maanantai 1. heinäkuuta 2013

Jouduin kähmäilijän käsiin!

HUOMIO! VAIKKA TEKSTISSÄ ESIINTYY KLAMYDIAA JA ILMAVAIVOJA, TARTTUVAA IHOATAUTIA SUN MUUTA, KIRJOITTAJALLA, ELI MINULLA, EI NIITÄ OLE. ÄLÄ SIIS LUE VÄÄRIN, LUE OIKEIN.


Mikä sunnuntai! Heräsin hyvissä ajoin (vattumaiseen naapurin herätyskellon pirinään, grrrrr, jota naapuri ei itse tainnut moneen kotvaan kuulla), tsekkasin säätiedotteen. Garmisch-Partenkircheniin luvattiin sadetta. Mutta koska kaipasin hiljaisuutta ja mietiskelyrauhaa, kaipasin etäisyyksiä ja luontoa, päätin uhmata säätä ja hypätä junaan; lähteä vuoden ensimmäiselle vaellukselle.

Tarkoituksena oli kiertää tuolla Garmisch-Partenkirchenin alueella helppo 10 kilometrin lenkki, josta nousua olisi ollut vain 300 metriä ja joka olisi kestänyt 3,5 tuntia. Ei nimittäin ollut mikään rehkimisolo ja muutenkin halusin loivaa nousua, leppoisaa laskua sekä ajatusten jylinää. Lisäksi halusin ehdottomasti nähdä Partenachklammin, aivan todella huikean joen halkaiseman solan, josta tässäkin tekstissä loiskuu kuvia.


Puolentoista tunnin hiljaisen junamatkan jälkeen nousin pois. Suuntasin asemarakennuksesta ulos tuijottelemaan suurta vaellusreittikarttaa, joka tönötti rakennuksen edessä. Siinähän sitten sormi suussa tuijottelinkin. Olen mahdottoman hyvä orientoitumaan kaupungeissa ja niin pois päin, mutta vaelluskartat eivät ole ystäviäni, joten vaellan aina ilman karttaa. Nyt piti kuitenkin löytää aloituspiste, mutta ennen kuin sain mistään tolkkua, puhutteli minua sellainen joku vanhemman näköinen "tyyppi". Kysyi, että tarvitsenko apua.
Sanoin ja gerne, bitte, kerroin mihin tahdon. Mies sanoi sitten, että no tule mukaan, olen menossa samaan suuntaan, näytän sulle tien.

Koska mies näytti rehelliseltä vaellusvaatteineen ja rehdiltä muutenkin, läksin sen opastettavaksi. Ilahdun aina, kun apua tarjotaan, joten onhan sitä osattava myös ottaa vastaan, vaikka olinkin vähän ärtynyt, sillä ei huvittanut alkaa keskustella mistään eikä varsinkaan tuntemattoman kanssa. Olihan vaellukseni pääasiallinen tarkoitus nauttia vuorista ja mietiskellä (tsiisös kun kuulostan hipiltä!).


Pääsimme risteykseen, josta minun tieni vei sinne ja miehen tänne. Mies (olkoon nimeltään vaikka Jakob) alkoi siinä sitten houkutella minua omalle reitilleen. Että kävisi ensin Partnachklammilla ja sitten jatkaisi 1800 metrin korkeuteen König Ludwigin vuoristohuvilalle ja että tuo huvila on näkemisen arvoinen. Että mitä nyt tuollaista helppoa, latteaa reittiä kiertämään. Emmin jonkun aikaa, kunnes ajattelin, että ehkä kaksin on muutenkin parempi mennä, kun voihan poluilla loukkaantua, ja mikäs siinä sitten avuksi. Jotenka lähdin mukaan. Ainahan on kiinnostavaa nähdä asioita. Ja oikeastaan 1800 metriin nousu vaikuttikin sillä siunaaman hetkellä varsin houkuttelevalta.

