keskiviikko 28. elokuuta 2013

Iloja, suruja, rakkautta, häpeää

Valloittava kirjailija Kristiina Vuori haastoi minut (kiitos!) kertomaan 10 hyvää ja 10 huonoa kesämuistoa. Kesähän on vielä olemassa mutta katson nyt sitten taaksepäin ja kirvelen kun on niin haikailevainen olo muutenkin. Tai siis haikea. Aamulla tuli oikein tippa linssiin, kun ajattelin, että täällä Villa Sarkiassa olen enää korkeintaan kaksi yötä ja Suomessa enää 4. Niisk!

Aloitan hyvistä kesämuistoista.

1. Kohtaamisia

Tänä kesänä olen ensinnäkin tavannut pitkästä aikaa (ja monta kertaa!) Suomen ystäviäni sekä perhettäni. Lisäksi olen tutustunut moneen uuteen ihmiseen ja toivon, että osasta näitä tuttavuuksia kasvaa ajan kuluessa ystävyyttä tai edes jotakin sen tapaista.

Kesäviikonloppu Itävallassa ystäväporukalla.

2. Alpit

En ehtinyt monesti mutta ehdin kuitenkin käydä Alpeilla, kerran oikein tujuvalla vaelluksella (josta tosin jäi vähän karmivat muistot). Vuoret ovat happeni yhtä lailla kuin sanat. Vuorten takia pohdin vielä, olenko oikeasti palaamassa Suomeen.


3. München

Tarvitseeko muuta sanoa kuin että rakastan etenkin kesäisin!

4. Helsinki

Rakastan kahta, etenkin kesäisin. Jotenka olen kai jotenkin moniavioisuuteen taipuvainen.

5. Huiseja pikku matkoja

Kävin Torinossa (toukokuu on ollut viime vuosina minulle jo ihan kesä), kävin Itävallassa kaveriporukalla, kävin Tampereella, kävin juhannuksena mökkeilemässä SUOMESSA ystävien kanssa, kävin Porvoossa kummipojan kanssa, kävin Kouvolassa ja Kotkassa ja kävin kävin kävin - mutta en jäänyt en koskaan jää.

6. Kirjoittaminen ja etenkin residenssijakso

Villa Sarkia on antanut minulle niin paljon, että pakahdun. Olen rakastunut tähän taloon. Olen saanut täällä valmiiksi runokokoelman ja kirjoittanut tähän mennessä 60 liuskaa lisää tekstiä englanninkieliseen käsikseen. Lisäksi parit kolumnit, kirja-arvostelut ja viime päivinä "ylimääräiset" runot ovat tulleet. Minusta on tänä kesänä tullut rauhallinen. Kirjoittamisen suhteen harmoninen. Toivon, että tämä olotila jatkuu, toivon todella. Minulla ei ole kiire - ja mikä parasta: olen varma sen suhteen, mitä teen. Luotan ts. itseeni. Aika kivaa!

7. Vapaus

Kaksipiippuinen juttuhan tuo kesäkuinen eroni pitkäaikaisesta parisuhteesta on. Se on kesän huono muisto. Mutta sitä kautta minä olen vapaa ja helpottunut. Ovat loppuneet riidat ja se, että muokkaan elämäni toisen mukaan. Nyt olen yksin, olen vapaa - maailma on auki. Voin tavata ihmisiä ja suudella suita, jos sille tuulelle satun. Voin lähteä, voin tulla, voin mennä kysymättä keneltäkään "lupaa" tai aikatauluja.

8. Kirjapinojen kaataminen

On ollut aikaa ja halua lukea paljon. On löytynyt mainioita kirjoja - ja vastapainoksi ei-niin-miellyttäviäkin.

9. Fyysisesti tasapainossa 

Eron jälkeen laihduin kuten aina. En saisi, olen jo liian pieni. Jotenka nyt kun mieli on taas kohennut, olen saanut menetykset takaisin, mutta mikä parasta; jaksan juosta kilometrikaupalla ja nautin siitä. Lisäksi toukokuussa aloittamani kickboxing-harrastus on aivan maailman parasta (ratsastus tosin on vielä parempaa!).

10. Hiljaisuus

Olen aina lähdössä lentoon. Elokuun ajan olen tottunut hiljaisuuteen. Nautin tästä. Korvissa ei kohise. Kaupungissa näin on usein. Aion penkoa hiljaisuutta elämääni myös jatkossa. Olen kaupunki-ihminen, mutta kuukausi maaseudulla on tehnyt teränsä. Minusta on tullut harmoninen nainen. Hiljainenkin. Harmoniset naiset ovat kauniita. On kaunis olo sisältä ja ulkoa ja hiljaisuus liittyy kauneuteen. Ei aina tarvitse kuulua.


Ja sitten ei-niin-hyvät kesämuistot:

1. Välirikko erittäin tärkeän, rakkaan ystävän kanssa

Kukaan meistä ei ole täydellinen. Minä varmaan kaikkein vähiten. Olen tehnyt jotain kamalaa. Kadun sitä, kadun niin paljon, että en ole saanut kahteen kuukauteen tältä asialta mielenrauhaa. Ystävän menettäminen on maailman pahinta. Pahempaa kuin se, että olen eronnut hyvästä miehestä. Joka päivä toivon anteeksiantoa, jota en enää uskalla anoa. Itken tämän asian takia usein. Pitäisi joskus osata hillitä itsensä. Pysähtyä. Muistaa.

2. Ero, taas, aina minä eroan, blääää

Niin. 3,5 vuotta olimme yhdessä. Muutin koko elämäni R:n takia. Olin maailman rakastunein alussa. Mutta tämä on paras päätös nyt. R oli elämäni mies, ei ole ollut sitä pitkään, pitkään aikaan. Shit happens.

3. Sateinen alkukesä

Etelä-Saksan tulvat olivat kamalat. Teki tuhonsa. Münchenissä satoi satoi satoi. Alkoi jo turruttaa koko sade, viikkokaupalla pelkkää vettä ja kylmää.
Seison lenkkipolullani kesäkuussa..vesijuoksua olisi voinut harjoittaa.

4. Myllerryksiä

Tunne-elämäni on ollut kamalaa. Hirveitä itkuja, suruja, huolia. Samalla taas kuitenkin myös niitä hyviä tunteita. Siinä on ihmisessä pitelemistä, kun hän on hajota vastakkaisiin tunteisiin. On ahdistanut. Olen hakenut helpotusta kuningas alkoholista liiankin kanssa viikonloppuisin. Ryhdistäytyminen näkyy nyt selkeästi elämässä, sillä täällä Sarkiassa on tullut hyvä olo. Nyt menee hyvin, todella, ja tuntuu seesteiseltä.

5. Yksin, yksin, yksin

Se, että ero on tuonut vapautta ja helpotuksen, ei ole kaikki kaikessa. Olen hävyttömän yksin. Kaukana ja yksin. Tiedättekö, välillä minä olen kuussa ja te kaikki muut täällä. Enkä yllä teihin. Yksin kuussa ei ole kivaa. Kuu ei ole kaunis kun siellä on. Kuu on kaunis vain maasta käsin kun sitä katsoo muiden kanssa.
Yksin uimassa Sysmän suvessa.

6. Tuhlaaminen

En hallitse rahankäyttöäni nyt kun olen yksin. Tarvitseeko muuta sanoa. En sentään ole velkoihin ajautunut, mutta jos tällä menolla jatkaisin, ajautuisin aika äkkiä. Ja se on myös sanottava, että en tuhlaa kulutustavaraan. Tuhlailu tapahtuu kohdallani syömisen, juomisen ja matkalippujen kanssa.

7. Päiväkotityö

Ei innosta, en jaksa. Toinen työtovereista saa hermot kireiksi. Toinen taas on kasvanut sydänystäväksi, jota minulla on täältä Suomesta käsin välillä hirvittävä ikävä. Mutta se työ. Not my cup of tea. Ne lapset ovat kyllä ihania välillä, rakastavat joka päivä pyyteettä takaisin, mutta äh. Päiväkotiduuni on iso syy siihen, miksi olisin tulossa takaisin Suomeen. Äikänmaikka-Maariana olisin paljon kuumottavampi.
Okei, joskus viihdyn päiväkodissakin.

