perjantai 31. toukokuuta 2013

Sateen aikaan

Eikä. Sataa, sataa, sataa. Sataa kaatamalla, sataa vähemmän, sataa taas, sataa koko ajan, joka päivä, kellon ympäri. Alkaa jo kevyesti ilmaistuna ketuttaa. Etenkin kun kuulen, kuinka Suomessa kesä hehkuu. 

Augsburgin matka oli pikainen ja kepeä, hauskakin, mutta nyt olen väsynyt. Huomenna tulevat vanhemmat tänne, joten olen varmaan viikon päästä tähän samaan aikaan ihan yhtä väsynyt. Sillä vanhemmat riekkuvat varmaan pitkin kaupunkia ja pitäähän heille sitä näyttää töiden jälkeen ja lomassa.

Naapurin vauva on nimeltään Maria Louisa. Sillä on ruskea tukka ja se on tavattoman kaunis, mutta niin ovat sen vanhemmatkin. 


Ja minun vatsaani sattuu, sataa sataa, sataa, ja eilen sain tietää, että eräs novellini julkaistaan, ja olen iloinen asiasta, mutta kuka veisi minusta väsymyksen, Münchenistä sateen, ja vatsastani kivun pois? Ja minulla on myös ikävä marsuja. Olen niihin kiintynyt. Tekisi mieli mennä työpaikalle niitä katselemaan. Kyllä. Olen outo. Mutta huvittavintahan on, että R taisi ehtiä tykästyä niihin myös. Se soitti minulle tänään Augsburgiin ja huudahti kauhuissaan, että apua, missä marsut ovat, niitä ei löydy mistään. Unohdin kai sanoa sille, että vein marsut kotiinsa jo, mutta häkkiä en vielä.

Falafelit on nyt arvottu. Moni ei niitä tahtonut, harmi, sillä ovat oikeasti tosi herkullisia tai sitten olen vain outo. Mutta onnea Pihi nainen, sinulle lähtee paketti falafelaineksia! Jos viitsisit vielä osoitteen heitältää sähköpostitse vaikkapa. Ja ne joita onni ei potkaissut ja jotka eivät falafeleja edes tahtoneet muistuttaisin, että kaiketi tuolla heinäkuun puolella tupsahtaa kehiin loistava arvonta loistavine palkintoineen. Moikkis, viikonloppua kaikille ja sadetta, sadetta, sadetta.

Ai niin ja P. S. Leena Lumi arpoo hurjia kirjoja blogissaan, kannattaa osallistua!

torstai 30. toukokuuta 2013

Kaikki maailman rakkaus yksien kansien välissä

Olen sanaton ja epätoivoinen. En voi enää kirjoittaa, en vähään aikaan, sillä joku on kirjoittanut sellaisen romaanin, joka lähentelee täydellistä ellei ole sitä (sillä en löydä siitä pienintäkään virhevetoa!) ja jonka olisin tahtonut kirjoittaa itse. Tai oikeastaan tämä on romaani, joka on kirjoitettu pelkästään minulle. Anteeksi nyt vain, mutta minun on tämä omittava. Olen kuumissani ja kylmissäni, turpea, mykkä. Jumalankevät. Olen syntynyt tässä uudelleen ja kuollut, kirjailija minussa on kuolemaan päin, sillä tällaisen seisahduksen jälkeen on hankala kirjoittaa mitään, mikä olisi hyvää tekstiä. Voisin olla asiasta vihainen, katkera, mutta en ole. Olen kiitollinen, vaikka pahinta on, että

tässä kyseisessä romaanissa on sellainen kertojaratkaisu ja tärkeä henkilöhahmo, joka muistuttaa tekeillä olevan romaanini keskeistä henkilöhahmoa aivan liikaa, jotenka joudun tekemään joitakin suuria, katalia muutoksia omaan tekstiini, jotta en vahingossakaan jäljentäisi; jotta vahingossakaan minua ei syytettäisi matkimisesta tai plagioinnista tai keinottelusta; jotta en yhtään yrittäisi tavoitella tällaisia tähtiä kirjataivaalta, joka kädessäni yhä viipyy, vaikka kukapa meistä ei tahtoisi yltää tähtiin.

Tämä on suurteos. Mestariteos. Ikuinen kaivo. Ehtymätön, loputon ja silti liian nopeasti loppuva suo; tämä on niitty, laakso, vuorieni huippu, tämä on jokapäiväinen leipäni, ollut ainakin tässä parin viikon verran.

Kuva: teos.fi
Miksi me emme mene juhlimaan? Tämä vapaus on pelkkää huutoa. - - Mistä voi tietää oikeat sanat, mistä oikean järjestyksen? Mistä voi tietää rytmin? Mistä oikean mitan?

Toisaalta mielelläni tulisin verratuksi tähän, jos pian taas kykenen kirjoittamaan jotakin valmista, viimeistelemään neljännen romaanini, muuttamaan sen tämän suunnasta pois. Tämä, mistä puhun, on jotakin niin kaunista, että minulta lähtee taju. Olen hitaasti, jotta kirja ei loppuisi ihan heti, lukenut Riikka Pelon uutuusromaania Jokapäiväinen elämämme (Teos, 2013). Tekee mieli itkeä. Niin loistava, niin vetävä, niin puhutteleva, niin runsas tämä romaani on. Tämä menee ihohuokosista sisään, kiertää pintaverisuonissa, sukeltaa syvälle, syvälle, käy kohdussa asti, saa voimaan pahoin ja uskomaan ja pyytämään ja palamaan, saa epätoivoon mutta nauttimaan; pakottaa, pakottaa asentoihin, joihin en taivu. Joihin en pysty. Joista harva hengissä selviää.

En tiedä, miten sanoa tästä suurteoksesta mitään, jotta olisin oikeudenmukainen ja valpas ja jotta en veisi siitä sävyjä. En tiedä, miten ylistää tätä kuulostamatta teennäiseltä tai hullulta. En tiedä, miten päin enää olla, sillä tämä romaani on nyt hetkauttanut oman kirjailijaelämäni päälaelleen kotvaksi. En vain voi kirjoittaa. En, sillä pelkään, etten pysty läheskään samankaltaiseen suoritukseen, ja se lyö minut lukkoon, ja toisaalta samalla hehkun yhä, rakastan rajuja lukukokemuksia, rajuja mutta helliä, rakastan kieltä, kieli syö minua, kieli syö minut! 

Elämä vai kuolema, kumpi on voimakkaampi, sano minulle se, hyvä ihminen.

Voi jumalattaret! Voi vuorien kaiku! Voi Marguerite Duras, joka on kirjallinen äitihahmoni, jumalattarien jumalatar, olet kuolemasi jälkeen synnyttänyt tyttären! Tytär on kuulas, rivakka, kaunista kieltä sormistaan valuttava Riikka Pelo, ja minä vapisen. Olen lukenut Pelolta hänen esikoisromaaninsa Taivaankantaja sen julkaisuvuonna 2006. Muistan lukukokemuksen olleen uusi, pelottavan varma. Mutta nyt. Nyt on vain hiljaisuus jäljellä. Sen verran tämä kohisee vieläkin korvissa.

Tässä on sellainen romaani, jota ei voi jättää välistä, mikäli pitää Moskovasta, Tsekeistä, Berliinistä ja Pariisista, tai mikäli Siperia kiehtoo, mikäli historianhavina, sodan haavoittamat vuodet ja välit, Stalin ja führer, mikäli rakastaa runoja ja rakkaustarinoita, elämää, elämää, jokaista päivää; mikäli pelkää, pelkää että menettää, mikäli katuu tai ei arvosta - tämä kirja on pakko lukea.

Marina kuuli Aljan naurun edelleen. Outo ilo, teeskennelty loisto. Niin hän oli ajatellut silloin. Mutta tyttären nauru kulki edelleen hänen tunnottomalla ihollaan, oli kulkenut päiviä, vaan sekään ei pelastanut häntä tältä maailmalta. 

Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisen runoilijataren Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna Efron, eli Aljan, elämästä (tietysti fiktiivisesti). Eletään maailmansotien välistä aikaa. Eletään tsekkiläiskylässä keskellä Eurooppaa mutta samalla "ei mitään", eletään Moskovassa ja datsalla, lopussa virutaan työleirillä tai köyhissä oloissa vieraassa kaupungissa, lopussa alkaa kaikki vaikka loppuu. 

Romaanissa tärkein ääni annetaan tyttärelle, joka kertoo elämästään äidin mahdin alla välillä minäkertojana, välillä äitiä ulkopuolisesti tarkkaillen. Kerrontaratkaisut ovat taidokkaita ja vaihtelevuudessaan happea antavia, onhan tässä kuitenkin päähenkilönä äiti, joka vie kaiken hapen. Äiti, joka sitoo ihmiset ympärillään tiukkaan otteeseensa. Katseensa alle. Sanoihinsa. Paksu, 526-sivuinen romaani, tarvitseekin tuollaista hyppelyä ajasta ja paikasta toiseen sekä kerronnallista huojuntaa, virtaa, soljuntaa.

Romaani näyttää, kuinka sidottuja äiti ja lapsi toisiinsa voivat olla ja kuitenkin samalla niin irrallaan; kuinka helppo on revetä irti. Kuinka äidin tahto ei ole lapsen; kuinka lapsi pyrkii miellyttämällä parantamaan äidistä vihan ja surun, yksinäisyyden. Marinasta maalautuu lukijan eteen kärttyisän, suorastaan hullun naisen kuva, mutta minä luin häntä välillä kyynelet silmissä. Minä niin olisin tahtonut käteni Marinalle ojentaa, kirjoittaa hänelle kuolleen lapsen tarinan, kaipaukseen lopun sen jälkeen, kun Alja-tytär kyllästyy äitinsä vaatimuksiin kirjoittaa ja kirjoittaa kirjoittamasta päästyään. 