Alku oli jopa lupaava. Partnachklamm on aivan huikea sola vuoristojokineen. Mieletöntä, kaunista, rajua! Sinne pulitetaan 4,5 euron pääsymaksu (mutta illalla klo 18 jälkeen on ilmaista, jos haluaa roposensa säästää), mikä on kaiken arvoista. Vesi kohisee, putoilee, härnää. Se loiskuu, pelottelee, kastaa. Nautin kuin käärme solan tunnelmasta ja kuvista, joita se tarjosi. Miten kaunis tämä maailma voi olla!


Mutta sitten, yhtäkkiä, pimeähköä tunnelia lävistäessäni ja joen jylinää tiiraillessani tunsin lanteillani kädet ja korvani siimeksessä Jakobin äänen: "Buu, varo, taidan syödä sinut, olen mörkö!" En tiennyt itkeäkö vai nauraa, joten riuhtaisin itseni irti ja osoittelin solan huikeita vesimassoja hämilläni siitä, että mitäs tässä nyt. Emmehän olleet lainkaan tuttuja, en lainkaan tuntenut miehen nimeä, ja kaiken lisäksi tyyppi ei ollut mielestäni mitenkään komea tai muutakaan, joten tuommoinen lannekoskettelu oli hämmästyttävän lisäksi raivostuttavaa. Mutta koska sola oli jokseenkin täynnä ihmisistä, ajattelin, että eihän tässä mitään. Ainakaan tapahtua voi.

Matka jatkui solan jälkeen ylös. Ylös, ylös, ylös. Kaunista, vehreää metsää kaartui ympärillä. Alkoi kuitenkin ketuttaa oikein kunnolla; maisemat olivat mahtavia, reheviä, ikivanhaa metsää ja pudotuksia oli joka puolella MUTTA. Siinä edelläni laukkasi tuo tuntematon Jakob, joka puhui puhumasta päästyään todella tympeitä asioita ja kiri eteenpäin kuin näätä. Olisin halunnut olla yksin. Mutta en enää voinut kääntyä. Miten olisin muka kohteliaasti selittänyt, että ei sittenkään kiitos hei. Olisin halunnut myös mennä rauhallisempaa vauhtia, sillä en ole viimeiseen viikkoon kyennyt murheiltani syömään enkä jaksanut kauheasti, mutta tyyppi jolkotti kuin poro.

Ketutus kasvoi vauhdin ja mäen jyrketessä, ja sitten yhtäkkiä Jakob sanoa täräytti: "Mene vain edeltä, minun täytyy ulkoiluttaa pikkuveljeäni." Siis what. En ollut taaskaan uskoa korviani, mutta annoin Jakobin "jäädä ulkoiluttamaan pikkuveljeään" ja jatkoin matkaa. Kotvan kuluttua tyyppi loikki perääni ja yritti tarttua kädestäni, halusiko se jotenkin romanttisesti kuljeksia käsi kädessä en tiedä, mutta nähkää tämä: loikkasin sivuun ja sanoin: "Poikaystäväni piti tulla mukaan." Kyseessä oli valhe, sillä (älkää nyt järkyttykö) minulla ei ole enää poikaystävää, mutta halusin korostaa tietysti sitä, että minua ei kosketa eikä varsinkaan kuka tahansa. Matka jatkui.

Hikoilutti, ketutti, en ollut aikoihin vaeltanut ja nyt oli pitänyt suostua tuollaisen kauhean ukon matkaan, miksi olinkaan, voi kun kaduin, mutta toisaalta nautin, sillä nautin äärisuorituksista, janotti, janotti, janotti mutta loikimme eteenpäin, kiipesimme, kiipesimme, kilometrejä haukoimme alle. Olin vaitelias, halusinhan miettiä asioita, mutta Jakob sen kun kyseli kaikenmoista. Yritin osoittaa olevani hyvin tympeä. Murahtelin välillä vastauksia, välillä leikin, etten ollut kuullut (mutta Jakob kysyi niin monta kertaa, että olisi lopulta ollut noloa olla "kuulematta"). Vastailin laveasti vailla mielenkiintoa, äänestäni kuulsi varmastikin se, etten ollut läsnä. Jakob loi minuun pitkiä katseita ja hymyjä, jäi välillä odottamaan ojenteli kättään, ja minusta kasvoi taitava väistelijä.