8. Missaaminen

Olen missaillut asioita. Kuten tapahtumia ja kirjajuttuja. Sen siitä saa kun on kaukana kaikista väärään aikaan väärässä paikassa. Toisaalta olen oppinut sen, että ei kaikkiin suuntiin voi neljällä raajalla revetä.

9. Häpeä

Tämä häpeän tunne. Juontuu siitä, että olen törppöillyt. Kuten nyt vaikka menettämällä ystävän ja muutenkin. On tullut sanottua asioita, tehtyä niitä ja kaiken lisäksi jouduttua ikävien juttujen kohteeksi. Häpeä ei häivy nopeasti mutta toivon että se haihtuu jonakin päivänä. Ellei sitten uutta häpeää kasaannu harteille.
Chiemseellä purin häpeäntunteita eräälle ystävälle. Auttoi se vähän.

10. Ajan laukkaaminen

Kuka tätä aikaa syö. Miksi aikaa ei voi pysäyttää. Miksi elokuu on kohta ohi. Miksi minun pitää mennä takaisin ja röhnöttää taas ikävässä, siinä, että kaikki muut ovat Maassa, minä yksin siellä Kuussa.


Sellaista on elämäni ollut. Mikä kesien kesä. Toisaalta aivan mainio, yhtäältä melko surkea. Olen 31-vuotias ja elän välillä kuin jokin hemmetin peltopyy. Olisi joskus paljon mukavampaa olla tasapainoinen ja paikallaan. Mutta en oikeastaan osaa. Ja kai sitä 31-vuotiaatkin joskus eksyvät maailmaan. Olen eksynyt jo monta vuotta enkä usko, että kamalasti löydän enää takaisin. Mutta ainakin olen itseni löytänyt. Eli siis olen onnellinen. Siitä kiitän erittäin erittäin tärkeää aikaa täällä Sysmässä. Kun vain vielä saisi ystävyyssuhteen pelastettua ja omat säälimättömät, jopa ihastuneet tunteet kuriin tai ainakin hallintaan, voisin olla täydellisen onnellinen. Mutta siis kesä on ihanaata aikaa. Omani jatkuu Münchenissä. On edessä Flow of Nature -festivaalia Itävallassa, piipahdusta Suomeen vielä kahden viikon päästä, Oktoberfestiä, vaelluksia vuorilla. Huh. Voi kesä!

Siirrän tämän haasteen eteenpäin Rooibokselle (ihana Rooibos :)!), Anu Holopaiselle ja Pasi Ilmari Jääskeläiselle. Take it or leave it, darlings!


tiistai 27. elokuuta 2013

Oletko sulkenut itsesi sisääsi?

Aika monena aamuna tässä kuussa olen nähnyt pimeän väistyvän valon tieltä. Pitänyt väkisin silmiä kiinni, tuskastunut lopulta, noussut. Uni lojuu ulottumattomissa tai näen painajaisia kuten tänään. Heräsin, tai oikeastaan ehkä se oli unta, siihen että päälläni istui mustapukuinen nainen, joka sanoi että nyt olisi asiaa minulle. Ummistin silmäni, nainen kierähti viereeni, teki mieli kirkua ei minulle tapahdu näin (olen kahdesti aiemmin elämässäni "elänyt" painajaista, jossa olen hereillä ja huoneessa on joku muu enkä tiedä, ollaanko nyt hereillä vaiko eikö - joka tapauksessa tunne on kammoittava, hyytävä suorastaan, oletteko kokeneet?) ja silti tapahtuu. Kun avasin silmät uudestaan, en tietenkään enää voinut nukkua. 

Joten näen taas kuinka aamu ryömii esiin. Näen märän nurmikon. Yö haihtuu höyryksi. Tuntuu höyrypäiseltä. Koska nyt olen hereillä, voin yhtä hyvin aloittaa jo kirjoitustyöt. Ehkä saan siitä hyvästä aikaiseksi paljon, ehkä jopa tarpeeksi. Mutta ennen kuin aloitan, haluaisin sanoa sanasen Anna Maria Mäen esikoisteoksesta, novellikokoelmasta nimeltä Suljetun paikan lumo (Teos, 2005). Löysin kirjan täältä Villa Sarkian kirjahyllystä ja olen sitä pikkuhiljaa näykkinyt.

Kuva: teos.fi
Ensinnäkin kyseessä on todella vahvojen tekstien kokoelma. Sen nimi kertoo paljon siitä, mitä oikeastaan kaikki kansien väliin mahtuvat 17 novellia kantavat mukanaan; sitä että ihminen itsessään on itsensä sisälle suljettu ja jokseenkin outo, lumoava "kapine". Sitä että maailma on paikka, johon me kaikki mahdumme mutta joka samalla sulkeutuneisuudessaan saa myös ahdistumaan. 

Novelleissa etsitään vastauksia siihen, mitä tulee tapahtumaan, mitä on. Pelätään jotakin tuntematonta. Pelätään oikeastaan elämää itseään, sillä sehän meitä vie ja kuljettelee. Ei voi tietää, mitä nurkan takana odottaa. Ei voi tietää, tekeekö oikeita ratkaisuja. Ja toisaalta kaikista inhimillisintä on erehtyä. 

Kokoelman vahvuus on sellainen unenomainen, henkilöiden sisäistä mielialaa korostava sekava tunnelma. Paikoin ahdistuin. Esimerkiksi novelli nimeltä Kuusi tuntia unta sai minut, joka en tähän päivään mennessä ole lapsia tahtonut, ajattelemaan, että en heitä tahdokaan. Novellissa lapset määräävät naisen rytmin, mies syyllistää hoitamattomasta kodista ja nainen on vain äiti, jonka tehtävänä on valvoa, kulkea perässä, jaksaa. Loppu on surullinen. Tyhjä tila suorastaan, jotenkin toivoton vaikka ehkä siinä silti on toivonhitusia.

Novelleissa päähenkilönä ja kertojana on nainen, mikä tuo novellit enemmän sydäntä lähelle kuin jos kertojan saappaissa olisi mieshahmo. Kaikki novellit kahta lukuun ottamatta (nimeltään Velisurmaaja ja Tulppa) kolahtivat jollakin tavalla. Olen siis vaikuttunut. Nämä kaksi ei-vakuuttanutta tuntuvat keskeneräisiltä, sellaisilta, että niitä voisi viedä pidemmällekin. 

Vaikka kokoelma on yleistunnelmaltaan ahdistava ja paikoin lohduton, laittaa se ajattelemaan paljonkin. Elämänsattumusten jälkeen henkilöt jäävät paikoilleen ja kysyvät, mitä heille jää, mitä on ihminen, miten paljon saa kuvitella ollakseen normaali, mihin asti ajatukset ovat inhimillisiä. Äärettömän vahva kieli on tässä kokoelmassa suuri voimavara, sillä kieli ei ole itsessään korostetussa asemassa. Se vain tuo vahvasti, soljuvasti eteen elämän sellaisena kuin se novellien henkilöille pelkoineen ja toiveineen näyttäytyy. 

Suosikikseni taitaa kohota novelli nimeltä Taivaanlahja, missä käsitellään sitä mahdollisuutta, että odotetaan vammaista lasta. Novelli nimittäin päättyy niin lempeästi, tavallaan. Lopussa kysytään: "Mitä ne pelkäsivät, mikä ei kestänyt päivänvaloa?" Maailma nähdään eri tavalla, uudella lailla, sumuverhon takaa. Eikä vastauksia ole. Oikeita vastauksia ei varmaan koskaan. 

Ja nyt, kellon lyödessä kuusi (aamulla), keitän teetä. Aamu on kirkas. Päivästä tulee lämmin. Tekee mieli luoda jotakin yhtä kaunista kuin vaikkapa nyt sitten Anna Maria Mäki (jolta muuten en ole vielä aiemmin mitään lukenut). Tämä kokoelma oli nimittäin sellainen hyvä lukea tässä vaiheessa omaa luomistyötä. Tyyliltään aivan eri kuin oma tyyli mutta ajatuksia herättävä ja vahva. Sellaisesta voi aina ottaa oppia.


sunnuntai 25. elokuuta 2013

Viserrykset loppuivat

Onko mitään lohduttomampaa kuin nähdä edessään kuolema ja siihen päätyminen? Eilen istuin ystäväni kanssa Töölönrannassa katsomassa kaunista Helsinkiä ja vettä, kuulemassa kuinka linnut huusivat toisilleen, ja sitten edessämme alkoi tapahtua, vaikka hetken piti olla tyyni ja laadukas. Veteen pyrskähti lokki joka räpiköi hyvin huvittavan näköisesti ympäriinsä. Nauroimme sille. Mutta nauru hyytyi pian, sillä ymmärsimme, että lokkiparka ei osaa tai että se on vaurioitunut ja että se hukkuu. 

