tiistai 30. heinäkuuta 2013

Hullua puuroa

Oi ystävät ja maanmiehet, oi luopiot ja kansakunnan kerma. Tiesittekö, että HUOMENNA on kello 16 lähtien loma, loma, loma. Palkaton lomakuukausi, mutta loma kuitenkin. Kirjoitusloma, ihana Suomi-loma, jonka vietän pääosin Sysmässä NVL:n residenssissä. Lento Suomeen lähtee klo 18.40. Ajattelin, etten halua myöhästyä. Joskus on ollut hilkulla. Nytkin on, sillä olen töissä ensin 8 röyhkeää tuntia ja sitten vasta hilaudun kentälle. Onneksi juna lähtee melkein työpaikan kupeesta. Onneksi huomenna on huominen!

Vein jo eilen kukat hoitoon naapurille. Ja tänään pitäisi muistaa jättää postilaatikon avain. Oletan, että saan tuhatmäärin kaikenmoista fanipostia ja muuta läpyskää niin, että raukkanaapurini on tukossa. Mutta jos todellisuutta eletään, postilaatikkoni on ollut kummallisen tyhjä viime päivinä. Yhden arvostelukappaleen olen saanut ja Kirsiltä erään romaanin. Otan molemmat Suomeen mukaan, tietenkin, jotta on mitä lukea. Ei edes laskuja ole tullut tuonne postilaatikkoon. Mitään ei, vaikka aina vähän odottaa, että jotain edes.

Uusi huoneeni. Entisestä olkkarista tuli lauantaina yksinäisen kirjailijan vaalea kammio.
Eräs ongelma on kuitenkin. Valtava. Minulla on elokuussa kaksi esiintymistä enkä yhtään tiedä, mitä niissä luen. Iiks. Pintanaarmuista siis pitäisi jotain repiä. Jos joku sen lukenut tietää jonkun mainion kohdan, vinkkaisitko kiitos, että mitä mitä mitä. Otan kyllä toisenkin kirjani mukaan (esikoisen jätän kotiin, laukku painaa jo kuin synti) jos sieltä vaikka jotakin hädän tullen. Ensimmäisen kerran esiinnyn jo reilun viikon päästä Sysmässä. Toisen kerran Helsingissä Taiteiden yönä, jolloin minua haastattelee iki-ihana Ranya Paasonen. Tulkaa katsomaan kynnelle kykenevät Kallion kirjastoon. 

Mutta ehkä pitää vaihtaa kasvot ennen sitä. Näytän aivan pöheältä. Pääni on jostakin syystä levähtänyt. Kauneus on kaukana katsojan katseesta. Oksettaa, kun näkee värejä ja pitäisi olla väritön. Olen kukkiva maa. Kasvoni kukkivat, kukkii se perunakin, sanovat. Olen yhtä suurta finniä koko ihminen ja voisin lähestyä puita. Mennä niiden taakse piiloon, kurkkia hädissäni, pedot syövät suihinsa, milloin minusta tulee jotakin.

Haluan huumaan. Haluan nähdä perhosia ja suuria, kulmikkaita kiviä. Ja vettä, antakaa minulle vihreää, lempeää vettä. Ja kuivuus. Ja märät yöt. Ja valtoimenaan kuulaita sanoja. Ja rauha. Ja valoa. Pelkään kaiken lisäksi. Olen alkanut ajatella, että mitä jos minut vangitaan Thaimaassa. Hullua, matkustan Suomeen ja pelkään että joudun telkien taakse Thaimaassa asti.

Vesisotailin lauantaina kotikadun juhlissa.
Mitä jos joudun 20 vuodeksi johonkin kamalaan läävätyrmään? En tiedä miksi pelkään nyt, kun olen siellä ennenkin reppu selässä käynyt ja kun menen sinne vasta loppuvuodesta mutta siellähän tapahtuu hirveän usein se kamala asia, että joku ujuttaa reppuun huumeita, ja sitten tullissa jää kiinni ja joutuu vankilaan vaikka olisi syytön. Tarkkanahan pitää tietysti olla, mutta miksi minä nyt oikein panikoin. Enhän edes pääasiassa aio olla Thaimaassa sitten kun maapalloon kallistun. Joudun tosin kolme kertaa lentämään sieltä ulos; kerran Myanmariin ja toisen kerran Laosiin, sillä Myanmarista ei pääse suoraan Laosiin. Ainakin näin olen ymmärtänyt. Onneksi voin hankkia viisumin sittenkin Berliinistä. Passikin pitää uusia. Onneksi voin tehdä sen nyt kun käväisen Suomessa. Onneksi on onneksi.

Huomaan että ajatukset poukkoilevat. Aina ne hyppivät kun on lähtö lähellä. Kohta lähden, lähden, lähden. Iih. Ihanaa. Kamalaa. Suurenmoista. Nähdään pian oi tuhatpäinen viljasato!

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Mustaa vettä

Viime viikon keskiviikkona luin kuin puuropää. Yksi lukemistani kolmesta kirjasta oli suosikkini Joyce Carol Oatesin huikea Black Water, joka on julkaistu vuonna 1992. Sitä ei ole suomennettu mutta soisin kyllä tämänkin tulevan suomennetuksi, olkoonkin, että romaani on jo 21 vuotta vanha ja melko lyhyt 154 sivuineen.

Romaanissa on yksi tärkeä henkilö, 26-vuotias Kelly Kelleher, joka ei halua kuolla juuri nyt, juuri tällä tavalla. On 4.7. (eli siis USA:n itsenäisyyspäivä, ja kirjassa asia on keskeinen) ja Kelly on lähtenyt itseään vanhemman, naimisissa olevan senaattorin matkaan. Senaattori on hänet valinnut, juuri hänet, ja hän on jännitystä täynnä. Kellyn olisi pitänyt jäädä ystäviensä kanssa juhlimaan mutta jokin on saanut hänet ihastumaan tähän vaikutusvaltaiseen mieheen. Hän ei ole rakastunut mutta kuolemansa kynnyksellä päättää, että aikoo rakastua, aikoo rakastaa tuota miestä, jos tämä hänet pelastaa.

Ollaan autossa. Auto on luisunut tieltä jokeen, mustaan veteen. Senaattori on nauttinut drinkkejä. Ajanut silti autoa. Kelly yrittää saada miehen hidastamaan, kääntymään takaisin tutummalle tielle. Mutta ei. Päädytään veteen. Hengitetään viimeisiä kertoja. Ollaan juututtu autoon, josta senaattori on jo pötkinyt pakoon, pelastanut itsensä, potkinut Kellyn irti jalastaan, josta Kelly on yrittänyt pitää kiinni, uida mukana. Vesi syö Kellyä. Koko elämä luisuu hänen lävitseen. Take me home from here mummy, ajattelee tämä nainen, joka on vielä aivan liian nuori kuolemaan, Am I going to die, no, not like this, not now.

Syöksyykö senaattori takaisin veteen pelastamaan Kellyn? Miksi Kelly on lähtenyt miehen mukaan? Mitä ajattelee juuri ennen mahdollista ja mahdotonta kuolemaa? Miksi vaikutusvallalla voi leikkiä, miksi toisten kuolemalla, mitä ihminen haluaa?

Näitä kysymyksiä teos käsittelee huumaavan kielen ja rytmin avulla. Oates on ihastuttanut minut jo Rape: a Love Story, Haudankaivajan tytär ja My Sister, My Love -romaaneillaan. Tämä ei jää tähän; on kaluttava koko tuotanto lävitse. Ja on minulla unelmakin: kasvaa joskus yhtä lujaksi, vahvaksi kirjailijaksi, mikäli se ikinä on mahdollista.


perjantai 26. heinäkuuta 2013

Palava nainen ja valuva

Kuumuus pusertaa. Olen jäljellä vain vähän. Huojun kun ei tule ilmavirtauksia ja huojun kun tulee.

Vietän viikonlopun kylmien maljojen äärellä. Parhaillani kulutan kokista. Voisin korkata kuohuviinin mutta hampaani murskaantuvat vähästä. Olen taas kiireistänyt elämäni. Unohdin jo, että pitää muuttaa huoneesta toiseen ja pakata. Miten ylipäänsä siirrän huonekalut kun niissä on vielä elämä jäljellä. Sitä paitsi kokonainen kuukausi Suomessa enkä tiedä sataako siellä vai paistaako ja tilaa on vähän. Ajattelin tuuripeliä. Että otan riepuni mukaan ja kerrospukeudun jos ei muuta mutta joskus voisin myös kaunis yrittää olla.
Keltaiselta joelta Kiinasta. Kävin siellä tasan neljä vuotta sitten.
Sitä paitsi pakkaan myös marraskuun lopussa. Olen päättänyt mihin menen 6 viikoksi. Lennän Münchenistä Bangkokiin, joka on jo muutaman kerran nähty, haen sieltä viisumin Myanmariin, lennän Yangoniin, matkustelen ympäri Myanmaria, siirryn rajan yli Laosiin, palaan jotakin kautta Bangkokiin ja lennän lopulta takaisin Müncheniin. Tarkoitus on kulkea hidasta tahtia, jotta ehtisin kirjoitellakin. Olen täpinöissäni. Kyttään  lentojen hintoja kuin haukka. Haluaisin varastaa sydämen joltakin lempeämmältä ihmiseltä. Haluaisin että en kuolisi yksin. Mitä jos kuolen. Yksin. Mitä jos minusta ei jää mitään jäljelle muuta kuin pölyä.