Mutta sitten, sitten. Kun en kerran ollut tarpeeksi valpas, yhtäkkiä olin törmätä tuohon itseäni vähän lyhyempään, liian laihaan ihmisriuskaan. Se oli levittänyt kätensä auki, kaappasi minut niiden suojaan ja halasi: "Oi, sinähän jaksat oikein hyvin kiivetä!" Rimpuilin irti. Aloin kertoa siitä, kuinka harrastan potkunyrkkeilyä. Piti tehdä selväksi, että osaan kyllä potkia. Osaan kyllä lyödä. Ketutti, sillä en tiennyt missä olimme, miten pitkä matka olisi vielä perille ja mitä seuraavaksi pitäisi sietää. Kaiken lisäksi muita ihmisiä ei näkynyt mailla halmeilla, joten piti terävöityä. Ajattelupuuhat jäivät siis sikseen, kun tarkkailin oravan lailla miehen typeriä liikkeitä.

Viimein, 3,5 tunnin raivoisan kiipeämisen jälkeen, saavuimme König Ludwigin vuoristo"majalle". Sinne pääsi sisään 4,5 euron maksua vastaan ohjatulle kierrokselle. Suosittelen! Torppa on sanalla sanoen sisäpuoleltaan näkemisen arvoinen. Kuvia ei valitettavasti saanut ottaa. Kierroksen jälkeen menimme vuoristoravintolaan pitämään taukoa. Oli kylmä, auts, tummat pilvet hönkivät niskaan, tunsin pisaroita.

Syötyämme ja juotuamme Jakob kysyi, josko tahtoisin istua näköalahuoneessa takan lämmössä kotvan ja lämmitellä. Sanoin kyllä, sillä tärisin. Menimme sinne sitten. Yhtäkkiä Jakob otti lähestymisyrityksen, tunki ihan kiinni minuun, joten ponnahdin pystyyn ja niiskautin, että oioi, vatsa täynnä ilmaa, pitää käydä tyhjentämässä kaasut pois. Sillä mikäpä muukaan kuin piereskely tai muu voisi karkottaa liian tuttavallisen hyypiön. Mutta kun tulin takaisin, tyyppi katsoi minua silmiin (vaikka minä siirsin omani kattoon) ja kuiski: "Avoimuutesi on suloista." Apua. Ei siis kannattanutkaan vedota kaasuihin vatsassa. Piti keksiä jotain muuta. Aloin pohdiskella keinoja niin, että naurattikin jopa, ja minä inhoan selittelyä etenkin tuntemattomien ollessa kyseessä, mutta piti sitten selitellä, miksi naurahtelen vähän väliä.

No, vetäydyin omalle tuolille ja kumarruin tuijottelemaan lattialla lepäävää, ihkaoikeaa kilpikonnaa. Yhtäkkiä minut riuhtaistiin käsistäni pystyyn. Siinähän se Jakob taas oli. Otti käteni omiinsa ja taivasteli, kuinka kylmät kädet minulla on ja hieroi niihin lämpöä. Minä siinä sitten irvistelin ja sanoin naama peruslukemilla kärsiväni tarttuvasta ihosairaudesta. Että ei kannattaisi kyllä koskea. Jakob ei tainnut pelätä mitään. Se laski käteni vapaaksi, mutta näpsäytti nenänpäätäni ja hihkaisi: "Voi kun sinä olet niin nuoren näköinen. Ihan näytät lapselta, veikkaan että et ole muuttunut viimeiseen 16 vuoteen." Tässä vaiheessa teki mieli läväyttää miestä paistinpannulla kuontaloon. Ei ollut pannua tosin. Totesin vain, että moni kakku päältä kaunis. Jakob tahtoi kuitenkin vielä hempeillä. Se otti ranteeni (kyllä, aloin olla jo raivoissani tästä ainaisesta raajojeni pakko-ottamisesta hyppysiin, yäk!) käteensä ja kuiskasi: "Onpa ohut ranne, pikku hiirulainen."

