keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

My Heart, My Life

Pakko kirjoittaa nyt jotakin. Olen alkanut kärsiä unettomuudesta. Tyypillistä ja hullua. Tiedättekö, rakkaat lukijat, että olen varmaan aina ollut ja tulen olemaan näin. Epätasapainoinen nimittäin. Jos olisitte äitini, sisareni tai paras ystäväni, tietäisitte (ellette ole saanut sitä vaikutelmaa jo muutenkin) että sisälläni asuu vuoristorata tai päässäni, ja että siellä kyydissä istun, itseni sisällä, menen ylös ja alas ja tunnen liikaa jokaista tunnetta, ja joskus ovat siivet maassa ja joskus ne ovat ilmassa

ja nyt ne ovat ilmassa, enkä pysty. 

Olemaan. Kiemurtelen. 

Pitää tehdä ratkaisuja ja päätöksiä, tai ei pidä mutta haluan. Onneksi kaikki ympärillä tuntuvat sanovan, että oman sydämen seuraaminen on aina oikein. Mietin tuossa, että eikö se ole muka itsekästä, mutta minkä sille voi, jos se tulee kohta ulos rinnasta, en halua kuollakaan näihin tunteisiin, haluan ottaa niistä kiinni ja eläytyä. 

Haluaisin yhtä tyyneksi kuin pilvimeri vuosi sitten Dolomiiteilla.
Ehkä siksi minun on pakko kirjoittaa, ehkä siksi minusta tulee romaaneja ja runoja ulos niin kovin, että kuolisin sydänkohtaukseen jos en.

Ostin sitä paitsi eilen taas lennot Suomeen syyskuuksi. Tulen taas yksin, olen kohta aika yksin muutenkin, olin jo vähällä ostaa lennot myös jonnekin kauas pois, sillä joulukuussa lähden. Pyörittelen nyt jopa mielessä ajatusta irtisanoutumisesta töistä niin että lähtisin pariksi kuukaudeksi pois, kuukauden sijaan ja ilmestyisin Suomessa takaisin. Rohkeaa ja pelokasta, olen epäinhimillinen.

Mutta jotta saisin jotain tolkkua, haluan kirjoittaa nyt asiaa, rakastanhan kirjojakin. 

Minun tuli pitimäni, piti siis ainakin, kirjoittaa arvio Joyce Carol Oatesin romaanista My Sister, My Love jo kotvanen sitten. Luin sen loppuun tuossa hiljattain, luin sitä kauan, sillä ostin sen e-kirjana (vertailun vuoksi Suomen hintoihin; pulitin tästä yli 700-sivuisesta tekeleestä about 8 euroa) ja jotenkin pääsin siihen sisään mutta sitten se tuntui loputtoman pitkältä, enkä aina jaksanut. Mutta sitten innostuin taas. 

Tai nämä vuoristojärvet. Lähden sunnuntaina vaeltamaan, en tosin tänne.
Olen lukenut Oatesilta romaanit Haudankaivajan tytär sekä Rape: A Love Story ja vaikuttunut kovin. Nyt taas, mutta välillä en. My Sister, My Love on nuoren miehen, Skylerin, tunteiden vuodatusta. Hänen pieni, taitoluistelussa huikeasti menestynyt siskonsa on vuosia sitten löytynyt kuolleena ja murhattuna kotitalon varastohuoneesta. Skyleria tämä murha vainoaa kovasti, sillä vanhemmat, välinpitämätön bisnesmaailman syömä isä ja pakkomielteinen, lastensa kautta unelmiaan elävä äiti, lavastavat tuolloin 9-vuotiaan Skylerin murhaajaksi. He imevät Skylerin ja tämän rakkautta sekä huomiota janoavan siskon, Blissin, energiat. Eletään perhehelvettiä, joka on kiiltävää ulospäin mutta joka syö lapsia - sekä aikuisia itseään - sisältä. Skyler on siis kertojana jo 19-vuotias, mutta palaa ajassa taaksepäin, uskaltautuu niihin syövereihin, missä hänet on kasvatettu ja lopulta hylätty sisäoppilaitoksiin ja mielenterveyshoitoloihin.

Kertoja on romaanin kiinnostavin himppu. Oates on jo osoittanut olevansa lyömätön. Rakastan hänen tyyliään koukuttaa lukija, tykittää, uskotella. Skyler on ahdistunut ja epävakaa - kerronta on sen mukaista. Hienoa, siis, loistavaa. Mikä kuitenkin ärsytti, etenkin lukulaitteen kanssa, olivat joka lukuun tungetut, runsaat alaviitteet, joita en kyllä totta puhuen jaksanut enää sitten lukeakaan, joten olen saattanut missata jotain olennaista. 
 