On perjantai-ilta ja kotoilen. Siivota kapsautin kodin ja hikosin. Eilen vanhempainiltana tuli nautittua muutamia hugoja. Vanhemmat tyrkkivät käsiin kukkia ja puhuivat hassuja, kuten kiitos tästä vuodesta. Sen jälkeen kävin vielä tapaamassa tulevaa kämppistäni. Ilta venähti nauru mahassa yhteen saakka, piti herätä aamuvuoroon, olen nuutunut kuin tomaatintaimi tällä ilmalla mutta onneksi kämppis on huvittava. Ja onneksi työpäivä oli leppoisa. Sain kutsuja tanssimaankin mutta en halua. Haluan mieluummin kahlata ja perata vihanneksia. Tänään en voi tanssia. Tanssin huomenna ja melkein aina. Siivotessakin tanssin kuubalaista tanssia. En ole enää niin surullinen kuin pitäisi. Olen oikeastaan paljon paremmassa kunnossa kuin monesti.
Kambodzasta jäi surullisen kaunis maku. Mitähän tulee Myanmarista mieleni matkalaukkuun?
Mutta on peittelemättä äärettömän haikeaa. Puran sivusilmällä hyllyjä. Kasaan R:n tavaroita omiin pinoihin ja omiani toisiin hitaasti, hiessä. Huomenna raahaamme niitä huonekaluja. Kyllä, tällä helteellä. Palkkioksi menen kotikadun kyläjuhliin. Nimittäin sellaisetkin on. Alkavat jo aamupäivällä. On jazzia, ruokaa, hälyä, marssia. Ja kylmää, kylmää olutta. Ja R. Minä ja R ja jäähyväisjuhlintaa. Tulee kyllä muitakin jotta ei olisi liian henkilökohtaista. Itkulta aion välttyä sillä elämä on tällaista.

Olen kadottanut melkein kaiken.
On vaikeaa lähteä ja vaikeaa muuttaa, vaikeaa kun tulee muutoksia, mutta tämä on moniulotteisuus ja ulappa ja minä uin, uin, ainakin opin uimaan jonakin päivänä ja siihen asti nautin siitä, että pystyn liikkumaan ja vaihtamaan asentoja. Että ei satu vaikka kirpaisee, ei jää, vaikka koskee.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

LUKUMARATON

Niinhän se on, että tankkasin etukäteen; menin kymmeneltä nukkumaan ja heräsin juuri. Kahden tunnin iltapäikkärien jälkeen jaksaa toivottavasti lukea läpi yön - tosin annan itseni nukkua pari lisätuntia aamuyöstä, jos sellainen on olo. Valvomisessa auttaa tukahduttava kuumuus (miettikääs, sunnuntaiksi on luvattu +37 astetta!!) ja se vaivainen tosiasia, että alan lukea nyt Herman Kochin romaania Sommerhaus mit Swimminpool (vasta suomennettu nimellä Lääkäri) saksaksi. Palttiarallaa vuosi sitten olenkin lukenut häneltä Illallisen - senkin saksaksi.

Kuva: http://aitilukeenyt.blogspot.fi/2013/07/blogistanian-kesalukumaraton-ii.html

Että sillain. NYT se alkaa. Kello 00:19 ( täällähän tulen sitten tunnin Suomen aikaa jäljessä) kesän 2013 Blogistanian toinen lukumaraton. Pidetäänpä peukkuja, että jaksan vaikka koko 24 tuntia valvoa! Raporttia tulee tippumalla.

KLO 03:05 
 Olen sivulla 100. Lukuvauhti on siis melko hidas verrattuna suomenkielisiin kirjoihin mutta olen hemmetin tyytyväinen saksankieliseen tahtiini. Alusta asti oli helppo hypätä tarinan kyytiin; Kochia on helppo lukea ja tunnelmaan hirmuisen helppo päästä mukaan. Olen juuri leirintäalueella - tai siis kirjan päähenkilöt ovat. Välillä nukutti mutta vaihdoin asentoa. Luen sängyssä koska on yö ja pimeää. Nyt ei nukuta. Pelkään pahoin että luen koko yön - janottaa. Tekee mieli saada kirja loppuun, äkkiä tietää mitä tuleman pitää ja että mitä tämä päähenkilölääkäri tuleekaan tekemään.

KLO 06:52
Sivulle 157 jaksoin yöllä. Nukahdin puoli viideltä. Heräsin juuri. Kirjasta on vielä yli puolet jäljellä, joten eiköhän tässä aamuksi riitä rämpimistä. Aion tosin käydä aamulenkilläkin nyt. Jotenka jatkan lukemista tunnin päästä..

KLO 12:12
Aamulenkin jälkeen tein pikaiset venyttelit ja aloin lukea lattialla maaten, jalat kohti kattoa ojennettuna. Kestin asennossa peräti tunnin, sillä en huomannut ajankulua, kunnes kömmin aamupalalle ja luin pöydän ääressä eteenpäin.

Nyt on ensimmäinen kirja lukaistu. Sommerhaus mit Swimmingpool ei yllä yhtä huikeaksi romaaniksi kuin Kochin edellinen teos, mutta viihdyin sen parissa varsin hyvin. En edes huomannut ajankulua; luulin, että luin tämän paljon nopeammin loppuun kuin luin. Tunnelma kirjassa ei ollut lainkaan ahdistava, vaan kimurantti, omituinen, häkellyttävä. Koch osaa pitää lukijansa vireessä toisin sanottuna; yllättää. Tyyli on jotenkin suorasukainen ja painava mutta samalla, kielen tasolla, ilmava. Yhdessä kohdassa tunsin tosin fyysistä kuvotusta...nimittäin kun päähenkilön silmä oireili kamalasti ja sekaan tuli verta ja mätää ja kaikenmoista. Yyyh.

Romaanin pointti tuli puolivälissä kirjaa esille (suomennan kohdan nyt itse vapaasti): "Läiskä ei kulu pois. Jos sitä tarpeeksi hieroo ja hankaa, jää jäljelle vain jotain muuta. Kohta, jossa kangas on ohuempaa ja vaaleampaa. Tämä vaalea kohta on muisto. Tahran kohdalla lepäävä muisto. Voi tehdä kaksi asiaa; heittää housut (joissa tahra on!) pois tai käyttää tahrattuja housuja loppuelämänsä." Romaanissa käsitellään etiikkaa, muistojen määrää ja niiden paikkansapitävyyttä, rehellisyyttä, päätösvaltaa.

Ankkaperhe tuli moikkaamaan urhoollista lukijaa.
Mutta nyt minä lähden väliaikasuihkuun, täytän parit juomapullot vedellä (nälkä ei oikein ole kun on tosiaan niiiiiin kuuma, mutta kai sitä pitää jotain välillä syödäkin) ja hipsin ulos jonkun puun alle lukemaan. Täällä läkähtyy. Mukaan otan kaksi kirjaa: Vartion Hänen olivat linnut ja Joyce Carol Oatesin Black Waterin. Katsotaan nyt, kumpaa päädyn lukemaan. Adios!

KLO 16:13
Huu. Pääsin Isarin rannalle, vähän kauemmas kodistani Flaucherin kohdalle polkupyörän avulla,noin yhden maissa. Sain luettua Black Waterin 10 sivua vaille loppuun, kunnes yllätti aivan järjetön kaatosade. Värjöttelin sitten puitten alla puolisen tuntia, kunnes kyllästyin värjöttelyyn ja polkaisin piiskasateen alla kotiin. Nyt olen hetken kuivatellut. Keitän teetä ja luen kirjan loppuun. Nautin sen kielestä aivan valtavasti, vaikka juoni onkin melko mitätön. Tai no ei se mitätön ole, vaan tietyllä tavalla hyvinkin ovela. Kuolemaa uhmaava. Kohta puoliin hyökkään myös uuden kirjan kimppuun, mutten tiedä, onko se sittenkään Vartion romaani vai jokin muu.

KLO 19:24
No hyökkäsinpä sittenkin Hänen olivat linnut -kirjaan. Olen lukenut sen viimeksi joskus yliopistoaikoina, eli kauan sitten, ja pidän siitä, voi kuinka, yhä. Olen sivulla 90. Nukahdin tuossa viiden maissa ja heräsin kuudelta. En ole jaksanut oikein syödä, niin kuuma täällä on ohirutisseesta sateesta huolimatta, mutta lähden nyt käymään kaupassa saadakseni happea. Ja ruokaa. Sitten luen Vartion romaanin loppuun. Ehtinen aloittaa vielä neljännenkin kirjan ennen keskiyötä, mutta juuri nyt on vähän nuutunut olo enkä tiedä, huvittaako. Tämä päivä on ollut ihanan leppoisa. Kivaa lukea pelkästään. Tosin olen joutunut hoitamaan myös vähän asuntoasioita ja pari työjuttua sähköpostitse. Yhteensä tähän kellon lyömään mennessä olen lukenut 589 sivua, joista 345 saksaksi, 154 englanniksi ja loput suomeksi. Eli siis en pääse lähellekään "huippulukemia", joita muut lukumaratonilaiset takovat, mutta toisaalta enpä tässä nyt mitään muuta haluakaan kuin katsoa, miten jaksan 24 tuntia lukea. Nyt siis lähden pikapyrähdykselle kauppaan.

Ai niin, onnistuin tekniikan ihmelapsena kadottamaan 6 lukijan kommentit. Kiva että seuraatte ja tsemppaatte!

KLO 21:47
Pääh...ei enää oikein jaksaisi. Mun lukemisraja taitaa tulla nyt vastaan. Luen silti Hänen olivat linnut loppuun. Rakastan tätä romaania, ihana lukea pitkästä aikaa uudestaan ja huomata, miksi. Tekisi mieli avata vehnäolut mutta tiedän, että nukahdan pystyyn jos avaan. Pitäisi hoidella lisää asuntoasiaa tänään. Että taidan pitää nyt lukemisesta tauon ja hoitaa asiat kuntoon ja sitten vasta loppurutistaa..

KLO 23:04
No niin, olen lukumaratonini suorittanut..aikaahan olisi vielä tunti jäljellä, mutta ei nyt kyllä enää repeä. Luin juuri Hänen olivat linnut loppuun. Elikä yhteensä luin tässä vuorokauden aikana 754 sivua. Kolme romaania. Kelpo suoritus ja varsin miellyttävä, ellei viimeisiä kolmea tuntia lasketa mukaan..alkoi nimittäin tuossa alkuillasta jo vähän tuskastuttaa. Kiitoksia lukumaratonin järjestäjille ja tsemppiä teille, jotka sitä vielä suoritatte! Kirjoitan lukukokemuksistani tarkemmin omat arvionsa heti kun ehdin. 