Pihisin hampaiden välistä, että olen kyllä vahva. Ja että olen ihminen, en hiiri. Ja sanoin tahtovani nyt takaisin ja junaan ja kotiin ja riuhtaisin itseni itselleni. Läksimme paluumatkalle. Oli pakko kulkea samaa matkaa, sillä muita ihmisiä ei ollut paljoa liikkeellä enkä uskaltanut yksin eksyillä, alkoi olla jo myöhäisiltapäivä. Yritin viestitellä Münchenissä asuvalle ystävälle, että apua, mutta Jakob kyttäsi viestittelyäni silmä kovana, argh, jotenka päätin jättää viestit lyhyeen ja sopeutua.

Jakob päätti sitten paluumatkan kunniaksi tutustuttaa minut musiikkimakuunsa. Se veti kännykän esiin ja antoi vuoriraukkojen raikua saksofonimusiikista ja kyseli, tunnenko sitä ja tätä ja tuota esiintyjää, ja vastasin aina ei, ja kävi veetuttamaan, pentele, äijä kuvitteli varmaan olevansa treffeillä, mutta anteeksi nyt vain kaikki äijät; jos halajatte treffeistänne onnistuneet ja huomaatte, että treffattavanne ei tiedä yhtään mitään saksofoni- tai jazz-esiintyjistä, ei tarvitse koko ajan kysellä että no etkö edes tuota tunne, ja muutenkaan olla koko ajan kyselemässä ja yrittämässä lääppiä, grrrr aloin olla punaisena suuttumuksesta ja miehistä ja kaikesta. Halusin keskittyä luontoon, luonnon ääniin, raiskuvaan ilmaan, mutta tuossa tyyppi esitteli saksofonimusiikkiaan ja kehuili, kuinka on soittanut itsekin ja kuinka hän tahtoisi konsertteihin ja blaablaablaa.

Ja sitten; yhtäkkiä tulee kohta, jossa liukastun pahemman kerran, Jakob ojentaa kätensä auttaakseen otan avun vastaan (miksi edes otan, pentele!) enkä kaadu mutta sen sijaan Jakob kaappaa syleilyyn ja lähestyy vanhoine huulineen omiani, kunnes yskäisen ja kirkaisen ja kiljun että ötökkä ja alan hätistellä. Tilanne raukeaa. En voi karkuunkaan mennä kun en tiedä mihin suuntaan. Enkä käsitä, miten tuo limainen kyömynenä ei tajua, että minä en ole kiinnostunut mistään muusta hänen kanssaan kuin takaisin pääsystä (en muutes enää ikinä ota yksinäisiltä miehiltä apua vastaan!!).


Tuli toinen tilanne, miten se niitä aina taikoikin, missä melkein kaaduin ja jouduin taas syleilyyn, huulet lähestyivät, aivastin, huudahdin jotain keksiäkseni: "Mulla on sukupuolitauti! Mulla on klamydia!" Huulet pysähtyvät, huh. Jatkamme kulkua hiljaisuudessa. Kunnes Jakob taas avaa suunsa ja tivaa elämäni asioita ja että mistä olen klamydian saanut ja blaablaablaa ja minä murahtelen, eikö se nyt todellakaan näe etten ole kiinnostunut, ja se kyselee lapsentekohaaveista ja kähein äänin sanoo: "Minä haluaisin lapsia noin kauniista naisesta." Jumankeikka. Tiuskahdan, että kuule mulla on klamydia eikä aikaa mihinkään lapsiin tai miehiin ja että olen oikeastaan lesbo. Rynnistän kovempaa tahtia alas.

