keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Naiset - sekametelisoppaa?

Kirjoitan aika usein tai ehkä ainoastaan naisista romaaneissani ja novelleissani. Jotenka on mielenkiintoista lukea kaikenmoista, mikä liittyy naisiin tai naiseuteen - myös miesten näkökulmasta. 

Kiinnostuin Joonas Konstigin Totuus naisista -romaanista (Gummerus, 2013) puhtaasti blogiarvioiden perusteella. Sain Gummerukselta arvostelukappaleen, kiitos, jotenka sujautin itseni romaanin maailmaan melko pian kirjan saapumisen jälkeen (tai no, ajantajuni on kireä, ehkä siitä on jo hieman aikaa kun kirjan sain, mutta aika lentää tehosiivillä kuten naisetkin tekevät) toiveissani vihdoinkin ymmärtää asianlaitoja meistä munasarjoja kantavista rakennelmista.

Kuva: Gummerus
Odotin paljon, mikä ehkä aiheutti laimeahkon lukukokemuksen. Odotin toisin sanottuna liikoja, lähes täydellisyyttä, eikä olisi kyllä pitänyt odottaa yhtään mitään jotta en olisi pettynyt. Kirja on nopea lukea ja varsin mutkaton, mutta mitään muuta kuin (paikoin ärsyttävää) viihdykettä se ei minulle valitettavasti tarjonnut.

No, nyt liioittelen. Kyllä minä tämän sentään luin ja vieläpä tahdoin lukea eteenpäin. Jätän usein sellaisia kirjoja kesken, joita en yhtään jaksa, tai pöydälle lojumaan lukeakseni joskus hamassa tulevaisuudessa loppuun. Että kyllä tämä minut sen verran koukutti; oli jatkettava ja tiedettävä, miten kaikille käy.

Takakannen mukaan kyseessä on romaani riippuvuudesta ja isän pahimmista peloista. Isän pahimmat pelot tulevat kyllä esille, samoin riippuvuus miehiin ja rakkauteen ja huomioiduksi tulemiseen ihan kuolemaksi asti, mutta mitenkään syvälle en tämän romaanin myötä päässyt. Luulenpa, etten ole oikea kohderyhmä. Luulenpa, että tässä olisi hyvä romaani isille. Ja nuorille tyttärille. Suosittelisin tätä, jos vielä olisin äikänmaikka (niisk, yhä ikävöin työtäni!), ysiluokkalaisille oppilaille (vinks vins äikänmaikkakaverit!).


Joskus ajattelen, että naiset ovat vuoria tai jyrkkiä rinteitä, reheviä polkuja.

Totuus naisista yrittää kai kertoa totuuksia naisista, mutta totta puhuen en tiedä, mitä tällä yritetään loppujen lopuksi ajaa takaa. Sitäkö, että nainen on vietävissä mutta puree takaisin, jos häntä viettelyksien ja viemisen aikana häpäistään? Sitäkö, että nainen on nainen eikä muuksi muutu olipa sitten teini- taikka keski-ikäinen? Vaiko sitä, että naisissa on herkät ja kovat puolensa, ja että nainen on niin monimutkainen sekä vaikeasti ymmärrettävä olento, että vaikka hän olisikin selkeä, ei hän loppujen lopuksi ole yhtään mitään muuta kuin vaikea ja apua. 

Yritin ymmärtää, että mitä. Miksi tämä on iskenyt niin moneen muuhun lukijaan täysillä? Yritin ehkä liikaa rivien välistä lukea, sillä en lopulta ymmärrä sanomaa. Tunnen itseni yksinkertaiseksi ja tyhmäksi - ja jos tunnen itseni jonkin kirjan luettuani typeräksi, ärsyynnyn enkä pidä.

Olen lukenut nyt totuuksia naisista, mutta en tiedä, mitä ne totuudet ovat. Kenties sitä, että ei meistä naisista ota selkoa? Että meitä pitää suojella? Että olemme hauraita ja tyyniä, mutta yhtä aikaa kovia ja myrskyjä? En siis toisin sanottuna näe tästä peilistä ja totuuden torvesta mitään, mikä muistuttaisi itseäni omasta naiseudestani (joka tosin taitaa olla monimutkaisempi kuin kirjan lataama kuva naiseudesta), ja muutenkin romaanin parrasvaloissa esiintyvät naiset ovat hiukkaisen epäuskottavia. Tai ehkä uskottavia, kyllä, mutta eivät sellaisia, että olisin kenestäkään pitänyt. 

