maanantai 8. huhtikuuta 2013

Sydänasioita

Olen nähnyt ja kuullut, hakeutunut, lähtenyt, tullut, karannut. Hajoilen pikku hiljaa. Ystäväni on kohtaamassa avioeron. Samalla sitä itsekin tulee lilluttua parisuhdekuopassa, mietittyä, mikä on tärkeää, mikä ei. Ja että sovimmeko yhteen todella vaiko emme. Että jos mies on unelmien mies, niin tarkoittaako se sitä, että mies on myös Se Oikea.

Varmaan ihan normaalia kolmekymppisen ajatusrutinaa. Tosin meitä on kaksi. Minä ja R, jotka molemmat pohdimme samoja. Jotka molemmat katsomme peiliin ja ihmettelemme, että miten on näin päässyt käymään. Että tulisesta rakastumisesta on jäljellä pelkkä hiillos, joka ei edes enää kyde. 

Hajoaisin siruiksi, jos kävisi niin, että eroaisimme, mutta toisaalta parempi niin kuin se, että jatkaisin hidasta särkymistä. Ainahan voi koota itsensä uudelleen. 

Sitä paitsi työtähän tämä on, koko elämä, enkä sano, että olisimme lyömässä hansikkaamme tiskiin. Mutta jos kävisi, korostan konjunktiivia jos, jos kävisi niin, että meille tulisi ero...minun on pakko tuottaa pettymys ainakin perheelleni: en aio tulla takaisin. Pysyn täällä Saksassa. Täällä on minun uusi elämäni, enkä jaksa taas lähteä ja irrota. 

Sitä paitsi jos kävisi niin huonosti, että tulisi ero, olisi paljon suurempi mahdollisuus palata yhteen jäämällä tänne kuin luikkimalla Suomeen saakka. 

Minua houkuttaa ajatus riidattomasta arjesta, kieltämättä ja totta puhuen. Mutta samalla minua houkuttaa ajatus jatkumisesta, tietenkin, olemmehan me sentään M&R.

Voi huokaus. Haluanhan minä, tahdonhan. 

Sitä paitsi iloisia uutisia, jälleen: Pintanaarmuja on taas arvosteltu. On todella ilahduttavaa huomata, että se herättää keskustelua ja ajatuksia. Olisi mukavaa, jos lehdissäkin tulisi kritiikkejä, mutta tympeä Suomen lehdistö taitaa jälleen kerran sivuuttaa teokseni kuin se olisi pelkkää likavettä. Toivottavasti edes Parnassossa tai Nuoren Voiman Kritiikissä tulisi jotakin. Mutta mikäli ei, en masentuile, sillä blogiarviot ovat (uskallan väittää!) nykyään kenties jopa tärkeämpiä kuin lehtikritiikit. Vai mitä olette mieltä - muut kirjailijat etenkin? Ja itse kirjabloggaajat?

22 kommenttia:

  1. Ei kai suhe koskaan ole yhtä ilotulitusta alusta loppuun. Pari vuotta kestänee tulisen rakastumisen kautta, sen jälkeen jää jäljelle rakkaus, kauniisti hehkuva. Tai sitten ei ja olen ymmärtänyt, että monet eivät sitä rakkauden arkea kestä, vaan pitäisi koko ajan palaa suurella liekillä. Itse mietin voiko mikään koskaan palaa niin.

    Minusta on hienoa, että Pintanaarmuja saa paljon blogihuomiota ja olen kanssasi samoilla linjoilla, että runsas kirjoittelu kirja- ja muissakin blogeissa alkaa ajaa hiljalleen lehdistökritiikin ohi. Lienee harvinaista herkkua päätyä lehteen, ellei ole Panu Rajala tai Johanna Tukiainen tekemässä elämäkertaa ;D Hups, olinpa kärjekäs (ja mutuilenkin, kun en edes aktiivisesti kirja-arvosteluja suomalaisesta lehdistöstä seuraa) :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei olekaan, missään nimessä, ilotulitusta eikä varsinkaan koko aikaa. Meidän tulinen rakastumisvaihe meni kai ohi pari vuotta sitten, kun muutin tänne. Kun arki iskeytyi vasten kasvoja, kun masennuin, kun selvisin. Rakkautemme on varmaa mutta kivuliasta. Joten pitää vain tietää, haluammeko sitä vaiko emme.

      Lehtikritiikkejä ilmestyy kyllä hyviltäkin kirjailijoilta, nimekkäiltä ehkä eniten tai esikoisilta. Jostain syystä esikoiskirjailijuus on Suomessa hirveän hienoa ja hohdokasta.

      Poista
  2. Maaria, olisi niin kiva nähdä teistä uni yhdessä vielä jatkossakin, mutta se uni ei minulle tule.