Haluan ehtiä vähintään kello 19 paluujunaan. Jakob hidastelee tahallaan. Se yrittää pysäytellä minuakin iljettävine käsineen, vetää viereensä ihastelemaan maisemia, se vetkuttelee, pysähtelee, pysähtelee, pysähtelee; kuinka monta kertaa urahdankaan, että ihan totta haluan viimeistään tuohon junaan, että en voi odottaa seuraavaa. "Mutta minä tiedän hyvän jäätelöbaarin aseman lähellä, voimme mennä sinne odottamaan." Ei, ei, ei, haluan kello 19 junaan ja piste, alan miltei juosta alas, alas, alas, tiuskin, jos se vielä kysyy jotain ja sehän kyselee, argh.

Ja mikä typerys olen: Pidämme pikkutauon, hartioitani kivistää, hieron niitä kylmine sormineni kunnes tajuan, että Jakob näkee. Voi ei, liian myöhäistä; Jakob hyökkää taakse ja alkaa hieroa. Hartioita. Kurkkii olan yli kasvojani, kuiskii kuinka kireä tyttö olen ja että kuinka metsä vaikuttaa kostealta. Siis what. Revähdän pystyyn, tokaisen että pitää jatkaa, jatkamme. Pitää melkein juosta loppumatka junalle. Pääsemme kuin pääsemmekin kyytiin, ja minä olen kiukkua täynnä. Mietiskelyretkeni on pilalla. En enää ikinä ikinä ota vastaan apua. Mieluummin eksyn ja katkaisen koipia.

Junassa Jakob tunkee viereen, nojaudun seinään, Jakob nojautuu minuun, vaihdan vastakkaiseen penkkiin. Jakob kaivaa omenan repusta, haluaa jakaa sen, puistan päätä, en halua, kaivan oman eväsleipäni esiin, Jakob haluaa ilmiselvästi osansa, se vilkuilee leikkii ujoa, mutta minä en tuon kanssa jaa mitään, sanon: "Muuten tarjoaisin kyllä, mutta olen murskannut lääkkeet tänne sisään." "Mitkä lääkkeet?" kysyy Jakob. "No ne sukupuolitautilääkkeet", totean ja isken hampaat leipään. Miten minulla edes pokka pitää. Herratsiisös suollan valheita enkä naura. Ei kyllä yhtään nauratakaan. Olen helpottunut, kun juna tallaa kohti kotia.

LOPUKSI PIENI TREFFIOPAS lähinnä nyt miehille mutta miksei myös naisille:

- Jos näet avuttoman naisen kadulla ja tarjoat apua ja nainen ilahtuu, ÄLÄ KUVITTELE ETTÄ NYT ALKOIVAT TREFFIT. Eivät nimittäin alkaneet.

- ÄLÄ TARTU JUURI TAPAAMAASI IHMISEEN LANTEISTA PIMEÄSSÄ TUNNELISSA. Saatat ensinnäkin saada turpaasi ja toiseksi sinusta saa hullun kuvan.

- ÄLÄ NIMITTELE HEILUVAASI PIKKUVELJEKSI. Jos tarkoituksesi on tehdä jonkinmoinen vaikutus, ei ensinnäkään kannata sanoa muuta kuin odota, pitää pissata, tai kutsua heiluvaa jollakin mairittelevammalla nimellä.

- ÄLÄ PYSÄHTELE. Olet vain tiellä.

- ÄLÄ OLETA, että apuasi kaivataan tai varsinkaan kättäsi tai varsinkaan syleilyäsi. Jos kaivataan, saat kyllä merkkejä moisesta.

- ÄLÄ KUTSU NAISTA pikku hiirulaiseksi, lapsen näköiseksi tai tyttöseksi.