Näimme sen hitaan, surullisen kuoleman. Sydämestä otti. Olisimme periaatteessa voineet pelastaa sen, mutta lintu oli tarpeeksi kaukana ollakseen liian lähellä. Niin oli sen kuolemakin. Sen ruumis jäi kellumaan merkiksi mittelöstä. Minun sydämeni haukkuu sielua. Miten kylmää on aina pudota.

Ranya teki haastattelutilanteesta ihanan!
Muutoin viikonloppu Helsingissä oli yhtä mojova kuin aina. Rakastan sitä kaupunkia aina kun sinne menen ja aina kun lähden, riipii, tahtoisin todella, todella, todella paljon takaisin. Siis ihan kokonaan. Mutta annetaan ajan hukuttaa, annetaan sen viedä; on enää viikko aikaa Suomessa. Sitten tulee totuus, arki, toinen elämä ja ne paineet sekä haaveet, joissa pitää pyöriä.

Sen verran voin raportoida vielä, että torstainen haastattelutilaisuus Kallion kirjastolla sujui mukavasti. Kyllähän minua jännitti. Mukavaa oli tietysti, että rakkaita ystäviä oli yleisössä, ja lisäksi tapasin muutamia blogituttuja. Yhteisesti kiitän kaikkia teitä, on hurmaavaa, olette kaikki sellaisia. Erityiskiitoksen ansaitsee kyllä Marja Leena, sillä sain häneltä lahjaksi hänen runoteoksensa. Täällä Sysmässä on jotenkin miellyttävää lukea runoja, joten uppoudun kyseiseen teokseen varmasti hyvin pian. 

Tuossa se kuollut raukkaraato makaa tuossa keskellä.
Lisää runoja sain eilisiltana. Käväisin Runokuun tapahtumassa nimeltä The Night of the Living Poetsissa. Sain vaihdettua ajatuksia kaikkien monien ihanien uusien ja vanhojen tuttujen kanssa sekä mm. saksalaisen runoilijatar Ulrike Draesnerin (joka lupasi tulla moikkaamaan Müncheniin!) ja lisäksi illan (aivan loistavan ja oikeastaan liiankin hurmaavan) pääesiintyjä Sam Pinkin kanssa. Hän antoi minulle teoksensa I Am Going to Clone Myself Then Kill the Clone and Eat It. Ilahduin kovasti tietysti tuostakin kirjalahjasta. Tulin tänne Sarkiaan yhdessä äsken singaporilaisen runoilijan Toh Hsien Minin kanssa. Lähden kohta näyttämään hänelle, miten Sysmään on mahdotonta eksyä. Olen puhunut liikaa, haluaisin vaieta.

Mutta ai niin, haluaisivatkohan kaikki antaa minulle lisää paljon lahjoja? Otan niitä aina vastaan sydän reveten. Antakaa antakaa antakaa. Kaikki vain, tulittakaa kirjoilla, minä rakastan kirjoja, syön ne ja luen ne ja nukun niiden kanssa ja silittelen niitä ja joskus jopa nuuhkin (olenko hullu?). Pitää alkaa kuljettaa omiakin teoksia mukana. Haluan lahjoa takaisin. Haluan, että maailma tehdään tämän jälkeen kirjoista ainoastaan. Haluan muuttua kirjaksi.

Haluan, että lokit eivät kuole eteeni. Haluan rakastaa, rakastaa, rakastaa. Haluan lakata juhlimasta. Olen juomani juonut, olen sanani sanonut, mitä jos katoan? Mitä jos ette enää kuulisikaan haluamisesta tai lokkien kuolemisista tai kirjoista tai lahjoista tai mistään. Mitä jos suuni sulaa pois. Mitä jos se suudellaan pois. Haluaisin, että se suudeltaisiin. Mutta ei pois. Älkää poistako suutani. Se on yhtä tärkeä työväline kuin kirjoittamista tekevät käteni.

torstai 22. elokuuta 2013

Pitkästyttävä mutta kaunis laulu

On kaunista kieltä, jota rakastan. Aiemmin olin kirjoittajana sitä mieltä, että pelkkä kaunis kieli riittää, että se kyllä kantaa loppuun asti romaaninkin kokoisissa teoksissa. Että juonella ei, ei ei ole niin väliä. 

Mutta olen läksyni oppinut. Vuosien varrella huomannut, että kyllä juonellakin on suuri merkitys. Että sanat eivät kanna. Eiväthän ne elämässäkään kanna. Tarvitaan myös tekoja. 

Ehkä sen takia en ole nyt oikeastaan myyty niin kuin niin moni muu kriitikko ja kirjabloggaaja. Sain arvostelukappaleen Pauliina Rauhalan esikoisteoksesta Taivaslaulu (Gummerus, 2013) ja hyökkäsin sen kimppuun kieli pitkällä. Olin nimittäin havainnut muiden arvosteluista, että kyseessä on Vuoden Teos ja Maailman Kaunein Kirja ja Järisyttävän Hyvä Esikoinen.

No. Ei ole. Kielen kannalta kyllä, mutta kokonaisuutena Taivaslaulu jättää minut valitettavasti kylmäksi. Se ei tarjoa mitään uutta uskovaisromaanien keskelle, paitsi sen näkökulman, että tässä tarkastelun kohteena on naisen asema, nainen ruumiillisena kappaleena sekä naisen jaksaminen. Ylipäänsä nainen, joka kantaa, ja jos ei kanna, on nainen epänainen. Mistä muuten tulee mieleen taannoinen postaukseni naiseudesta.
Kuva: gummerus.fi
Omissa romaaneissani käsittelen melkeinpä aina naiseutta vähintään välillisesti, joten Rauhalan romaanin aihe ja näkökulma ovat kyllä kiinnostavia. Mutta minä lukijana, etenkin tällä kertaa kriittisenä lukijana, kyllästyin. Olin väsyä, kahlata sivun toisensa jälkeen vain poukkoillen lävitse - ja mikäli minun ei olisi pitänyt lukea tätä työn takia, olisin varmaankin hypähtänyt muutaman monen yli. Juoni etenee nimittäin äärettömän hitaasti. Se laahaa. Ei tämä mikään juonivetoinen romaani ole, mutta vähän vauhtia olisin kaivannut tai järisyttävämpiä tapahtumia. Ensimmäiset 90 ja risat sivua junnaavat ja ihmettelin alussa, kuinka tämä nyt on vienyt kaikkien sydämen. Eikä juoni oikeastaan sen nopeammin lähde liikkeelle missään vaiheessa. Siksi kutsuisinkin tätä romaania tunnelma- tai ajatusromaaniksi, jollaiseksi tämä sitten taas on varsin taiten tehty, mutta silti tästä puuttuu Se Jokin.

Päähuomion saa romaanin keskushenkilö Vilja, neljän lapsen 29-vuotias lestadiolaisäiti. Joka ei enää jaksa. Joka tulee raskaaksi pelkästä katseesta. Joka tulee taas, neljän pienen lapsen jälkeen, raskaaksi. Joka haluaa pois, pois; joka ei jaksa kantaa naisen taakkaa tai vastuuta: "Itken nuoruutta joka loppui liian nopeasti ja keski-ikää joka siintää liian kaukana. Itken lapsia jotka jäävät sylittämättä ja miestä joka jää suutelematta. Itken päiviä joina aurinko ei nouse ja öitä joina kuu tuijottaa kasvojani kuolemankalpeana. Itken iloa joka katosi ja surua joka on kätkettävä."

Romaanissa kerrataan, kuinka Vilja ja Aleksi-aviomies ovat kohdanneet. Kuinka rakkaus on heidät löytänyt, heihin juurtunut ja heissä kasvanut. Onneksi välillä poiketaan menneessä. Tulee edes jotain säpinää romaanin rakenteeseen. Muutoin nimittäin uidaan pitkälti Viljan vartalossa. Kivuissa, säryissä. Pelossa. Ahdistuksessa. Siinä, miten muut häntä katsovat. Mitä merkitsevät muiden katseet. Eivät katso silmiin, katsovat vatsaan. Välillä "nautitaan" Aleksin anonyymeistä blogikirjoituksista, joissa hän pohtii uskonasioita. Valitettavasti nämä kirjoitukset eivät - myöskään - tarjonneet mitään uutta. Romaani selkeästi ottaa kantaa, kuten niin monet lestadiolais- sunmuut uskontoromaanit, uppouskovaisten "raakuuteen" ja ehdottomuuteen.