Ei ehkä erota kuvasta, mutta kaatosade tuli myöskin moikkaamaan ja jatkuu yhä ikkunan takana.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Maratonille vuosien tauon jälkeen

Vuosi oli 2006, kun tämä ihmisraasu juoksi Helsingin maratonin. Aikaa kului 4 tuntia 32 minuuttia. Haluaisin juosta vielä kerran, kolmeen ja puoleen tuntiin, mutta tuskinpa polveni antaa enää anteeksi. Se kestää puolimaratonin verran, sitten tulee kolotusta. En halua pilata. Joskus sitä pistelee potkunyrkkeilytreeneissä. En halua mennä rikki. Pitäisi varmaan lääkäröityä.

Joka tapauksessa nyt on erilaisen maratonin vuoro. Mediassa asti huomiota saanut kirjablogien yhteismaratoni käynnistyy huomenna toisen kerran. Lisätietoja ja listan maratoniin osallistujista löytää Hys, äiti lukee nyt! -blogista.

Otin huomisen vapaaksi töistä ensinnäkin siksi, että olen viime viikot tehnyt täyttä viikkoa (ja hukun ylityötunteihin!) ja toiseksi siksi, että täällä on uuvuttavan kuuma (loppuviikolle luvattu +36 astetta ja jo tämä hiukan reilu 30 asteen lämpö vie mehut) ja kolmanneksi siksi, että minusta tämä on loistavaa. Yhteisöllistä lukemista, maratonailua, virtaukseen hyppäämistä, ylipäänsä sen kokeilemista, että mitenkä sitä oikein kestää. Jaksaako, huvittaako. Tuleeko kirjaähky.


Lukupinoni tönöttää tuossa vieressä mutta lukenen ensin Murakamin Kafka on the Shoren loppuun. Se löytyy lukulaitteesta. Luettavat kirjat ovat pääosin englanninkielisiä. Saksaksi lainasin Herman Kochin uusimman (suomeksi Lääkäri) ja Herman Hesseltä Kinderseelen. Lisäksi lempikirjailijani Tahar Ben Jelloun romaanin Zurückkehren (suomeksi sitä ei ole ilmestynyt lainkaan) olen ostanut omaksi.

Luulen, että Murakamin jälkeen haluan Kochia. Sitten varmaan siirtynen Oatesin (jota lainasin kahden romaanin verran) pariin. Tai no, saa nähdä. Suomeksi minulla on omasta hyllystä Vartion Hänen olivat linnut (joka on yksi suosikeistani!) sekä Morrelta saamani Amerikan psyko. Katsotaan, luenko loppupeleissä suomeksi yhtään mitään. Ja katsotaan ylipäänsä, mitä sittenkään luen, sillä olen yleensä mielihalujen valtaama enkä suinkaan suunnitelmien. Enkä usko, että ainakaan saksan kielellä ehdin lukea liian paljoa. Aikaahan kun on vain se 24 tuntia.

Kochin viimeisin on suomennettu Lääkäriksi, mutta lähtökielelläkin se on tämä sama mikä saksaksi.
Toivotan viihtyisää maratonia kaikille siihen osallistuville sekä viihdyttävää seuraamista sivusta katsojille. Itsehän hakeutunen varmastikin ulos lukemaan huomenna, mikäli löydän tarpeeksi varjoa ja viileää tuulahdusta. Pitänen myös juoksutauon varhain aamulla, sillä päivällä on liian kuuma, ja joka tapauksessa haluan vähän nousta lukuasennosta ylös ja oikoa. Raportoinnin lukemisen edistymisestä aloitan tänne blogiin heti, kun saan tuloksia aikaiseksi!

P. S. Arvonnan voittajista kaksi ei ole vielä ilmoittautunut - etenkin pääpalkinnon voittajan perään kuuluttelen!

maanantai 22. heinäkuuta 2013

ARVONTA suoritettu!

Kuuma kesä-München pitelee minua sisätiloissa tänään; on helpompaa kirjoittaa sisällä kuin yrittää lekotella paahteessa. Tosin kohta uskaltaudun pyörän selkään ja menen kirjastoon. Ja jätskille. Ihan on kuin lomapäivä. Luen aikoja sitten aloittamaani, englanniksi kirjoittamaani käsiksentynkää ja intoilen. Siitä tulee psykologinen jännitystarina - astun siis tuntemattomaan!

Mutta pidemmittä puheitta on aika julkistaa suuren arvonnan tulokset. Kiitos kaikille osallistujille. Ehdotuksenne kirjallisuusaiheiseen tatuointiin ovat mainioita. On ehdotettu pisaraa, "lentäviä lauseita", avointa kirjaa, joka näyttää perhoselta, sulkakynää, roomalaista numeroa, välimerkkiä, Pegasuksen kuvaa. Olen menossa tatuoijan luokse, kunhan palaan kirjoituslomalta Suomesta, ja kerron sitten kyllä, mihin lopulta päädyn. Monimerkityksellinen tatuointi tulee joka tapauksessa olemaan.

Kukkia kukkia onnea onnea.
PÄÄPALKINNON, eli 50 euron lahjakortin ntamon verkkokauppaan voitti itselleen Musti. Pintanaarmuja-romaanini arpakone arpoi Kirjojen keskellä -blogin Maijalle. Onnea "pääpalkintojen" voittajille. Sitten vielä onnenjakelua heille kolmelle, jotka voittivat itselleen seuraavat romaanit:

Joonas Konstigin Totuus naisista pokkaa itselleen Mine. Saara Henrikssonin Linnun paino lähtee SusuPetalille ja Satu Grönroosin ihana Lumen syli Jerelle

Laitatteko kaikki voittajat minulle yhteystietonne sähköpostitse, niin pääsette käsiksi palkintoihin. Toivotan kivaa viikkoa kaikille heillekin, jotka eivät voittaneet mitään. Moikkis!


sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Rakkaani nimeltä kesä


Olen mennyt viikonloppuna kuin tuuli. Henkäisy sentään että väsyttää. Ihana kun on kesä ja kuuma ja ystäviä ja hauskaa. Eikä aikaa ajatella mitään turhaa tai tympeää. Ihanaa kun huomenna on maanantai, vapaapäivä töistä, kirjoitusaikaa, kesä kesä kesä, elämä.

Prätkästelin tänään.




Ja ihana ihana, otan keskiviikon vapaaksi, sillä olen saanut tarpeekseni työtoveriongelmista, ja osallistun lukumaratoniin. Hauskaa. Hankin huomenna vähän lisää luettavaa kirjastosta.


Mansikkamojitoja Isarin rannalla.
Kaikki on oikeastaan nyt jotenkin hyvin. Ja Lauri-kummipoika täyttää huomenna seitsemän. Miten siitä on tullut jo niin iso. Miten minä vanhenen joka päivä. Pidin eilen ylläni rantapaitaa, joka on jo 20 VUOTTA vanha (heh, mahdun siihen yhä!). 20 VUOTTA. Haluaisin nuorentua. Tosin eilen minua yritti jotenkin kovasti iskeskellä Isarin rannalla 23-vuotias poikanen. Se oli hyvin yllättynyt, kun sanoin että beibe en ole kuuma puuma ja kuuli ikäni. Tosin ei se pojun mielenkiintoa tainnut sammuttaa, vaan pikemminkin lisätä, mutta poistuin paikalta ja siirryin kauemmas. En ole nimittäin millään iskeskelytuulella lainkaan.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Valokuvakatastrofi

Mitä tehdä kaikille valokuville? Niitä on satoja. Mihin minä pistän kuvat, joissa iho koskee toista, joissa ollaan käsikkäin tai halataan, mitä niille, joissa olen vielä rakastunut. 

Matkalla Venetsiasta hotellille Rosolina Mareen. Ilta-aurinkodrinkki. Tosin tämä kuva on otettu aivan kamalan riidan aikaan - olkoonkin, että tausta on yltiöromanttinen. Joten on niitäkin kuvia ja muistoja.
En halua heittää pois mutta voiko niitä säilyttääkään? 

Olen tylysti deletoinut entisen elämäni rakkauskuvat. Olin niiiiiin rakastunut, että halusin vain tämän rakkauden ja tämän elämän kuvat. On minulla muutamia harvoja kuvia jäljellä ensirakkaudestani (joka ehti olla jo aviomieskin jossakin vaiheessa) ja sitä seuraavasta, mutta ei monia. Suurimman osan halkaisin katki tai poistin, kuten kuvat voi nykyään. 

Nassaussa Bahamasaarilla ihastuin penkkiin.
On vielä albumeita, sillä rakastan selailla valokuva-albumeita, mutta niistäkin olen poistanut entisten poikaystävien halailukuvat. Mutta mitä minä teen nyt? Taustalla on vuoria tai Venetsiaa tai kaikkia maailman kolkkia, joissa olemme käyneet. En halua unohtaa. Mutta toisaalta en tahdo kaikkea muistaakaan. 

Jotenka pieni galluppi; mihin laitatte ne kuvat, jotka ovat entistä elämää. Joissa on vanha rakkaus ja vanhat ilmeet ja sanat, jotka on sanottu mutta myllerretty ylösalaisin? 

Praha. Voinko sinne enää mennäkään. Sinne on tullut tehtyä viimeisen 3 vuoden aikana 5 reissua.
Pelkään että menetän jotakin liian arvokasta, jos siirrän kuvatiedostot roskakoriin. KLIK, sanoisi koneeni, kuten Minä rakastan sinua nuori mies -romaanissani käy monesti. KLIK, KLIK - deletoiminen käynnistyy. Vai käynnistyykö. Apua. Sillä kuvathan ovat totuutta - no okei, voivat ne lavastettujakin olla, ja useinhan ihminen käsketään hymyilemään kuvissa vaikka esim. itselleni on vaikeaa hymyillä käskystä - ja sitähän ei kukaan voi poistaa, että olen kerran rakastanut itseni kipeäksi. Ja siitä on kuvia. Voi tietokone sentään, siitä on.

P. S. Ja itse asiassa nythän huomaan, että monet kuvista ovatkin R:n koneella. Jostakin syystä muistitikkuun on kopioitunut vain muutama hassu kuva mm. New Yorkista ja Bahamasaarilta. Että ehkäpä tässä on ratkaisu. Ei tarvitse poistaa, kun ei olekaan kaikki kuvat tulleet mukaan, enkä ehkä halua pyytää niitä takaisin.

torstai 18. heinäkuuta 2013

Hippuja

Minulla ei ole juuri nyt mitään sanottavaa. Olen tyhjä ja toimeton. Tässä syy. Tämä tunne on jotenkin ihana. Vapaa ja heleä. Mutta tiedän, että tämä ihana tunne väistyy aika pian. Tulee se vastakkainen tunne; se voi mitä hemmetinmoista kuraa -mäiskähdys. Se tunne piilee tuolla jossakin, astuu esiin heti, kun saan ensimmäiset palautteet. Tai hylsyt. 

