tiistai 9. heinäkuuta 2013

Liitto


Ostin Suomen juhannuslomalla vain yhden ainoan kirjan, koska en ehtinyt mitään muutakaan. Onneksi ostin. Tuomas Kyrö kirjoitti itsensä sydämeeni jo Mielensäpahoittajalla. Ja nyt taas Liitolla (WSOY, 2005). Kyrö kirjoittaa niin pehmeää, perisuomalaista, hellää kieltä, että voisin leijua. Lukiessa tuli hirveä halu päästä kirjailijan syliin, sillä sylinsä hän avaa kielellään, joka on sellaista tarkkaa, toteavaa, oivaltavaa. 

Ei. Mieluiten istuisin puisessa pihakeinussa Kyrön vieressä, nostaisin jalkani hänen syliinsä, polttelisin piippua yhdessä, painaisin pään hänen olkaansa vasten ja kuuntelisin synnyt syvät. Voisin lukea ja kuunnella Kyröä vaikka koko elämäni loppuun asti jokaisena päivänä ja ajatella jotakin valoisaa. 

Liitto ei ole kuitenkaan suinkaan mikään valoisa romaani. Ehei, se on kertomus rikki repimisestä. Revitään rikki ihminen ja suhteita, revitään rikki rauhaa, maailmoja, elämä, mieli. On väkivaltaista isää, mykkää aviomiestä, pahoinpideltyä sotavankia, Hitlerin ihannoijaa, kilpailumieltä, ruumiita ja katkenneita osia. On nälkää, kuolleita lapsia, vahvoja naisia, heikkojakin, riipaisevia ajatuksia, välttämättömyyttä. Päätöksiä. Elämä.

En ihmettele, että Liitto on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana. Sietääkin olla; miksi ei ole pokannut palkintoa. Tunnen jostakin syystä vetoa sota-ajoista kertoviin romaaneihin. Katja Kettu, Kauko Röyhkä ja Tuomas Kyrö ovat mielessä nyt. Niin ja ainahan olen pitänyt Tuntemattomasta sotilaasta (tai no aina ja aina; siitä lähtien kun sen olen lukenut) ja muistakin perisuomalaisista realistisista romaaneista. En tiedä miksi. Tai ehkä siksi, että jos ne on kirjoitettu taitavasti, tulee silmiin kuvia jotka tunnen.

Tämä Liitto on jotenkin oivaltava. Henkilöhahmot ovat tarkkoja vetoja, kirjavia rankoja. Heidän ajatuksensa koskettavat, tunnen surua heidän lävitseen. Olisi niin monta kohtaa, joita haluaisin kirjasta lainata mutta koska Urho, yksi päähenkilöistä, joka sentään surullisten kohtaloiden keskeltä päätyy jaloilleen, on niin hellyyttävä, lainaan häntä: "Aikaisemmin minä ajattelin, ettei mitään taivasta ole kun ei niin isoa paikkaa pystytä rakentamaan, minne kaikki kuolleet mahtuisivat. Mutta nyt kun halusin tutuille ihmisille kivan loppupaikan, niin yhtäkkiä olin melkein varma, että taivas on ja iso."

Koska minulla on aika-ahdistusta, nälkää, en kirjoita tämän syvällisempää arviota tästä. Mitä sitä juonta tiivistelemään kun henkilöhahmot muutenkin ovat pääosassa. Suosittelen kuitenkin lämpimästi. Ihana Kyrö. Haluan pelkän Kyrön kirjahyllyyni asumaan juuri tänään. Tosin en edes Kyrön vuoksi heitä muita suosikkejani syrjään, tietenkään. Nyt ojennan itseni ja menen töihin tai juon ensin teetä, kyyristelen sillä ei huvita, ja sitten menen. Työviikossa on vielä neljä päivää. Voisin vaikka huutaa, jotta aika lentäisi nopeammin alta pois. Haluan viikonlopun ja ajan vain teksteille. Haluaisin elokuun ja jouluja ja omia käsiksiä valmiiksi.

P. S.  Ylihuomenna tai yliensihuomenna on suuri päivä. Pysykää linjoilla!

5 kommenttia:

  1. Vähän päälle viikko ja Kotkan kirjasto ottaa minun hempeään huomaansa. Taidan laittaa Kyrön kesälistalleni.

    VastaaPoista
  2. Helmi-Maaria, kiitos!
    Sammepa nähdä, mitä 'yliensihuomenna' tapahtuu;))
    Yli-ihania päiviä sinulle.♥

    VastaaPoista
  3. Mine, lue ihmeessä Kyröä! Ja Aili, niin, en vielä raota verhoa mutta jotain tapahtuu ;)

    VastaaPoista
  4. Olipa hieno kirja. Kiitos, että toit sen esille.
    Minun täytyy sanoa, että aloin lukea Kyrön Liittoa, koska sen kuvaama ajankohta kiinnosti. Alussa luin velvollisuudentuntoisesti, mutta kun sotavanki "Pentti" tuli mukaan tarinaan, se muuttui suureksi kertomukseksi. Olisi ollut menetys jäädä ilman sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että tarinasta kasvoi sinullekin suuri :)

      Poista