Lisäksi, mikä mielestäni on vähän turhaa eikä tuo tarinaan oikeastaan yhtään mitään merkittävää, ovat kappaleet, joissa Viljan lapset leikkivät erilaisia leikkejä nukeillaan. Leikit kuvastavat sitä samaa ehdotonta uskovaista elämää, synnintekoa ja synneistä vapautumista kuin mitä koko romaani toistaa. Juoni on hitaan lisäksi ennalta-arvattava.

Kyseessä on selviytymistarina. Onneksi, sillä kävi itseäkin, fyysisesti, sattumaan ajatus siitä, että me naiset olisimme vain lapsentekokoneita. Romaanissa alleviivataan lestadiolaisten suhtautumista rakastamiseen ja rakasteluun sekä ennen kaikkea lapsentekoon. "Minulle on kerrottu, että se kuuluu huoran turmeltuneeseen luontoon, ettei halua saada lapsia eikä tulla äidiksi. Minua rangaistaan helvetissä omalla synnilläni. Minuun työntyy taukoamatta metrin mittainen tikaripääfallos, joka halkaisee sisukseni jjoka kerta kappaleiksi - -." Sympatiapisteitä saa ymmärtävä, asioiden monet puolet ja vaimoaan ehdoitta rakastava mies. Joka pelastaa perheen. Pelastaa vaimonsa. Joka lopulta saa uskonveljien vihat niskoilleen mutta ei välitä moisesta, sillä tärkein on se, miten sydämessään uskoo ja rakastaa.

Rauhala on kirjoittanut romaanin, joka on yhtä kuin laulu. Se on pitkä virsi, jota minä en olisi millään jaksanut kuunnella loppuun, olkoonkin, että kyseessä on rytmiltään ja sanoituksiltaan varsin kaunis laulu. Muuten tämä laulu on tyhjä. Tai ei ehkä tyhjä, vaan ei mitenkään erityisen poikkeava kimpale lauluvirrassa. Paljon vaikuttuneempi olen mm. aikoinani ollut Riikka Pelon Taivaankantajasta. Mutta ymmärrän, että näitä uskovaisromaaneja julkaistaan ja niitä pitääkin julkaista. Jos on palo kertoa, täytyy sitten kertoa. Ja tärkeä aihehan tämä on. Uskon uhrit. Onneksi Rauhala kertoo kauniisti, mikä pelastaa hyvin paljon.

Heitä, jotka tähän kirjaan ovat ihastuneet ja joilta kipinän tämän lukemiseen sain, löytyy mm. Kirsin kirjanurkan arvion yhteydestä.

tiistai 20. elokuuta 2013

Murakami-magiaa

Olen hankkinut e-lukulaitteeseeni pikkuisen hiljaa itseä tyydyttävän kirjaston. Parhauttahan on se, että englanninkielisten e-kirjojen hinta ei pyöri taivaissa. Viimeisin ostokseni oli Haruki Murakamin Kafka on the Shore (Suom. Kafka rannalla), josta pulitin vaivaiset 9 dollaria. En voi kuin taivastella suomalaisten e-kirjojen hintaa jälleen kerran. En vain voi ymmärtää, mikä niissä e-kirjoissa täällä Suomen maalla maksaa. Okei, kirjailija saa paremmat "hillot", jos kirja maksaa enemmän, mutta ainakin itselleni kirjailijana olisi tärkeämpää, että kirjat olisivat kohtuuhintaisia ja niitä luettaisiin. En tee kirjoja rahan vuoksi, vaan lukemisen ilosanomaa levittääkseni.

No, mutta pöyristymiset sikseen, sillä taivastella pitää kyllä taas Murakamiakin. Tässä on kirjailija, joka on vienyt minulta sydämestä puolet. Kummallisinta on, etten tiedä, mikä Murakamissa puoleensa vetää. Jokin omituinen maaginen vetovoima. Nimittäin kielellisesti Murakami ei ole nero ja kuten muissakin kirjoissa, selittää hän tässä Kafka-romaanissakin välillä turhan yksityiskohtaisesti asioita. Mutta jokin käsittämätön rauha hänen teksteissään ja kielessään ja tunnelmissaan on. Jokin sellainen, että mieli lepää Murakamin kanssa, olkoonkin, että välillä myös pelottaa, vaikkei hän varsinaisesti mitään pelottavaa genreä edusta.

Kuva: http://www.sainsburysebooks.co.uk
Kafka on the Shore kertoo 15-vuotiaan Kafka-pojan sekä vanhan, mutta yksinkertaisen Nakata-herran tarinan. Nämä kaksi päähenkilöä eivät koskaan kohtaa toisiaan mutta heidän elämänsä kytkeytyvät limittäin. Kafka karkaa kotoaan, missä ei siedä isäänsä. Äitiä ei ole, sillä äiti on jättänyt miehensä ja poikansa tämän ollessa 4-vuotias. Kafkalla ei ole mitään mielikuvaa äidistään, mutta yllään hänellä on isänsä kirous: "Viettelet vielä jonain päivänä äitisi sekä sisaresi ja tapat isäsi." Isä kuolee, ja vaikka Kafka ei fyysisesti ole paikalla isäänsä murhaamassa - vaan vanhaherra Nakata tekee tämän veriteon, mutta tavallaan myös Kafka itse - käy kirous toteen. Kafka myös viettelee sekä äitinsä että sisarensa vähintäänkin kuvainnollisesti. 

Kafka etsii itseään koko romaanin ajan. Sekä vastausta kysymykseen, miksi äiti on hänet hylännyt. Hän rakastuu nuoren pojan palavalla voimalla vanhempaan naiseen - tai oikeastaan itseään 40 vuotta vanhemman naisen nuoreen versioon. Nimittäin tässä romaanissa hypitään aikavallien ylitse. Hypitään myös elämän ja kuoleman ja tajunnan rajojen yli.

Tärkeitä henkilöhahmoja ovat myös Nakatan seuraan liittyvä kuorma-autonkuljettaja Hoshino, joka lopulta toimii sananvälittäjänä ja perii Nakata-herralta kissojen kielen puhumis- ja ymmärtämistaidon. Nakata kun ymmärtää kissojen kieltä ja puhuu sitä - aina siihen asti, kunnes tapahtuu kaiken mullistava murha. Lisäksi tärkeä hahmo on Oshima, vähän yli parikymppinen kirjastonhoitaja, joka auttaa Kafkaa mm. piiloutumispuuhissa. Oshimo on sukupuoleton, auttavainen ja rehellinen nuori mies/nainen. On myös Saeki-rouva, johon Kafka rakastuu ja joka tanssii kuoleman kanssa, jos nyt noin voi sanoa. Saeki on tyhjä kuori, joka odottaa muistojensa loppumista ja kuolemaa, sillä hän on menettänyt elämässään kaiken merkittävän. Saekia kohtaan tunsin niin paljon myötätuntoa, että olisin voinut istua hänen vierellään ja pitää kädestä.

Tapahtumat vyöryvät toistensa ylitse. Kirjan parasta antia on selittämättömyys. Tapahtuu maagisen realismin piiriin kuuluvia temppuja, kuten sardiinisadetta. Murakami riepottelee lukijaa mielin määrin mukanaan, eikä päästä tätä helpolla. Romaania lukee kauan - itselläni kesti noin kuukausi saada tämä päätökseen - ja lukemisen jälkeen mieli on ensin täysin tyhjennetty. Sitten alkaa miettiä mitä, miksi, miten.

Päähenkilön nimi viittaa tietenkin itse kirjailija Kafkaan. Mietin, miksi ja millä tavalla. Päädyin siihen tulokseen, että Murakamin romaanissa Kafka tuntuu joutuneen suureen päänsisäiseen ahdinkoon, eikä tietä ulos löydy noin vain. Voisi verrata tietyllä tasolla esim. Kafkan kirjoittamaan Oikeusjuttuun, missä päähenkilö kohtaa vain seiniä ja sulkeutuvia ovia. Tosin onneksi tässä Murakamin romaanissa Kafka-poika pääsee pälkähästä, olkoonkin, että alakulo ja kaipuu saattavat seurata häntä mukanaan vielä pitkään.