Sillä vastoin kaikkia uhoamisiani olen sittenkin, sittenkin laittanut neljännen romaanikäsikseni erääseen isompaan kustantamoon. Tai jos totta puhutaan, niin kolmeen. Lempikustantamoihini, joista on julkaistu vaan pelkkää hyvää, loistavaa kirjallisuutta, jotenka oikeastaan voisin unohtaa haahuilut. En minä koskaan niin hyvää tuota kuin loistava. Sitä paitsi Pintanaarmuja ei ole saanut taas vähään aikaan kritiikkiryöppyä. Olen kai unohtanut linkittää, mutta eräs kotikylän tuttava on lukenut sen taannoin. 

Kävin Dolomiiteilla vuosi sitten. Tällainen on olo nyttenkin.
Ja sitten taas pöh. Miksi pitää aliarvostaa itseä kirjailijana. Pitäisi nostaa leuka pystyyn. Ja nythän se onkin pystyssä. Olen kirjoittanut jotain tällä hetkellä valmiin tuntuista. Voin nyt hyvillä mielin kirnuta. Unohtakaamme synkät enteilyt. Lähtekäämme kohta ulos ja töihin (evvk...on taas työtoveriongelmia, pahoja, voisin sen takia jopa irtisanoutua, jos voisin, ja odotan ystävääni, toista työtoveriani takaisin lomalta kuin koira siankorvaa, jotta voisin edes vähän nauttia palkantakomisesta).

Joka tapauksessa muistutan yhä ja jälleen kerran arvonnasta. Se, että lähestyn isoja kustantamoja, ei tarkoita että tämä kotikustantamoni ntamo olisi yhtään sen huonompi. Kannattaa osallistua, jotta saatte mahdollisuuden tutustua sen tarjontaan. Sitä vain tuppaa varmaan kirjoittajakin aina olemaan sellainen, että se katselee aavaa ulappaa eikä muista, että oma pikku saari on ihan tarpeeksi saari ollakseen saari. 

Terveisiä kuumasta huumasta!

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Ruumis peilaa sielua

New York, New York. Mielessäni on uskomattomasti tuo kimpoileva kaupunki, vaikka vasta lukemani romaani ei juurikaan kulje sen kaduilla. Ehkä siksi New York on mielessä, että olen ollut siellä tämän vuoden aikana ja että ostin sieltä juuri lukemani kirjan. Nimittäin Don Delillon The Body Artistin (suom. Esittäjä, julkaistu 2001). 

Vaikka kyseessä on lyhyt romaani, minulla kesti melkein yli viikko lukea tätä. Jotenkin irtosin aina mutta kuitenkin liimauduin takaisin. Jotenkin olin itse niin samassa kuin päähenkilö vaikka en kuitenkaan lainkaan. Jotenkin tämä tuli liian lähelle mutta jäi mailien päähän kosketuksen tavoittamattomiin.
Jostain päin Nykkiä.
The Body Artist on huikea romaani, mielestäni; se vangitsee lukijan. Se on tilannekuva ja liikkuu mutta ei kuitenkaan. Juoni on hyvin yksinkertainen; Laurenin aviomies Rey tekee itsemurhan, ja Lauren irtautuu tämän jälkeen itsestään. Hän löytää asunnostaan miehen, joka toistaa hänen ja Reyn käymiä keskusteluja. Hän tuottaa näytelmän, joka sisältää kaikki aviomiehen kuoleman aiheuttamat patoutumat ja irtoamisen ruumiista. 

Romaanissa on maagisen realismin piirteitä. Se välähti minuun kuin näytelmä, eikä ihme, sillä Delillo on kirjoittanut myös useita näytelmiä. Tämä olisi varmasti hieno taide-elokuva. Ainakin kirjan muodossa tämä vain vyöryy mutta ei kuitenkaan hakkaa irti. Ensimmäinen kohtaus on aamupalan syömistä vielä elossa olevan Reyn ja Laurenin kesken. Keskustellaan, ollaan ärtyneitä. Aika valuu.
Talo kuin moniulotteinen vartalo.
Kaikista yllättävintä oli se, että Laurenin lempipuuhaa on katsoa, kuinka autoja tulee Kotkaan. Kyllä, siis Suomen Kotkaan. Kuinka ne sinne tulevat ja menevät aamuyöllä, kun mitään ei oikeastaan ole. Hän tarkkailee Kotkan liikennettä videokameran välityksellä netistä. Toisaalta tämä tarkkailupuuha korostaa sitä, kuinka lamaantuneessa mielentilassa hän on. Olen itsekin, jos olen hyvin surullinen, jotenkin seis. Tuijotan vain, tuijotan aikaa pois.

Lopussa tiivistyy mielestäni romaanin sanoma: "Why shouldn't the death of a person you love bring you into lurid ruin? You don't know how to love the ones you love until they dissappear abruptly." Mielestäni henkilön kuoleman voi vertaistaa myös rakkauden kuolemiseen; siihen, että kumppanit eroavat. Yllättäen kun oma elämä menee samaa rataa. Siinä mielessä tämä oli tähän vaiheeseen mainio romaani lukea. Opin jotain taas itsestä tai sain ajatuksia. Aion lukea Delillolta vielä muutakin. Niin omituiselta, taitavalta rakentajalta hän kirjailijana vaikuttaa.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Hyytyneet kasvot

Itkun jälkeisiä iloja; päiväretki Chiemseelle rakkaan kaverin kanssa, vuoret taustalla siluettina, vesi läikkyy vasten kylkiä. Pitää mennä uudestaan paremmalla ajalla ja katsastaa kuningas Ludwigin linna Herrasaarelta. Ludwig on pykännyt niin monia linnoja ympäri Baijeria, että huohotan. 

Hauska seinämaalaus Prien am Chiemseellä.
Itkun jälkeinen toinen ilo; sain eilen kämppiksen. Nuori herrasmies muuttaa nykyiseen makuuhuoneeseeni 1.9. - päivänä, jona tulen Suomesta tänne takaisin. Hän on työtoverini ystävän ex-poikaystävä, maailma on pieni, yhteyksillä pääsee eteenpäin. Itse muutan olohuoneeseen. Työhuoneesta tulee uusi olohuone. Kaikki tapahtuu nopeasti mutta niin on parempi. Hitaampi olisi kidutusta. Elämäni ja suuret päätökset ovat muutenkin olleet aina spontaaneja. Nopeus on jotenkin sisällä minussa.
Itkuturvotusnaamaportretti. Taustan nainen tuntematonta kuvausrekvisiittaa, vuoret oikeita vuoria.
Kuinka lopullista kaikki nyt on. Karmaisee jotenkin. Mutta olen aikuinen. Aikuisen on selvittävä yksin aikuiselämän haasteista. Olen kiitollinen R:lle, joka tukee minua näinä päivinä, ja tuen tietysti itsekin takaisin. Yritämme säilyttää ystävyyden mutta sellainen ei ole vielä koskaan pidemmän päälle onnistunut entisten poikaystävien kanssa. Toivon, että tämä toimii. Olisi kurjaa menettää lopullisesti ihminen, joka tietää minusta miltei kaiken mutta ei ikinä kokonaan ja josta minä yli puolet. 

Täällä Baijerissa talojen seinämaalaukset ovat aivan mainioita.
Muistutan vielä suuresta arvonnastani. Osallistukaa riemuiten. Ilahtuisin kovasti!

perjantai 12. heinäkuuta 2013

TSADAA!!!

Ja tättärää: blogini on saapunut jonkinmoiseen tasalukuisen alttariin. Tämä on nimittäin 500. postaus. Olen kirjoittanut blogiani 2 vuotta ja puoli. Piti olla alun perin jonkinmoinen rakastuneen kirjoittajan päiväkirja, jossa kerron elämästäni Saksassa.

Elämäni Saksassa ei ehkä ole maailman kiinnostavinta, ja rakkaus on tainnut karahtaa pahemman kerran karille, mutta lukijoita tulee jopa lisää tasaisin väliajoin. Kirjoitan välillä sydänverellä tännekin, en vain käsiksiini, joten suurensuuri kiitos kaikille käymisestä, lukemisesta ja kommentoinnista.

Olen ehkä turhankin rehellinen täällä, avoin ja siinä mielessä hullu, sillä kuka hullu yksityisasioitaan verkossa pui. Pitäisi varmaan supistella suuta välillä. Toisaalta tämä on minun virtuaalinen kotini; saanen sisustaa sen kuten haluan.

www.ntamo.net
Koska nyt on 500. postaus, en kirjoita paljoa. Nimittäin järjestän mieluummin suuren arvonnan, jonka pääpalkintona loiskuu 50 euron arvoinen lahjakortti Ntamon verkkokauppaan. Sieltähän löytyy omien kirjojeni lisäksi paljon kaikenmoista, kuten palkitun Maria Matinmikon Valkoinen ja lisäksi monien muiden kollegoideni (kuten Tero Hannulan, Teemu Helteen, Satu Lepistön, Matti Kilposen, Harry Forsblomin jne. jne.) loistavia opuksia, sekä mm. näköispainoksia Jalmari Finnen Kiljusen herrasväestä, ennen kääntämätöntä James Joycea ja paljon, paljon kaikkea.

Lisäksi arvon yhden kappaleen uusinta romaaniani Pintanaarmuja (jota muuten ainakin Helmet.fi:n mukaan on lainattu keväällä ahkerasti; se on koko ajan varauksessa, jippii) omistuskirjoituksen kera ja lisäksi seuraavat kirjat:

Joonas Konstig: Totuus naisista
Saara Henriksson: Linnunpaino
Satu Grönroos: Lumen syli

Arvontaan voivat osallistua kaikki ne, jotka kommentoivat joko täällä tai Facebookissa seuraavaa kysymystäni: Millaisen (kirjallisuusaiheisen) tatuoinnin suosittelisit ottavani nilkkaani? Kaipaan ihan oikeita, varteenotettavia, kekseliäitä, yksilöllisiä vinkkejä, ideoita ja ajatuksia. Nilkalla tarkoitan sitä sisänilkkaa, tatskan koko tulee siis olemaan pieni. En tiedä, mikä sen ruumiinosan nimi oikeasti on. Iho siellä on herkkää, joten kipurajaakin tilarajojen lisäksi koetellaan.