Marina rakastaa ja vihaa monia, eniten Serjozaa, lastensa isää. Marina loukkaa ja alistaa, Marina raatelee rakkaudellaan, jota ei ole mutta jonka voi kuvitella. Marina on kaikessa kylmyydessään yksi romaanin herkimmistä hahmoista, sillä ymmärrän häntä liiankin hyvin; sanat, sanat riittävät, eikä ilman sanoja voi. Tyttären kanssa hän on kuitenkin samalla viivalla. Tytärtä rakastaa myös, tytär on niin sopeutuvainen, niin miellyttävä, tytär rakastaa, rakastaa, pelkää, katoaa.

Alja ajautuu Neuvostoliiton poliittisiin kynsiin ja pyörteisiin isänsä jalan jäljissä; he palvelevat Stalinin valtakuntaa urkkijoiden ja tiedustelijoiden roolissa. He salaavat tämän Marinalta, jolle vain runot merkitsevät, vain sanat ja niiden voima: "Jos kirjoitat, älä siksi että sinua rakastettaisiin, vaan siksi että pysyisit itse hengissä, sillä sanat ovat ihmisen tekoja voimakkaampia." Sanoilla hän elää, sanoista, sanoilla syöttää tytärtään ja myöhemmin syntyvää poikaansa, yrittää elvyttää kuolleen tyttären; sanat hän hankkisi kivunkin kanssa kilpaa, jos muuta ei olisi nieltäväksi. Sanoista antaisi kaiken, tämä nainen, tämä sieluton, itsekäs ihminen:

Lumppuakka saisi ottaa mukaan kaiken mitä haluaisi kun palaisi, viedä kärryillään hänen elämänsä, hän voisi antaa pois kaiken, haluaisi sittenkin vain runon vaihtokauppana, yhden kuolemattoman runon, vaikka olisi koditon lopun ikäänsä. 

Niin paljon minä Jokapäiväistä elämäämme arvostan, että se on lukkiutunut jonnekin sydänlihakseen. Olen uupunut luku-urakan jäljiltä, yhtä uupunut kuin Alja kidutuskopissa, minä tunnen iskut, kaikuu; tunnen ikävän, epätoivon; tunnen kaiken mitä maailmassa on ja ei ole tapana tuntea, mutta tunnen sanojen voimalla, sanojen kautta. Pelo on kirjoittanut romaanin, joka ei kulu eikä lähde. Siihen on palattava uusiksi. Se on aikaa kaukana täältä. Se on pullotettua, varastoitua aikaa, jolla ei ole mitään merkitystä, mutta samalla kaikki. 

Tämä on hienon hieno, kestävä romaani. Tulen lukemaan tämän varmaan yhtä usein kuin luen Durasia, aina uudelleen ja uudelleen, yhtä usein kuin toistan Anna Kareninaa, yhtä usein kuin Nabokovia, elämää, runoa, yhtä usein kuin kaikkia suosikkejani, sivelen heidän tuotantoaan kirjahyllystäni, ihailen kuin kuvia rakkauden kohteista. Tämä on todellinen viha-rakkausromaani, jossa käsitellään ihmisten välistä suhderykelmää sekä politiikan käärmettä, joka luikertaa tuolla sydänten takana joutomailla, käskee meitä, kyykyttää, nostattaa meidät toisiamme vastaan. En voi analysoida tätä romaania syvemmin, en edes yritä mennä pinnan alle ja pohtia syitä tai seurauksia, sillä kukaan, kukaan ei voi tulla ottamaan tätä lukukokemusta minulta pois. Aivan kuin Alja-tytöltä ei kukaan voi ottaa sitä pois, kuinka paljon hän on rakastanut.

Yhdellä sanalla: suosittelen!

P. S. Tästä on tullut lehtikritiikkejä ja muun muassa tämä Jaanan tutustumisen arvoinen arvostelu. Täällä olisi myös Kansanuutisten juttua Pelon romaanista.

Niin ja kiitos Teokselle arvostelukappaleesta. Tulen ostamaan tätä romaania kyllä lahjaksi myös kaupoista!

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Falafelpyörykkäarvonta!

Paremmuusjärjestelyt sikseen. Olen väsynyt kuin lämmin kissa. Marsut ovat olosuhteiden pakosta meillä hoidossa vieläkin. Olen niin tottunut niihin, että en oikeastaan haluaisi viedä niitä enää takaisin töihin, mutta viimein tänäiltana tai huomisaamuna on sanottava heipat. 

Vanhempani tulevat lauantaina. Tapahtuu suuri kohtaaminen; vanhempien ensikosketus toisiinsa. Nimittäin R:n vanhemmat tulevat Müncheniin samaan aikaan. Tulee melkoisen työntäyteisiä hetkiä; on toimittava tulkkina. Onneksi R ottaa isien puheet hoitaakseen ja juottaa niille olutta. Minä istutan itseni äitien väliin ja toivon, että kieli ei olisi muuri alkuunkaan.

Mutta nyt kysymyksenasetteluihin, suoriin iskuihin: mitä deodoranttia käytätte? Miksi? Määrääkö hinta suitsukkeen ostopäätöksen vai jokin muu tekijä? 

Olen itse luopunut alumiinipitoisten deodoranttien käytöstä. Ja niitähän ovat kaikki rexonat ja muut kosmetiikkaosaston veijarit. Alumiinipidottomia on vaikea löytää, mutta olen päätynyt käyttämään CD-dödskää. Ainoa ongelma on, että paitoihin jää märät railot. Jotenka haeskelen tässä suosituksia toisiin alumiinittomiin hienhengittäjiin. Onko vinkkejä? Sellaisia kuivia, kiitos. 

Toverini. Kuva: Fraukeks.de
 Niin ja kun tästä nyt suositteluihin eksytään, halajaisin kehuskella, että olen löytänyt aivan loistavan pikaruokasetin. Nimittäin luomufalafel-ainekset! Mmmmmm. Niin on hyvää, että! Ostan tätä väsymyksen hetkinä, lisään sekaan valkosipulia ja yrttejä, paistan pullat pannulla, heittelen salaatin päälle ja ahmin. Tämä on niiiiiiin hyvää, että ajattelin tässä heltymispäissäni järjestää pikaisen arvonnan. Johon voi osallistua jättämällä kommenttikenttään joko alumiinittoman deodoranttisuosituksen (mieluiten kokemuksien kera!) taikka kertomalla, miten aikoo falafelpyörykät nauttia. Arvonnan suoritan jo perjantaina, illalla kello 21 Suomen aikaa, ja pistän sörsselit postiin lauantaina, joten ensi viikolla jollakin teistä koettaa suurenmoiset, henkiset ja fyysiset, falafelpyörykkähetket. 





P. S. Blogini 500. postaus on n. kuukauden päästä, ehkä heinäkuun paikkeilla, edessä. Samoihin aikoihin mennee 80 000 vierailijan raja rikki. Silloin on luvassa huikea kirja-arvonta, jossa en suinkaan arvo pelkästään omaa opustani, vaan jopa 50 euron arvoisen lahjakortin erääseen sydäntä lähellä olevaan kirjakeitaaseen sekä muutamia yksittäisiä romaaneja. Pysykääs siis kuulolla myös kesähelteillä!

tiistai 28. toukokuuta 2013

Paremmuusjärjestyksistä

On pakko sanoa sananen tähän Hesarin järjestämään 2000-luvun paras romaani -äänestykseen. Jotenkin minusta tämä äänestys on loukkaava. Ensinnäkin 2000-lukua on vielä aika monen monta vuotta jäljellä ja toiseksi miten voisin sanoa, mikä on paras ja ylitse muiden, kun en ole lukenut läheskään kaikkia tänä aikana julkaistuja kotimaisia romaaneja. Ehkä paras on vielä lukematta?

Lisäksi on tympeää, että Hesari järjestää moisen äänestyksen, sillä Hesari ei esim. uutuuskirjalistoillaan julkaise kovinkaan kattavia uutuuskirjaluetteloita. Toisaalta hyvä, että jokainen saa tuoda esiin oman suosikkinsa eikä valita sitä Hesarin kriitikkojen suosikkilistalta - mikäli siis oikein ymmärrän. Jotenka ehkäpä lopullisella listalla nähdään monipuolinen kirjajoukko. 

Kuva: hs.fi - ainakin äänestyksen tähdittämä kuva on hieno!
Kirjoitan nykyään kirja-arvioita, joten tavallaan arvotan kirjoja kaiken aikaa. Pitäisi siis pitää suu supussa. Mutta en silti edes uskalla ajatella, mikä olisi paras kaikista. Luen tällä hetkellä Riikka Pelon Jokapäiväistä elämäämme, ja se on jo nyt, vaikka olen vasta puolivälissä, yksi sydämeni kirjoista, mutta en sitäkään voisi nostaa parhaaksi ja samalla latistaa muita sydämeni kirjoja. Niitä on niin monia. Rakkauttani riittää aina.