    Olen lukenut viisailta, että jos jo suhteen alussa pähkäillään jatketaanko vai ei, ei siitä mitään tule. Minulla oli niin exän kanssa ja niinhän se sitten päättyi ja jatkui turhan kauan. R:n kanssa oli 20 vuotta sellaista ilotulitusta, että joka päivä mietti, että näen unta. tämä ei ole totta. Ensimmäinen kriisi tuli vasta parinkymmenen vuoden jälkeen, mutta kun siitä selvisimme, nyt tuntuu, että jatkamme sateenkaaren tuollle puolen. Siis minusta noin alussa kaiken pitää olla huumaa. Laitan nykyään aina hääparien onníttelukorttiin vain kolme sanaa: Intohimoa, intohimoa, intohimoa! Jos sitä on, kaikki muu sujuu. Siis kun katson R:n kävelevän kadulla, minussa huojahtaa ja mietin, ketä tuo komistus on menossa tapaamaan. Ja se onnellinen olenkin minä! Oi, olen siunattu! Toivon tätä kaikille!

    Muutamat kirjailijat ovat kertoneet minulle, että kirjablogistit määrittävät nouseeko kirja vai laskeeko se.

    Älä välitä yhtään! Katja Ketun Kätilö ei ollut edes Finlandia -ehdokkaana ja lehdistö löysi kirjan vasta kun me kirjabloggaajat siitä kirjoitimme.

    Olet itse suora ihminen, joten olen samaa sinulle. Voidaan alka vatvoa näitä vaikka meilissä, mutta tuskin nyt on just kummallakaan aikaa...Rajuja mimmejä, mutta onnen väärtejä;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh..olisipa hienoa olla yhtä rakastunut omaan mieheen parinkymmenen vuoden päästä :)

      Katsotaan nyt, miten meidän käy. Haluaisin uskoa, että hyvin, mutta en tiedä. Meissä liikkuvat niin erilaiset näkemykset mm. tulevaisuudesta. Mutta ehkä se tasapainottaa..

      Voin uskoa hyvin tuon, että kirjablogisteilla on tuollaista vaikutusvaltaa :)

      Meilaillaan paremmalla ajalla siis!

      Poista
  3. Minusta ainakin blogiarviot ovat usein/yleensä paljon parempia kuin normilehtiarviot (anteeksi, jos jotain loukkaan). Joskus nimittäin tulee mieleen, että onkohan kirjaa luettu ollenkaan, sen verran ufoja asioita ja mielipiteitä tuntuu niissä nousevan esille ja joskus tuntuu, että arvostellaan myös kirjailijan persoonaa, jonka kai pitäisi olla sivuseikka. Blogata tuskin kukaan viitsii, jos ei kirjaa ole lukenut tai jos vain tarjoaa arvailuja. Itse ainakin hankin kirjavinkit blogeista.

    Rakkaudesta. Asiat ja ihmiset muuttuvat. Kannattaa yrittää vaikeuksien yli, mutta ei jäädä kärvistelemään, eikä varsinkaan, jos suhteesta tulee 'epäterveellinen'. Jatkuva riitely on kamalaa ja rikkovaa, silloin tällöin kinastelu normaalia. Ja ainahan voi palata yhteen, jos rakkaus alkaa taas roihuta eikä ilman toisiaan voi elää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta: blogeista saa enemmän irti. Ja blogistit kirjoittavat intohimosta, eikä blogiarvioiden pituudella ole rajaa :)

      Jatkuva riitely on tosiaan koetinkivemme. Let's see what happens..

      Poista
  4. Aivan totta, suhde miehen ja naisen välillä muuttuu, se joko palaa loppuun tai vahvistuu ja kestää elämän kaikki myrskyt!

    Uskon että suhteenne on miehellesikin rankkaa, kun yhtenä päivänä olet pilvissä ja toisena täysin pohjassa, mustassa mudassa. Moni ei sellaista jaksa; anteeksi.<3333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi tuo mies ei näitä tunnemyrskyjäni käy läpi kuin harvoin. Hän on päivät ja illat poissa töissään ja minä purkautuilen yksin. Mutta tottahan se taitaa olla, etten ole helpoin mahdollinen kumppani. Tässä tapauksessa ei ole kyllä tuo poikaystävänikään. Hän osaa olla hyvin hankala itsekin :D

      Poista
  5. Parisuhde, tuo ihmisen maanpäällinen kiirastuli, on vaikea juttu enimmäkseen eikä se rakkaus sitä millään tavalla helpota... Mutta sen hedelmät ovat liian herkullisia jätettäväksi poimimatta, että kannattaa sen vuoksi vähän kärsiäkin... ;-)