Hienoa romaanissa on myös taulu, johon sekä Saeki että Kafka pysähtyvät. Heille taulusta tulee lopulta ainoa yhteinen asia, suorastaan symboli. Lisäksi, kuten kaikissa Murakamin romaaneissa, huvittuneisuuttakin aiheuttaa kivi. Kaiken kulmakivi. Sen kautta pääsee rajojen yli. Välillä romaanin uskottavuus hieman rapisi, kun Nakata tuijottelee tuota maagista kiveä. Ja juttelee sen kanssa. Tuli vähän sellainen olo, että hohhoijaa, ei mene läpi. Ja että tämähän on naurettavaa. Mutta silti jotenkin välttämätöntä.

Suosittelen Kafka on the Shorea kaikille maagisen realismin ystäville sekä heille, jotka pitävät ajattelutyöstä. Ja Murakamista. Tämä on sellainen romaani, jonka luen varmasti joskus uudelleen, mutta ehkä vasta vuosien päästä. On vain niin hämmästyttävää, miten Murakami minut vie aina. Vie paikkoihin, missä en ole käynyt ja toisaalta sellaisiinkin, mihin en edes haluaisi. Jotenkin sitä vain Murakamiin luottaa. Hänessä on rauhallisen, lempeän ja itsevarman kertojan ote. Kukapa ei sellaisen herran mukaan lähtisi kysymättäkin!

Mutta Kafka on the Shore ei suinkaan päädy Murakami-suosikikseni. Sydämeni vei aivan täysin pari-kolme vuotta sitten lukemani Norwegian Wood ja tuossa taannoin Sputnik Sweetheart, joka sekin löytyy lukulaitteen kätköistä. Sen sijaan 1Q84 ei ollut oikein minun juttuni. Sitä luin kauan, kauan, liian kauan.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Tapasin elämäni ihmisiä

Oi, sanon usein. Oi oi, sanon myös. Nyt sanon oi oi oi. Kyllä perhe on pahin - ja aivan ehdottoman paras. Tapasin tässä viikonlopun huiskeessa kaikki - paitsi isoveljeni lapset jäivät näkemättä, mikä asia korjaantuu ensi viikonloppuna kaiketi - ja ajattelin, että miksi pitääkään asua niin kaukana näistä ihmisistä. 

Täti ja sen kummituskulta.
Jokainen hetki oli yhtä parhautta. Myös tänäaamuna, kun tätiä lievästi sanottuna väsytti ja jopa darraannutti, ja siskoni pojanvinkulat tulivat hyppimään päällä, ajattelin, että on tämä kyllä kivaa. Että voi rakastaa noita ja että nekin tykkäävät takaisin. Ehdoitta ja tahdoitta. Tai siis vain, koska on olemassa.


Kaikki sisarukset koolla. Ja ihan kipsissäkin.
On siis tullut naurettua. Ja kyllä kiukuteltuakin. Ja taas minut laitettiin takapenkille. Ja itkettykin on. Ja olen kertonut kaikenmoista. Ehkä liikaakin, mutta kerran kun juttukorkkini avaa, sitä on vaikea saada kiinni. Enkä toisaalta kadu, että olen kertonut asioita, mutta oikeastaan jotkut jutut voisi pitää sisällä. Etenkin jos ei halua huolestuttaa ketään. Mutta minulla on taipumusta dramatisoida tekstien lisäksi hetkiä. Enkä tarkoita dramatisoinnilla välttämättä draamanhakuisuutta. 

Kuvitusta tarinaan. Kummipojan piirustukset ovat aina jotenkin niin ah.
Sitä paitsi nyt väsyttää yhä. Kirjoitimme kummipojan kanssa aamupäivällä lastenkirjan. Idea on muhinut päässä jo kauan ja nyt sitten kerroin sen Lorenzolle. Hänen kanssaan ideoimme pidemmälle. Kummipoika kuvitti, minä kirjoitin. Ajattelin työstää tuota tarinaa oikeastikin. Tänään jo. Olen nimittäin - kiitos äiti kyydistä, olet ihana! - jo takaisin Sysmässä. Talo on tyhjä. Aurinko loiskii. Menen iltajuoksulle sitten, kun olen sulaneempi. Nimittäin huuuuuh. Olen syönyt kuin hauki. Herranjestas. Mutta isän kalakeitto, äidin karjalanpiirakat ja kermalohi ja mustikkakiisseli ja ah niin kaikki ovat parhautta. Niitä sitten mättää sisäänsä enemmän kuin tila antaisi myöten. Etenkin tällaisina väsypäivinä. 

Terttu-koira.
Mutta siis maailman parasta on olla väsynyt näin mainion viikonlopun jälkeen. Rakastan kaikkia tänään ja aina! Luin muutes viimein loppuun Murakamin Kafka rannalla. Oh mikä kirja. Kirjoitan siitä pian. Niin ja ai niin, ostin veljentytölle synttärilahjaksi kirjan nimeltä Seepralta lorahti pissa. Voi naurua. Ihan hulvaton kirja. Suosittelen; lapset tykkäävät ja niin kyllä ainakin meikäläisaikuinen. 


torstai 15. elokuuta 2013

Valheiden toinen puoli

Onko aina niin paha asia, jos valehtelee? Joskushan se on tervettä, aika useinkin itsensä suojelua. Miten pitkälle valehtelussa voi mennä, kuitenkaan? Voiko valehdella koko elämänsä? Ja: voiko kirja alusta loppuun leikkiä valheilla?

Pidän epäluotettavasta kerronnasta. Hyvin usein kirjoitan teksteihini kertojan, joka ei välttämättä kerro totuutta. Tai ainakin niin, että on monia totuuksia eikä lukija tiedä, mikä niistä on oikea. Ehkä siksi minusta oli kiinnostavaa saada käsiini Marisha Rasi-Koskisen uusin romaani Valheet (WSOY, 2013). Romaanin vahvuus on epäluotettavuus. Kertoohan jo nimikin siitä, että liikutaan totuuden ja valheen rajamailla. Vai liikutaanko sittenkin totuuden ja epätoden välillä? Onko epätosi yhtä kuin valhe? Onko kuvitteleminen valehtelua - etenkin jos kuvittelee niin syvästi, että se vaikuttaa muidenkin elämään?

Täytyy ihan aluksi myöntää, etten ole varma, pidänkö tästä romaanista. Se veti soljuvan kielen ja yllättävien tapahtumien perusteella minut lukijana mukaansa ja päästi otteestaan vasta aivan lopussa, mutta pidänkö siitä, missä liikutaan? Pidänkö kuvitellusta maailmasta tai tapahtumista, jotka ovat mutta eivät? En ole varma, suoraan sanottuna. Mikä on kinkkistä, sillä olen itsekin kirjoittanut romaanin, joka käyttää samoja keinoja. Että tavallaan ollaan kyllä ihan tässä maailmassa mutta ei kuitenkaan. Tavallaan tapahtumat ovat totta mutta eivät. En pidä aina siitä, etten tiedä, mitä nurkan takana on. Joskus taas janoan juuri sellaista. Valheet laittaa lukijan epävarmaksi. Voiko sellaisesta täysin rinnoin pitää? Ainakin kyseessä on nerokas kirja, hyvin ovela, ja se vaatii kirjoittajaltaan taitoa.
Kuva: wsoy.fi
Valheet sijoittuu maailmaan, jossa vain sataa. Aurinko on kadonnut sateen alle eikä sitä voi nähdä. Se on harhaa. Se on historiaa ja hyvin väliaikaista, jos se sattuukin tulemaan esiin. Miten nokkelasti Rasi-Koskinen auringosta kirjoittaa ja samalla päättää tämän romaaninsa: "Vain se tiedetään, että kun valo lopulta nähdään, se on kirkas, ja se joka sen näkee, häikäistyy. Kun kaikki on ohi, on vaikea uskoa, että mitään olisi tapahtunut." Ympyrä sulkeutuu; maailma rakentuu mielikuvituksen voimasta ja siitä, mitä sanotaan, mitä tehdään, mitä todella tapahtuu. Kuka edes tietää, onko mitään ollut. Mikä on. Mikä on ei ole.

