sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Sulttaanin syleilyyn

Tulipas oiva tilaisuus lätkäistä tänne Istanbulin matkakuvia maaliskuulta. Kävin siellä nimittäin Topkapi-palatsissa, missä kaikista silmiinpistävintä ja viehättävintä, jollakin tapaa välttämätöntä, oli Haarem. Haaremiin piti pulittaa erillinen pääsymaksu, mutta oli se sen arvoista. 

Matkakuva haaremin siimeksestä.
Kiinnostuin kovasti koko asiasta, kuten sulttaaneista ja naisista, jotka haaremissa vuotensa viettivät. Eräs täkäläinen ystäväni tuikkasi sitten asiasta riivittyäni käteeni Peter Prangen romaanin nimeltä Der letzte Harem (Droemer/Knaur, 2008). Sitä ei ole suomennettu (hahaa, arvatkaa heräsikö into suomentaa teos, sillä haaveilen vähän käännöshommista!) mutta uskoisin sen myyvän paljonkin, jos se jonakin päivänä (ehkä minun kädestäni!?) suomennetaan. Se nimittäin on viihdyttävä, vetävä ja juonivetoinen.

Yksityiskohtia haaremin sisältä.
TOSIN en itse lämmennyt romaanille aivan liikaa. Se on makuuni liian höttöinen, välillä vähän lapsellinen ja yliampuva, ja paikoin ennalta-arvattava. Voisin kuitenkin kuvitella, että he, jotka pitävät viihdyttävistä, paksuista rakkauskertomuksista, missä on myös historiallista faktaa ja herkuttelua, voisivat nauttia tämän romaanin annista. Ehkä sellaiset, jotka ovat syttyneet Pancolin teoksista, innostuisivat varsinkin, tosin Prangen romaani ei rönsyile valtavasti, kuten Pancolin tekevät (tai no, vain yhteen niistä olen tutustunut, joten pidänpä leipäläppäni supussa). 

Kuva: amazon.de
Romaanissa eletään 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun aikoja. Sulttaani Abdülhamit on vallassa ja elämä haaremin sisällä tuntuu suorastaan ylelliseltä verrattuna palatsin aitojen ulkopuolella tapahtuviin levottomuuksiin. Ystävykset Fatima ja Elisa päätyvät haaremiin pikkutyttöinä, mikä on oikeastaan onni, sillä heidän perheensä surmataan, ja muutenkin he tulevat köyhistä oloista.

Der letzte Haremissa keskitytään Fatiman ja Elisan elämään ensin haaremissa ja vallankaappauksen jälkeen sen ulkopuolella. Ystävättäret ovat luvanneet pysyä ikuisesti yhdessä, mutta mitään ei saisi kai vannoa, sillä kohtalon julma käsi voi puuttua peliin.

Romaanin mielenkiintoisin vaihe on haaremivaihe. Siellä pelataan likaistakin peliä, jotta päästäisiin sulttaanin suosikeiksi. Ystävyksistä Fatima on korostetun kaunis ja hehkeä, Elisa sen sijaan mitäänsanomattoman näköinen mutta lempeä, avarasydäminen ja kaunisääninen. Fatima nousee miltei suosikiksi, mikä tietää myös Elisalle korkeampaa asemaa sulttaanin siipien alla.

Romaanissa mässäillään petoksilla, todella, sekä naisten kohtaloilla. Välillä kävi jopa puuduttamaan jatkuvat juonenkäänteet, ja tämä yli 500-sivuinen järkäle olisi voinut olla parisataa sivua tiiviimpi, jotta mielenkiintoni olisi pysynyt herpaantumattomana koko ajan. Lopussa kiitos seisoo ja onni pihisee, samoin kuin oikeudenmukaisuus. Luin tämän vauhdikkaasti ja mielenkiintoani ruokki taannoinen Istanbulin matka. Osasin sijoittaa tapahtumat näkemiini paikkoihin, mikä oli tätä romaania lukiessa suorastaan suurenmoista! Lisäksi oli tarpeellista tutustua vähän lähemmin myös Turkin historiaan, mistä suuri kiitos kirjailijalle ja taustatyölle.

Luulenpa, että jos oikein innostun, koetan kalastella joltakin suomalaiselta kustannustalolta käännöstyötä tämän suhteen. Pitää ensin tehdä näytekäännös ja koputella ovia. Nimittäin kuten ehkä viikon aiempien postausen perusteella voitte havaita, elämäni on räjähdellyt ja muuttunut yhtäkkiä. En sano miten, en voi, en vielä. Mutta päätöksiä on jo tehty, ja lisää niitä tullaan tekemään.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Lyhyestä virsi kaunis

Viikonloppu rakeen jälkeen, tänään kun sitä tippui niskaan oikein kunnolla. Mutta vilisee tuo arskakin tuolla, ei tarvitse toppatakissa kulkea. Olen väsynyt valvomisesta. Tekisi mieli juosta joenrantaa alas, alas, alas, mutta jalat eivät kanna. 

Tänään on tullut uusin Regina-lehti kauppoihin. Sieltä löytyy oma novellini nimeltä Mitä jäljelle jää, mutta voi hirveä hirvitys sentään; se on editoitu niin, että se vilisee kirjoitusvirheitä! Onpa kamalaa. Älkää nyt vain luulko, että virheet olisivat omiani, eivät nimittäin ole. En ikinä kirjoittaisi juhannustansseja isolla J:llä, kuten editoija on tehnyt taikka laittaisi ajatusviivaa sellaiseen repliikkiin, joka ei oikeastaan ole repliikki, vaan oma kerronnallinen ratkaisuni kirjoittaa ilman viivoja, ja pilkutukseenkin editoija on puuttunut niin, että on poistanut pilkkuja sieltä, minne ne kieliopillisesti ja eritoten rytmillisesti ehdottomasti kuuluvat. 

