torstai 30. toukokuuta 2013

Kaikki maailman rakkaus yksien kansien välissä

Olen sanaton ja epätoivoinen. En voi enää kirjoittaa, en vähään aikaan, sillä joku on kirjoittanut sellaisen romaanin, joka lähentelee täydellistä ellei ole sitä (sillä en löydä siitä pienintäkään virhevetoa!) ja jonka olisin tahtonut kirjoittaa itse. Tai oikeastaan tämä on romaani, joka on kirjoitettu pelkästään minulle. Anteeksi nyt vain, mutta minun on tämä omittava. Olen kuumissani ja kylmissäni, turpea, mykkä. Jumalankevät. Olen syntynyt tässä uudelleen ja kuollut, kirjailija minussa on kuolemaan päin, sillä tällaisen seisahduksen jälkeen on hankala kirjoittaa mitään, mikä olisi hyvää tekstiä. Voisin olla asiasta vihainen, katkera, mutta en ole. Olen kiitollinen, vaikka pahinta on, että

tässä kyseisessä romaanissa on sellainen kertojaratkaisu ja tärkeä henkilöhahmo, joka muistuttaa tekeillä olevan romaanini keskeistä henkilöhahmoa aivan liikaa, jotenka joudun tekemään joitakin suuria, katalia muutoksia omaan tekstiini, jotta en vahingossakaan jäljentäisi; jotta vahingossakaan minua ei syytettäisi matkimisesta tai plagioinnista tai keinottelusta; jotta en yhtään yrittäisi tavoitella tällaisia tähtiä kirjataivaalta, joka kädessäni yhä viipyy, vaikka kukapa meistä ei tahtoisi yltää tähtiin.

Tämä on suurteos. Mestariteos. Ikuinen kaivo. Ehtymätön, loputon ja silti liian nopeasti loppuva suo; tämä on niitty, laakso, vuorieni huippu, tämä on jokapäiväinen leipäni, ollut ainakin tässä parin viikon verran.

Kuva: teos.fi
Miksi me emme mene juhlimaan? Tämä vapaus on pelkkää huutoa. - - Mistä voi tietää oikeat sanat, mistä oikean järjestyksen? Mistä voi tietää rytmin? Mistä oikean mitan?

Toisaalta mielelläni tulisin verratuksi tähän, jos pian taas kykenen kirjoittamaan jotakin valmista, viimeistelemään neljännen romaanini, muuttamaan sen tämän suunnasta pois. Tämä, mistä puhun, on jotakin niin kaunista, että minulta lähtee taju. Olen hitaasti, jotta kirja ei loppuisi ihan heti, lukenut Riikka Pelon uutuusromaania Jokapäiväinen elämämme (Teos, 2013). Tekee mieli itkeä. Niin loistava, niin vetävä, niin puhutteleva, niin runsas tämä romaani on. Tämä menee ihohuokosista sisään, kiertää pintaverisuonissa, sukeltaa syvälle, syvälle, käy kohdussa asti, saa voimaan pahoin ja uskomaan ja pyytämään ja palamaan, saa epätoivoon mutta nauttimaan; pakottaa, pakottaa asentoihin, joihin en taivu. Joihin en pysty. Joista harva hengissä selviää.

En tiedä, miten sanoa tästä suurteoksesta mitään, jotta olisin oikeudenmukainen ja valpas ja jotta en veisi siitä sävyjä. En tiedä, miten ylistää tätä kuulostamatta teennäiseltä tai hullulta. En tiedä, miten päin enää olla, sillä tämä romaani on nyt hetkauttanut oman kirjailijaelämäni päälaelleen kotvaksi. En vain voi kirjoittaa. En, sillä pelkään, etten pysty läheskään samankaltaiseen suoritukseen, ja se lyö minut lukkoon, ja toisaalta samalla hehkun yhä, rakastan rajuja lukukokemuksia, rajuja mutta helliä, rakastan kieltä, kieli syö minua, kieli syö minut! 

Elämä vai kuolema, kumpi on voimakkaampi, sano minulle se, hyvä ihminen.

Voi jumalattaret! Voi vuorien kaiku! Voi Marguerite Duras, joka on kirjallinen äitihahmoni, jumalattarien jumalatar, olet kuolemasi jälkeen synnyttänyt tyttären! Tytär on kuulas, rivakka, kaunista kieltä sormistaan valuttava Riikka Pelo, ja minä vapisen. Olen lukenut Pelolta hänen esikoisromaaninsa Taivaankantaja sen julkaisuvuonna 2006. Muistan lukukokemuksen olleen uusi, pelottavan varma. Mutta nyt. Nyt on vain hiljaisuus jäljellä. Sen verran tämä kohisee vieläkin korvissa.

Tässä on sellainen romaani, jota ei voi jättää välistä, mikäli pitää Moskovasta, Tsekeistä, Berliinistä ja Pariisista, tai mikäli Siperia kiehtoo, mikäli historianhavina, sodan haavoittamat vuodet ja välit, Stalin ja führer, mikäli rakastaa runoja ja rakkaustarinoita, elämää, elämää, jokaista päivää; mikäli pelkää, pelkää että menettää, mikäli katuu tai ei arvosta - tämä kirja on pakko lukea.