- USKO VÄHEMMÄSTÄKIN. Ei on ei ja sukupuolitauti on sukupuolitauti.

- JOS IHMINEN TAHTOO VAELTAA 10 kilsan LENKIN JA KULUTTAA SIIHEN 3,5 tuntia, ÄLÄ YLIPUHU HÄNTÄ 20 kilsan ja 7 tunnin lenkille!!!

TREFFIOHJEITA SAA ANTAA LISÄÄKIN. JA VARSINKIN KOKEMUKSIA. Hersyvää heinäkuuta kaikille. Minä puren nyt surujani ja kirjoitan kuin kyy.

28 kommenttia:

  1. Olipa draamaa kerrakseen, nauroin melkein vedet silmissä;)))

    Onneksi pidit puolesi, Helmi-Maaria!
    Tuntemattomien miesten seuraan ei kannata lähteä;/

    Hyvää heinäkuuta sinulle.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt minuakin jo naurattaa :) ei, en enää taida luottaa vaikka kuinka kiltiltä näyttäisi! Sinulle myös!

      Poista
  2. Tosi yököttävä tyyppi...Suomessa usein tehoaa just tuo lesbokortti. Opin sen kerran harjukaupungin yössä kun jouduimm erään nuoren laulunopettajan kanssa, siis minulle ennestään tuntemattoman, parin körilään ahdistelemaksi: Nainen sanoi, että 'nyt me ollaan lesboja' ja suuteli minua suoraan ja kunnolla. Äijät hävisivät kuin pieru Sahraan;)

    Että tuommoista siellä kauniissa, kauniissa Garmisch-Partenkirchnissä.

    Otan osaa♥ "Tomorrow is another day."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos osanotoista. Ihmettelen, että tähän tyyppiin ei auttanut poikaystävän maininta, tympeytyneisyys ja tylyt vastaukset, sukupuolitauti, ihosairaus eikä edes se, että olen muka lesbo. Huokaus. Jotkut Ovat ihan pässejä!

      Poista
    2. Mhahaha mitenhän minä sanon sen väärin kun minulla ei tehoa ja p.s. tämän neidin ei tarvitse edes valehdella.

      Enivei kamala kusipää, en tajua mistä noita tulee. Minua ei naurattanut kertaakaan. >:(

      Poista
    3. Musta alkaa tuntua, että tyyppi oli oikeasti varmaan vähän yksinkertainen. Kyllähän nyt tyhmänkin olisi pitänyt tajuta jo paljon vähemmästä...

      Poista
  3. Tämä oli hulvaton! Pyrskähtelin täällä vesi silmistä valuen. Anteeksi, sillä kokemuksena tämä ei varmasti ollut mukava, mutta LUKUkokemuksena aivan mainio.

    Hyvää kesää ja parempaa retkeilyseuraa ensi kerralle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hyvä, että kokemuksestani on edes jotain iloa :) Kiitos samoin valloittavaa kesää Kristiina!

      Poista
  4. Hyi kamala, mikä nightmare-tyyppi, yh! Jouduin silti hörähtelemään tätä retkikuvaustasi lukiessani :D Onneksi sait sentään hyvät kuvat, vaikka liimanäppi yrittikin lähennellä. Noihin maisemiin menisin muuten itsekin mielelläni vaeltelemaan (mutta siis mieluummin YKSIN) ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sain juu onneksi kuvia. Menin aina kymmenen metrin päähän turvaan napsimaan, sillä se yritti myös kuvaamisessa opettaa mua, ja mä en siedä opettavia tuntemattomia ihmisiä. Enkä varsinkaan, jos yritän tutulla kännykälläni kuvailla.

      Poista
  5. Lähmäkourasta et varmaan saanut kuvaa? Sen olisi voinut pistää laajempaankin jakeluun jotteivät muut saisi tuollaista lähelleen. Onneksi sentään selvipsit, mutta tuollainen on tosi loukkaavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En halunnut edes ottaa kuvaa. sehän olisi varmaan luullut, että pidän sitä viehättävänä, jos olisin kuvaillut. Loukkaavaa juu, mutta luulen, että tyyppi oli jotenkin tyhmä. Raivostuttavan tyhmä.