Voit jopa tarjota minulle sähköpostitse kuvaa (oi, olisinkin otettu, jos joku piirtäisi minua varten tatskan!). Toteutan haaveeni syyskuussa. Olen joskus vannonut, että jokaisesta julkaistusta kirjastani päräytän tatuoinnin ihoon, mutta koska moinen vannoma on menettänyt hehkunsa, otan jonkun pikkuisen, monimerkityksisen kuvion tai lauseen ikuisella kestoliimalla vartalooni. Minusta löytyy jo yksi palava sydän, joka kertonee paljon persoonallisuudestani, mutta nyt kaipaan jotakin, joka kertoo intohimoistani. Eli kirjoittamisesta lähinnä tai kirjallisuudesta ylipäänsä, vapaudesta, maailmasta, janosta kokea kaikki heti nyt. Yksi ehdotus on jo tullut: muurahainen joka lukee kirjaa (täällä minua kutsutaan Ameiseksi, eli muurahaiseksi, älkää kysykö miksi, sillä ei ole hajuakaan).

Arvonta suoritetaan maanantaina 22.7. keskipäivän tienoilla, jolloin nautin pitkästä aikaa vapaasta kirjoituspäivästä. Mikäli haluat kaksi arpaa, mainosta arvontaani omassa blogissasi tai Facebookissa, kiitos, ja ilmoita asiasta minulle. Ja jos viihdyt blogissani, mutta et ole rekisteröitynyt lukija, voit toki rekisteröityä, etenkin jos omistat blogin, jotta pääsen vastavierailemaan.

Huikentelevaista viikonloppua kaikille!

torstai 11. heinäkuuta 2013

Saanutta ei laiteta

Olen kiiiiire. Eilinen päivä on sellainen, joita en liikaa halua. Piti kahdeksasta kuuteen töiskennellä, tosin viimeiset puolitoista tuntia päivästä olivat liikuttavat. Nimittäin piteli Suomi-koulun lukuvuoden viimeistä kertaa ja ihanat, ihanat oppilaani piti hyvästellä. Haikeaa. Pidin ryhmästäni niin kauhean kovasti.

Ihanoiden oppilaiden ihanoita kukkasia ja kortteja.
Töiden jälkeen piti mennä vielä sellaiseen päiväkotitanttakokoontumiseen. Tuli sovittua treffejä ja naurettua. Syötyä maailman paras kasvispurilainen ja bataattiranskiksia. Lopulta levähdin sohvaan ja hihitin kuin hihimummo konsanaan vahingossa pikkuisen iltamyöhään asti, tai oikeastaan viihdyin, sillä sohva (jonka päällä minulla ei ole parin kuukauden päästä mitään tekemistä) on valtava ja puhelin joskus vähän kuuma (ainakin jos siihen puhuu ja jos sitä lataa samaan aikaan). Tosin kuuma se näinä kuumina kesäpäivinä muutenkin on. Asuntokin hehkuu. Pitää riisuilla ja riisuilla.

Joka tapauksessa elämäni on viljelmä minuutteja. Haluaisin vapaa-aikaa. Silloin kun sitä ei ole, nilkkani lonksuvat. Haluaisin ratsastamaan ja vaellukselle ja taidan tehdä molempia viikonloppuna. Huomenna vihdoin sitten saan jopa avattua tämän läppiksenkin kirjoitusasennossa. Tosin töiden jälkeen tapaan mahdollisen tulevan kämppikseni. Saas nähdä, natsaako. Toivottavasti, sillä en tule selviytymään syyskuussa vuokrasta yksin. Iik.
Tunnelmakuva viime viikonlopulta.
Minulla on vielä monta mieltä ja asiaa. Olen ajatellut paljon mummia, joka kuoli vuosi sitten toukokuussa. Löysin kuvia, ja ukkia. Hassua, miten aina kaipaa sitä mitä ei ole eikä enää koskaan saa.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Läpikuultava ja herkkä ääri


Ollapa valkoisenaan kaunista kieltä. Tai ehkä olenkin, joskus, yleensä aina kun pääsen. Kirjoittamisajan puutteessa olen viime aikoina päässyt Ihmeellisen Kauniskieliseen Lukuputkeen. Tuomas Kyrön jälkeen matkalla Itävallasta kohti kotia luin kannesta kanteen Pia Ronkaisen kolmannen teoksen nimeltä Äären ympärillä on kylmä muuri (Impressio, 2013). Kyseinen pienoisromaani huljuu kauniista kielestä ja toivosta, herkkyydestä. Se on pehmeää laskeutumista jaloilleen.

Keskiössä on teini-ikäinen Emilia, joka ikävöi pois lähtenyttä äitiään eikä saa vastauksia kysymykseen siitä, missä äiti on ja miksi (vähän häiritsi itseäkin, että missä ja miksi, eikä vastausta tullut mutta toisaalta pidän salaperäisyydestä, siitä että voi itse arvailla ja keksiä). Isä ja Emilia ovat eläneet vuosia yhdessä, kehittäneet omat rutiinit ja perinteet, mutta sitten elämään on tullut Sirpa ja tämän Emiliaa paljon nuorempi tyttö Tiitu. Uusioperhe-elämä ei ole Emilian valinta eikä tie eikä onni; hän kapinoi kuten murrosikäiset usein tekevät, mutta potee samalla huonoa omatuntoa käytöksestään. Loppua kohti Emilia muuttuu suvaitsevaisemmaksi. Hänellä on poikaystävä ja hänellä on tuleva.

Alusta puoliväliin saakka tämä herkkä kirja tuntui pelkästään aikuistenkirjalta; vaikka päähenkilö on teini, on hänelle annettu uskottava ääni, ja jotenkin samalla kuitenkin aikuinen. Loppupuolella tuntui, että luen tässä nuortenkirjaa enkä saanut ihan kauheasti muulta kuin kielen tasolta irti. Luinpa nyt sitten kenelle tahansa suunnatun pienoisromaanin, viihdyin sen parissa, annoin rytmin ja kertojan viedä eikä kestänyt kuin vajaa tunti, kun jo suljin kirjan ja huokaisin kanssamatkustajille, että oho, taisin taas lukea yhden kirjan loppuun, ja sitten minua tökittiin kylkeen. Tunnelmaltaan romaani on jotenkin läpikuultava, kuin kevyt kangas hartioilla viileänä kesäiltana. Tämä saa kiinnostumaan Ronkaisen muusta tuotannosta. Pitääkin tutustua. Kiitos Ronkaiselle arvostelukappaleesta.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Liitto


Ostin Suomen juhannuslomalla vain yhden ainoan kirjan, koska en ehtinyt mitään muutakaan. Onneksi ostin. Tuomas Kyrö kirjoitti itsensä sydämeeni jo Mielensäpahoittajalla. Ja nyt taas Liitolla (WSOY, 2005). Kyrö kirjoittaa niin pehmeää, perisuomalaista, hellää kieltä, että voisin leijua. Lukiessa tuli hirveä halu päästä kirjailijan syliin, sillä sylinsä hän avaa kielellään, joka on sellaista tarkkaa, toteavaa, oivaltavaa. 

Ei. Mieluiten istuisin puisessa pihakeinussa Kyrön vieressä, nostaisin jalkani hänen syliinsä, polttelisin piippua yhdessä, painaisin pään hänen olkaansa vasten ja kuuntelisin synnyt syvät. Voisin lukea ja kuunnella Kyröä vaikka koko elämäni loppuun asti jokaisena päivänä ja ajatella jotakin valoisaa. 

Liitto ei ole kuitenkaan suinkaan mikään valoisa romaani. Ehei, se on kertomus rikki repimisestä. Revitään rikki ihminen ja suhteita, revitään rikki rauhaa, maailmoja, elämä, mieli. On väkivaltaista isää, mykkää aviomiestä, pahoinpideltyä sotavankia, Hitlerin ihannoijaa, kilpailumieltä, ruumiita ja katkenneita osia. On nälkää, kuolleita lapsia, vahvoja naisia, heikkojakin, riipaisevia ajatuksia, välttämättömyyttä. Päätöksiä. Elämä.

En ihmettele, että Liitto on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana. Sietääkin olla; miksi ei ole pokannut palkintoa. Tunnen jostakin syystä vetoa sota-ajoista kertoviin romaaneihin. Katja Kettu, Kauko Röyhkä ja Tuomas Kyrö ovat mielessä nyt. Niin ja ainahan olen pitänyt Tuntemattomasta sotilaasta (tai no aina ja aina; siitä lähtien kun sen olen lukenut) ja muistakin perisuomalaisista realistisista romaaneista. En tiedä miksi. Tai ehkä siksi, että jos ne on kirjoitettu taitavasti, tulee silmiin kuvia jotka tunnen.

Tämä Liitto on jotenkin oivaltava. Henkilöhahmot ovat tarkkoja vetoja, kirjavia rankoja. Heidän ajatuksensa koskettavat, tunnen surua heidän lävitseen. Olisi niin monta kohtaa, joita haluaisin kirjasta lainata mutta koska Urho, yksi päähenkilöistä, joka sentään surullisten kohtaloiden keskeltä päätyy jaloilleen, on niin hellyyttävä, lainaan häntä: "Aikaisemmin minä ajattelin, ettei mitään taivasta ole kun ei niin isoa paikkaa pystytä rakentamaan, minne kaikki kuolleet mahtuisivat. Mutta nyt kun halusin tutuille ihmisille kivan loppupaikan, niin yhtäkkiä olin melkein varma, että taivas on ja iso."