Romaani on jotenkin koskettava koko ajan. Se kertoo elämään eksyneistä ihmisistä, joilla asiat eivät ole hyvin. On lääkediileriä, äitiä joka kuvittelee lapsensa, sokeutta tai ainakin sokeuden esittämistä, huijareita. On myös huijareita, jotka tulevat huijatuiksi. Oikeastaan kaikki romaanin henkilöt huijaavat joko itseään tai muita, mikä on kunnianhimoista ja arvostettavaa, mielestäni, sekä erittäin vaikeaa rakentaa - ja Rasi-Koskinen onnistuu tässä kyllä. Mistä siis kunniapisteitä kirjailijalle. Hän siis toisin sanottuna syöttää lukijalle valheita mutta niin, että kaikki on uskottavaa. Romaanissa on monta eri tarinaa, jotka kytkeytyvät toisiinsa. Maailma on pieni, ikään kuin, ja valheilla on lyhyet jäljet.

Toistan vielä; kaikki romaanin henkilöt ovat liikuttavia. Heissä kaikissa on jotakin säälimätöntä mutta samalla säälittävää, joten heidän takiaan tässä valheiden verhossa jaksaa roikkua. Kirjassa on harmaata ja sadetta, huuruista. Lukutunnelmiani korosti ulkona jylläävä sade. Suosittelen lukemaan tämän kirjan syksyn hämärässä tai tämän loppukesän sateissa, sillä tunnelma on silloin ihan kiinni lukijan ohimoilla. Kiinnostuin tästä romaanista luettuani mm. Lumiomenan arvion keväällä. Kiinnostuin tämän perusteella Rasi-Koskisen muustakin tuotannosta. Kaikenlainen erilainen jättää tällaisen jälkensä. Hieman hämmentyneen. Mutta en nyt sanoisi, että millään lailla pahalla tavalla. Valehtelisin oikeastaan, jos väittäisin, etten viihtynyt kirjan parissa. 

Kiitos WSOY:lle arvostelukappaleesta. Alan nyt kirjoittaa. Pitää valehdella vähän itsellekin, että muka seuraavaa neronleimausta. Ei noita neronleimauksia niin vain kirjoiteta, jos sellaisia on juuri toisilta lukenut.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Sateen aikaan elämä

Sade kolisee. Rummutan käsilläni pöydänpintaa. Tämä on ehjä aamu, ehjän päivän ilta. Valvoin eilen miltei 40 tuntia. Kirjoitin kamalan paljon, niin paljon että nyt hengästyttää mutta en ole tyhjä. Päinvastoin; lisää tulee. Joskus sitä ei voi kontrolloida. Vien tänään asioita postiin. Katson kuinka sade leimaa sääreni. Olen aina ollut yhtä onnellinen mutta joskus vain unohtanut sen. 

Rakkaan ystävän velkalista. Siihen kuulun minäkin. Olen hänelle monesta velkaa!
Kirjoitin päiväkirjaan toissapäivänä: "Miten jatkun, kun en saa happea." Luin päiväkirjaa uudestaan ja uudestaan ja ymmärsin, että voisin kirjoittaa sen kirjaksi. Mutta en koskaan. Koskaan kertoa kaikkea itsestäni vaikka paljon paljastaisinkin. On oltava salainen osittain. On oltava rajat, jotta olisi kokonainen ja sävyiltään säyseä. Ja jotta säilyisi tietynlainen uskottavuus. Kuka uskoisi ihmistä, joka ei muka saa happea.

Kerran New Yorkissa kirjoitin: "En usko, että tämä meidän pieni rakkautemme enää." Siitä on jo yli puoli vuotta. Miten paljon ihminen muuttuu, kun puoli vuotta kulkee. Kun vuosi. Kun monta. 

Lauantaina istuin Helsingissä. Rakastan Helsinkiä.
Mutta tiedättekö, mitä kirjoitin tässä viikko sitten. Viimeistelin runokokoelmaani nimeltä Sinun osasi eivät liiku. Kirjoitin proosarunon vaikka tarkoitukseni ei ollut. Kirjoitin tällaisen (enkä ole varma, jätänkö tämän kokoelmaan, etenkin kun tämä olisi sen päättävä runo):

"Ei nukuta yöllä, auto ajaa ohi kaappaa varjot mukaansa, sinun jälkiäsi huulilla, kuuma kylmä, kylmä jää; haluaisin kutistaa haluaisin. Sinä jäät minä lojun. Ei suju kirjoitus kun valmistelen muistojemme polttamista. Olet kaukana työmatkalla ja minä vieraan miehen turvassa. Haluan suudella, riepottaa kuten sinä minua, repiä siltä sydämen kappaleiksi haluan paistaa silmämunista aamiaista, iltaisin grillata sormet.
En kadu tai peittele muilta kuin sinulta. Rakastan kykyäsi olla rehellinen tai irtonaisuutta joka jyllää kun juon kahvia jota en tunne, maistan mutta en, kuulen, kadotan kykyjä

aina kun tulet kotiin kun kosketan toista mutta katson sinuakin silmiin. Näillä lanteilla valheet; pidät kiinni kuin korusta, jalkalampun valossa, tämä säihke on pehmeää tekee sokeaksi. Unohdan suojella sinua minulta. Poltat sormet poltat puolet huulista poltat

eivätkä meidän osamme koskaan liiku erikseen."

Minä kirjoitan yleensä ne tunteet, jotka ovat. Mutta tähän kokoelmaan olen rakentanut rajun puhujan, joka on nainen ja mies, joka on raaka. En tiedä, mistä se kumpuaa. Että puhujiksi tai kertojiksi valitsen jotakin kovempaa kuin mitä itse koskaan voisin olla. Ehkä minulla on kaipuu olla kova. Ehkä kova ihminen pärjää parhaiten. Ehkä elän kovien puhujien kautta murheet pois. 

Sunnuntaina hilluin Flow-festivaaleilla. Oli huiskeaa!
En, en ole surullinen. Olen hirveän haalea ja haikea. Onnellinen. Täällä Sysmässä on hyvä olla. Villa Sarkian suojissa, tämä talo on valoisa ja hengittää. Elämäni on muutoksia täynnä. Olen päättänyt, että minusta tulee sellainen kirjailija, joka irtisanoutuu lähikuukausina leipätyöstään. En tiedä, mihin tulen muuttamaan. Jäänkö Müncheniin. Mutta se on nyt varmaa, että haluan juuri tätä. Kirjoittaa. Mitä luultavimmin joudun menemään myös osa-aikatöihin, tosin yritän saada käännöstöitä tai muuta oman alan juttua, mutta tätä on olla varma. 

Kirjoitusasemani. Syön kaikkea terveellistä mutta myös liikaa karkkia. Jotta aivot raksuisivat. Se kai on tärkeää.
Minä eilen melkein itkin. Ilosta. On tullut nyt viime aikoina kirjakritiikkejä Pintanaarmuista. Katsokaa, mitä Kirsi Kirjanurkassaan kirjoittaa. Luulenpa, että kuka tahansa kirjailija olisi itkun partaalla tuollaisen arvion luettuaan. Kiitosta omasta työstä saa niin harvoin, ja kun sitä saa, kun. On vähän aikaa hiljaa ja maailma jotenkin loksahtaa kohdilleen. 

Toivotan lempeää sadepäivää kaikille. Minusta on valtavan tärkeää olla täällä sukat jalassa yöpuvussa, juoda teetä, kuunnella musiikkia ja sadetta ja haaveilla. Toivon että elokuu pysähtyisi paikoilleen. Toivon kaiken hyvän.

maanantai 12. elokuuta 2013

Arvostusta

En tiennytkään kuin vasta hiljattain, että romaaneistani Minä rakastan sinua nuori mies ja Pintanaarmuja on ilmestynyt Karjalaisessa lehtikritiikit. Ilahduin! Etenkin kun ystävälliset ihmiset kyseisestä sanomalehdestä antoivat minulle näinkin kauan julkaisun jälkeen (toinen on julkaistu jo 1,5 vuotta sitten) kritiikit luettavaksi.

perjantai 9. elokuuta 2013

Ihanaa sekamelskaa!