Ehkä minussa puhuu nyt kirjailijaminä. Joka tuntee alemmuutta moisten äänestysten kohdalla - etenkin kun tiedän, etten tule koskaan elämässäni olemaan moisissa äänestyksissä teosteni osalta mukana. Mutta toisaalta kaikkeahan tässä maailmassa laitetaan paremmuusjärjestykseen. Ihan kaikkea. Ruoasta lähtien tyttöjen ja poikien nimiä ja urheilijoita ja rotuja. Että jos oman maustesäkkinsä on heittänyt keittoon, kuten vaikka kirjailija kirjoittanut kirjan tai monta, lienee turha itkeä, että joutuu sellaiseen liemeen, jolle annetaan arvosanoja. Tai josta noukitaan vain pikkiriikkinen teelusikallinen parempiin suihin.

Toivon, että lukijat äänestävät monipuolisesti. Jotenkin toivon, että aivan eri tavalla kuin Hesarin esiin nostamat kriitikot. Sillä on niitä muitakin superkirjoja kuin vain ne, jotka otsikoissa liehuvat. 

Sitä paitsi nyt puhuu kärttyinen minä, joka on ollut sisällä jo monta päivää putkeen, yksin. Herra R käy liian pitkiä päiviä töissä, minussa pauhaa kylmä. Kylmä, kylmä, koko maailma on tällaisina hetkinä niin kylmä!

maanantai 27. toukokuuta 2013

Yhtä reikää

München tulvii kai pian sadevedestä. Viikon on satanut, viikon tulee satamaan (paitsi huomenna ei). Lähden keskiviikkona Prahaan karkuun, mutta sielläkin taitaa sadella. Haluan kävellä keltaisilla kaduilla. Tosin nyt matka on vaakalaudalla, kun yksi työkavereista perui matkustamisensa. En tiedä, lähdemmekö ilman häntä. Haluaisin mennä. Praha on sydämessäni jo. Muoks muoks...en mene Prahaan. Matka peruttu. Oikeastaan ei harmita, sillä säätiedotusten mukaan sadetta riittää. Voidaan mennä sitten kivemmalla ilmalla. Menemme sen sijaan toisen työkaverin kanssa torstaina Augsburgiin yhdeksi yöksi. Sekin voi olla hupaisaa!

Ahkeruus mitataan tekemisen jälkinä. Sain ihastuttavan Pihin naisen elämää -blogin päähenkilöltä farkkupaikkoja. Kiitän jälleen. Vihdoin oli aikaa tarttua toimeen. 



Paikkasin siis farkkuni farkkupaikoilla, mutta ennen kuin räväytätte suunne auki ja ajattelette, että taidan olla todellakin höynähtänyt ja kepeämielinen, haluaisin huomauttaa, että paikkaamani farkut olen ostanut reikäisinä ja tahdon ne reikäisinä pitääkin. En siis paikannut reikiä, vaan reikien tuntumasta kohdat, jotka ovat revenneet pahasti ja jotka olen yrittänyt kuroa umpeen rumin lopputuloksin ennen kuin housut kajahtaisivat yhdeksi suureksi reiäksi.


Nämä valloittavat, helpot farkkupaikat pelastivat lempireikäfarkkuni. Olen hankkinut ne monta monta vuotta sitten Barcelonasta, enkä halua niistä luopua en sitten viileydenkään takia. Joten ah, ne ovat pelastetut! Pelastuksellista viikkoa itse kullekin säädylle. 

lauantai 25. toukokuuta 2013

Mansikkalauantai

Oh voi huomenta! Heräsin jo seitsemältä, heitin R:n lentokentälle (autolla, joka on meillä yhä lainassa - tai siis no se pitäisi myydä Australiaan luikkineen kaverin puolesta) ja hurautin ratsastamaan. Miten ihanaa se onkaan aamutuimaan, kun metsä vielä viipyilee ja usva soi. Tina on niin hellyyttävän ihana tamma, että nauratti taas. Sen pirteys tarttuu itseenkin. 

Jotenka olen aikaa pullollaan. Ostin melkein kotimaisia mansikoita (itävaltalaisia, so zu sagen) ja kohta muhennan itselleni mansikka-aamiaisen. Ostin myös saksanpähkinäciabattaa, suosikkiani, nam. Että tämä neiti herkuttelee koko viikonlopun tai ainakin tämän päivän ja huomisen.

On aikaa kirjoittaa ja lukea. Riikka Pelon uutuusromaani on vienyt sydämeni. En ole pitkään aikaan rakastunut romaaniin. Huono juttu siinä mielessä, että nyt oma käsis tuntuu kylmältä. 

Ai niin ja voi ei. Minun on mentävä tänään "shoppailemaan". Sain työpaikan vanhemmilta synttärilahjaksi lahjakortin henkkamaukkaan ja koska lähes kaikissa alushousuissani on reikiä ja sukissa myös, ja koska viikolla en ehdi kaupoille, joudun tekemään niin tänään, ostostelupäivästä pahimpana. Ilma on kylmä, kostea ja raaka, jotenka luulen, että koko kaupunki on tunkenut kauppoihin. Apua. Ehkä en mene sittenkään. Ehkä menenkin vasta vaikka maanantaina, silloinhan ehdin, sillä työtoveri palaa lomaltaan eikä minun tarvitse enää uhrata ihania maanantaipäiviäni sijaistamistöihin.

Jasmiiniteetä, konvehteja ja rakkauteni kohde. Pelon uutuusromaani. Uuh!

No mutta jotta olisin jotenkin myös fiksu, yhdistän tähän kirjoitukseen vihdoin pikkuarvion Madonnan kirjoittamasta lastenkirjasta Die Englischen Rosen (suom. Englantilaiset ruusut), joka on julkaistu vuonna 2003. Se on työpaikan esikoulutyttöjen lempikirja; he jaksaisivat kuunnella sen varmaan joka päivä alusta loppuun, mistä aika suuri kiitos kuulunee kuvittajalle, Jeffrey Fulvimarille. 

Kirjassa on vähän tuhkimotarinan tunnelmaa. Nicole, Amy, Charlotte ja Grace ovat hyvät ystävykset, jotka tekevät lähes kaiken yhdessä. Mutta heitä "rumentaa" kateus. Heidän luokallaan on äärimmäisen ystävällinen, koulussa hyvin menestyvä ja kuvankaunis Binah, jonka tytöt kateuksissaan sulkevat ulkopuolelle. Binah on siis aina yksin.

Tytöt näkevät yhteisen unen kautta, millaisesta kodista Binah tulee ja kuinka paljon tämän täytyy tehdä kotitöitä. Sekä kuinka yksin Binah on. Joten tytöt heltyvät, katuvat käytöstään ja ottavat Binahin ystäväkseen. Lopulta heistä kaikista tulee englantilaisia ruusuja ja uskomattomia naisia. 

Tarina itsessään on heppoinen, mutta lastenkirjalle tyypillisesti kyllä hyvin opettavainen. Kertoja puhuttelee usein lukijaa tyyliin "ja jos sanot nyt ei, on kyseessä iso, pullea valhe ja kerron äidillesi". Mielestäni kertojan puhuttelut ovat ihan hauskoja. 

Olen lukenut tämän kirjan jo varmaan tuhat kertaa, mutta kyllä se vieläkin kestää lukemisen. Kyseessä ei ole mikään mieletön helmi, mutta viihdyttävä - ja ennen kaikkea - lapsia kiehtova kirja.

torstai 23. toukokuuta 2013

Uutta ja vanhaa ja onnea ja ärtymystä

Halusin kirjoittaa tänään eräästä pikkutyttöjen suosikkikirjasta. Nimittäin Madonnan kirjoittamasta Englantilaisista ruusuista. Mutta koska olen väsynyt ja onnellinen (sillä vetäisin töiden jälkeen aivan ihanan, kaksituntisen ratsastuslenkin ja näin Alppien sulat reunat!), ja koska olen jo nyt saanut uusimman Reginan käsiini, pitääkin hehkutella. 

Nimittäin tuota uusinta Reginaa. Sen sisältö on aina yllätys, sillä kirjoitan sinne vain sitä Kirjailijaelämää-palstaani, ja tähän mennessä täytyy sanoa, että lehti on vain parantunut kerta kerran jälkeen. Käsissäni oleva kipale on kolmas, neljäs ilmestyy ensi kuussa. 

Ihanaa, ensinnäkin, saada tänne asti KIRJALLISTA luettavaa. Lehden muodossa. Suomeksi. Toiseksi vaikka en ole vielä ehtinyt töiden ja ratsastuksen jälkeen hengailla kotona juurikaan, olen jo ehtinyt ahmaista J. S. Meresmaan haastattelun ja novellin (suosittelen - sympatiani lankeavat isoisää kohtaan, vaikka toisin ehkä pitäisi!), ihqun Veran haastattelun sekä Venla Hiidensalon kolumnin seksistä kirjoittamisesta. Eli siis lehti on viihdyttävä. Sopivan herkullinenkin. 


Ja jotenkin olen myös tyytyväinen tuohon omaan tekstiini.

No, vaikka lehti onkin viihdyttävä ja puoleensa vetävä, on pakko laskostaa se tuohon viereen ja kirjoittaa. Minua kun syyhyttää. Muutes apua. Hoitomarsut ovat luonamme enää kolme yötä. Tuleekohan niitä ikävä. Ne laukkaavat jälleen ympyrää. Olisikohan elämä marsuna helpompaa kuin ihmisraiskana? Ainakin ehkä nyt ajattelen niin, sillä poikaystäväparkani on palannut 6 viikon tauon jälkeen työelämään. Eilen se teki töitä klo 8.30-21.45, ja kun se lähti kotiin, sille tiuskittiin, että mitä ihmettä se niin aikaisin lähtee ja että huomenna on toiset sävelet. 