Tai että miehet ovat istuimia puutarhassa, joka on nainen.
Päähenkilö on Tapani, reilu viisikymppinen, menestyvä liikemies, jolle perhe, juuret, perinteet ja työ ovat kaikki kaikessa. Hänellä on kaksi tytärtä ja vaimo. Toinen tyttäristä, Ronja, opiskelee yliopistossa ja on melko äärimmäinen mielipiteissään. Roosa taas on lukioikäinen, mutta ei minusta yhtään uskottava lukiolainen, vaan pikemminkin yhdeksäsluokkalainen, joka menettää sydämensä Mico-nimiselle naistennielijäpojalle. Minkä ympärille koko romaanin jännite oikeastaan tiivistyy, ja minkä takia ajattelin melko useassa vaiheessa lukevani pikemminkin nuortenkirjaa kuin aikuisille suunnattua romaania.

Vaimo Tiina tyrkkii Tapania tyttöjen ääreltä pois silloin, kun heillä on sydänsuruja, sillä mistä Tapani mitään ymmärtäisi. Uusi pomo kärsii syövästä, ja Tapani tuntuu aliarvostetulta vähän kaikissa ihmissuhteissaan. Hän on kuitenkin ainoa henkilö, josta tässä romaanissa pidin. Kunnon mies, jota kukaan ei ymmärrä, ja joka pukeutuu korrektisti, ja jolle esimerkiksi kravatit ja kankaan oikea laatu ovat tärkeitä. Isä, joka mittailee tyttäriään ja tunteitaan ja muistelee lapsiaan pienenä ja huomaa vaimostaan uusia puolia.

Tapani joutuu sekä pelkäämään nuorimman tyttärensä puolesta, että tuntemaan ahdistusta ja vihaa, kostonhimoa. Hän pohdiskelee kaiken keskellä naiseutta eikä taida saada itsekään ajatustensa punaisesta langasta kiinni: 

"Naiset ne valitsivat miehen. Niillä oli valta valita sellaisia miehiä kuin haluavat. Joten ne saivat juuri sellaisen miehen kuin ansaitsivat. Ja koska ne synnyttivät poikalapset, tulevat miehet, näistä pojista kasvoi juuri sellaisia samanlaisia miehiä kuin naiset olivat halunneet. Halusivat. Ne väittivät haluavansa kilttejä kunnon miehiä, mutta eivät ne harrastaneet niiden kanssa biologian luokan - "

Jotta ei menisi nurisemiseksi, on pakko kehaistakin. Konstigia ei turhaan hehkutella taitavaksi kielenkäyttäjäksi, sillä sitä hän on, todella. Hän kirjoittaa helppoa mutta nasevaa kieltä eikä jätä dialogitaidoillaan kylmäksi. Päinvastoin; ihastelin toimivaa kerronnan poljentoa ja rytmiä, uskottavuutta.

Tämänkertaisen laimean lukukokemuksen syynä lienee yksinkertaisesti se, että olen aivan väärä ihminen lukemaan tällaisen romaanin. Uskoisin, että monet muut naislukijat syttyvät tälle, kuten ovatkin syttyneet pikaisen googlettamisen perusteella (suosittelen lukemaan muitakin arvioita, kuten vaikkapa tämän Suketuksen kirjoittaman), ja toivon tietysti, että itse sytyn Konstigin varhaisemmalle tuotannolle, sillä ainakin tykkään lukea hänen blogiaan silloin tällöin.

2 kommenttia:

  1. Totuus naisista? ... Luulen, etten kommentoi tätä aihetta mitenkään ja pysyttelen diplomaattisesti hiljaa... ;-)

    VastaaPoista
  2. Mielestäni kukaan ei tidä totuutta kaikista naisista, tarinoita on miljoonia ellei miljardeja.

    Romaanin nimi ällöttää minua, vaikka en ole lukenut.
    Kivaa viikon jatkoa, Helmi-Maaria.<33333

    VastaaPoista