Marina kuuli Aljan naurun edelleen. Outo ilo, teeskennelty loisto. Niin hän oli ajatellut silloin. Mutta tyttären nauru kulki edelleen hänen tunnottomalla ihollaan, oli kulkenut päiviä, vaan sekään ei pelastanut häntä tältä maailmalta. 

Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisen runoilijataren Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna Efron, eli Aljan, elämästä (tietysti fiktiivisesti). Eletään maailmansotien välistä aikaa. Eletään tsekkiläiskylässä keskellä Eurooppaa mutta samalla "ei mitään", eletään Moskovassa ja datsalla, lopussa virutaan työleirillä tai köyhissä oloissa vieraassa kaupungissa, lopussa alkaa kaikki vaikka loppuu. 

Romaanissa tärkein ääni annetaan tyttärelle, joka kertoo elämästään äidin mahdin alla välillä minäkertojana, välillä äitiä ulkopuolisesti tarkkaillen. Kerrontaratkaisut ovat taidokkaita ja vaihtelevuudessaan happea antavia, onhan tässä kuitenkin päähenkilönä äiti, joka vie kaiken hapen. Äiti, joka sitoo ihmiset ympärillään tiukkaan otteeseensa. Katseensa alle. Sanoihinsa. Paksu, 526-sivuinen romaani, tarvitseekin tuollaista hyppelyä ajasta ja paikasta toiseen sekä kerronnallista huojuntaa, virtaa, soljuntaa.

Romaani näyttää, kuinka sidottuja äiti ja lapsi toisiinsa voivat olla ja kuitenkin samalla niin irrallaan; kuinka helppo on revetä irti. Kuinka äidin tahto ei ole lapsen; kuinka lapsi pyrkii miellyttämällä parantamaan äidistä vihan ja surun, yksinäisyyden. Marinasta maalautuu lukijan eteen kärttyisän, suorastaan hullun naisen kuva, mutta minä luin häntä välillä kyynelet silmissä. Minä niin olisin tahtonut käteni Marinalle ojentaa, kirjoittaa hänelle kuolleen lapsen tarinan, kaipaukseen lopun sen jälkeen, kun Alja-tytär kyllästyy äitinsä vaatimuksiin kirjoittaa ja kirjoittaa kirjoittamasta päästyään. 

Marina rakastaa ja vihaa monia, eniten Serjozaa, lastensa isää. Marina loukkaa ja alistaa, Marina raatelee rakkaudellaan, jota ei ole mutta jonka voi kuvitella. Marina on kaikessa kylmyydessään yksi romaanin herkimmistä hahmoista, sillä ymmärrän häntä liiankin hyvin; sanat, sanat riittävät, eikä ilman sanoja voi. Tyttären kanssa hän on kuitenkin samalla viivalla. Tytärtä rakastaa myös, tytär on niin sopeutuvainen, niin miellyttävä, tytär rakastaa, rakastaa, pelkää, katoaa.

Alja ajautuu Neuvostoliiton poliittisiin kynsiin ja pyörteisiin isänsä jalan jäljissä; he palvelevat Stalinin valtakuntaa urkkijoiden ja tiedustelijoiden roolissa. He salaavat tämän Marinalta, jolle vain runot merkitsevät, vain sanat ja niiden voima: "Jos kirjoitat, älä siksi että sinua rakastettaisiin, vaan siksi että pysyisit itse hengissä, sillä sanat ovat ihmisen tekoja voimakkaampia." Sanoilla hän elää, sanoista, sanoilla syöttää tytärtään ja myöhemmin syntyvää poikaansa, yrittää elvyttää kuolleen tyttären; sanat hän hankkisi kivunkin kanssa kilpaa, jos muuta ei olisi nieltäväksi. Sanoista antaisi kaiken, tämä nainen, tämä sieluton, itsekäs ihminen:

Lumppuakka saisi ottaa mukaan kaiken mitä haluaisi kun palaisi, viedä kärryillään hänen elämänsä, hän voisi antaa pois kaiken, haluaisi sittenkin vain runon vaihtokauppana, yhden kuolemattoman runon, vaikka olisi koditon lopun ikäänsä. 

Niin paljon minä Jokapäiväistä elämäämme arvostan, että se on lukkiutunut jonnekin sydänlihakseen. Olen uupunut luku-urakan jäljiltä, yhtä uupunut kuin Alja kidutuskopissa, minä tunnen iskut, kaikuu; tunnen ikävän, epätoivon; tunnen kaiken mitä maailmassa on ja ei ole tapana tuntea, mutta tunnen sanojen voimalla, sanojen kautta. Pelo on kirjoittanut romaanin, joka ei kulu eikä lähde. Siihen on palattava uusiksi. Se on aikaa kaukana täältä. Se on pullotettua, varastoitua aikaa, jolla ei ole mitään merkitystä, mutta samalla kaikki. 