Mutta muuten olen tyytyväinen. Novelli on oikein kuvitettu, mistä olen ilahtunut! Lisäksi kolumnini on ihan jees ja kirja-arvostelu Katja Ketun Piippuhyllystäkin siellä on omaa käsialaani (täällä blogissa oleva arvio on aivan eri, mutta tietysti arvotukseltaan sama). Jotenka voin melkein sanoa olevani lehden teossa mukana.

Kuva: reginalehti.fi - Riikka Ala-Harja on yksi suosikkini, joten luen kohta haastattelunkin.
Sieltä löytyy myös SusuPetalin novelli. En vielä ehtinyt lukea sitä, sillä tulin juuri töistä, mutta koska nyt täytyy jäähtyä töiden jälkeen ja kerätä voimia tyhjään, kammottavaan iltaan, voisinkin kertoa vähän SusuPetalin kirjasta Pellen muotokuvia, jonka voitin hänen blogiarvonnastaan omakseni. 

Lukemisesta taitaa olla jo pari viikkoa, joten muistikuvani ovat hieman hataria - tällä hetkellä kun kaikki elämässäni on! - mutta kyseessä on pieniä tarinoita vilisevä "pakkaus", jossa liikutaan kaupunkiympäristössä ja ennen kaikkea mielen kiemuroissa.

Monet tarinoista pulahtavat masentuneen mielen säikeisiin, ja välillä tämä mielenterveydellä soutelu käy raskaaksi, vähän liian ylikorostetuksi, sellaiseksi, että yritetään olla yltiöpäisen sarkastisia, mutta jotenkin välillä mennään yli. Hienosti tarinoissa kuitenkin otetaan kantaa mielenterveyshoitoon. Kaikista hienoiten niissä kuvataan hetkiä, tuntemuksia, kohtaamisia. Tarinoissa oivalletaan tai tarkkaillaan. Ollaan ulkopuolisia mutta samalla jotenkin mukana. Lemppareiksini nousevat Shanghai, Kaipaan Gunvaldia ja Viha.

Kuva: susupetal
Tarinat ovat tunnelmaltaan synkkiä, alistuneita. Sarkastisia, piikitteleviä, luopuneita. Nimi Pellen muotokuva sopii sekä nimikkotarinaan että koko kokoelmaan kaikkine syvämerkityksineen. Tätä lukiessa tuli mieleen Katri Tapolan kirjoittama pikkuruisten tekstien kirja Ihmetyksiä (Tammi, 2006). Tunnelmiltaan teokset ovat aivan erilaisia, mutta jotenkin niistä löytyy samankaltaista ihmetystä.

Haluan nyt syödä, mutta en pysty. Syön ajatuksia. Syön aikaa, joka laukkaa lähemmäs. Haluaisin jutella sisaren kanssa. Haluaisin halata ystävääni, joka ei katso enää kohti. Haluaisin mennä mieleni mukaan, mutta en voi, sillä minut on vangittu tilanteisiin, joista kirjoitan itseni ulos.

Luppeaa, välitöntä viikonloppua jokaiseen sydämeen!

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

My Heart, My Life

Pakko kirjoittaa nyt jotakin. Olen alkanut kärsiä unettomuudesta. Tyypillistä ja hullua. Tiedättekö, rakkaat lukijat, että olen varmaan aina ollut ja tulen olemaan näin. Epätasapainoinen nimittäin. Jos olisitte äitini, sisareni tai paras ystäväni, tietäisitte (ellette ole saanut sitä vaikutelmaa jo muutenkin) että sisälläni asuu vuoristorata tai päässäni, ja että siellä kyydissä istun, itseni sisällä, menen ylös ja alas ja tunnen liikaa jokaista tunnetta, ja joskus ovat siivet maassa ja joskus ne ovat ilmassa

ja nyt ne ovat ilmassa, enkä pysty. 

Olemaan. Kiemurtelen. 

Pitää tehdä ratkaisuja ja päätöksiä, tai ei pidä mutta haluan. Onneksi kaikki ympärillä tuntuvat sanovan, että oman sydämen seuraaminen on aina oikein. Mietin tuossa, että eikö se ole muka itsekästä, mutta minkä sille voi, jos se tulee kohta ulos rinnasta, en halua kuollakaan näihin tunteisiin, haluan ottaa niistä kiinni ja eläytyä. 

Haluaisin yhtä tyyneksi kuin pilvimeri vuosi sitten Dolomiiteilla.
Ehkä siksi minun on pakko kirjoittaa, ehkä siksi minusta tulee romaaneja ja runoja ulos niin kovin, että kuolisin sydänkohtaukseen jos en.

Ostin sitä paitsi eilen taas lennot Suomeen syyskuuksi. Tulen taas yksin, olen kohta aika yksin muutenkin, olin jo vähällä ostaa lennot myös jonnekin kauas pois, sillä joulukuussa lähden. Pyörittelen nyt jopa mielessä ajatusta irtisanoutumisesta töistä niin että lähtisin pariksi kuukaudeksi pois, kuukauden sijaan ja ilmestyisin Suomessa takaisin. Rohkeaa ja pelokasta, olen epäinhimillinen.

Mutta jotta saisin jotain tolkkua, haluan kirjoittaa nyt asiaa, rakastanhan kirjojakin. 

Minun tuli pitimäni, piti siis ainakin, kirjoittaa arvio Joyce Carol Oatesin romaanista My Sister, My Love jo kotvanen sitten. Luin sen loppuun tuossa hiljattain, luin sitä kauan, sillä ostin sen e-kirjana (vertailun vuoksi Suomen hintoihin; pulitin tästä yli 700-sivuisesta tekeleestä about 8 euroa) ja jotenkin pääsin siihen sisään mutta sitten se tuntui loputtoman pitkältä, enkä aina jaksanut. Mutta sitten innostuin taas. 

