keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Mites olisivat pikku henkoset tai syvät sauhut?

- Elä kiinny mieheen. Elä tule raskaaksi. Pidetään toisistamme huoli.
Rakastetaan. Anna kohotti silmänsä ja osoitti. Niin kuulas ilta.
- Näetkö kurkien jäljet pilvissä?
Katsoin taivaaseen ja minua huimasi. Siellä meni raja.

Yllä oleva sitaatti valottaa mielestäni melko oivallisesti nykykirjailijasuosikkini, Katja Ketun, novellikokoelmaa Piippuhylly. Luin nimittäin kokoelmaa naisten ja miesten välisenä kuiluna. Että naista raiskataan, pannaan halvalla, katsotaan ylen, mutta loppujen lopuksi nainen vääntää aika lailla kipeitä läväreitä suoraan miesten kasvoihin. Että varohan, elä koske, tai koske mutta tiedä, että siitä ei hyvä seuraa. Myös alistettu, häpäisty nainen on jollakin lailla voimakas Ketun novelleissa. Ehkä ruma, kulmikas ja rähjäinen, mutta silti niin vahva, että ei ehdi tuntea sääliä.


Sitä paitsi Katja Kettu on niin taitava sananiekka, etteivät minulla riitä sanat kehumaan häntä. Hänen menestysromaaninsa Kätilö osui ja upposi minuun niin, että kyseinen opus koreilee hyllyssäni kunniapaikalla. Piippuhylly menee sinne viereen kertalukemalta. Jumankeikka mikä ronski, riuska kirjailijanainen meillä Suomessa on. Niin valtavan uskalias, rohkea, mielikuvituksekas ja vahva, että tunnen olevani pieni ihmisraiska. 

Piippuhylly on kokoelma ihmiskohtalokertomuksia. Kuolleen Miehen vuonon pohjukassa (joka on tuttu paikka Kätilöstä), Kuolleen Miehen mökistä, kirjoittelee tyttärelleen Pietari Kutila ja kertoo, mistä hänen löytämänsä, meren rantaan ajautuneet piiput ovat peräisin. Pietari on itsekin joidenkin tarinoiden henkilö, ja hänestä saa jokseenkin "neutraalin", hyvätapaisen miehen kuvan. Pietari tuntuu olevan luja kuin kivi; hänelle uskoudutaan. Hän ei koske naisiin väkisin, kuten niin moni muu novellin mies tuntuu koskevan, sillä hän rakastaa yhä tyttärensä äitiä, ainoaa elämänsä naista, jota ei enää ole mutta jota hän kaipaa niin, että koko kokoelman ylle lankeaa myös kaipauksen varjo.

Yksikään kokoelman novelleista ei tunnu epäonnistuneelta. Kaikissa on hullua voimaa, perkelettä, yllättäviä käänteitä. Tunsin taas jopa kuvotusta, kuten Kätilön kanssa kävi; niin vahvasti Kettu lukijaa kuljettaa, niin ronskisti ja brutaalisti välillä, mutta yhtä aikaa kuitenkin häneen luottaa. Niin että on vain seurattava. Liikutaan eri maissa, kaukanakin kuten Brasiliassa, usein rajan takana Venäjällä. Piippu numero 7, kertomus lapinkoira Eddasta, on suosikkini, vaikka Edda-parka murhataankin. Lapinkoira kohtaloineen ei kuitenkaan ole mielestäni novellin pääpointti, vaan tässä novellissa naisen kostava käsi ojentautuu kokoelman kaikista novelleista selkeiten miehen sydäntä kohti.

Olen huomannut, että koiruuden tahi muun elukan likeisyys tekee olemisesta hetkellisesti helpompaa. Jotkut pitivät Eddaa rasittavana, sillä mikään hiljainen piski se ei ollut. Eikä se tyytynyt vain haukkumaan. Se ilmaisi olemassaoloaan ulvomalla, pihisemällä, tuhnuamalla, vinkumalla, röhisemällä ja äsähtelemällä. 

Myös kokoelman toisessa novellissa, piippu numero 23, jossa Grisha-niminen munkki alistaa ja riepottaa naista kuten tahtoo, kokee kylmän ja oikeutetun koston, mustan kohtalon, mykistämisen. Naisen kädestä. 

Kokoelman kaikki henkilöhahmot ovat ällistyttävän uskottavia. Myös toiseksi viimeisen novellin Karmeela, joka kantaa kummankin sukupuolen taakkaa, ja "käväisee" elelemässä huoran elämää Riossa asti, on viimeistä piirtoa myöten uskottava. Kettu osaa piirtää vain tarkkoja kuvia, ja vaikka ne ovat silti rosoisia, on niissä särmää. Kaikki novellit tussauttavat iskuja lukijan korville. Yhtäkään ei jaksa olla lukematta - eikä edes kehtaisi, sillä nämä jotenkin vetävät puoleensa. Syövereihinsä. Sisäänsä. Tuikkaavat sitten yhtäkkiä uloskin niin, että vähän aikaa lukija joutuu katselemaan pöllämystyneenä ympärilleen. 

Vaikka novellit ovat jokseenkin kovapintaisia, karheita, on niissä myös lempeä ulottuvuus:

"- Hommaaksie Kelli minulle sormeen kiven? se kuiskutti. - Semmosen ettei muilla ole. Kuukiven. Jäänsärkijän."

Kyllä se nyt niin vain on, että Kettuun pitää luottaa, vaikka en hänen esikoisteokselleen ole syttynyt. Mutta Kätilön ja Piippuhyllyn kautta hän on jo kirjoittanut Suomen vaikuttavinta kirjallisuushistoriaa, ja sinne hän jää hehkumaan. Odotan suuria tältä kirjailijattarelta. Katson häntä ylöspäin. Ylpeilen. Toivon, että hän saa käännössopimuksia ja mainetta kuin revontulitaivas.

Blogimaailmassa Piippuhyllyyn ovat laillani hurahtaneet mm. Leena Lumi, Elma Ilona sekä Luettua-blogista Sanna. Myös Opuscolo on Piippuhyllyllä käväissyt!

4 kommenttia:

  1. Tekisi mieli kirjoittaa: Mitä mää sanoin;)

    Piippuhylly on kuin esileikki tulevaan ja jäkihehku Kätilöön.

    Kun listasin blogiaikani TOP10, siinä ei ollut yhtään kotimaista, mutta 11. olisi ollutkin Käitlö!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, loistavasti sanottu. Esileikkiä ja jälkihehkua ja itsessäänkin palavaa, erikoista massaa :)

      Poista
  2. Kiitos arviostasi Piippuhyllystä, Helmi-Maaria!
    Lukematta on ja saattaa jäädäkin..:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, sinähän et pitänyt Kätilöstä. Mutta tämä Piippuhylly ei ole yhtä "raaka", eli jos sitä vieroksut, niin kannattaa yrittää edes lukaista.

      Poista