Tämä on hienon hieno, kestävä romaani. Tulen lukemaan tämän varmaan yhtä usein kuin luen Durasia, aina uudelleen ja uudelleen, yhtä usein kuin toistan Anna Kareninaa, yhtä usein kuin Nabokovia, elämää, runoa, yhtä usein kuin kaikkia suosikkejani, sivelen heidän tuotantoaan kirjahyllystäni, ihailen kuin kuvia rakkauden kohteista. Tämä on todellinen viha-rakkausromaani, jossa käsitellään ihmisten välistä suhderykelmää sekä politiikan käärmettä, joka luikertaa tuolla sydänten takana joutomailla, käskee meitä, kyykyttää, nostattaa meidät toisiamme vastaan. En voi analysoida tätä romaania syvemmin, en edes yritä mennä pinnan alle ja pohtia syitä tai seurauksia, sillä kukaan, kukaan ei voi tulla ottamaan tätä lukukokemusta minulta pois. Aivan kuin Alja-tytöltä ei kukaan voi ottaa sitä pois, kuinka paljon hän on rakastanut.

Yhdellä sanalla: suosittelen!

P. S. Tästä on tullut lehtikritiikkejä ja muun muassa tämä Jaanan tutustumisen arvoinen arvostelu. Täällä olisi myös Kansanuutisten juttua Pelon romaanista.

Niin ja kiitos Teokselle arvostelukappaleesta. Tulen ostamaan tätä romaania kyllä lahjaksi myös kaupoista!

23 kommenttia:

  1. Kiitos Helmi-Maaria, tämä oli huippu! Muuta en nyt osaa sanoa.

    Yksi pikku juttu tosin, Pelon esikosikirja on Taivaankantaja ei Vedenaliset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uups! Niin onkin :D Pitääkin muuttaa erehdys! Näköjään Peurakin on niin vaikuttava, että sekoitan kirjailijoiden kirjoja!

      Poista
  2. Olet todella vaikuttunut...Sait minut tilaamaan kirjan.

    Marina on selvästi kuningatarmehiläisten rotua...ja Janne-Vibeke Holstin kirjassa Mitä he toisilleen tekivät, näitä riittää neljässä sukupolvessa.

    Mikä sattuma, että ajoimme Salzburgiin osin Tsekin serpetiiniteitä ja näimme maantien varrella niitä melkein alastomia tyttöjä, jotka...

    Tosi vaikuttavan romaanin jälkeen on takuulla vaikea kirjoittaa vähään aikaan. Minunkin on sellaisen jälkeen vaikea tarttua uuteen kirjaan...Kätilön jälkeen meni tovi ennen kuin mikään tuntui miltään.

    Kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että tilasit!

      Ja niinpä...viimeistelen parasta aikaa novellia näistä naisparoista maantienvarsilta, ihmiskaupasta, mutta viimeistelyt jäävät muutamaksi päiväksi viimeistelemättä...siksi, kunnes pystyn taas kirjoittamaan. Onneksi vanhemmat ovat tulossa kylään, saa välimatkaa ja aikaa ja eri ajatuksia elämään kuin kirjoja ja kirjoittamista!

      Poista
    2. Ai, tiesit siitä. Minulle tämä on ollut jonkinlainen aukko tiedoissani, mutta kun kerroin näkemästämme ystävälleni, joka tietää 'kaikista maista kaiken', sain aiheesta oikein luennon. Ongelma kuulemma Tsekille, sillä naiset/tytöt usein Romanian romaneja, Valko-venäjältä etc. Tsekki sinänsä on nouseva valtio, joten ihmettelinkin R:lle, että miksi näiden naisten näin täytyy ansaita elantonsa...

      Poista
    3. Käsittääkseni suurin osa, elleivät peräti kaikki näistä naisparoista, ovat ihmiskaupan uhreja, eivätkä seiso teiden varsilla omasta tahdosta :(

      Poista
    4. Tiedän, tiedän...nyt.

      Mikä kirja! Sain kuumeen...luin kuin kuumeessa ja nyt palan.

      Poista
  3. Johan jysähti! Minä laitoin tämän kirjastovaraukseen, mutta teos tuntuu sellaiselta, että sille on raivattava tilaa. Aikaa. Keskikesällä aloitan...

    VastaaPoista
  4. Tämä meni nyt kyllä lukulistalle, että hujahti!

    VastaaPoista
  5. Pakkohan se on laittaa kesäkirjojeni listaan. joka alkaa olla niin pitkä, että missähän välissä minä nämä kaikki luen? Tai luenhan minä, mutta missä välissä ehdin tehdä sen muun suomikivan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh...siihen en tiedä ratkaisua, mutta mukavaa, jos aiot tämän lukea!

      Poista
  6. Olipas hehkutusta... :) Pakkohan tuo nyt on lukea... :)

    VastaaPoista
  7. Sait vakuutetuksi, että tuo pitää ehdottomasti lukea!

    VastaaPoista
  8. Kiitos ylistyspulpahtelusta :-) Lukulistalle sujahtaa täälläkin!

    VastaaPoista
  9. Hui, mikä arvio! Varausjonoon menin minäkin :)

    VastaaPoista