Tänään on jännitysten päivä ainakin iltapäivästä. Nimittäin tänne Villa Sarkiaan tupsahtavat runoilija Harry Salmenniemi ja kirjailija Katja Kettu, jonka viimeisimpiin teoksiin olen aivan hurahtanut. Ensimmäiset ihmiset saapuvat jo kahdelta. Ihanaa. Kapsahdan varmaan kaulaan. Olen ollut niin yksin. Rakastan ihmisiä!

Eilen kirjoitin salissa.
Mutta pitää silti virittäytyä haastattelu- ja lukutunnelmaan. Olen jo katsonut pätkät, jotka luen. Voipi olla, että toistan itseäni samoilla pätkillä Taiteiden yönä.

Tein eilen töitä about klo 9-16 kunnes lähdin juoksemaan. Tarkoitus oli juosta puolimaraton ihan huvikseni ja katsoa, jaksanko. Juoksin sitten ylikin, peräti 22,6 km eikä aikakaan ollut niin kurja. Vain 2 tuntia 6 minuuttia, josta voi vähentää vielä pikkupaussit, kun piti pari kuvaa näppäistä matkan varrelta. Mutta en kyllä olisi jaksanut maratonia juosta. Ensinnäkään ei ollut juomavettä mukana ja ilma oli kuuma sekä kostea. Lisäksi kävi jo hieman puuduttamaan. Teki mieli varastaa eräs poloinen polkupyörä hylätyn näköisen talon pihalta ja polkaista loppumatka kotiin. Mutta no, en ole rikollinen. Ainakaan vielä. Kotona odottikin sitten voittajaolo!

Juoksulenkkimaisemistoa.
Jatkoin kirjoittelupuuhastelua myöhään yöhön. Nyt vähän väsyttää. Mutta työstän silti. Jätän runot vähäksi aikaa viilenemään (sillä jiiihaaa, kokoelman ensimmäinen itseä tyydyttävä versio on VALMIS!!!) ja siirryn käsiksen pariin. Nyt kun en enää pelkää tätä taloa, vaan suorastaan viihdyn kamalan hyvin (lukuun ottamatta ankeita yksinäisiä hetkiä), voin hyvin kirjoittaa myös jännäriä eteenpäin.


Karkaan Sysmän Kirjojen yön jälkeen Helsinkiin. Käyn sunnuntaina Flow-festareilla kuuntelemassa vähän Kraftwerkiä ja Husky Rescueta sun muita. Ihanaa päästä ihmisten ilmoille. Tekisi mieli halailla kaikkia. Olenhan loppupeleissä laumaeläin. Ja ensi viikolla kuuleman mukaan saan vihdoin residenssiseuraa!

Mainiota viikonloppua kaikille. 

torstai 8. elokuuta 2013

Kuritan lihaani

Ei, en suinkaan pelkästään kirjoita täällä kirjailijatalossa. Luen, luen paljon. Kävin viikonloppuna kääntymässä Tampereella, ja paluumatkalla lukaisin Miina Supisen esikoisteoksen Liha tottelee kuria (WSOY, 2007), jonka hankin pokkarina viime viikolla heräteostoksena Sysmän somasta kirjakaupasta. 

Romaani on suoraan sanottuna hauska. Pidän Supisen huumorista aivan älyttömästi. Huumori on ensinnäkin maailman vaikein laji, enkä itse varmaan koskaan kykene kirjoittamaan yhtä terävää teosta, en edes uskaltaisi yrittää, mutta Supinen onnistuu mainiosti. Tämänkaltaisissa kirjoissa ei riitä pelkkä huumori. Pitää olla pitkälle vietyä ironiaa, joka riepottelee henkilöhahmoja hampaissaan asettamatta heitä kuitenkaan köykäiseen valoon.

Tapahtumien ja henkilöhahmojen on oltava ylimitoitettuja mutta hyvällä maulla - liian yli ei saa mennä. Kuitenkin yli pitää mennä, jotta olisi hauskaa. Ilahduin; Supinen osaa. Osaa niin, että Liha tottelee kuria ei jää miksikään pinnalliseksi viihderomaaniksi, vaan antaa minusta kyllä ajattelemisenkin aihetta. Sitä tuppaa miettimään, että kaikki ratkaisut ovat tärkeitä ja kaikella on seuraamuksensa. Ja että valheet jättävät jälkiä. 

Kuva: wsoy.fi

Nautin romaanissa kukkivasta huumorista ja suoruudesta. Rakastan henkilöhahmoja, jotka asetetaan lukijan eteen paljastamatta heistä kuitenkaan liikaa ja jotka ovat kaikessa kimuranttiudessaan sekä kauheudessaan sympaattisia. Liha tottelee kuria -romaanin kaikki henkilöt tuodaan tällä tavalla esiin. 


Romaani on kertomus perheestä, jossa kaikki henkilöt ovat tavalla tai toisella erikoisia - aivan kuten me kaikki maailman ihmiset. On Launo-isä, maailmankuulu kapellimestari, Katriina-äiti, sisustussuunnitelija. Ja sitten lapset: 22-vuotias seksuaalisesti vireä - tai turhautunut - opiskelijaneito Astra (jonka nimestä tuli mieleen eräs hampurilainen olutmerkki), 18-vuotias ylipainoinen, kehonrakennukseen hurahtava Silmu-poika sekä perheen vahinkolapsi, iltatähti, 4-vuotias Pelagia.

Lisäksi on tärkeitä sivuhenkilöitä, kuten Pelagian isä Tom - kyllä, äiti tekee oikeastaan melko vahingossa syrjähypyn - ja lapsenvahti Piia muutamat esiin tuodakseni. Henkilöhahmopolitiikasta sen verran, että romaanin ehdottoman toimivin puoli on henkilöiden yhdistely toisiinsa. Romaanin rakentaminen on aina palapelitehtailua; kaikki osat pitää saada jollakin tavalla yhteen. Mielestäni juoni ja henkilöhahmojen kohtaaminen sekä yhdistyminen tavalla tai toisella toisiinsa on tässä tapauksessa hiottua ja taidokasta, etenkin, kun henkilöitä romaanissa vilisee melko paljon. 

Tapahtuu myös paljon. Juoni tiivistyy oikeastaan Pelagian ympärille. Vaikka hän on vahinkolapsi, on hän myös tapahtumien kulmakivi ja kaikkien perheenjäsenten rakas. Kaikkien perheenjäsenten ongelmat lomittuvat tietyllä tavalla yhteen. Pidin avoimuudesta; Astra-tytär kertoa läväyttää äidilleen suoraan, mitä milloinkin tekee eikä äiti kauhistele kummemmin, eihän äiti voi; hänellä on itselläänkin luurankoja kaapissa. Liikutaan pinnallisissa asioissa, kuten hillon syömisessä, 50-vuotisjuhlissa, tyttären seksikokeiluissa sekä pojan kuntosalitreeneissä. Pumpataan lihaa, kirjaimellisesti, sanan kaikessa merkityksessä. 

Ainoa, mikä kirjassa vähän töksähti, oli eräs pikkuinen kohtaus, jossa Astra ulostaa ja puhdistaa takamuksensa. Se meni vähän liian yli eikä olisi mielestäni ollut juonen kannalta tarpeellinenkaan, etenkin kun kaikki muut seksiin tai ruumiinosiin liittyvät asiat kuvataan huomaamattoman sujuvasti ja alleviivaamatta. En ainakaan itse kauhistellut yhtään mitään, vaikka voin kuvitella, että joltakulta muulta saattaisi iltapäiväkahvit levähtää väärään rööriin. Romaanin vahvuus onkin se, että kaikki tapahtumat, pahimmatkin kuten seksin myyminen, tuodaan esiin yhtään sitä kummastelematta.

Joka tapauksessa tässä on hulvaton romaani. Hauska ja samalla kuitenkin leppoisa. Mielikuvituksen määrällä ei tämän kirjailijan kohdalla taida olla rajoja. Supisen uusin tekele, Orvokki Leukaluun urakirja, on jo tilauksessa. Liha tottelee kuria on ollut arvostelumenestys. Googlettamalla löytää tiensä niihin. 

Meikäläiskirjoitustyöläinen hypähtää nyt takaisin tekstinsä kimppuun ja takoo, takoo. Ihanaa, kun sujuu! Ai niin ja mainostanpa nyt täälläkin tätä. Jos huomenna on tylsää, tervetuloa! Itseähän tässä jo jänistää.

tiistai 6. elokuuta 2013

Miten sujuu kun ei aina?