    VastaaPoista
  6. Minä uskon tahtoon. Siihen, että rakkaus pysyy, kun sen tahtoo pysyvän ja näkee vaivaa sen ylläpitämiseen. Tunteet tulee ja menee, mutta minulle arvokkainta on tieto, että tuo on tuossa, eikä mene vaikka minulla on paha päivä ja mahassa makkara. Intohimoakaan en pane pahakseni, mutta eniten sykähdyttää arjen rakkaus. Se, että aamulla minua odottaa valmis kahvi ja illalla yhteinen videohetki, että autonrenkaat on vaihdettu ja tankki täytetty. Että vielä 24 yhteisen vuoden päästä hän sanoo: Olet kaunis, rakas, oli ikävä sinua. Se pistää miettimään, että mikä hänet tekee iloiseksi, mistä hän tunnistaa tekemisissäni ja sanomisissani rakkauden? Elänhän niin, että hän ymmärtää olevansa minulle rakas?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta on, että tahtoa vaaditaan. Aina se vain ei riitä. Mutta ei minulta tahtoa puutu - tahdon kyllä yrittää vielä, päihittää jälleen vaikeudet. Niin taitaa tuo toinenkin tahtoa.

      Poista
    2. Tahdon ollessa kyseessä, pitäisi sitä olla molemmilla, samoin yhteisymmärrystä asiasta. Pelkästään toisen tahto ei riitä ja voi olla resepti todella epäterveelliseen suhteeseen.

      Poista
    3. Kyllä, tahdolla ei pötkitä tarpeeksi kauas, jos pelkästään tahtoa riittää..

      Poista
  7. Kuten Mine, minäkin uskon rakkauden olevan tahtoa. Vähän kuin alttarilla. Että tahdotaan yhdessä ja samaan suuntaan, vaikkei se aina niin helppoa ja yksinkertaista olisikaan. Että valitaan rakastaa. Se on minusta paljon arvokkaampaa kuin pelkkä intohimo, joka on kuitenkin lopulta niin kovin pinnallista ja itsekästäkin, vaikkei siltä vastarakastuneesta tunnukaan. ;)

    Mutta se vaikeus tuleekin sitten siitä, että tahtooko se toinen osapuoli. Ja jos tahtoo, tahtooko samaa kuin itse. Sitähän ei voi toisen puolesta valita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin..tahtoa yhdessä. Se on tärkeintä. Ja samaa vieläpä. Pelkään että minä luulin tahtovani samoja asioita kuin R. Sillä rakastuin häneen niin palavasti alussa, näin kaiken vaaleanpunaisena. Yhäkin tietysti rakastan mutta näen jo normilasien läpi miten maailma seisoo.

      Poista
    2. Juurikin tuota samaa tarkoitin tuossa yllä, kuin Riina.

      Ja Maaria, meillä on samanlaista tasapainoilua ja hakua juuri nyt, vaikkakin kovin paljon pidemmän yhdessäolon jälkeen: haluammeko samaan suuntaan ja samoja asioita vielä tulevaisuudessa, ja kuinka paljon on halua tai tarvetta kompromisseille ja kuinka paljon voi joustaa ilman että itselle tulee paha olo ja elämä, jota ei halua? Joistakin perusasioista tunnumme olevan yhtäkkiä perustavanlaatuisesti eri mieltä. Se on yllättävää. Olemme vuosien varrella pikku hiljaa alkaneet ajatella joistakin asioista eri tavalla.

      Poista
    3. Kai tuokin on hyvin normaalia että vuosien jälkeen huomaa katsantokantojen muuttuneen. Epäilen, että monet päätyvät eroon, kun käydään miettimään mitä haluaa, mitä ajattelee. Mutta toisaalta pitäisi vain jaksaa kompromissoida, jos mitään "vakavaa" syytä ei ole..

      Poista
  8. Hieno teksti, pysäytti! Ja kiitos linkityksestä :)

    Meinasin sanoa, että ei ne miehet vaihtamalla parane mutta ei - paraneepas! Mulla on ollut kolme piiiitkää suhdetta elämäni aikoina, eka mies oli väkivaltainen narsisti, toka liian kiltti ja tämä kolmas sopivimman tuntuinen :)

    Tottakai alkuhuuma menee ohi, niinhän se on aina, mutta itse olen sydämenasioissa nykyään kylmän realisti. Jos arki toimii toisen kanssa, se riittää. Intohimo voi kestää läpi suhteen mutta muotoaan se muuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaihtamalla on kyllä parantunut, sillä mullakin on kolmas pitkä suhde menossa, enkä usko, että tästä enää paranee. Siis noin niin kuin henkilötasolla. Jotenka vaakalaudalla ovat ajatukset siitä, että olisiko helpompi olla ypöyksin koko elämä kuin jakaa se.

      Poista
  9. Tottahan se vaihtamalla paranee, jos vain katsoo että vaihtaa sitten kanssa parempaan. Mutta se vain, ettei eron hetkellä ole vielä tulevasta tietoa. Yhdessä on turvassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Yhdessä on turvassa, mutta onko se sitten reilua pysyä turvassa, jos ei toimi. Mutta me teemme töitä tällä hetkellä kovastikin, jotta pysyisimme together forever :)

      Poista