Tai nämä vuoristojärvet. Lähden sunnuntaina vaeltamaan, en tosin tänne.
Olen lukenut Oatesilta romaanit Haudankaivajan tytär sekä Rape: A Love Story ja vaikuttunut kovin. Nyt taas, mutta välillä en. My Sister, My Love on nuoren miehen, Skylerin, tunteiden vuodatusta. Hänen pieni, taitoluistelussa huikeasti menestynyt siskonsa on vuosia sitten löytynyt kuolleena ja murhattuna kotitalon varastohuoneesta. Skyleria tämä murha vainoaa kovasti, sillä vanhemmat, välinpitämätön bisnesmaailman syömä isä ja pakkomielteinen, lastensa kautta unelmiaan elävä äiti, lavastavat tuolloin 9-vuotiaan Skylerin murhaajaksi. He imevät Skylerin ja tämän rakkautta sekä huomiota janoavan siskon, Blissin, energiat. Eletään perhehelvettiä, joka on kiiltävää ulospäin mutta joka syö lapsia - sekä aikuisia itseään - sisältä. Skyler on siis kertojana jo 19-vuotias, mutta palaa ajassa taaksepäin, uskaltautuu niihin syövereihin, missä hänet on kasvatettu ja lopulta hylätty sisäoppilaitoksiin ja mielenterveyshoitoloihin.

Kertoja on romaanin kiinnostavin himppu. Oates on jo osoittanut olevansa lyömätön. Rakastan hänen tyyliään koukuttaa lukija, tykittää, uskotella. Skyler on ahdistunut ja epävakaa - kerronta on sen mukaista. Hienoa, siis, loistavaa. Mikä kuitenkin ärsytti, etenkin lukulaitteen kanssa, olivat joka lukuun tungetut, runsaat alaviitteet, joita en kyllä totta puhuen jaksanut enää sitten lukeakaan, joten olen saattanut missata jotain olennaista. 
 
Kuva: www.squidoo.com
Loppuratkaisu alkoi olla selvä jo kirjan puolivälissä, mutta se ei syönyt intoa tietää enemmän. Tämä romaani ei nouse Oates-suosikikseni mutta viiltää minua kirjailijana taas. Että pitäisi kehittyä, keksiä tuollaisia loistavia vetoja, kertojaratkaisuja, mässäillä ahdistavilla aiheilla taidokkaan käden kautta. Suosittelen Oates-faneille ja heille, joita kiinnostavat rajut tarinat.

Minä alan nyt valmistautua töihin. Sitten olisi vielä Suomi-koulua illalla. Hyvä, että päivät täyttyvät, jotta en vapisisi kaikesta tästä vuoristoratakyydistä.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Lähtöajatuksia

En saa unia mutta tulin takaisin. Särjen odotuksia, särjen itsestäni kuvat, olen jo kauan pelännyt sitä, mihin voi ja mihin ei. Kaipaan kotiin, joka ei ole siellä missä sen piti olla, se on takana ja edessä ja väärässä maassa. 

Kummipoika poseeraa, ihana.
Alpit ovat repineet minun sydämestäni puolet mutta ne eivät ole tarpeeksi vahvat. Tällä kertaa oli tavattoman vaikeaa lähteä Suomesta. En halua enää yhtään mitään päiväkotihommaa, haluan olla opettaja ja kesälomalla ja Suomessa syömässä parhaiden ystävien vieressä mansikoita. 

Lisäposeerausta.
Joten pyöritän mielessä hyvin vakavaa ajatusta paluusta. Jos kerran kaipaan äikänmaikan töitä yhä, jos kerran niin vaikeaa on lähteä ja tulla, miksi sitten ei. 


Minulla oli aivan julmetun hauska, liian nopea lomaviikko Suomessa. Ehdin siskoa nähdä ja kummipoikaa, jonka kanssa kävin Porvoossa ja Runebergin museossa ja huitelemassa, ostin sille lahjankin ja mansikoita ja nykyään se on niin iso että itken. 

Kaunis Porvoo.
Ja sitten ystävät. Voi luoja, kun pakahdun. Heitä joita on, heitä jotka antavat anteeksi edes joskus. En halua menettää heitä enkä kasvojani, mutta nehän jo menetin kun synnyin. Haluan täältä pois, täällä puhutaan kieliä ja minä haluan helppoa, että voi sanoa kaiken juuri niin kuin tarkoittaa, ei tarvitse hakea niitä sanoja ja voi nauraa, nauraa koko ajan, koko juhannuksen läpi ja tanssia kun on nähnyt kokon. Eikä saa unta kun on liikaa valoa ja mielessä lepattaa. Ja miten ihania, hassuja ihmisiä on. Niin hirveän hassuja, etten ole ikinä nauranut niin paljoa tai jos olenkin, en aina.


Lähden takaisin Suomeen, lähdenkö ja miten?

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Lähtemistä, voi riemu!

No nyt on kyllä kesien kesä. Äärimmäisiä olosuhteita, melkein yhtä kuuma kuin Ateenassa aikoinaan. Minulla on hidas lähtöaamu. Kävin juoksulla, sillä olen tänään kunnossa (paitsi voi tyrskyt kuinka aivastelen välillä!) ja nyt litkin jääkaapin sisältöä smoothien muodossa vatsaani, sillä oletan, että herra R ei ehdi viikon aikana edes avata jääkaapin ovea. Tosin eilen se oli yhtäkkiä kotona. Säikähdin kun ovi kävi jo kello yhdeksältä illalla ja ajattelin, että voi ei, nyt tapahtuu kammottavia, kuten ryöstö, mutta se olikin R. 

Perjantaina se pääsi jo kuudelta töistä. Että tässä jo kohta alkaa ajatella, tai ajatteleekin jo, että jopas se pääsee aikaisin töistä (vaikka kuuteen mennessä se on istunut bürossa jo 10 tuntia). No mutta joka tapauksessa eilen oli lomapäivä ja tänään vasta onkin! Lähden puolisentoista tunnin päästä junalle, joka vie minut kentälle, mistä lennän Berliinin kautta Suomeen, jiihaa. 