      Poista
  6. Onneksi selvisit voittajana koettelemuksestasi. Törkeä hyypiö, ei voi muuta sanoa. Suosittelisin ensi kerralla suoraviivaisempaa kommunikointia negatiivisen suhtautumisesi osoittamiseksi esimerkiksi havainnollistamalla potkunyrkkeilytaitojasi suoraan "pikkuveljelle"... ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, jos tuohon tyyppiin vielä törmään metsiköissä, lupaan läväyttää muutamat potkut ja suorat ja koukut oikeisiin paikkoihin :D

      Poista
  7. Eikö hän olisi ymmärtänyt, jos olisi sanonut, että "En ole miesseuraa vailla"? Mutta olihan se urheilusuoritus vailla vertaa, kun sait patikoida ja väistellä vielä Jakobin iskuyrityksiä....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni ilmaisin hänelle selkeästi useassa kohtaa, etten etsi ketään enkä halua. Yritin myös korostaa tuota poikaystäväpuolta. Ja lopulta lesboutta. Ja olin kyllä tosi vihainen, että olisi luullut sen ymmärtävän, mutta jotkut Ovat pahviaivoja..

      Poista
  8. Kähmijät ovat kamalan kiusallisia,on kokemusta sellaisista..kirjoitit tuosta kähmijän käsittelyyn jäämisestä ihan mahtavasti:-)
    Tsemppejä Helmi-Maaria....

    VastaaPoista
  9. Yäk. Olkaa naiset varovaisia. Ted Bundyakin kuvailtiin karismaattiseksi ja hurmaavaksi. Mitä tosin Jakob ei kertomasi perusteella todellakaan ollut. Hhhh. Noita Jakobeita kyllä löytyy aina jostakin kiven alta, yäk hyi. Ovat varsin patologisia, ja harrastus saattaa usein koskea 12-72-vuotiaita naispuolisia otuksia. Kieltämättä hyvät keinot sinulla karkoitusyritykseen, sitkeää sorttia! Sekä sinä että Jakob! Onneksi kaikki päättyi hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi päättyi juu. Ja onneksi käyn siellä potkunyrkkeilyssä...että tiukan paikan tullen tiedän, miten potkia! Varovaisempi täytynee vastaisuudessa olla.

      Poista
  10. Tästä tuli mieleeni, että yhtyeellä Die Ärzte oli vuonna 1998 hitti:Männer sind Schweine.

    "Männer sind Schweine, traue ihnen nicht mein Kind. Sie wollen alle nur das Eine, weil Männer nun mal so sind...."

    Yhtye tekee tekstejä tosielämästä ja tämäkin
    sopii kaikin puolin tähän postaukseen ja löytyy youtubesta ( with lyrics).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedänkin tuon biisin! Taitaa tosiaan sopia hyvin tähän yhteyteen.

      Poista
  11. Tsemppiä elämänmuutokseesi!!
    Kuuntelit siis sydämesi ääntä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Vähän olen jo kuunnellut. Toiset päätökset jätän kauas hamaan tulevaisuuteen.

      Poista
  12. Voimia niin muutoksiin ja suruihin kuin tuollaisten ääliöidenkin kanssa.

    VastaaPoista
  13. No huh, tuo vaellus tuplasi urheilusuorituksen kaikkine väistöliikkeineen! Anteeksi, silti hieman nauratti välillä, niin epätoivoiselta vaikutti tuo herra...

    En tiedä otanko osaa vai onnittelenko poikaystävättömyyttäsi, toivotan kuitenkin onnea ja iloa kesääsi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minuakin nyt jo naurattaa. Että uskomaton tyyppi. Mutta kiitos toivotuksista :)

      Poista