Koska minulla on aika-ahdistusta, nälkää, en kirjoita tämän syvällisempää arviota tästä. Mitä sitä juonta tiivistelemään kun henkilöhahmot muutenkin ovat pääosassa. Suosittelen kuitenkin lämpimästi. Ihana Kyrö. Haluan pelkän Kyrön kirjahyllyyni asumaan juuri tänään. Tosin en edes Kyrön vuoksi heitä muita suosikkejani syrjään, tietenkään. Nyt ojennan itseni ja menen töihin tai juon ensin teetä, kyyristelen sillä ei huvita, ja sitten menen. Työviikossa on vielä neljä päivää. Voisin vaikka huutaa, jotta aika lentäisi nopeammin alta pois. Haluan viikonlopun ja ajan vain teksteille. Haluaisin elokuun ja jouluja ja omia käsiksiä valmiiksi.

P. S.  Ylihuomenna tai yliensihuomenna on suuri päivä. Pysykää linjoilla!

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Itää ja valtavaa


Että sentään. Miten maailma voi olla täynnä niin ihanoita ihmisiä? Olen ehkä äveriäin neiti-ihminen ikinä. Nimittäin mulla on ystäviä kuin sieniä sateella. Mikä on mieletöntä ja hienoa, vilpitöntä. Takana on taas jälleen ja kerran oikea superviikonloppu. Naurua, kesää, iloa, lomaolo, vaikka lomaa ei olekaan (paitsi työtoverillani, jonka takia teen tänään ja ensi maanantaina töitä, mikä tietää 16 ylityötuntia, mikä tietää 2 ylimääräistä vapaapäivää, jotka käytän syyskuussa kun tulen Suomeen, hiihaa, ja mikä kaikki tietää sitä, että pidän joulu-tammikuussa 6 VIIKKOA vapaata ja syöksyn maailmaan!).


Kävin taas jälleen ja kerran Wienissä mutta en nähnyt sieltä muuta kuin supermarketin ja asuinlähiöitä. Olen siis jo kahdesti käynyt siellä enkä kummallakaan kerralla "mitään" nähnyt. Paitsi niitä ihanoita ihmisiä. Tällä kertaa en viettänyt yötä kyseisessä kaupungissa, vaan ainoastaan ehkä tunnin, sillä vietin yöni somalla pikkuisella mökillä pikkujärven rannalla ja kävin vedessä liian usein, en tiedä miksi juuri minä olen se, jota tönitään sinne ja heitetään koko ajan aina, en ehtinyt nenääkään ikinä sulkea joten röörini pakkopuhdistuivat järviveden voimalla. Alkoi jossakin vaiheessa jo kiukuttaa ainainen veteen paiskelu, mutta koska laiturilla soivat kitara ja suut, piti siellä pysyä.


Olin jotenkin tosi väsynyt, joten kesken illan nukahdin laiturille, heräsin, kömmin peremmälle pihaan nukkumaan, heräsin, vaihdoin taas nukkumapaikkaa, ja lopulta sitten heräsin hyvien pikku parituntisten päikkisten jälkeen jatkamaan juhlintaa. Kunnes taas nukahdin ja luulivat minua kuolleeksi, sillä silmät jäivät auki, ja aamulla yksi jos toinenkin tuli halaamaan ja sanomaan, että oh, sinä elät, ja minä ihmettelin mitä mitä mitä. Olivat oikein porukalla käyneet tämän tästä katsomassa, tuntuuko pulssini ja kulkeeko happi, kun näytin kuulemma silmät avoimina niin kuolleelta. Väsymyksestä olinkin miltei kuollut.


Ainakin olen siis nukkunut hyvin. Eilen vielä puolen päivää laiturilla köllöttänyt (ja taas siellä vedessä ilman että halusin). Kävimme lopuksi vielä jossakin pikkuisessa itävaltalaisessa kylässä syömässä maailman parhaimmat pizzat, mutta en voi suositella paikkaa, koska en tiedä ravintellin nimeä enää enkä varsinkaan sitä, että missä se ravintola oikein on. Oli kuitenkin niin hyvää että melkein itkin.

Että sellainen viikonloppu, sellaiset kujeet. Ajatukset pysyivät koko matkan ajan poissa, vapaalla ja viihteellä, joten olen ympäripyöreä ja tyhjä. Heti kun palattiin Müncheniin aloin taas ajatella. Mutta ajatukset pitää käydä läpi, eihän tässä muutenkaan voi. Ensi viikonloppuna menen muutes taas joko Itävaltaan tai pysyttelen Baijerissa, mutta vaellukselle vie tieni. Yksin tällä kertaa, ellei joku ystäväkulta lähde mukaan.

Valoisaa viikkoa, helle tuli tännekin, olen runsas ja niin olet sinäkin!

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Kuka pitäisi kiinni

Taas pitää katsella valokuvat läpi, muistaa mutta katsoa niistä samalla kohtia ja kasvoja pois. Kuvia on vain hyvistä hetkistä. Voin pahoin kun ajattelen, kuinka rakastunut olen voinut olla enkä enää tunne mitään muuta kuin surua ja helpotusta. Olen niin yksin kuin yksin voi olla. 

Lohtupusu kaikille joilla on ajatus hukassa!
Mutta se tekee hyvää, tämä tekee; saan selvyyksiä ja kuuntelen itseäni. Mitä haluan, mihin haluan. Miten. Koska olen yksin, on huojentavaa mennä tänään töihin ja töiden jälkeen hypätä autoon. Kuljemme viiden ystävän voimin ensin Wienin lähelle yöksi, sitten etelämmäs. Meitä edellä ajaa toiset viisi ihmistä ja itse kesäjuhlissa huomenna on kymmeniä muita. En ole siis hiljainen koko viikonloppuna. Mikä on erittäin tervetullutta vaihtelua. Lisäksipähän pääsen taas yhteen lempimaistani. Itävaltaan voisin jopa muuttaa.

Olen yhä aivan innoissani Tuomas Kyröstä. Olen lukenut häneltä aiemmin Mielensäpahoittajan, aion tämän Liiton jälkeen ahmia kaiken muunkin. Etenkin näinä päivinä Kyröä on lohdullista lukea. Haluaisin itse asiassa koko iso nainen Kyrön syliin, painaa pään hänen rintaansa vasten ja kuunnella kaikenlaisia juttuja, vaikka en tunne koko miestä. 

Toukokuussa Torinossa haistelin elämästä sävyjä. Haistan yhä mutta pidemmälle.
En aio itkeä tänne eroani. Mutta sen sanon, että syliä kaipaan valtavasti. Jotta voisin vain hiljaa painautua. Joku silittäisi päästä, puristaisi, sanoisi, että elämä on. Tai kuten ihana pikkuveljeni minulle eilen kirjoitti: "Se on sinun elämäsi, se pitää elää juuri niin kuin haluaa ja ylipäänsä pitää muistaa elää ja parhaimmat päätökset sattuvat eniten." Kyllä tirskuivat taas kyynelet. Olen yhden tien päässä, toisen alussa. Haluaisin nousta pöydälle, nostaa kädet taivasta kohti ja kirkua.

Valloittavaa ja miellyttävää viikonloppua kaikille! Soikoon rakkaus oikein päin ja elämänkevät myöskin!


keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Markku


Voi ei. Ajoitukseni ja laskemistarkkuuteni eivät täsmää. En puhu nyt esimerkiksi ehkäisymenetelmistä, vaan ajattelin romanttisesti, että kun kirjoitan 500. tekstin tänne blogiin, tulee 80 000 kävijän raja ylitettyä.
 
Mutta nyt onkin niin, että 80 000 kävijän raja menee tänään rikki (oletan, että jo aamupäivästä) ja tämä tässä on vasta 496. teksti. Olen hämilläni. En ymmärrä epätarkkuuksia tai itseäni aina. Yllättävää on myös viime päivien kävijämäärä. Maanantaita teitä ihanoita kävi blogissani 386. Ennätysmäärä yhdelle päivälle, vaikka 300 menee ajoittain rikki. Kiitän ja kumarran. On jotenkin hemaisevaa tietää tulla luetuksi, olkoonkin, että maanantaina kirjoitin kaikenmaailman kähmä-äijistä ja klamydioista ja vaikka suurin osa sanoistani on pölyä ja kirvoitusta.
 
Riudun yhä. En suinkaan sunnuntaisen vaelluksen takia vaan elämän. Ostin itselleni lohdutukseksi uuden läppiksen. Se on reilusti yli varojeni arvoinen, joten minä ja elektroniikkaliike harjoitamme seuraavan 12 kuukauden ajan rahojen vaihtoa. Tai siis minä annan, kauppa ottaa. Kätevästi sain korottoman sopimuksen, jotenka mikäpä tässä huudellessa ja uudella läppiksellä suhaillessa.
 
Markku tuli taloon.
Tämän nimi on Markku Pytinki Sulolinja. Tehtaalla se on nimetty Hp Envyksi. Aion kirjoittaa tällä vähintään kolme romaania, yhden runokokoelman ja tusinan novelleja. Tai siis no paljon enemmän sittenkin, sillä luotan Markkuun. Markku ei hajoa. Edellinen läppikseni jaksoi kanssani 7 (!!) vuotta. Nyt se odottaa pääsyä jätelaitokselle. Se ei ole rikki, joten voin sen kyllä lahjoittaa jollekulle, mutta se on hidas. Niin hidas että nukahdan. Sillä ei ole myöskään nimeä, joten en itke, mutta kiitän sitä romaanien Silja ja Mai, Minä rakastan sinua nuori mies ja Pintanaarmuja synnyttämisestä.
 
Oven takana on yllätyksiä.
Antakaa myös anteeksi. Järjestän sen suurenmoisen arvonnan (luvassa mm. 50 euron kirjallinen lahjakortti!) tosiaankin vasta sitten, kun on 500. blogitekstin vuoro. Eli vasta ensi viikolla. Nimittäin tällä viikolla en ehdi. Kirjoituspuuskien lomassa täytyy käydä töissä ja potkunyrkkeilyssä ja tättärää; lähden yhtäkkiä yllättäen perjantaina Itävaltaan. Ajamme kaveriporukalla aina 150 kilometriä Wienistä etelään johonkin minne en tiedä. Siellä on järvi ja talo ja kesäjuhlat. Pysähdymme ensin yhdeksi yöksi työtoverini tietokirjailija-dokumenttielokuvatehtailijaisän luokse. Mies on hulvaton. Hänellä on ollut muun muassa kulkukoira nimeltä Handtuch. Eli siis Pyyhe.
 