Aamiaissmoothieni kukkaloiston kanssa.
Olenko iloinen, olenko! Voi malttamattomuus!! Berliinissä on kahden tunnin pysähdystauko, ja ajattelin jo, että kävisin parturini luona leikkauttamassa otsatukkaa vähän pois silmiltä, mutta en taida uskaltaa riskeerata, sillä haluan haluan haluan Suomeen. Siitä on jo, apua, 8,5 kuukautta kun viimeksi siellä olin. Ja ties kuinka monta vuotta, kun viimeksi vietin juhannusta suomalaisissa maisemissa. Jotenka ehkä pysyttelen visusti Tegelin kentällä sen pari tuntia ja luen. Pitkästä aikaa luen saksaksi (vieläpä erästä järkälemäistä romaania!) ja olen oikein hämmentynyt lukutahdistani. Luen saksaksi paljon nopeammin kuin herra R. Mahtavaa, että kun lukee paljon omalla äidinkielellään, sujuu myös toisilla kielillä varsin sutjakkaasti.

Asiasta heiluviin; tapaan tänään erään uuden hahmon nimeltä Kauno Misukka. Siskoni kun on hankkinut kissan. Terttu- ja Abi-koiratkin siellä odottavat, samoin kuin Lorenzo-kummipoika ja Lenni-melkeinkummipoika. Tänään ja huomenna harrastan perheeni tapaamista (tosin en kai muita näe kuin siskoni perheineen..?!) ja sitten rynnähdän ystäväelämään. Voi kuinka ikävä on ollut niitä kaikkia! Toivottavasti he ovat yhtä höperöitä kuin aiemminkin.

Jotenka adios, darlings, nähdään viikon päästä blogimaailmassa ja osan teistä näenkin jo ihan ihan kohta!  Mitä valloittavinta juhannusta kaikille!!


sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Pienen kustantamon suuri

Olen yhä kuin laonnut vilja. Allergiakin on pahentunut, ei mene viittäkään minuutia ettenkö aivastelisi (vähintään kolmea kertaa putkeen) tai kyhnyttäisi kutiavia silmiä. Jotenka ah, ylihuomenna lennän Suomeen, missä tällaiset mokomat vaivat eivät ole kiusana. Outoa, etten siellä ole koskaan ollut allerginen. Tai no, katsotaanpa nyt, olenko nykyään.

Mutta jotta ei menisi vetistelyksi tai rimputteluksi voin ehjin sydämin huokaista, että olen lukenut sentään. Paljonkin, yllättävän paljon, ja hyvä niin, sillä lukematta ei kirjailija voi kehittyä eikä kyllä ihminenkään, sanon minä. Kirjailijahan ei ole ihminen, vaan eläin, ja etenkin suomalainen kirjailija on varsinainen pienoisjyrsijä. Ainakin minä. Näkisittepä, kuinka olen popsinut porkkanoita ja kyssäkaalia menemään tässä viime päivinä.

No mutta siis. Tättärää, olen lukenut jotakin ntamolta, eli siis kotipesäkustantamoltani. Tällä kertaa luin kollegani Tero Hannulan Ihminen voi olla -teoksen. Aiemminhan olen lukenut hänen runokokoelmansa Subtanssin. Lisäksi lukaisin Ihminen voi olla kanssa samaan syssyyn Hannulan itse julkaiseman, viikossa (!!) kirjoittaman pienoisromaanin Superhyper, josta kirjailija kertoo omassa blogissaan täällä

Kuva: ntamo.net
Ihminen voi olla on romaani, mutta minä luin sen enemmänkin pitkänä proosarunona. Siinä tarkastellaan ihmistä ikään kuin sisältä ja ulkoa - ja millä tavalla! Hannulan kieli on jotenkin todella kaunista, haaveilevaa mutta tarkkaa, nokkelaakin, ja sitä voisi lukea loputtomiin ilman että tekstissä olisi päätä tai häntää. Välillä nimittäin tuli vastaan kappaleita, joita en täysin ymmärtänyt, kuten sellaisia, missä luetellaan minulle tuntemattomia nimiä (mutta lyhyen googlettamisen perusteella kaikki ovat tunnettuja tavalla tai toisella) - olkoonkin, että käsitin nämä nimiluettelot siten, että ihminen voi olla myös sellainen kuten nämä luetellut henkilöt. 

Muuten lensin tekstin mukana, olen jopa hämmästynyt kuinka - en edes aivastellut teosta lukiessani (vaikka nytkin tärskin koko ajan). Hannula vie ensin tyynesti, sitten riuhtaisee ajatukset toiseen suuntaan, mutta silti pysytään koko ajan ihmisessä.

"Tuuli lentää tuhanteen ilmansuuntaan minusta, se ei vastusta minua. Se lentää minusta, minä lennän minusta, lennän tuulesta. -- Ilman kelloa en voi kuolla, vaan olen aivan rento, silmät kiinni ja minä lennän pakoon itseäni, pakoon heitä, pakoon aikaa. Lennän tuhanteen ilmansuuntaan yhtä aikaa pois itsestäni. Ja olen aivan rento ja käteni ovat sivuilla ja kello on paljon."

Ihminen voi olla pistää todella miettimään, millainen rakennelma ihminen on, millainen se hypoteettisesti on, millainen se on tietyssä tilassa tai aina. Kaunis kieli, tekstin soljuminen ponnekkaasti eteenpäin ja oivaltavat ajatukset takaavat sen, että tämä 56-sivuinen teos on luettu puolessa tunnissa läpi. Mutta mikä parasta; siihen voi aina palata. 

En löydä teoksesta oikein mitään moitittavaa. Nautin typografisesta leikittelystäkin, tosin ongelmaksi koitui se, että sivu 47 on kirjoitettu "ylösalaisin" enkä kännykälläni pystynyt tätä lukemaan (sain arvostelukappaleen sähköisenä versiona, kiitos muutes siitä!), sillä nero puhelinlaitteeni päätti temppuilla suuntien kanssa kuten teoksen kertoja konsanaan.

