tekemistä kertojan kanssa, yleensä, ikinä.

      Kivaa että arpaonnetar oli puolellain, kiitos!

      Poista
  2. Kiitos tästä kirja-analyysistä, Helmi-Maaria.<33333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olkaattens hyvät. Toivottavasti innostaa tarttumaan tähän kirjaan ;)

      Poista
  3. Kovin mielenkiintoisen kuuloinen. Jäi minulle mieleen julkaisuluettelosta, vaikka sen sitten toistaiseksi hankkinutkaan.

    (tiedoksi & vinkiksi: uusi Pintanaarmuja-arvio löytyy osoitteessa http://sannascupoftea.blogspot.com.au/2013/04/tuhoisaa-rakkautta-ja-rakkauden-puutetta.html)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On vaikeaa tuo suomi: "vaikka en sitä sitten toistaiseksi hankkinutkaan."

      Poista
  4. Helmi-Maaria, tämä kirja on tapaus!

    VastaaPoista