Tiedossa on siis rentoutusta. Ajatusten liimaamista johonkin pois. Ihanaa. Haluan nauraa taas kuin käki kaikkien itkujeni päälle. Tai no, olenhan nauranutkin, ei kai elämää muuten voisi sietää jos ei sille ajoittain nauraisi. Nyt pitää juoda teetä. Askartelen töissä tänään hiekkaisia meritähtiä. Sitten menen Suomi-koululle ja kerron mikä on vihta. Eikä kun vasta.
 
P. S. Tänään ihailen Tuomas Kyröä kuin puolikasta kuuta.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Jouduin kähmäilijän käsiin!

HUOMIO! VAIKKA TEKSTISSÄ ESIINTYY KLAMYDIAA JA ILMAVAIVOJA, TARTTUVAA IHOATAUTIA SUN MUUTA, KIRJOITTAJALLA, ELI MINULLA, EI NIITÄ OLE. ÄLÄ SIIS LUE VÄÄRIN, LUE OIKEIN.


Mikä sunnuntai! Heräsin hyvissä ajoin (vattumaiseen naapurin herätyskellon pirinään, grrrrr, jota naapuri ei itse tainnut moneen kotvaan kuulla), tsekkasin säätiedotteen. Garmisch-Partenkircheniin luvattiin sadetta. Mutta koska kaipasin hiljaisuutta ja mietiskelyrauhaa, kaipasin etäisyyksiä ja luontoa, päätin uhmata säätä ja hypätä junaan; lähteä vuoden ensimmäiselle vaellukselle.

Tarkoituksena oli kiertää tuolla Garmisch-Partenkirchenin alueella helppo 10 kilometrin lenkki, josta nousua olisi ollut vain 300 metriä ja joka olisi kestänyt 3,5 tuntia. Ei nimittäin ollut mikään rehkimisolo ja muutenkin halusin loivaa nousua, leppoisaa laskua sekä ajatusten jylinää. Lisäksi halusin ehdottomasti nähdä Partenachklammin, aivan todella huikean joen halkaiseman solan, josta tässäkin tekstissä loiskuu kuvia.


Puolentoista tunnin hiljaisen junamatkan jälkeen nousin pois. Suuntasin asemarakennuksesta ulos tuijottelemaan suurta vaellusreittikarttaa, joka tönötti rakennuksen edessä. Siinähän sitten sormi suussa tuijottelinkin. Olen mahdottoman hyvä orientoitumaan kaupungeissa ja niin pois päin, mutta vaelluskartat eivät ole ystäviäni, joten vaellan aina ilman karttaa. Nyt piti kuitenkin löytää aloituspiste, mutta ennen kuin sain mistään tolkkua, puhutteli minua sellainen joku vanhemman näköinen "tyyppi". Kysyi, että tarvitsenko apua.
Sanoin ja gerne, bitte, kerroin mihin tahdon. Mies sanoi sitten, että no tule mukaan, olen menossa samaan suuntaan, näytän sulle tien.

Koska mies näytti rehelliseltä vaellusvaatteineen ja rehdiltä muutenkin, läksin sen opastettavaksi. Ilahdun aina, kun apua tarjotaan, joten onhan sitä osattava myös ottaa vastaan, vaikka olinkin vähän ärtynyt, sillä ei huvittanut alkaa keskustella mistään eikä varsinkaan tuntemattoman kanssa. Olihan vaellukseni pääasiallinen tarkoitus nauttia vuorista ja mietiskellä (tsiisös kun kuulostan hipiltä!).


Pääsimme risteykseen, josta minun tieni vei sinne ja miehen tänne. Mies (olkoon nimeltään vaikka Jakob) alkoi siinä sitten houkutella minua omalle reitilleen. Että kävisi ensin Partnachklammilla ja sitten jatkaisi 1800 metrin korkeuteen König Ludwigin vuoristohuvilalle ja että tuo huvila on näkemisen arvoinen. Että mitä nyt tuollaista helppoa, latteaa reittiä kiertämään. Emmin jonkun aikaa, kunnes ajattelin, että ehkä kaksin on muutenkin parempi mennä, kun voihan poluilla loukkaantua, ja mikäs siinä sitten avuksi. Jotenka lähdin mukaan. Ainahan on kiinnostavaa nähdä asioita. Ja oikeastaan 1800 metriin nousu vaikuttikin sillä siunaaman hetkellä varsin houkuttelevalta.

Alku oli jopa lupaava. Partnachklamm on aivan huikea sola vuoristojokineen. Mieletöntä, kaunista, rajua! Sinne pulitetaan 4,5 euron pääsymaksu (mutta illalla klo 18 jälkeen on ilmaista, jos haluaa roposensa säästää), mikä on kaiken arvoista. Vesi kohisee, putoilee, härnää. Se loiskuu, pelottelee, kastaa. Nautin kuin käärme solan tunnelmasta ja kuvista, joita se tarjosi. Miten kaunis tämä maailma voi olla!


Mutta sitten, yhtäkkiä, pimeähköä tunnelia lävistäessäni ja joen jylinää tiiraillessani tunsin lanteillani kädet ja korvani siimeksessä Jakobin äänen: "Buu, varo, taidan syödä sinut, olen mörkö!" En tiennyt itkeäkö vai nauraa, joten riuhtaisin itseni irti ja osoittelin solan huikeita vesimassoja hämilläni siitä, että mitäs tässä nyt. Emmehän olleet lainkaan tuttuja, en lainkaan tuntenut miehen nimeä, ja kaiken lisäksi tyyppi ei ollut mielestäni mitenkään komea tai muutakaan, joten tuommoinen lannekoskettelu oli hämmästyttävän lisäksi raivostuttavaa. Mutta koska sola oli jokseenkin täynnä ihmisistä, ajattelin, että eihän tässä mitään. Ainakaan tapahtua voi.

Matka jatkui solan jälkeen ylös. Ylös, ylös, ylös. Kaunista, vehreää metsää kaartui ympärillä. Alkoi kuitenkin ketuttaa oikein kunnolla; maisemat olivat mahtavia, reheviä, ikivanhaa metsää ja pudotuksia oli joka puolella MUTTA. Siinä edelläni laukkasi tuo tuntematon Jakob, joka puhui puhumasta päästyään todella tympeitä asioita ja kiri eteenpäin kuin näätä. Olisin halunnut olla yksin. Mutta en enää voinut kääntyä. Miten olisin muka kohteliaasti selittänyt, että ei sittenkään kiitos hei. Olisin halunnut myös mennä rauhallisempaa vauhtia, sillä en ole viimeiseen viikkoon kyennyt murheiltani syömään enkä jaksanut kauheasti, mutta tyyppi jolkotti kuin poro.

Ketutus kasvoi vauhdin ja mäen jyrketessä, ja sitten yhtäkkiä Jakob sanoa täräytti: "Mene vain edeltä, minun täytyy ulkoiluttaa pikkuveljeäni." Siis what. En ollut taaskaan uskoa korviani, mutta annoin Jakobin "jäädä ulkoiluttamaan pikkuveljeään" ja jatkoin matkaa. Kotvan kuluttua tyyppi loikki perääni ja yritti tarttua kädestäni, halusiko se jotenkin romanttisesti kuljeksia käsi kädessä en tiedä, mutta nähkää tämä: loikkasin sivuun ja sanoin: "Poikaystäväni piti tulla mukaan." Kyseessä oli valhe, sillä (älkää nyt järkyttykö) minulla ei ole enää poikaystävää, mutta halusin korostaa tietysti sitä, että minua ei kosketa eikä varsinkaan kuka tahansa. Matka jatkui.

Hikoilutti, ketutti, en ollut aikoihin vaeltanut ja nyt oli pitänyt suostua tuollaisen kauhean ukon matkaan, miksi olinkaan, voi kun kaduin, mutta toisaalta nautin, sillä nautin äärisuorituksista, janotti, janotti, janotti mutta loikimme eteenpäin, kiipesimme, kiipesimme, kilometrejä haukoimme alle. Olin vaitelias, halusinhan miettiä asioita, mutta Jakob sen kun kyseli kaikenmoista. Yritin osoittaa olevani hyvin tympeä. Murahtelin välillä vastauksia, välillä leikin, etten ollut kuullut (mutta Jakob kysyi niin monta kertaa, että olisi lopulta ollut noloa olla "kuulematta"). Vastailin laveasti vailla mielenkiintoa, äänestäni kuulsi varmastikin se, etten ollut läsnä. Jakob loi minuun pitkiä katseita ja hymyjä, jäi välillä odottamaan ojenteli kättään, ja minusta kasvoi taitava väistelijä.


Mutta sitten, sitten. Kun en kerran ollut tarpeeksi valpas, yhtäkkiä olin törmätä tuohon itseäni vähän lyhyempään, liian laihaan ihmisriuskaan. Se oli levittänyt kätensä auki, kaappasi minut niiden suojaan ja halasi: "Oi, sinähän jaksat oikein hyvin kiivetä!" Rimpuilin irti. Aloin kertoa siitä, kuinka harrastan potkunyrkkeilyä. Piti tehdä selväksi, että osaan kyllä potkia. Osaan kyllä lyödä. Ketutti, sillä en tiennyt missä olimme, miten pitkä matka olisi vielä perille ja mitä seuraavaksi pitäisi sietää. Kaiken lisäksi muita ihmisiä ei näkynyt mailla halmeilla, joten piti terävöityä. Ajattelupuuhat jäivät siis sikseen, kun tarkkailin oravan lailla miehen typeriä liikkeitä.

Viimein, 3,5 tunnin raivoisan kiipeämisen jälkeen, saavuimme König Ludwigin vuoristo"majalle". Sinne pääsi sisään 4,5 euron maksua vastaan ohjatulle kierrokselle. Suosittelen! Torppa on sanalla sanoen sisäpuoleltaan näkemisen arvoinen. Kuvia ei valitettavasti saanut ottaa. Kierroksen jälkeen menimme vuoristoravintolaan pitämään taukoa. Oli kylmä, auts, tummat pilvet hönkivät niskaan, tunsin pisaroita.