Tänäaamuna se murehti, että joutuu varmaan puolille öin paiskimaan. Ja minä tärisen yhä kiukusta. Melkein huusin sille, että älä hemmetti soikoon välitä rahasta, vaan irtisanoudu ja heti, ennen kuin menetät elämäsi, ja minä melkein vapisin sydän rikkonaisena, sillä näin lannistuneet olkapäät ja alistetun katseen. Miesparka. Yritysmaailman viemä. Vihaan sen työnantajaa. Joka siis ei ylitöistä maksa yhtään korvausta ei rahana eikä vapaa-aikana. Ja vaatii maanantaista perjantaihin noin pitkiä päiviä. Minä vihaan niin paljon, että en tiedä, mitä tehdä. Haluaisin, että toisella olisi hyvä olla. Mutta se on niin hemmetin saksalainen, ettei aio irtisanoutua ennen kuin on tiedossa jotakin uutta. Itse olisin astunut tyhjän päälle jo aikapäiviä sitten.


keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Anna marsun kirjoittaa

Aamulla olin sitä mieltä, että kirjoitan ja olen ahkera, kunhan töistä pääsen. Ahkera ehkä olenkin, mutta toisaalta olen myös nostanut marsun pöydälle. Se kirjoittaa puolestani...


Ja kunhan se lopettaa työskentelemästä, alan kyhätä hakemusta Villa Sarkiaan. Jospa vaikka kävisi suurenmoinen tuuri ja pääsisin sinne koko elokuuksi kirjoittamaan valmista kauraa. Ja sitten kun hakemus on valmis, jatkan naputtelua. On valtava, suoltava olo.

Haluaisin laulaa nyt. Silmät kutisevat. Aivastelen. Kaupunki on kylmä koko loppuviikon. Sataa, sataa, sataa. Kävimme tänään Deutsches Museumissa lasten kanssa. Siellä oli tungosta, ei voinut hengittää. Mutta enpä ennen ollutkaan käynyt, kuitenkaan, kaivososastolla. Siellä näkee, kuinka litteissä raoissa meidän maapalloamme louhitaan. Nousi arvostus kaivostyöläisiä kohtaan huippuunsa. Ja samalla sääli; kuinka aikojen alussa hevoset ja ihmiset ovat siellä rehkineet henkihieverissä. 

Marsu tahtoo jatkaa naputtelua. Minäkin, tosin, ja vielä kiivaammin, sillä ensi viikolla en juurikaan ehdi, kun lähden käymään keskiviikosta perjantaihin Prahassa ja sitten saapuvat vanhempani kylään. Jippii, saan salmiakkia, ruisleipää ja lempishampootani, nimittäin Erittäin Hienoa Suomalaista. Mustikkaa, vieläpä!

tiistai 21. toukokuuta 2013

Kuvabailut

Tiistaiblues. Tämä viikko on aamuvuoroa täynnä. Pitäisi sataa joka päivä. Haluaisin huljutella varpaita suomalaisessa järvessä ja heittäytyä kivikkoon tunteakseni kipua. Olen naarmujen valtaama. Ei pitäisi juosta pusikoissa. Tämä päivä on kuljettava suorassa. 

 Kävimme viime viikolla Nymphenburgin linnassa työpaikan penskojen kanssa. En ole vielä käynytkään siellä sisällä. Kauneusgalleria oli kiinnostava; kuninkaan näkemykset kauniista naisista. Lisäksi suosittelen puutarhan sopukoista löytyvän Amalienburgin tsekkaamista. Mikä ihana, ihana "metsästysmaja", hopeinen, valoisa huvila.
Nymphenburgin tanssisalia.

Amalienburg.

Mitä voihkeita yksityiskohtia!

En ole krumeluuri mutta joskus rakastan tällaista tyyliä!

Katson kuvia syntymäpäivältä. Valoa riittää vaikka toisille jakaa. Lähden kai viikonloppuna vuorille. R on poissa kaupungista, joten voin vaeltaa vaikka tunteja. Muistan, mitä on huippu. Muistan, miten huipulle pääsee ja miten vaikeaa sieltä on tulla alas. Pidän mieluummin kiipeämisestä kuin laskeutumisesta. 

Synttäriruusuja!
Synttäricocktaileja tai siis -poseerausta!
Kaveerauskuvausta!
Kaksi päivänsankaria, minä ja työtoverini, joilla sattuu samalle päivälle syntymä!
Valoisaa, hurmaavaa viikkoa kaikille. Minulla viikko siis oikeastaan alkaa vasta tänään eilisen helluntaivapaan takia. Ja ah, ensi viikolla on jälleen oma elämä täällä. Nimittäin työtoveri palaa lomalta ja maanantait ovat taas automaattisesti vapaitani, kirjoitustaajamia, joita himoitsen!

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Kevyt, matalalentoinen lintu

No nyt on juhlat juhlittu. Isarin varrella riehui kansaa ja värejä. Juhlin aamukolmeen asti siellä, tosin noin puolilta öin torkahdin pariksi tunniksi, ja kun heräsin, minut oli istutettu nuotion ääreen nuokkumaan, ja ympärilläni laulettiin lauluja. Huvittaa tämä nukahtelualttiuteni. Olen niin väsynyt elämän kiivaasta menotahdista, että en pysy edes juhlissani virkeänä. Kotiin asti en jaksanut tulla, vaan menin nukkumaan työkaverin sohvalle, sillä se oli paljon lähempänä kuin koti, ja olin niin väsyksissä, että hyvä kun kengät sain jalasta, kunnes simahdin. Ihan hyvä, että torkut tuli torkuttua, sillä tänään (kaameasta väsymyksestä huolimatta) olen saanut aikaan paljon. Ratsastinkin ihanissa maisemissa ja raapustellutkin olen vähän muun muassa seuraavan kirja-arvostelun verran, enjoy!

Luen mielelläni pienten kustantamojen kirjoja, sillä sieltä löytyy helmiä, joita ei mediassa juurikaan noteerata, mutta joskus vastaan tupsahtaa myös ei niin kimmeltäviä kiviä, aivan kuten löytyy isojen kustantamoidenkin listoilta.

Sain Into-kustantamolta arvostelukappaleen Saara Henrikssonin romaanista Linnunpaino, jonka kansi ja nimi ovat mielestäni varsin kauniit. Kiinnostuin kirjasta aiheensa puolesta; on ihanaa, kun romaaneihin tuodaan musiikki, tanssi tai maalaustaide. Tällä kertaa tanssi on vahvasti läsnä, samoin rakastaminen.

Päähenkilö Lilja pyrkii tähtiin tanssijattarena helsinkiläisessä tanssiryhmässä. Uutena projektina on esittää Siniparta-teos, josta Liljalle on luvassa päärooli, mutta pikkuinen onnettomuus vie häneltä sekä roolin että inspiraation vähäksi aikaa. Hän tapaa sairaslomalaisena kiehtovan miehen, Tommin, ja haluaa enemmän kuin voisi saada. 

Romaanissa pyritään yhdistämään Siniparran tarina Liljan tarinaan. Toteutus on mielestäni, valitettavasti, hieman lattea, sillä romaani ei tuo oikein mitään uutta ja virkistävää kehiin. Siinä jauhetaan jauhamasta päästyä Liljan tunteita. Pahinta on, että tämä kaikki tehdään preesensissä. Preesensin käyttö tekee tarinasta todella hitaan ja paikallaan seisovan tässä tapauksessa. Juoni suomeksi sanottuna polkee, polkee ja polkee. En ole kova preesensin kannattaja romaanin pituisten tekstien kohdalla mutta novelleihin se sopii hyvin.

Kuva: Intokustannus.fi

Linnunpainon dialogi ontuu eikä vie tarinaa eteenpäin juuri lainkaan. Se lähinnä toistaa kaiken sen, mitä kerronnassa tulee muuten jo eteen. En lisäksi saa oikein kiini Liljasta. Hän on "kunnollinen" tyttö, kunnianhimoa täynnä, mutta kuitenkin ryypiskelee ja rypee itsesäälissä. Seksikohdat tuntuvat vähän kliseisiltä ja moni asia junnaa. Parisuhteiden ja suhteiden käsittely kirjassa jää vähän pinnalliseksi, miltei lapselliseksi, jotenka luulen, että olen taas väärä kohde. Minua 10 tai jopa 15 vuotta nuorempi henkilö saattaisi samaistua tähän paljon paremmin. 

Jos jätän preesensin käytön huomiotta, on teos kielellisesti kuitenkin lempeä, eheä. Sitä paitsi mikä minä olen mitään sanomaan Siniparran yhdistämisestä romaanin tarinaan, sillä en itse osaisi moista lainkaan. Rytmiä tästä romaanista löytyy, olkoonkin että tempo on hidas, ja sellaista kielen rakastajana tietysti arvostan.

En voi siis muuta sanoa kuin että kirja on kohdannut tässä väärän lukijan, vaikka lukija kuvittelikin muuta. Suosittelen kuitenkin lämpimästi tanssin ja rakkaustarinoiden (nuorille) ystäville ja kiitän kustantamoa arvostelukappaleesta! Itse asiassa kiinnostuin tästä Into-kustantamosta sen verran, että pitääkin tutustua sen tarjontaan monipuolisemmin.

lauantai 18. toukokuuta 2013

Sweet, sweet sixteen!!

