keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Maailman vaikein kieli söi minut!

Olen kipeä, kuinka ollakaan. Ensinnäkin sää täällä puhuu sen puolesta ja toiseksi ilmeisesti pääsiäisen juhlarikas reissu vaatii veronsa. Ainakin äänen se vei ja sydämestä siruja. 

Mutta yksi hyvä puoli tästä sairaslomapäivästä (ilmeisesti jään myös huomenna pehkuihin, kun kuumehan se tuolla umpioissani kiemurtelee) on. Nimittäin se, että voimattomuudestani huolimatta jaksan runoja. Lukea nimittäin. 

Minulla on ollut käsieni kannateltavana suuria sanoja. Nimittäin sain käsiini runoilija Sinikka Vuolan kolmannen kokoelman, Maailman vaikeimman kielen (Tammi, 2013), ja nielin sen eilisillasta alkaen pienissä sumeissa, kirkkaissa erissä. Koin värinää, yhä koen, eikä kaikki johdu kuumeesta jota kehoni kantaa. Suinkaan.

Olen tutustunut Vuolan kaikkiin teoksiin, jotka ovat vahvoja, mutta täytyy sanoa, että tämä Maailman vaikein kieli tunkaisi minuun sellaisen vaikutuksen piikin, etten voi olla kirjoittamatta jo tänään tästä, vaikka olenkin kipeä, vaimea. Sisälläni kohisee. Levottomuus kasvaa.

Runot ovat minua. Varten tehtyjä tai osia. Olen aivan sataprosenttisen varma siitä, että muutamat runojen säkeistä olen kirjoittanut itse. En jaksa kahlata, mihin teokseeni, vai löytyvätkö ne tekeillä olevasta runokokoelmastani, mutta niin suuren yhteenkuuluvuuden tunteen läpi minä putoan, yhä, laskettuani kirjan sylistäni pöydälle, että tukehdun. Pelkään. Miten tämä on mahdollista ja silti kyllä. Hieno tunne, uskomaton, minunkin jalkojeni alla kolahtavat manteret toisiaan vasten, mutta mihin sen olen sanonut ja milloin.

Kuva: Tammi.fi
Takaisin itse tähteen: Maailman vaikeimman kielen ehdottomasti kohotettavin kohta on kokoelman nimikkoruno, pitkä huikea kirje puhujan ystävälle, jota ei ehkä enää ole. Kyseinen runo on minulle, kauniin kielen rakastajalle ja nokkelan puhujan armoa anovalle kuulijalle, aivan huikea elämys. Se lävisti minut niin kierolla tavalla, että olen lukenut sen jo kolme kertaa alusta loppuun ja aina vain ymmärtänyt jotakin uutta. Elämästä, kielestä, itsestäni. Sen puhuja on minun sukulaissieluni, mikä pelottaa; runoushan on runoutta, runous ei voi olla totta, runous on tanssia, runous on turvaa ja paikka. Miten Vuola on tämän tehnyt. Kääntänyt toden runoksi ja runon todeksi. Kielestä höylännyt lattian, jolla tepastaa.

Rakas ystävä: olet minulle maailman vakavin asia./ Siksi kieli temppuilee minussa./ Tämä mustekynä on vuokraemännän./ Ihan totta, kirjoita minulle kaiketi omalla käsialallasi.

Mikä tässä kokoelmassa viehättää, on se, että kieli temppuilee. Se ei taivu niin kuin aina. Se on peliä, kuten elämä on, ja se on kieliopista karkaamista, kielioppiin juuttumista, ehkä jopa taikuutta.

Kokoelmassa on paljon synnyttämis- tai syntymisrunoja. Tietenkin; sitähän on myös kieli. Sitä on rakkauskin, mikä loiskuu runoissa. Puhutaan ystävyydestä, sinuttelen sinua, ja maailman suurimmasta kaupungista, ollaan pyynnöissä ja käskyissä. 

Ota painava kuorimaveitsi käteen, syö kypsäksi ehtinyt hedelmä joka seuraavan yön aikana menettää hunajansa ja tuoksunsa, syö kielletty hedelmä. Syö kyynelten maistama historia, siemen puu hedelmä, syö puusta joka notkuu vaaran merkkejä : yön puusta joka kasvaa keskellä päivää. 