Niin ja ai niin aivan lopussa tulee vastaan mielestäni vähän irrallinen jakso, mitä en ymmärrä ja mikä toistuu sitten Hannulan viikko-projektissa Superhyperissä, ja mistä en edes osaa kertoa mitään, jotenka lainaanpa pienen pätkän: "Satge O 80190 Dis kaikki kauneus Ni o suuresto tuo pyöristää Bo harmaa hame." 

Kuva: lulu.com
Onneksi tuo jakso oli lyhyt, sillä se oli suoraan sanottuna tuskastuttava. Sillä jos en jotakin ymmärrä, myrryn ja suorastaan kimpaannun. Mieluusti kuulisin kirjailijalta itseltään tuon jakson merkityksestä, pitääkin kysyä, sillä se myös avasi kysymysnystyräni. Haluan selityksiä. 

Kaiken kaikkiaan Ihminen voi olla on varsin miellyttävä, kipeälle ruumiille täydellinen potemisteos, jota suosittelen etenkin heille, jotka pelkäävät runoja ja tahtovat niiden maailmaan helpon tien. Kyseessä kun siis on romaani, mutta pitkä runo. Suosittelen myös heille, jotka rakastavat kaunista kieltä ja tekstejä, jotka antavat enemmän kuin ottavat. 

Superhyper ei sitten napannutkaan oikeastaan lainkaan. Luin sen ennen Mitä ihminen voi olla -teosta, enkä ymmärtänyt kaikkea, sillä tässä toistuivat enemmissä määrin tuollaiset yllä olevan esimerkin kaltaiset kummallisuudet ja lisäksi uuvuttavan pitkä pätkä Facebookista repäistyä kommenttiketjua. Käyn Facebookissa päivittäin katsomassa, mitä kavereille kuuluu, joten en kaipaa sieltä mitään, kun luen kirjallisuutta. En edes siinä tapauksessa, että jokin aihe olisi kuumottava tai tärkeä, kuten Superhyperiin temmattu keskustelu eräästä raiskaustapauksesta.

Superhyper alkaa mielenkiintoisesti: "Keho jossa ei lainkaan elimiä. Ääriviivat piirtyvät piirtyvät piirtyvät hiussuortuvat piirtyvät silmät piirtyy suu, piirtyy sormet varpaat, piirtyvät lumpsahtelevat polvilumpiot. Piirtyvät silmäripset. Ei piirry esim. rantaviivaa." Parhaimmillaan Superhyper onkin tässä ihmisen kuvauksessa, ja teos on selkeästi Mitä ihminen voi olla -kirjan sisarteos. Teoksissa toistuvat muutamat samat kohdat ja ajatukset ihmisestä sekä olemisesta. 

Kieli on kohdallaan tässäkin; Hannula kuljettaa lukijaa hirmuisen lempeästi eteenpäin pelkän kielen avulla, kiitos. Superhyper on tajunnanvirtaa, paikoin hyvin taitavaa sellaista (mikäli tajunnanvirtaa voi taitavaksi arvottaa), mutta paikoin sitten taas puuduttavaa. Nostan kirjailijalle hattuani mitä syvimmin kumarruksin, sillä tämä 112-sivuinen teos on hurja suoritus. Miettikää nyt; se on viikossa kirjoitettu, taitettu ja kustannuskuntoon laitettu! Hurjaa tämä elämä, hurjaa kirjoittaminen ylipäänsä. 

Suosittelen tutustumaan Hannulan tuotantoon - ja aloittamaan sen Mitä ihminen voi olla -teoksesta. Sillä lämpenin sille kovin. Oikeastaan nyt on niin kuuma, että riisunpa pöksyt ja rilluttelen vähemmissä vaatteissa, sillä München on hellekuoren alla paahtuva kastanja. Joka aivastuttaa, aivastuttaa, aivastuttaa ja minä olen riutuva kotilo, joka pysyy. Pysyy kuten ihminen, joka on.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Vuorellista maalaisilmaa

Halojaah. Olen nyt käynyt tekemässä itseni aivan totaaliväsyneeksi lastenleirillä maatilalla. Ja lisäksi vaivaa flunssa, mutta toivon kyseessä olevan pikapyrähdyksen, jotta voin hengailla ensi viikolla Suomessa kuten turisti konsanaan ja kotonaan!

Nukuin äsken mojovat kolmen tunnin päikkärit. Mielelläni jatkaisin niitä, mutta pakkoheräilen, jotta nukuttaisi yölläkin. Kahtena viime yönä en nukkunut juurikaan, sillä jokainen kohina ja kuhina ja raksahdus ja itkuhuuto piti kyllä ihan mukavan pontevasti hereillä. 

Kynsilakkaa sekä meillä kasvattajilla että kakaroilla viimeisen illan kunniaksi.
Parasta olivat villit hevoset, tomaatti-mozarella knödelit, ilo, naurut, aurinko ja rusketusraidat, heiluminen heinän tahtiin. Olisi hullua ja mainiota asua maalla. Mutta koska lapsuuteni vietin lehmäaitauksen naapurissa (hätistelinpä muutamaan otteeseen naapurin lehmiä äidin kukkapenkeistä ja kaalimaalta pois) - ja muutes sivuhuomautuksena mainittakoon myös Maiju Lassilan entisen kotitalon vieressä - peltoja ja maita ja mantuja ja metsiä koluten, olen kai saanut himon nähdä maailmaa kauempaakin ja etenkin kaupungeista...

Maisemia maatilalta - ja millaisia, ooh!
No ei, siis jos totta puhutaan, ihannetilanne olisi, että voittaisin lotossa miljoonia, ostaisin maatilan Münchenin kupeesta junayhteyksien viereltä. Jotta pääsisi kaupunkiin niin usein kuin mieli veisi. Mutta koska tuskin koskaan voitan miljoonia, pysyttelen turvallisesti Münchenin aitausten sisäpuolella ja haaveilen kaikesta muusta ja käyn ratsastamassa Holzkirchenissä ja rauhoittumassa silloin tällöin vuorilla.