Kuva: www.squidoo.com
Loppuratkaisu alkoi olla selvä jo kirjan puolivälissä, mutta se ei syönyt intoa tietää enemmän. Tämä romaani ei nouse Oates-suosikikseni mutta viiltää minua kirjailijana taas. Että pitäisi kehittyä, keksiä tuollaisia loistavia vetoja, kertojaratkaisuja, mässäillä ahdistavilla aiheilla taidokkaan käden kautta. Suosittelen Oates-faneille ja heille, joita kiinnostavat rajut tarinat.

Minä alan nyt valmistautua töihin. Sitten olisi vielä Suomi-koulua illalla. Hyvä, että päivät täyttyvät, jotta en vapisisi kaikesta tästä vuoristoratakyydistä.

17 kommenttia:

  1. Nyt sanoo äippä pienen ohjeen poikasen. Katso nyt se elokuu ja mieti sen jälkeen haluatko todella palata suomen kylmään, sateiseen, pimeään ja pitkään syksyyn. Talveen aina haluaa tai ainakin minä:)Älä tee hätiköityjä ratkaisuja, niistä toipuminen vie aikaa mikäli valinnat ovat väärät. Vaikka minä haluaisinkin sinun olevan täällä, niin siitä huolimatta yllä oleva ohjeistus on paikallaan ottaen huomioon sinun ailahtelevaisuutesi: epäilen sinun kaipaavan kohta taas jonnekin, joko takaisin Saksaan tai jonnekin muuanne. Sinut tuntien; äippä.

    VastaaPoista
  2. Kuule äitisi viisaita neuvoja, Helmi-Maaria!
    Keväällä sanoit päinvastaista, ettet halua palata Suomeen...Mielesi tosiaan muuttuu alinomaa; olet lahjakas, mutta epävakainen.

    Toivotan sinulle oikein hyvää kesää!
    Paikallaanolo ei taida olla sinua varten, Helmi-Maaria!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei olekaan paikallaan olo ihan mun juttuni mutta toisaalta jos paikkansa löytää lopulta, niin miksipä ei. Se vaan pitää siis löytää ensin :)

      Poista
  3. Elamaa on kauheaa elaa haikailemalla. Itse sahasin pariin otteeseen Suomen ja muun maailman valia, ennen kuin 'lopullinen' koti loytyi. Mutta se sahaaminen kannatti, koska sen ansiosta tajusi minne kuuluu ja missa viihtyy eika jaanyt jonnekin haikailemaan. Jos siis toita ja asunto loytyy niin suosittelen kuuntelemaan sisinta, vaikka se veisi joskus ees taas.

    VastaaPoista
  4. Juuri niin kauan kuin en löytänyt jonkinasteista sisäistä rauhaa, kaipasin aina johonkin. Kun rauhoituin sisäisesti, mikä tahansa paikka on hyvä. En usko, että ongelmasi on asuinpaikan valinta, vaan muunlaiset valinnat ja oman tien löytäminen - sisälläsi. Ulkoisilla olosuhteilla on lopulta aika vähän tekemistä sisäisen olotilan kanssa. Isot halit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa. Sen takia minun on vähän pakko tehdä yksi iso ratkaisu...

      Poista
  5. Äidit ne tuntee lapsensa:D. Toivottavasti löydät kolosi maailmassa. MInä luulen kanssa, että se tapahtuu korvien välissä, ei maanrajoja muuttamalla?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tai äidit ainakin luulevat tuntevan lapsensa :) Mutta juu, kai niitä äitejä pitää joskus kuunnella. Korvien välissä kyllä, tietenkin, mutta mun päätökseen tarvitaan myös pienimuotoista maanvaihtoa. Katostelen nyt, että miten naisen käy.

      Poista
    2. Kyllä se vielä löytyy, kun tarpeeksi uskoo ja kaivelee.

      Poista
  6. Minulla taas se maanrajojen muuttaminen sai korvienvälin muuttumaan ja toisinpäin. Ainakin omalla kohdallani siis muna-kana -tilanne :-D
    Mutta en yllytä mihinkään muuhun kuin siihen, että itse päätät!

    VastaaPoista
  7. Helmi-Maaria, ole aina vain oma itsesi ja lue sydäntäsi. Kuulostaa kliseeltä, mutta 'ach, so wahr...'

    Oates tykittä tässä kirjassaan niin, että jäin pimeään. Luin, kirjoitin siitä ja sitten annoin kirjan pois, vaikka kerään muuten Oatesin kirjoja ja luen muut niistä vielä uudelleenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, luen sydäntäni...ja aina kun uskallan.

      Niin, tämä ei ole paras Oates. Mutta hyvä silti :)

      Poista
  8. Oates on myös yksi minun lempikirjoilijoitani! Tuosta vuoristoradasta, minäkin olin sellainen kauan. Olen jotenkin vuosien varrella onnistunut tasoittamaan sen, ainakin ulospäin. Kyyti menee yhä ylös-alas, mutta en enää putoile vaunusta, tai jotain. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä että pysyt kyydissä :) Minunkin on kai vain hyväksyttävä se tosiasia, että jos itseni kanssa aion elää, on se yhtä kyyteilyä koko ajan!

      Poista