Se herätti minut jo puoli kuudelta, tuo pallo taivaalta. Venyin silti vielä pari tuntia sängyssä, torkahtelin, kuulin laulua. Nousin, ruokin marsut (jotka ovat meillä hoidossa seuraavan viikon ajan ja viihdyttävät kirjoitushetkiäni työhuoneessa), kävin juoksemassa joen kaulaa etelään päin ja kun tulin takaisin, oli herra poikaystävä siivoamassa keittiötä hiki hatussa, soitatti minulle onnittelulauluja, tyrkkäsi käteen suklaarasian ja kirjekuoren (josta löytyi hassun kortin lisäksi apurahaa uutta tietokonetta varten, jeih!) ja halasi kuin viulua, ja nyt se vielä on ostoksilla ja sitten se aikoo mäjäyttää pöytään aamupalaa, ja luulenpa että luvassa on jokin ihana mansikkaleivos leipomosta, sillä rakastan mansikoita ja leivoksia ja herra poikaystävääkin välillä tai oikeastaan melkein aina.

Minä 15 vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran täytin 16, tai no ei tämä ole synttäripäivänä otettu, mutta kuitenkin sinä vuonna. Sisko meikkasi ja isoveli otti kuvia. Ollapa vieläkin noin kimmoisa!

Jotenka oikeastaan asiat ovat todella hyvin, vaikkakin vieläkin yrittää kismittää, että tänne pölähtää iltapäivällä ei pelkästään yksi R:n kaveri, vaan myös hänen tyttöystävänsä, mutta minä aion siinä vaiheessa olla jo poissa, sillä päätin nyt sitten juhlistaa näin kaunista kevätsyntymäpäivää työtoverini kanssa ulkosalla auringon huikeassa hohteessa. Jotenka kirjoitanpa tässä pari tuntia ja sitten kilistelen kuohuvaa ja kuulen jälleen laulua. R liittyy sitten myöhemmin seuraan niine kutsumine kavereineen ja sitten on ilo taivaan katossa, toivottavasti, murheet vähän taka-alalla ja hetket vain tässä.

Ai niin, iloisia, yllättäviä uutisia: esiinnyn syyskuun ensimmäisessä Prosak-illassa Helsingissä. Ja mikä jäntevintä; samassa illassa Kari Hotakaisen kanssa. Mojova synttäriuutinen siis tämäkin! Ja Taiteiden yössä minua haastattelee ihku Ranya Paasonen. Hurjaa. Varmaan tärisen sitten jännityksestä tai oksennan lavojen taakse!

Miellyttävää, hajanaista ja virkeää viikonloppua joka iikalle ja miikalle!

torstai 16. toukokuuta 2013

Ulkonäkötaajama

Alan lipsahdella. Herään liian myöhään. On stressiä, taas ja jälleen ja yhä, ja enemmän stressiä tekee se, että R on kutsunut tietämättäni meille viikonlopuksi kaverinsa kylään, enkä pidä asiasta yhtään, sillä a) lauantaina on minun synttäripäiväni ja b) olin ajatellut hyödyntää pitkän viikonlopun (maanantai on täällä taas vapaapäivä!) kirjoittamiseen, rauhoittumiseen ja lepäämiseen. Olen todella vihainen ja harkitsen hotellihuoneen varaamista, sillä arkipäivien kiireet vievät mehut ja sen takia olisi kiva huojentua etenkin kolmipäiväisen viikonlopun aikana. Mutta grrrr. Tuleekin jokin tyyppi tänne, varaa työhuoneen nukkumatilakseen, ja sitten menevät päiväni pilalle. 


Ei pitäisi mustamaalata seiniä. Mutta silti harkitsen hotellia. Haluan herätä aikaisin aamulla sunnuntaina ja maanantaina, käydä juoksemassa, kirjoittaa loput vuorokausista. Lauantaina haluaisin jotakin spesiaalimpaa kuin R:n kaveria, jonka tulosta minulle ilmoitettiin eilisiltana yhdentoista korvilla, ja jonka seurauksena kiehun vieläkin. Tottakai R:n kaverit ovat tervetulleita meille siinä missä omanikin, mutta nythän olisi ollut lepoviikonloppu. Ja minun päiväni. Tai no. Ei kai 31-vuotispäivä niin tärkeä ole. Tai siis 16-vuotispäivä. 


Jotta ilo palaisi takaisin näytän teillekin, kuinka hienoja kuvia Suomi-koulun kollegani Anne Oldegram minusta eilen päräytti. Olen ihan tönkkö ihminen, on leuaton naama ja välillä kaksoisleukainen ja kaikenmoista muuta, mutta kun kameran toisella puolella on valokuvataiteilija, näyttävät kuvatkin kivoilta, suorastaan hienoilta, enkä tunne itseäni noita katsellessa niin rispaantuneeksi kuin tunnen juuri nyt eilisen riidan rippeet poskilla. 

Sitä paitsi kaulani iho on alkanut lerpattaa, kädet rypistyä ja silmiin tulla uurnia. Mitenkä sitä immeinen muuttuukaan vuosien saatossa. Otan kaiken vastaan elämänä ja hyvin, vaikka aluksi karsastankin muutoksia ja vaikka kuulostaisikin, että valitan. En valita, kummastelen vain ja vähän pelkään. En menisi koskaan kauneusleikkaukseen; nainenhan vain paranee kun ikää tulee lisää. Sitä paitsi aion olla nuori vielä seuraavat 50 vuotta ja sitten vasta paatua. Ja toiseksi sitä paitsi paljon mieluummin olen elämän merkitsemä kuin paljasjalkainen parikymppinen. Ulkonäköpolitiikkani on peittelemistä, joka tapauksessa, sillä meikkaan (päivämeikin teen tosin vain 5-10 minuutissa) melkeinpä päivittäin (paitsi kesällä vähemmän) ja vedän leukaa sisään, kun kuvia räpsitään. 

Moikkistamoi nyt kuitenkin ja kiitos vielä Annelle!

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Naiset - sekametelisoppaa?

Kirjoitan aika usein tai ehkä ainoastaan naisista romaaneissani ja novelleissani. Jotenka on mielenkiintoista lukea kaikenmoista, mikä liittyy naisiin tai naiseuteen - myös miesten näkökulmasta. 

Kiinnostuin Joonas Konstigin Totuus naisista -romaanista (Gummerus, 2013) puhtaasti blogiarvioiden perusteella. Sain Gummerukselta arvostelukappaleen, kiitos, jotenka sujautin itseni romaanin maailmaan melko pian kirjan saapumisen jälkeen (tai no, ajantajuni on kireä, ehkä siitä on jo hieman aikaa kun kirjan sain, mutta aika lentää tehosiivillä kuten naisetkin tekevät) toiveissani vihdoinkin ymmärtää asianlaitoja meistä munasarjoja kantavista rakennelmista.

Kuva: Gummerus
Odotin paljon, mikä ehkä aiheutti laimeahkon lukukokemuksen. Odotin toisin sanottuna liikoja, lähes täydellisyyttä, eikä olisi kyllä pitänyt odottaa yhtään mitään jotta en olisi pettynyt. Kirja on nopea lukea ja varsin mutkaton, mutta mitään muuta kuin (paikoin ärsyttävää) viihdykettä se ei minulle valitettavasti tarjonnut.

No, nyt liioittelen. Kyllä minä tämän sentään luin ja vieläpä tahdoin lukea eteenpäin. Jätän usein sellaisia kirjoja kesken, joita en yhtään jaksa, tai pöydälle lojumaan lukeakseni joskus hamassa tulevaisuudessa loppuun. Että kyllä tämä minut sen verran koukutti; oli jatkettava ja tiedettävä, miten kaikille käy.

Takakannen mukaan kyseessä on romaani riippuvuudesta ja isän pahimmista peloista. Isän pahimmat pelot tulevat kyllä esille, samoin riippuvuus miehiin ja rakkauteen ja huomioiduksi tulemiseen ihan kuolemaksi asti, mutta mitenkään syvälle en tämän romaanin myötä päässyt. Luulenpa, etten ole oikea kohderyhmä. Luulenpa, että tässä olisi hyvä romaani isille. Ja nuorille tyttärille. Suosittelisin tätä, jos vielä olisin äikänmaikka (niisk, yhä ikävöin työtäni!), ysiluokkalaisille oppilaille (vinks vins äikänmaikkakaverit!).


Joskus ajattelen, että naiset ovat vuoria tai jyrkkiä rinteitä, reheviä polkuja.

Totuus naisista yrittää kai kertoa totuuksia naisista, mutta totta puhuen en tiedä, mitä tällä yritetään loppujen lopuksi ajaa takaa. Sitäkö, että nainen on vietävissä mutta puree takaisin, jos häntä viettelyksien ja viemisen aikana häpäistään? Sitäkö, että nainen on nainen eikä muuksi muutu olipa sitten teini- taikka keski-ikäinen? Vaiko sitä, että naisissa on herkät ja kovat puolensa, ja että nainen on niin monimutkainen sekä vaikeasti ymmärrettävä olento, että vaikka hän olisikin selkeä, ei hän loppujen lopuksi ole yhtään mitään muuta kuin vaikea ja apua. 

Yritin ymmärtää, että mitä. Miksi tämä on iskenyt niin moneen muuhun lukijaan täysillä? Yritin ehkä liikaa rivien välistä lukea, sillä en lopulta ymmärrä sanomaa. Tunnen itseni yksinkertaiseksi ja tyhmäksi - ja jos tunnen itseni jonkin kirjan luettuani typeräksi, ärsyynnyn enkä pidä.