Oikeiden koirien lisäksi maatilalla oli aika söpöjä toisia koiria. Tai siis lapsilla.
Nyt levähdän, tervehdyn (huomenna on Suomi-koulun 35-vuotisjuhlat...pahalta näyttää, että jäävät välistä samoin kuin lauantairatsastus, niisk!), oikoilen. En jaksa kirjoittaa kirjasta nimeltä My Sister, My Love ainakaan vielä, vaikka haluaisin, se vaikutti niin kovin vaikkei oikeastaan liikaa, kun sen luin. 

Moikkis und schönes Wochenende liebe Küher und Pferde und Leser und Leserinnen!

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Potkin potkin lyön lyön

Olen huumassa. Silloin, kun potkunyrkkeilytreeneissä hakataan vastustajan pitämiä tyynyjä tai potkitaan niitä, annan voimieni tulla, tyynyjen mäiskyä. En pelkää, en edes silloin, kun pidän itse tyynyjä pystyssä, jotta toinen voisi hakata, potkia, purkautua. Tekniikka on hallussa. Kuten tänään, voi kuten tänään (jos ei lasketa mukaan sitä, että vahingossa kilistelin lämmittelyvaiheessa kämmenelläni erään vastustajan kilkuttimia, siis heiluvia, punastuin varmaan kuin rapu, mutta jatkoin muina miehinä hutkimista, sillä olihan se nyt aika noloa).

Jos sen sijaan pitää hutkia ja taistella vastustajan kanssa ilman suojatyynyjä, olen aivan hukassa. Mutta onneksi parit viime kerrat ovat olleet tyynytreenejä. Vaihdoimme tyttöjen kanssa potkunyrkkeilysalin Grünwaldissa sijaitsevaan saman ketjun saliin (Grünwaldissa asuvat monet rikkaat ja kuuluisat ja äveriäät ja koppavat, jonka takia epäilimme, ettei siellä pystyisi käymään), sillä siellä on puhtaampaa, avarampaa - ja ällistyttäväksi yllätykseksi niin ystävällinen sekä avoin ilmapiiri, että uskallan mennä sinne yksinkin, vaikka muut tytöistä (meitä on neljä) olisivat kipeinä. 

Hanskani. Hankittu Suomesta jo vuonna pirkkojenpirkko, kun harrastin thainyrkkeilyä.
Ja nyt olen adrenaliinia täynnä, voi elämä! Juokseminen ja ratsastaminen ovat aivan ihanuutta, ratsastaminen eritoten, mutta voi, mitä energiaa saakaan potkunyrkkeilystä! Voi purkaa kaikki huolet tyynyihin (tai vastustajaan) ja antaa nyrkin soida.

No, olen huumassa myös tämän takia. Lisäksi tänään sain tietää erään iloisen asian, mutta anteeksi en voi siitä kertoa. Kerron sitten, kun tosi on kyseessä. 

Lähden huomenna kahdeksi yöksi päiväkodin lasten kanssa leirille. Maatilalle, luonnon rauhaan. On luvattu hellettä. Otan kirjoja mukaan, mutta tuskin ehdin lukea (loppuviikosta on silti tiedossa yksi kirja-arvostelu!). Palaan perjantaina puolilta päivin kotiin ja saan lisäksi kaksi ylimääräistä lomapäivää, jotenka mielelläni menen, voi lekottaa auringossa, uittaa varpaita joessa, syödä kaikkea herkullista ja tervehtiä eläimiä. 

Ja ensi viikolla tulen Suomeen! Jippii! Monen vuoden tauon jälkeen vietän juhannuksen siellä, rakkaiden ystävien kanssa mökillä järven tykönä, ja lisäksi tiedossa on kummipoikapäivä ja kummityttöpäivä ja salmiakkia ja lakritsia ja suomalaisia mansikoita sekä herneitä! Aion lomailla kuin soijanakki grillissä. 

Toivotan iloista, pirteää, valloittavaa viikkoa jokaiseen suppuun ja suuhun!

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Jalat kipeiksi ja millä mitalla!

Mikä piristävä pikku viikonloppuinen. Olen ehtinyt vaikka mitä, kuten saada jalat hyvällä tavalla kipeiksi. Eilen poljin palttiarallaa 35 kilometriä pyörällä, ratsastin kaksi tuntia, köpsyttelin R:n kanssa kaupungille ja takaisin auringon laulaessa niskaan, ja tänään vielä olen polkaissut noin 15 kilometriä mutta hyvin rennosti. 

Lisäksi eksyin metsään, sillä olen jääräpää ja mielestäni tiedän kaikki reitit, ehdin panikoidakin kun ukkonen yllätti, järähteli pään yläpuolella ja salamat vinkuivat ja me olimme fiksuja, asetuimme puun alle, sillä ei ympärillä muuta ollutkaan kuin puita, ja joki syöksyy eteenpäin, koko ajan se syöksyy, mutta ei toivottavasti nouse kuten Donau. 

Parsaa, mmmm! Ja R:n "pikkuinen" burgeri.
Nimittäin katsoin juuri uutisraporttia tulvasta, tilanne on vakava Donaun varrella, monet menettäneet kotinsa ja kaiken, kaiken. Käy sääliksi. Menemme ensi sunnuntaina, mikäli apua ja vapaaehtoisia enää tarvitaan, Passauhin auttamaan. Sadat vapaaehtoiset ovat yötä päivää töissä, täyttävät hiekkasäkkejä, estävät veden matkan, hyvä, että ihmisissä asuu solidaarisuutta.

Ilta ehti kaatua niskaan Miss Lillysin terassilla, jolloin kynttilät vikisivät silmiin!
Ja ah, vihdoinkin minulla on uusi lempiravintola ihan kulman takana, Miss Lillys, missä söimme eilen uuvuttavan herkullisen illallisen. Minun parsa-annokseni oli niiiiiin jumalaisen maukas, että vieläkin höyryän! Olemme käyneet ennenkin kyseisessä ravintellissa, mutta taso on jotenkin noussut kuin matkakuumeeni!