Syötyämme ja juotuamme Jakob kysyi, josko tahtoisin istua näköalahuoneessa takan lämmössä kotvan ja lämmitellä. Sanoin kyllä, sillä tärisin. Menimme sinne sitten. Yhtäkkiä Jakob otti lähestymisyrityksen, tunki ihan kiinni minuun, joten ponnahdin pystyyn ja niiskautin, että oioi, vatsa täynnä ilmaa, pitää käydä tyhjentämässä kaasut pois. Sillä mikäpä muukaan kuin piereskely tai muu voisi karkottaa liian tuttavallisen hyypiön. Mutta kun tulin takaisin, tyyppi katsoi minua silmiin (vaikka minä siirsin omani kattoon) ja kuiski: "Avoimuutesi on suloista." Apua. Ei siis kannattanutkaan vedota kaasuihin vatsassa. Piti keksiä jotain muuta. Aloin pohdiskella keinoja niin, että naurattikin jopa, ja minä inhoan selittelyä etenkin tuntemattomien ollessa kyseessä, mutta piti sitten selitellä, miksi naurahtelen vähän väliä.

No, vetäydyin omalle tuolille ja kumarruin tuijottelemaan lattialla lepäävää, ihkaoikeaa kilpikonnaa. Yhtäkkiä minut riuhtaistiin käsistäni pystyyn. Siinähän se Jakob taas oli. Otti käteni omiinsa ja taivasteli, kuinka kylmät kädet minulla on ja hieroi niihin lämpöä. Minä siinä sitten irvistelin ja sanoin naama peruslukemilla kärsiväni tarttuvasta ihosairaudesta. Että ei kannattaisi kyllä koskea. Jakob ei tainnut pelätä mitään. Se laski käteni vapaaksi, mutta näpsäytti nenänpäätäni ja hihkaisi: "Voi kun sinä olet niin nuoren näköinen. Ihan näytät lapselta, veikkaan että et ole muuttunut viimeiseen 16 vuoteen." Tässä vaiheessa teki mieli läväyttää miestä paistinpannulla kuontaloon. Ei ollut pannua tosin. Totesin vain, että moni kakku päältä kaunis. Jakob tahtoi kuitenkin vielä hempeillä. Se otti ranteeni (kyllä, aloin olla jo raivoissani tästä ainaisesta raajojeni pakko-ottamisesta hyppysiin, yäk!) käteensä ja kuiskasi: "Onpa ohut ranne, pikku hiirulainen."

Pihisin hampaiden välistä, että olen kyllä vahva. Ja että olen ihminen, en hiiri. Ja sanoin tahtovani nyt takaisin ja junaan ja kotiin ja riuhtaisin itseni itselleni. Läksimme paluumatkalle. Oli pakko kulkea samaa matkaa, sillä muita ihmisiä ei ollut paljoa liikkeellä enkä uskaltanut yksin eksyillä, alkoi olla jo myöhäisiltapäivä. Yritin viestitellä Münchenissä asuvalle ystävälle, että apua, mutta Jakob kyttäsi viestittelyäni silmä kovana, argh, jotenka päätin jättää viestit lyhyeen ja sopeutua.

Jakob päätti sitten paluumatkan kunniaksi tutustuttaa minut musiikkimakuunsa. Se veti kännykän esiin ja antoi vuoriraukkojen raikua saksofonimusiikista ja kyseli, tunnenko sitä ja tätä ja tuota esiintyjää, ja vastasin aina ei, ja kävi veetuttamaan, pentele, äijä kuvitteli varmaan olevansa treffeillä, mutta anteeksi nyt vain kaikki äijät; jos halajatte treffeistänne onnistuneet ja huomaatte, että treffattavanne ei tiedä yhtään mitään saksofoni- tai jazz-esiintyjistä, ei tarvitse koko ajan kysellä että no etkö edes tuota tunne, ja muutenkaan olla koko ajan kyselemässä ja yrittämässä lääppiä, grrrr aloin olla punaisena suuttumuksesta ja miehistä ja kaikesta. Halusin keskittyä luontoon, luonnon ääniin, raiskuvaan ilmaan, mutta tuossa tyyppi esitteli saksofonimusiikkiaan ja kehuili, kuinka on soittanut itsekin ja kuinka hän tahtoisi konsertteihin ja blaablaablaa.

Ja sitten; yhtäkkiä tulee kohta, jossa liukastun pahemman kerran, Jakob ojentaa kätensä auttaakseen otan avun vastaan (miksi edes otan, pentele!) enkä kaadu mutta sen sijaan Jakob kaappaa syleilyyn ja lähestyy vanhoine huulineen omiani, kunnes yskäisen ja kirkaisen ja kiljun että ötökkä ja alan hätistellä. Tilanne raukeaa. En voi karkuunkaan mennä kun en tiedä mihin suuntaan. Enkä käsitä, miten tuo limainen kyömynenä ei tajua, että minä en ole kiinnostunut mistään muusta hänen kanssaan kuin takaisin pääsystä (en muutes enää ikinä ota yksinäisiltä miehiltä apua vastaan!!).


Tuli toinen tilanne, miten se niitä aina taikoikin, missä melkein kaaduin ja jouduin taas syleilyyn, huulet lähestyivät, aivastin, huudahdin jotain keksiäkseni: "Mulla on sukupuolitauti! Mulla on klamydia!" Huulet pysähtyvät, huh. Jatkamme kulkua hiljaisuudessa. Kunnes Jakob taas avaa suunsa ja tivaa elämäni asioita ja että mistä olen klamydian saanut ja blaablaablaa ja minä murahtelen, eikö se nyt todellakaan näe etten ole kiinnostunut, ja se kyselee lapsentekohaaveista ja kähein äänin sanoo: "Minä haluaisin lapsia noin kauniista naisesta." Jumankeikka. Tiuskahdan, että kuule mulla on klamydia eikä aikaa mihinkään lapsiin tai miehiin ja että olen oikeastaan lesbo. Rynnistän kovempaa tahtia alas.

Haluan ehtiä vähintään kello 19 paluujunaan. Jakob hidastelee tahallaan. Se yrittää pysäytellä minuakin iljettävine käsineen, vetää viereensä ihastelemaan maisemia, se vetkuttelee, pysähtelee, pysähtelee, pysähtelee; kuinka monta kertaa urahdankaan, että ihan totta haluan viimeistään tuohon junaan, että en voi odottaa seuraavaa. "Mutta minä tiedän hyvän jäätelöbaarin aseman lähellä, voimme mennä sinne odottamaan." Ei, ei, ei, haluan kello 19 junaan ja piste, alan miltei juosta alas, alas, alas, tiuskin, jos se vielä kysyy jotain ja sehän kyselee, argh.

Ja mikä typerys olen: Pidämme pikkutauon, hartioitani kivistää, hieron niitä kylmine sormineni kunnes tajuan, että Jakob näkee. Voi ei, liian myöhäistä; Jakob hyökkää taakse ja alkaa hieroa. Hartioita. Kurkkii olan yli kasvojani, kuiskii kuinka kireä tyttö olen ja että kuinka metsä vaikuttaa kostealta. Siis what. Revähdän pystyyn, tokaisen että pitää jatkaa, jatkamme. Pitää melkein juosta loppumatka junalle. Pääsemme kuin pääsemmekin kyytiin, ja minä olen kiukkua täynnä. Mietiskelyretkeni on pilalla. En enää ikinä ikinä ota vastaan apua. Mieluummin eksyn ja katkaisen koipia.

Junassa Jakob tunkee viereen, nojaudun seinään, Jakob nojautuu minuun, vaihdan vastakkaiseen penkkiin. Jakob kaivaa omenan repusta, haluaa jakaa sen, puistan päätä, en halua, kaivan oman eväsleipäni esiin, Jakob haluaa ilmiselvästi osansa, se vilkuilee leikkii ujoa, mutta minä en tuon kanssa jaa mitään, sanon: "Muuten tarjoaisin kyllä, mutta olen murskannut lääkkeet tänne sisään." "Mitkä lääkkeet?" kysyy Jakob. "No ne sukupuolitautilääkkeet", totean ja isken hampaat leipään. Miten minulla edes pokka pitää. Herratsiisös suollan valheita enkä naura. Ei kyllä yhtään nauratakaan. Olen helpottunut, kun juna tallaa kohti kotia.

LOPUKSI PIENI TREFFIOPAS lähinnä nyt miehille mutta miksei myös naisille:

- Jos näet avuttoman naisen kadulla ja tarjoat apua ja nainen ilahtuu, ÄLÄ KUVITTELE ETTÄ NYT ALKOIVAT TREFFIT. Eivät nimittäin alkaneet.

- ÄLÄ TARTU JUURI TAPAAMAASI IHMISEEN LANTEISTA PIMEÄSSÄ TUNNELISSA. Saatat ensinnäkin saada turpaasi ja toiseksi sinusta saa hullun kuvan.

- ÄLÄ NIMITTELE HEILUVAASI PIKKUVELJEKSI. Jos tarkoituksesi on tehdä jonkinmoinen vaikutus, ei ensinnäkään kannata sanoa muuta kuin odota, pitää pissata, tai kutsua heiluvaa jollakin mairittelevammalla nimellä.

- ÄLÄ PYSÄHTELE. Olet vain tiellä.

- ÄLÄ OLETA, että apuasi kaivataan tai varsinkaan kättäsi tai varsinkaan syleilyäsi. Jos kaivataan, saat kyllä merkkejä moisesta.

- ÄLÄ KUTSU NAISTA pikku hiirulaiseksi, lapsen näköiseksi tai tyttöseksi.

- USKO VÄHEMMÄSTÄKIN. Ei on ei ja sukupuolitauti on sukupuolitauti.

- JOS IHMINEN TAHTOO VAELTAA 10 kilsan LENKIN JA KULUTTAA SIIHEN 3,5 tuntia, ÄLÄ YLIPUHU HÄNTÄ 20 kilsan ja 7 tunnin lenkille!!!

TREFFIOHJEITA SAA ANTAA LISÄÄKIN. JA VARSINKIN KOKEMUKSIA. Hersyvää heinäkuuta kaikille. Minä puren nyt surujani ja kirjoitan kuin kyy.