Olen lukenut nyt totuuksia naisista, mutta en tiedä, mitä ne totuudet ovat. Kenties sitä, että ei meistä naisista ota selkoa? Että meitä pitää suojella? Että olemme hauraita ja tyyniä, mutta yhtä aikaa kovia ja myrskyjä? En siis toisin sanottuna näe tästä peilistä ja totuuden torvesta mitään, mikä muistuttaisi itseäni omasta naiseudestani (joka tosin taitaa olla monimutkaisempi kuin kirjan lataama kuva naiseudesta), ja muutenkin romaanin parrasvaloissa esiintyvät naiset ovat hiukkaisen epäuskottavia. Tai ehkä uskottavia, kyllä, mutta eivät sellaisia, että olisin kenestäkään pitänyt. 

Tai että miehet ovat istuimia puutarhassa, joka on nainen.
Päähenkilö on Tapani, reilu viisikymppinen, menestyvä liikemies, jolle perhe, juuret, perinteet ja työ ovat kaikki kaikessa. Hänellä on kaksi tytärtä ja vaimo. Toinen tyttäristä, Ronja, opiskelee yliopistossa ja on melko äärimmäinen mielipiteissään. Roosa taas on lukioikäinen, mutta ei minusta yhtään uskottava lukiolainen, vaan pikemminkin yhdeksäsluokkalainen, joka menettää sydämensä Mico-nimiselle naistennielijäpojalle. Minkä ympärille koko romaanin jännite oikeastaan tiivistyy, ja minkä takia ajattelin melko useassa vaiheessa lukevani pikemminkin nuortenkirjaa kuin aikuisille suunnattua romaania.

Vaimo Tiina tyrkkii Tapania tyttöjen ääreltä pois silloin, kun heillä on sydänsuruja, sillä mistä Tapani mitään ymmärtäisi. Uusi pomo kärsii syövästä, ja Tapani tuntuu aliarvostetulta vähän kaikissa ihmissuhteissaan. Hän on kuitenkin ainoa henkilö, josta tässä romaanissa pidin. Kunnon mies, jota kukaan ei ymmärrä, ja joka pukeutuu korrektisti, ja jolle esimerkiksi kravatit ja kankaan oikea laatu ovat tärkeitä. Isä, joka mittailee tyttäriään ja tunteitaan ja muistelee lapsiaan pienenä ja huomaa vaimostaan uusia puolia.

Tapani joutuu sekä pelkäämään nuorimman tyttärensä puolesta, että tuntemaan ahdistusta ja vihaa, kostonhimoa. Hän pohdiskelee kaiken keskellä naiseutta eikä taida saada itsekään ajatustensa punaisesta langasta kiinni: 

"Naiset ne valitsivat miehen. Niillä oli valta valita sellaisia miehiä kuin haluavat. Joten ne saivat juuri sellaisen miehen kuin ansaitsivat. Ja koska ne synnyttivät poikalapset, tulevat miehet, näistä pojista kasvoi juuri sellaisia samanlaisia miehiä kuin naiset olivat halunneet. Halusivat. Ne väittivät haluavansa kilttejä kunnon miehiä, mutta eivät ne harrastaneet niiden kanssa biologian luokan - "

Jotta ei menisi nurisemiseksi, on pakko kehaistakin. Konstigia ei turhaan hehkutella taitavaksi kielenkäyttäjäksi, sillä sitä hän on, todella. Hän kirjoittaa helppoa mutta nasevaa kieltä eikä jätä dialogitaidoillaan kylmäksi. Päinvastoin; ihastelin toimivaa kerronnan poljentoa ja rytmiä, uskottavuutta.

Tämänkertaisen laimean lukukokemuksen syynä lienee yksinkertaisesti se, että olen aivan väärä ihminen lukemaan tällaisen romaanin. Uskoisin, että monet muut naislukijat syttyvät tälle, kuten ovatkin syttyneet pikaisen googlettamisen perusteella (suosittelen lukemaan muitakin arvioita, kuten vaikkapa tämän Suketuksen kirjoittaman), ja toivon tietysti, että itse sytyn Konstigin varhaisemmalle tuotannolle, sillä ainakin tykkään lukea hänen blogiaan silloin tällöin.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Torinoa kuvina ja matkani alasylösulos!

Moikka murut ja murmelit! Olen palannut Torinosta. Reginan päiväkirjaani päivitin jo aamutuimaan kuulumisia, lukaiskaapa sieltä jos kiinnostaa. Täällä annan kuvien puhua ja sitten käyn töihin käsiksi. Olen väsynyt rankan työpäivän (yksi työkaveri sairastui kesken päivän ja toinen on lomalla, minkä takia ylipäänsä olin maanantaina töissä) ja eilisen ylivenähtäneen kotiinpaluumatkan jäljiltä. Se ei silti estä kirjoittamasta edes vähäistä vähää tänään, sillä mieli palaa halusta!

Torinoa yläkulmasta katsottuna.

Miksi vanhat autot ovat niin kauniita ja uudet kolhoja?

Torinolaisia tuoleja tai puistoa tuolirykelmineen.

Ensimmäisenä iltana Torinossa ilo letissä.
Olen ihan hulluna italialaisiin parvekkeisiin, ikkunoihin ja rappiokauniisiin seiniin!

Elokuvamuseossa ymmärsin, millaisen seinän haluan työhuoneeseen.
Venaria Realen puutarhaa.

Pikku otuksia. Unohdin jo, mitä nämä ovatkaan. Terveisin eläintieteen maisterinna.
Lauantaina huikea persoona Vera Vala näytti meille wau-maisemia.

Lähtöpäivänä rakastuin vielä ihan vain kadunvarren taloon.

Ja leikin romanttisen romaanin päähenkilöä. Tai ihan vain rinsessaa.
Ja löysin keskiaikaisen linnan.

Ja haistelin, suorastaan imppasin kukkia, joiden tuoksusta Vera minulle kertoi niin että niitä oli pakko päästä haistamaan kun tilaisuus tulvahti.

Ruuhkamaisemia. Ei pitäisi valitella. Että 6 tuntia meni tuommoisissa istumiseen!
Vesi valuu aina aina aina. Alas alas alas.

P. S. Olen lukenut pari kirjaa, joista sanon sanasen tai pari piakkoin. Sitten tulee vähän taukoa lukemispostauksiin, sillä olen kirjoituspalasina. Tahdon vain sitä. Ja kaiken kukkuraksi täytän tulevana lauantaina 16  vuotta. Hui! Olen jo unohtanut kuinka ihanaa on olla aina 16-vuotias ja samalla kamalaa. Olisi mukavaa joskus aikuistua mutta toisaalta parempi olla teini ja näyttää vielä siltä. Terveisin taas-finni-poskessa-vai-onko-tämä-toinen-pää-Mary

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Lukot auki lukossa

Syke on liian korkea. Kävin eilen potkimassa ja nyrkkeilemässä. Tuntui taas loistavalta purkaa turhat tunteet sisältä. Mutta nyt särkee ranteita, kädet vapisivat koko eilisillan. Haluan arki-illat ilman mitään, mutta kalenterini on tuhottoman täynnä. Vasta heinäkuussa siellä on tyhjempää. Joten ihana mennä huomenna pois neljäksi päiväksi laukussa vain aikaa. Kirjoja, lehtiöni, aikaa. Päätin sittenkin jättää läppiksen pois. Jos tekee mieli kirjoitella, on minulla kyllä vihkoni. Haluan nollata mielen. Ette usko, kuinka.

Oikein surisee kun kaikki pyörii. Huomaan liikkuvani jaksamiskyvyn rajoilla. Stressaan kaikesta, pienistä kommenteistakin, joita esimerkiksi töissä kuulee tai kadulla. Itkettää, kun väsyttää, mutta ei ole aikaa nukkua. Ei elämän pitäisi tällaista olla. Tahdon irti. Lähden irti. Lähden aamuvarhaisella jo. Ihanaa. Italiaa!

Kävin töissä tauolla jätskillä. Eurolla saa pallon italialaista. Ostin sitten kolme, uups!

Sitä paitsi tämä on oikeasti kirja-arvostelu eikä mitään ylimääräistä löpinää, jota tungen kai nykyään joka paikkaan. Jotkut kirjat vaativat tarinansa päästäkseen kertomaan omansa. Tarkoitan, että joidenkin kirjojen tie lukijansa käsiin on pitkä, harras, kimuranttikin. Ja joidenkin tarinoiden tie kirjaan on valtava. Huumaava. Sairas ja kalteva.

Voin suoralla täräytyksellä älähtää, että olen lukenut yhden kirjailijan kannalta kiinnostavimmista kirjoista. Se on taiten rakennettu, kielellisesti uskomaton ja heleä, vaikka aiheeltaan onkin rankka. Järkyttävä romaani ei ole, vaikka siinä ollaan vankina ja jatkuvien raiskausten uhrina, sillä valo ja toivo värittävät romaania enemmän kuin synkkyys ja pakko. Olen siinä mielessä siis lukenut paljon järkyttävämpiäkin kirjoja. Tämä on kaikessa kauheudessaan melkein lempeä!

Kyseessä on romaani nimeltä Room (Little Brown, 2010). Kirja on myös suomennettu ja kantaa nimeä Huone, mutta koska en ole käännöstä lukenut, voin keskittyä hehkuttamaan vain englanninkielistä lähtöteosta (ne, jotka ovat suomeksi lukeneet, voinevat valottaa myös käännöksen laatua?). Ostin kirjan vuodenvaihteessa New Yorkista, kannoin sitä mukanani Floridassa ja Bahamasaarilla asti, aloitin sen lukemisen jo ties kuinka monta viikkoa sitten, mutta hiivin loppuun jostakin syystä hitaasti.