Tänään kävimme pyörälenkkitauolla Waldwirstchaftin biergartenissa juomassa mustaherukkaschorlea sekä radleria. Aurinko voiteli vielä siinä vaiheessa istujia. Suosittelen, mikäli päätätte turisteilla Münchenissä, vuokraamaan pyörät ja polkemaan jokea alaspäin. Luonto riehuu ympärillä ja matkan varrella on noita kivoja biergarteneita, missä jopa jazz voi soida, kuten tänään. Metsä on ikivanhaa metsää, puut kumartelevat taivaalle. Ja jos on ihan maastopyörähullu, voi kruisailla hauskan ja vaativan näköisiä reittejä pitkin, ja voi siellä hoipertaa ilman maastopyörääkin ja pelätä, kuten minun takiani me tänään, ja iho meni naarmuille. 

Tulva on ajanut puita kohti siltoja.
Kesä ehti viipyä meillä muutaman päivän, nautin siitä kuin simpukka, ja nyt pitäisi parin päivän ajan sadella. Ihan hyvä, saanpahan ajan ja syyn pysyä sisällä, kirjoittaa, kastua kun käyn juoksulla. Olen jostakin syystä innoissani kaikesta. Ja oh voi, rakkauskin on saanut tulta alleen, R on taas mukavasti ihana, ongelmat ovat kaukana meistä, viimeinkin, juhuu ja toivottavasti pysyvätkin siellä minne hurahtivat, ja olen myös ehtinyt lukea tänään, istua veden äärellä, heitellä sen kyytiin kiviä, joten toivotan lupaavaa ensi viikkoa sinulle ja sinullekin!

Metsään eksyminen aluillaan, kiitos reittitietämykseni.
Pyöräilevä, omalaatuinen hippiäinen tai vaikka minäkin.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Laiskahäntäheikki

Olen hujan hajan. Viikko on taas ohi, vierashuone tyhjä. Jotenkin kaikki lähtemiset tuntuvat luissa. Mutta sitä tämä elämä on; tulemista, lähtemistä, saapumista, palaamista. Jälleennäkemistä. 

Vanhempani veivät voimat kirjaimellisesti, mutta tietysti hyvällä tavalla. Kävimme eilen vielä istuksimassa biergartenissa. Kastanjan alla silmäni saattavat vuotaa, tänään kutian. Biergartenit ovat valitettavasti kastanjoita pullollaan. Ne ovat kauniita puita, eikä allergiani onneksi ole enää niin paha kuin viimeiset kolme vuotta. En ollut aiemmin allerginen millekään. Mutta sitten tapasin R:n ja aloin käydä Saksassa. Täällä ymmärsin, että minä ja kastanjat emme ehkä ole ystäviä. 

Villa Sarkia. Kuva: yle.fi
Höpisen liikaa. Haluan nukkua. Teen tänään ruokaa kuin kulinaristi. Istun illan sohvalla torkkupeiton alla ja mikäli R on kotona, katson jonkin elokuvan. Mikäli olen yksin, luen. En jaksa tänään ajatellakaan kirjoittamista. Huomenna sitten, jos ylipäänsä olen kotona, sillä saatamme lähteä yhtäkkiä jollekin pikku matkalle. Tosin ensin käyn ratsastamassa, luonto jylistää tuolla, jalkani kaipaavat väliinsä hevosen kyljet. 

Kirjoitin jo tuolla Reginan päiväkirjassani, kuinka iloista onkaan. Pääsen Villa Sarkiaan elokuuksi! Jippii! Työskentelemään kokonaiseksi kuukaudeksi residenssiin! Hippiii! Ja mikä parasta; olen Flow-festivaalin aikaan Suomessa. Toverit, nähdäänkö siellä?

Villa Sarkian ruokailutila. Kuva: nuorenvoimanliitto.fi

Tästä kaikesta puheen ollen täytyykin ostaa heti lennot. Elokuuksi ja myös syyskuulle, sillä silloin tulen Prosakiin ja esiinnyn itse herra Hotakaisen kanssa samassa illassa, iik! Kirjamessuista en ole vielä varma. Ai niin. Pintanaarmuista ei ole tullut enää arvioita, ei lehtikritiikkejäkään. Tylsää, sillä pian hyrähtävät syksyn uutuudet ja hautaavat alleen kevään. Mutta eipä nyt ole murehtimisolo. Kunhan vain väsyneenä kitisen. 

Krumeluuria viikonloppua kaikille!

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Kuninkaallisuutta ja dekkarinisteilyä

No nyt se on revennyt, tuo harmaa, raskaskutoinen taivas. Sieltä pilkahti tänään jopa auringonsäteitä, vaikka ensin sade tykitti niskaa ja kylmä. Menin töihinkin talvihanskat kädessä (sillä pyörällä kun poljen, en kestä kylmiä käsiä!) mutta takaisin tulin takki miltei auki kiskaistuna. 

Olen tällä viikolla vähän matkailijan tapainen müncheniläinen. Jotenka pikkupikkureportaasin annan sunnuntaiselta käynniltä Baijerin kuninkaiden asuintalosessa, mikäli linnaa tai oikeastaan palatsia sellaiseksi voi kutsua. Residenz sijaitsee Münchenin keskustassa Odeonsplatzilla, sisään pääsee 7 eurolla ja aikaa sinne saa kulumaan pari-kolme tuntia. Olen käynyt Residenzissä kahdesti ja yhä olen sitä mieltä, että siellä on maailmani lempikäytävä (ks. kuva). 