Runojen muotokin on kieltä. On Afrikkaa. On malja. Vuola on alusta asti tehnyt minuun vaikutuksen sillä, miten hän asettelee runot muotovalioiksi. Sitä paitsi tämä on suuri kokoelma 95 sivuineen. Niin suuri, että on mahdotonta tässä käydä läpi kaikkea. Edes yhtä. Jotenkin olen sanaton ja voimaton, tämä kokoelma joi minut enkä minä sitä. 

Mylvin sen kansien välissä. Hakkaan että päästä pois mutta samalla en halua. Voisin jäädä ja synnyttää. Voisin ostaa, maksaa, haluta. Olla puhujalle puoliso tai lapsi, joka syntyy koko ajan ja on lopulta kokonaan, suloinen ja ehjä. Voisin olla myös häneltä ystävä. Astua runoihin sisään ja pyörtyä, olla niissä se uni ja tosi, joita lukemisen hetkillä koin.

Kieliongelmaa ei ole kun maksetaan seteleillä/ ja kovalla rahalla : ranteet/ hipaisevat vieraita ranteita, manteret etsivät yössä/ toisiaan, pelin palat/ jatkuvassa liikkeessä Sylit avautuvat ja sulkeutuvat/ ja rakkaus saapuu raiteelle viisi,

Jotta ei menisi jatkuvaksi mässäilyksi ja ylistelyksi, pientä noottia annan siitä yksinkertaisesta makuasiasta, että minuun eivät uppoa nimet. Se, että yhden runon henkilöhahmo on Elizabeth Taylor, toisaalla Maria Callos. Tai se, että yksi runoista on latinaa täysin, enkä ole niin fiksu, että ymmärtäisin.

Huima teos, kuitenkin, kiitos Tammelle arvostelukappaleesta ja Vuolalle tästä ryöpystä. Otan nyt Maailman vaikeimman kielen käteen ja luen sieltä parhaimmat palat uudestaan. Jotta kuume nousisi, jotta se lakkaisi ja jatkuisi.

P.S. Tuolta voi lukaista Turun Sanomien arvion tästä.

5 kommenttia:

  1. Helmi-Maaria, mikähän sinua nyt pitää niin usein sairaana...

    Kiitos tästä: Sinikka Vuolan uusimman tilaan nyt. Rrrrakastan kaunista kieltä, mutta rakastan myös kieliopin rajojen rikkojia, kuten oli Emily Dickinson, joka on kuitenkin pakollinen opiskeltava Yhdysvalloissa ja Kanadassa, jos opiskelee englantia.

    Runonäytteesi olivat just kuin minulle, toivon, että ne muutkin ovat. Minulle. Ja muille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulenpa että stressi, tai se, etten ole ehtinyt hidastella, pakottaa minut hidastamaan. Ja totta puhuen pääsiäisreissu oli niin hullua hulinaa, takitonta ulkoilua yömyöhällä muun muassa ja äänen laulamista käheäksi sekä vetoisessa tilassa nukkumista, että ei ihmekään kun nyt flunssailen :)

      Veikkaan, että pidät tästä paljon. Odotan innolla arviotasi :)

      Poista
    2. Kirja on tulossa...

      Vähennä reikkumista (minä paraskin sanomaan;)kirjallisuuden hyväksi eli sulla olisi enemmän aikaa kirjoittaa huippuromaaneja, kun pysyisit kotona ja olisit terve. Rieku sitten kun pääset siihen tilaan, että ei tarvitse käydä enää päivätöissä, vaan olet Suuri Kirjailija.

      Minäkin olin pääsiäisen jälkeen niin poikki, että en olisi millään pystynyt laittamaan sitä arvontaani silloin, vaikka olin luvannut. Sanat kuin katosivat, vaikka niitä muuten virtaa liikaakin.

      Poista
  2. Tämä vaikuttaa ihan minulle tehdyltä runokirjalta. Rakastan niinikään kielellä pelehtimistä ja nämä säkeet näyttäytyvät minulle "loogisina", olkoonpa ne sitä tai ei. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kaunis, kielellä pelehtivä ja samalla kuitenkin looginen teos :)

      Poista