Hyvä niin, sillä rakastuin tähän. Kerta kaikkiaan: olen mennyttä! Kirjan on kirjoittanut Emma Donoghue, jolta en ole aiemmin lukenut mitään. Aion kyllä tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa ehdottomasti ja pelkästään tämän Roomin perusteella.


5-vuotias Jack on syntynyt huoneessa. Pari vuotta ennen syntymää Old Nick -niminen mies on kaapannut Jackin tuolloin 19-vuotiaan äidin ja lukinnut tämän takapihalle rakentamaansa "kammioon". Romaani alkaa kyseisestä tyrmästä, jossa Jackin päivät ovat ihmeitä täynnä - äidin taas joskus harvoin niin synkkiä, että tämä makaa pää tyynyn alla eikä reagoi mihinkään.

Iltaisin Jack menee nukkumaan komeroon, sillä äiti ei tahdo, että Old Nick näkee Jackista vilaustakaan. Old Nick tulee huoneeseen yhdeksän maissa melkein joka ilta, "hoitaa hommansa", ärisee mm. elinkustannusten hinnoista ja äidin pyynnöistä saada tiettyjä elintarvikkeita ja vaatii nöyryyttä. Old Nick rankaisee äitiä (ja siinä sivussa Jackia, joka ei tietenkään ymmärrä olevansa rangaistuksen alainen) katkaisemalla sähkön ja lämmityksen, mikäli jokin ei mene mielen mukaan. 

Yhteensä seitsemän vuotta äiti on lukittuna. Jack on hänen koko elämänsä ja toisin päin, hengityksensä, ajatustensa kohde, melkeinpä raaja, jota ilman ei voi. Nyt kun Jack on viisivuotias, on aika karata ulkoavaruuteen, kuten Jack huoneen ulkopuolisen maailman kuvittelee. Karkaamistemppu onnistuu ja alkaa uusi elämä ensin sairaalassa, sitten Jackin isoäidin luona, lopulta turvakodissa. 

Juonesta en katso tarpeelliseksi kertoa enempää. Se on yksinkertainen mutta kantava. Kiinnostavinta romaanissa on kertojanäkökulma; koko tarinan kertoo ihana Jack. Kieli on aivan uskomattoman uskottavaa ja suorastaan suloista eikä Jackia voi olla rakastamatta:

I yawn so huge it nearly knocks me over. - - I ask if we can go back to sleep again and Ma says sure, but she's going to read the paper. I don't know why she wants to read the paper instead of being asleep with me. 

Jackin äiti on myöskin hyvin sympaattinen henkilöhahmo. Hän vaikuttaa täysipäiseltä ja itsevarmalta nuorelta naiselta, vaikka onkin ollut lukittuna liian kauan ja vaikka onkin Old Nickin armoilla. Äidin elämä muuttuu aivan yhtä radikaalisti kuin Jackinkin karkaamisen jälkeen, joten lukijaa ei päästetä loppuun saakka ilman rankkoja yllätyksiä.

Room on kaiken kaikkiaan hyvin toiveikas romaani, kiitos Jackin kertojanäänen. On valtavaa seurata, miten yhteen pieneen vajaan suljettu poika oppii elämään suuressa maailmassa, jonka hän huomaa olevan toistoa: taloja talojen perään, leikkipuistoja joka puolella jne. Jack on koko ajan hämmennyksen vallassa. Huoneessa kaikki on ollut käsitettävissä, ja vain televisio on ollut yhteys ulkomaailmaan. Nyt hän on ulkomaailmassa ja niin eksyksissä kuin vain kuvitella saattaa. 

Hän on yhä riippuvainen äidistään, äiti sen sijaan pystyy viimein hengittämään vapaammin ja tarvitsee välillä tilansa, mikä on vaikea selittää Jackille. Jackin aikakäsitys on hellyyttävä; hän odottaa välillä esimerkiksi äitiään tuhansia ja tuhansia vuosia. 

En voi olla kyllin ihailematta tätä romaania. Aivan hirvittävän taitavasti rakennetut henkilöhahmot, paikka, ajantaju, kieli - kaikki tekevät tästä mestarillisen teoksen. En voi kuin toivoa, että osaisin joku päivä hallita kaikki hyvän romaanin osa-alueet yhtä hyvin! Tämä loistaa siis hyllyssäni suosikkieni keskellä, ja tämän kaivan esiin, kun tarvitsen tukea kerronnallisiin ratkaisuihin omien tekstien äärellä, kuten esimerkiksi juuri näinä aikoina. Tosin nyt pidän Torinossa käynnin verran ikilaajaa lomaa kaikesta, mikä vaatii ajattelemista.

Linkitän nyt vain yhden blogiarvion tähän, sillä tuolla Kirjainten virran arviossa puututaan asiaan, joka häiritsi minuakin, mutta jonka unohdin sittemmin enkä enää pidä sitä pahana, nimittäin alun laahaavuutta, jonka olisi voinut tiivistää. 

Moikkistamoikka kaikille. Palaan maanantaina kuvioihin kuin myrsky, ellen jää Torinoon ja ota itseäni todellakin irti kaikesta. 

maanantai 6. toukokuuta 2013

Matkatuulen viemää

Mietin tässä päämääriä. Haaveilen lippujen ostosta samalla kun en kirjoita. En jaksa tänään, olen väsynyt töistä ja ratsastuksesta ja varhaisesta aamuherätyksestä ja siitä, että vaadin liikaa. Joten silmissäni siintävät matkalippujen kimarat. Odottaahan tietysti pitää vielä ne pari palkkapussillista, mutta siihen asti voinen unelmoida. Siis juttuhan on niin, että joulukuussa lähden. En vain tiedä vielä, mihin tarkalleen. 

Kuusi viikkoa on aikaa, jotenka ehtisin käydä parissakin paikassa. Liikaa en tahdo liikkua, sillä tarkoituksena on kirjoittaa päivittäin matkan aikana vähintään muutaman tunnin verran. Indonesia on tällä hetkellä ehkä houkuttavin vaihtoehto, mutta mietin myös vielä Perua, Argentiinaa ja Chileä. Lisäksi Papua Uusi-Guinea on pääni sisäisellä listalla. Sen lisäksi, että tarvitsen rauhaa matkallani, on minun pakko mennä suhteellisen huokeaan maahan. En nimittäin tienaa mansikoita. Yksin matkustaessa osaan pitää kukkaron nyörit tiukoilla, joten se mihin panostan nyt, on lentolippu, joka saa maksaa maksimissaan 1300 euroa.

Jos päädyn Indonesiaan, viivyn siellä 3 viikkoa ja loput 3 ystävän luona Australiassa, Melbournessa. Jos menen Etelä-Amerikkaan, viivyn yhdessä maassa koko ajan, sillä 6 viikkoa on lyhyt aika jos ajattelisi kiertomatkailua. Jos joku teistä lukijoista on jo käynyt joissakin noista maista ja suosittelee ehdottomasti jotakin kohdetta, otan ilomielin vastaan vinkkejä sekä suosituksia. 

Tarkoituksena on matkustaa yksin. Jotenka pitääkö minun pelätä Etelä-Amerikkaan ujuttautumista yksinäisenä naisena? Sain juuri viestin ystävältäni, jonka kaveripariskunta on lähtenyt muutama viikko sitten Peruun ja kadonnut. Poliisi etsii. Ei löydy. Ystävä sanoo: "Älä mene yksin." Toisaalta on maailma täynnä yksin matkustavia naisia. Eikä kaikille tapahdu mitään. Ja näemmä kaksinkin voi joutua vaaroihin.

Matkahaaveita maalaillessani olen miettinyt lempikaupunkeja. Vaikuttavimpia, joissa olen käynyt tai jos ei vaikuttavimpia, niin sellaisia, jotka tuoksuvat mieluisilta muistini nurkissa. Olisi mukava kuulla teidän lemppareitanne, joten haastan jokaisen lukijan kertomaan, mitkä ovat suosikkikaupunkeja ja miksi. Pientä aivo- ja kuvajumppaa tässä siis mutta en osaa yhtään numeroida näitä järjestykseen. München on kuitenkin selkeästi suosikkini joten se saa kunnian koreilla numero ykkösenä.

1. München - koska tämä kaupunki on kuumottava

Minä ja hippipyöräni Marienplatzilla toissa kesänä.
Helsinki, Moskova, Praha - nämä kaupungit tihkuvat lempivärejäni

Praha on keltainen kaupunki tai seepia, välillä siniharmaata.
Amsterdam, Barcelona, Salzburg - vehreyttä ja arkkitehtuuria palaville silmille

Peking, Gdansk, Venetsia, Verona - nämä ovat koristeellisia, runsaita kaupunkeja

"Julian seinää" Veronassa.

Hanoi, Porvoo, Key West - jokainen näistä kaupungeista on puhunut minulle
Hemingwayn työhuone Key Westissä.
Oxford, Joensuu, Istanbul - omituisia, ihania kaupunkeja
Pikkiriikkinen osa Haremia Istanbulissa.
Pariisi, Savonlinna, Tallinna, New York - järjestäytynyt kaaos asuu heissä
En muista koskaan olleeni yhtä rajun tuulen tuiverruksessa kuin New Yorkin kattojen yllä.
Bergen, Irkutsk, Siem Reap - olen hengästynyt jokaisessa näistä!