Maailman lempein käytävä. Tai siis lempikäytäväni.
Residenz on tuhoutunut toisessa maailmansodassa miltei kokonaan tai ainakin hyvin pahasti, joten huoneet ovat jäljitelmiä entisestä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Ostimme liput myös aarrekammioon, mikä oli turhaa, sillä aarrekammiossa ei ollut juuri mitään muuta kiinnostavaa kuin sellainen kuningattaren "kosmetiikkapussukka", siis sellainen matkapakkaus, jolla oli sekä kokoa että näköä. Hassuja ovat hammasharjat olleet, muun muassa.

Yksi linnan mojovimmista lampuista.

Linnan teatterisali jäi katsomatta, mutta käyn siellä vielä joskus, sillä kuvien perusteella se vaikuttaa huikealta. Lippu sinne maksaa nelisen euroa. Muistaakseni. Olen reporanka muistiraidoiltani. 

Kyllä voisin nukahtaa sinnekin.
Sitä paitsi menen pian potkunyrkkeilytunnille. Sen jälkeen on luvassa baijerilaista illallista vanhempieni ja R:n vanhempien kanssa. Olen jo ympäripyöreä. Huomenna opetan Suomi-koululla työpäivän päätteeksi kuten yleensä aina keskiviikkoisin. Otan äidin mukaan kuunteluoppilaaksi. Ja torstai-illaksi yritän saada liput oopperaan. Kuvitelkaa, että minulla on ystävänä oopperalaulaja, mutta en ole vielä käynyt katsomassa häntä muualla kuin kirkkokonsertissa. Ja hän on sentään säväyttävä. 

Kulmia peilisalongista.
Ai niin ja kuulkaas. Luin toverini Vera Valan esikoisdekkarin, Kuoleman sypressin varjossa (kiitos äiti pokkarilahjasta!). Viihdyin, vaikka en olekaan dekkari-intoilija. Näillä keleillä ripaus Italiaa on luksusta etenkin tuolla tyylillä syötettynä. Tuli oikein univelkaa, kun en malttanut laskea kirjaa käsistä.

Kuva: gummerus.fi
En kirjoita kirjasta arviota siksi, etten ole dekkariasiantuntija ja siksi, että tunnen Veran, mutta kirjasta on sanottu monet hyvät sanat (esim. tuolla), jotka voisin allekirjoittaa. Sen vain sanon, että en taida enää nokka piukeana karsastella dekkareita, ja aivan takuuvarmasti luen Veralta tulevatkin tujaukset, kuten esimerkiksi vasta ilmestyneen Koston ikuisessa kaupungissa. Ja koska asun vain vuorten erottaman kuilun päässä Verasta, taidan käydä ruikuttamassa häneltä omistuskirjoituksetkin kappaleisiini! Suosittelen tutustumaan ainakin tähän esikoiseen, mikäli rakastaa Italiaa ja aistien kiivasta kiusaamista. Minulle tällainen dekkarityyli sopii kuin nappi nallen vatsaan - en esimerkiksi säikähtänyt runsasta henkilögalleriaa, vaan pysyin alusta lähtien kärryillä enkä kaivannutkaan yltiöpäisen vertaa jännitystä, sillä sitä riittää tarpeeksi omassakin elämässä. 

Moikkis ja huikentelevaista viikkoa!

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Saisiko olla vettä?

Kuvat kertovat enemmän kuin minä tänään, ei huvita yhtään. Käytin vanhempiani Deutsches Museumissa, siellä voisi mennä koko päivä, mutta kaikkeen turtuu muutamassa tunnissa. Kävely Münchenissä tällaisina päivinä kuin tänään on hiukkaisen turhauttavaa. Mutta ja, kyllä, yes, on tämä silti minulle rakas kaupunki! Olkoonkin, että nyt on kesäkuu. Ja seitsemän astetta lämmintä. Palelee. Grrrrr.

Aamulla kympin maissa oli tällaista joen varren kävelymestoilla.
Hyppy kylmään veteen tekisi varmaan poikaa!
Mutta sorsankaan ei tee mieli poikailla.
Iltaseitsemältä vähän eri kohdasta... lenkkipolkuni on tuolla keskellä jokea jossakin.
No running today.
Pyöräilyreitti suljettu myös.
Juu en seiso syvällä. Seison reunalla kahareisin. Äiti marmatti, etten saa syvemmälle mennä. Niin en sitten mennyt.
Juokse siitä sitten siltojen ali ja potki palloa maaleihin.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Vesi, miksi?

Suomessa kesä, hellettä, kukkia, vihreää, kilahtelua.
Täällä vettä, vettä, vettä ja kerroinko jo että myös - vettä!

Kuva: süddeutsche.de -veden katkaisema tie
Baijerin eteläosissa tulvii kamalasti. Tulvia on neljässä osavaltiossa Saksassa sekä lisäksi Tsekeissä, Sveitsissä ja Itävallassa. Kaupunkimme lävistävä Isar-joki on noussut myös, möyrii ruskeana yli rantojen. Kivenheiton päässä meiltä vesi on karannut kellareihin ja sähköt on katkaistu. Meillä ei kuitenkaan taida olla aihetta huoleen; Isar riehuu muutaman sadan metrin päässä, ei se tänne varmaan jaksa.

Kuva: süddeutsche.de - Passaussa vesi on kaikkialla
Vanhempani ovat täällä kylässä toista kertaa ja taas keskellä kamalaa ilmaa. Toivottavasti helpottaisi jossakin vaiheessa viikkoa. Paljoa ei ole voinut tehdä, mutta sentään kävimme tänään Residenssissä, kerron siitä lisää kunhan ehdin. Näimme myös hullun kaupungin. Sateesta huolimatta jaksavat juhlia jalkapallomestaruutta.

Kuva: abendzeitung-muenchen.de - Isar tulvii myös, muttei niin pahasti kuin Donau
Minulla on kädessä ystävän kirjoittama romaani. Koska vietämme illan kotona, aion siihen upota. Katsotaan, miten viihdyn, sillä dekkarit eivät vain jostain syystä eksy yleensä käsiini. Nyt kirjan aistivoimaisuus vetoaa. Pakko lukea. Arvaattekohan, mikä kirja on kyseessä?