Tiedä häntä, mihin seuraavaksi sitten ihastuilen! Ehkä Torinoon ylihuomenna. Jätin listaltani pois sellaiset kaupungit, jotka eivät ole puhutelleet minua odotusten mukaisesti, kuten esimerkiksi Lontoo. Tai kaupungit, joista kyllä pidän, mutta jotka eivät ainakaan vielä ole sykähdyttäneet liikaa, kuten Madrid ja Berliini. Tai kaupungit, joita en täysin ymmärrä tai hahmota, kuten Asuncion.

Jännittävää tämä tämmöinen, kerta kaikkiaan. Tämähän on myös muuten yksi riitojemme aiheista. Minä kun en osaa säästää yhtään, vaan törsään kaikki rahani matkusteluun ja ajattelen aina, että elämä pitää elää nyt eikä huomenna (tosin olen aikuistunut sen verran, että olen hankkinut eläkevakuutuksen - ja on minulla parinkymmenen vuoden avioliitto pankinkin kanssa asunnon takia), kun taas herra R on vähän toisenlaista mieltä asioista. Sen takia kai lähden yksin vuoden lopussa. Työkuviot tietysti ovat myös este herra R:lle. Ja senkin takia matkustan kuin vesilaulu, että minulle matkustaminen on samaa kuin kirjoittaminen - välttämätön pahe ja pakko!

lauantai 4. toukokuuta 2013

Raitiovaunuhurjastelua ja pelkotiloja

Ihana lauantai ollut. Heräsin jo kahdeksalta, hypähdin lenkille ja olen saanut paljon aikaiseksi. Kaikkea muuta kuin kirjoittamista, tosin, vaikka sitä oli tarkoitus tehdä, mutta kuitenkin. Nyt parveke loistaa kukista (kyllä, minussa asuu hiipivä viherpeukalo, vaikka todennäköisesti kukkaparat rupsahtavat muutaman viikon sisällä - itse asiassa yksi niistä tipahti jo päälaelleen maahan, että se varmaan kuolla kupertaa jo huomenna).

Niin ja päivitin sentään Regina-blogini, ja tämä blogaaminenhan on mitä parhainta kirjoituspuuhastelua silloin, kun ei käsiksestä saa kiinni. Sen takia ehkä kirjoitan näitä kirja-arvioitakin nykyään. Tämä on loistavaa harjoitusta ja niin ihanan erilaista kirjoittamista kuin proosan tai lyriikan vääntäminen - ja herkullista keskustelua muiden kirjoja ahmivien kanssa. Kaiken lisäksi kirjakritiikkejä voi kirjoittaa etukäteen ja julkaista tiputellen, kun taas muutoin blogikirjoitteluni on päiväkirjamaista ja tilannesidonnaista.

Asiaan, siis. Olen onnentyttö. Taas osui kohdalle kirja, joka kuumottaa! Suosittelen:

"Anteeksi, kuka sinä olet?"
Siiri ei ymmärtänyt, mitä Irma tarkoitti, ja sanoi olevansa kuopiolainen kotisisarharjoittelija, läheistä sukua Napoleonille, mutta Irma ei nauranut ollenkaan, vaan tuli ahdistuneen näköiseksi ja kysyi, mihin häntä oltiin viemässä.
"Kotiin, Irma", Siiri sanoi ja tunsi tuskallisen selvästi omat huonorytmiset sydämenlyöntinsä. Hän alkoi hikoilla. Hädissään hän tarttui Irmaa lädestä ja yritti kuulostaa rauhalliselta. "Minä olen sinun ystäväsi Siiri Kettunen, ja minä vien sinut meidän omaan Ehtoolehtoomme."
"Tuonen lehto, öinen lehto", Irma vasatasi ja hänen silmiinsä palasi hymy. "Döden, döden, döden."

Aivan kuten Satu Taskisen Täydellinen paisti ja Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, myös Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa (Teos, 2013) sai minut hykertämään ja ahmimaan kirjan melkeinpä kertaistumalta. Kuolema Ehtoolehdossa on toista lukemaani "vanhusromaania", ruotsalaisen Jonassonin Satavuotiasta, syvällisempi mutta hauskuudessa molemmat vetävät yhtä pitkän korren. Uskoisin, että Kuolema Ehtoolehtossa voisi olla hyvinkin myyvä tapaus esimerkiksi täällä Saksassa, sillä se sisältää huumorin lisäksi rikoskirjallisuuden piirteitä, jotenka toivon, että sitä yritetään kaupata kansainvälisille markkinoille!

Miten nokkelasti Lindgren taiteileekaan vanhusten "kustannuksella" ja heidän hyväkseen! Kuolema Ehtoolehdossa on aivan mainio potku yhteiskunnan persuksiin; muistutus siitä, että hoitoalalla on ensinnäkin työntekijäpulaa ja myöskin siitä, että kaikki maksaa. Kuten vaivainen oven avaaminen, jos avain on unohtunut sen taakse, puhumattakaan taksin soittamisesta sitä tarvitsevalle tai ambulanssikyydistä, vaikka sitä ei tarvittaisi. Ylipäänsä päätöstenteosta toisten puolesta ilman että kysyttäisiin mielipiteitä tai pohdittaisiin ratkaisujen sopivuutta tilanteeseen.

Kuva: teos.fi

Ehtoolehto on vanhusten palvelutalo. Palvelua sieltä ei juuri saa, ei ainakaan ilmaiseksi tai ystävällisesti tarjoiltuna. Vanhukset odottavat kuolemaa ja pelkäävät "suljetulle osastolle" joutumista, missä dementoituneet (tai lääkkeillä höperöiksi huumatut) vanhukset makaavat sidottuina sängyissään ja missä vaipat vaihdetaan ehkä pari kertaa päivässä. 

Päähenkilö, ihana, sympaattinen, pelkästään rakastettava ja tukalissa tilanteissa pyörtyilevä Siiri sekä hänen paras ystävänsä Irma, ovat aivan hulvattomia (tuli silmiin kuva omasta rakkaasta ystävästäni Sintsasta ja minusta sitten "isoina"). Siiri rakastaa raitiovaunuajelua ja tekee sitä päivittäin joskus yksin, joskus Irman kanssa, ja aina löytyy jotakin, mitä ihmetellä. Kun Irma "höynäytetään" suljetun osaston vangiksi tuputtamalla hänelle mm. vääriä lääkkeitä, Siiri ahdistuu. Tapahtuu asioita, joista pitäisi valittaa, mutta jos valittaa, on vaarana joutua itsekin suljetun osaston uhriksi, ja välillä muistikin pettää, vaikka olisi tärkeää muistaa.

Onneksi mukana ovat myös entinen äidinkielen opettaja Anna-Liisa, josta tulee hyvä ystävä, vaikka Siiri ihmetteleekin, miten yli 90-vuotias voikaan enää hyviä ystäviä löytää. Toisaalta hän myös ymmärtää, että ysikymppisenä ei ole enää vara valita, vaan toimeen on tultava niiden kanssa, joita tarjolla on.

Lisäksi apuun täräyttää Helvetin enkeli; palvelutalo Ehtoolehdossa tapahtuu mm. epäilyttävä kokkipojan kuolema sekä muita pikkuisia rikoksia, mutta yksi enkeli auttaa vanhuksia ja seisoo heidän puolellaan, olkoonkin, että rikoksia silti tapahtuu. 

Kuolema Ehtoolehdossa on ihana, ihana romaani. Minua nauratti tätä lukiessa, ja vaikka kyseessä on vanhustenhoidon epäkohtien esiinnostaminen (loistavan, ironisen otteen avulla), on teos kauttaaltaan hyvin, hyvin viihdyttävä sekä samalla suloinen, piikikäs, lempeä ja tietyllä tavalla kova. Haluan ehdottomasti, että tämä romaani pokaa jonkin palkinnon, sillä tämä on kunniansa ja huomionsa ansainnut!

Olen onnenmyyrä; viime aikoina en ole lukenut yhtään epämiellyttävää kirjaa. Kuolema Ehtoolehdossa nousee kuitenkin ehkä kärkeen, jos vertailla pitäisi. Se on kielellisesti ja rakenteellisesti niin täydellinen, että tästä taisi tulla nyt silkka hehkutusarvio. En voi olla vertaamatta Satu Taskista ja Minna Lindgreniä toisiinsa. Molempien takia olen sulaa vahaa ja tahtoisin osata yhtä hyvin ironian taidon. En osaa, mutta ehkä jonakin päivänä. Pitää vain lukea lisää tällaisia hersyviä, hykerryttäviä teoksia. Kustannusosakeyhtiö Teoksella on tallissaan aika verrattomia kynäsankareita, jotenka en voi potea edes katkeruutta siitä, etten itse ole Teoksen tallissa (vaikka olen jo vuosia tahtonut sinne ja yhä tahtoisin), vaan olen vilpittömän kiitollinen siitä, että suomalainen satiirimainen kirjallisuus kukoistaa. Onnea siitä!

P. S. Tämän ovat lukeneet myös Kirsi, Amma, Annika sekä monet muut. Olen muutes varmaan tosi häpeällinen kirjablogistin alku, sillä en vain kerta kaikkiaan jaksa googletella kaikkia kirja-arvioita tänne. Laiskalla on varmaan kova kohtalo, mutta rajat vain naksuvat vastaan, kun pitäisi ehtiä kaikenlaista muutakin puuhastelemaan. Anteeksi siitä kanssabloggaajat!