Kummasti auringonvalo piristää. Heräsin tosin jo puoli seitsemältä. En saa unta tässä kesävalon maassa, muutenkaan en kesäisin juurikaan. Kävin aamulenkillä järven rannalla seuranani pari sorsaa ja rynnivät puut. Toivottavasti en ylly juoksemaan täällä liikaa. Kun ei muutakaan voi harrastaa, tekee mieli juosta jopa pari-kolme kertaa päivässä, enkä usko että se on ihan terveellistä. Asfalttia kun on paljon.

Aamulenkkijärvistelyä.
Aamujuoksun jälkeen on juttu luistanut. Päätin keskittyä runokokoelmaan sillä jaksan, kiinnostaa. Hilasin toimistoni tuonne pihalle. Kellistyn välillä peitolle, musiikki luistaa korviin, nyt pidän taukoa, tulin sisälle viilenemään. Olen repinyt kolme runoa palasiksi, kirjaimellisesti, muutamia kohentanut sieltä sun täältä. Kokoelma on liian laaja. Aika kyynisesti annan käsieni raadella. Tosin työ on hidasta. Pitää aina sukeltaa tunnelmaan ja ottaa se omaksi.

Mutta minussa asuu levottomuus vaikka työ sujuu. Vihaan näitä päiviä joina se tunkee sisään, raiskaa. Olisi helpompaa olla joku aivan toinen muu. Joku joka ei välitä, eikä anna mokomille levottomuuden lepakoille mitään arvoa; joku joka olen kyllä yleensä. Se, joka ei välitä. 

Toimistoni aamulla. Teen tänään töitä käsin.
Mutta olen vihainen ja iloinen, onnellinen ja surullinen, tyhjä ja täysi, tyytyväinen mutta paljon enemmän pettynyt enkä enää koskaan ymmärrä. Haluaisin mutta en saa haluta, minun ei sallita mitään, eikä elämä tietysti kuljekaan juuri niin kuin sen olettaisi. Ei siis ihme, että levottomuus tyrkkii valtavaa sapeliaan kohti. Onneksi olen täällä. Voin sulkea kaiken muun ulos ja tainnuttaa tuon kamalan levottomuuden lähettilään tekemällä töitä. Iltaisin se vain on hankalaa. 

Joten seuraavan tauon aikana kävelen jonnekin. Jonnekin, missä on muita ihmisiä, ja otan kontaktia. Menen istumaan vaikka kahvilaan ja puhun. Tai kirjakauppaan ja puhun. Johonkin menen. Puhun. Ehkä löydän jonkun sellaisen, joka puhuu takaisin ja vieläpä mielellään.

Keskipäivän työhuone. Istun viltillä. Ja kyllä, makoilen myös, onhan nyt välillä myös loma!
En kestäisi ikinä elämää yksin suljetusti. Ettei näkisi muita tai kuulisi edes. Odotan jo perjantaita, jolloin saan seuraa. Esiinnyn täällä Villa Sarkiassa Harry Salmenniemen ja Katja Ketun tähdittämässä illassa. Toisaalta haluaisin että aika matelisi. Mitä enemmän se junnaa, sen enemmän saan aikaiseksi ja toisaalta en. 

Nyt on anyways tauko ohi. Läjäytän ruhoni tuonne pihalle ja jatkan siihen mihin aina jään. Ja haaveilen että Rauhallisuuden Ruhtinas tulisi, nostaisi minut syliinsä, lähtisi kanssani tanssimaan niin kuin tanssitaan kun mikään ei paina mieltä ja sitten se veisi minut jonnekin, missä en ikinä olisi levoton ja missä haluaisin aina olla ja missä maailma ei kaatuile enkä minä varsinkaan. Vihaan sitä kun kaadun vaikka en halua. 

lauantai 3. elokuuta 2013

Hänen tunkkaiset lintunsa, hänen lumoava äänensä

Marja-Liisa Vartio oli aikansa edelläkävijä. Mielestäni ainakin ja hyvin monen muunkin. Hänen sisältään tuli ulos sellaisia lauseita, sellaisia kokonaisuuksia, jotka eivät olleet aivan tavanomaisia 50-60-luvuilla. Luin lukumaratonin kruununa hänen romaaninsa Hänen olivat linnut, joka on julkaistu ensimmäisen kerran vasta kirjailijattaren kuoleman jälkeen vuonna 1967.

Hänen olivat linnut on ollut minulle tärkeä romaani heti siitä asti, kun sen ensimmäisen kerran parikymppisenä tipusena luin. Siitä onkin jo vuosia, kun olen kirjaan kajonnut. Ihmettelen, miksi, sillä kirja on ihana. Ihana, ihana, valtava.

Kuva: bookcrossing.com
Vartion tapa lähestyä henkilöitä, ujeltaa niiden sisään ja samalla tarkkailla ympäristöä on lumoava. Vartio osaa kuljettaa dialogia, tunnelmaa ja juonta eteenpäin niin näppärästi, ettei ajankulua huomaa, vaikka kirjassa ei juurikaan mitään tapahdu, vaan keskitytään muistamiseen. Vartio laittaa henkilöt liikkumaan hiljaa mutta varmasti, eikä mitään jää huomaamatta mutta silti kertoja keskittyy sivuseikkoihin, joista kasvaa olennaisuuksia:

"Mutta Alma tuli nyt vuorostaan salin kynnyksen luo. Hän seuraili lihavan liikkeitä, kun tämä pyyhki pölyjä pianosta, nojatuolien kiiltävistä kaarteista, ja pani merkille, että fiikukset, jotka edellisellä kerralla olivat olleet ikkunan kahtapuolta, oli nyt siirretty vieretysten pianon taakse."

"Päivällispöydässä, Alman jo luultua että ruustinna oli unohtanut aamuisen aiheensa, ruustinna laski lusikan tietyllä tavalla kädestään pois; lusikka kilahti lautasen reunaa vasten. Alma oli juuri nousemassa pöydästä pois, kun ruustinna aloitti: - Etkö näyttäisi miten metso käyttäytyy soitimella."

Romaanissa on kaksi päähenkilöä: Adele-ruustinna ja tämän palkollinen Alma. Adele on jäänyt leskeksi aikapäiviä sitten ja elelee yksin. Hän ei kuitenkaan selviä arjesta ilman apua, joten hänen kälynsä ovat hankkineet kotiapulaisen. Alman täytyy sietää Adelen oikut, joita, voi sentään, riittää. Adelea voisi sanoa hieman hulluksi ihmiseksi, mutta minusta hän on vain erikoinen. Ei kaikkia erikoisia ihmisiä tarvitse heti mieleltään sairaaksi leimata. Kirjallisuudessa on se hyvä puoli, että voi rakentaa eriskummallisia ihmisiä. Niitähän maailma on muutenkin pullollaan.

Hänen olivat linnut koostuu lähinnä Adelen ja Alman välisistä keskusteluista ja muisteluhetkistä. Perintöriidat Adelen ja tämän kälyjen kesken on keskiössä, samoin kuin Alman ja tämän veljen sekä kälyn erimielisyydet ja katkeruudet. Tunnelma on paikoin suorastaan piinallinen, jotensakin hämärä ja tunkkainen, kuten kuvittelen Adelen kodin olevan. Täytetyt linnut mylvivät hänen talossaan - joka sekään ei oikeastaan ole hänen, vaan miesvainaan suvun omistama. Parikymppisenä tipusena minua jotenkin karmi täytettyjen lintujen lamauttama ympäristö tässä romaanissa, mutta nyt suhtauduin siihen jotensakin tomerasti. Adelelle linnut ovat yhtä tärkeitä kuin muisto miehestä. Tälle koko romaanille täytetyt, pölyiset linnut ovat elintärkeitä. Muuten tunnelma olisi aivan toinen ja totinen.

Suosittelen lukemaan tämän artikkelin romaanista. Ennen kaikkea suosittelen lukemaan itse romaanin. Itsehän luen seuraavaksi, uudestaan vuosien tauon jälkeen, Vartion toisen näppärän romaanin Ja se on sitten kevät. Voi kuinka rakastankaan hänen romaaniensa nimiä!

torstai 1. elokuuta 2013

Kummitustalo??

Oh, terveisiä Sysmästä! Täällä on valoisaa ja kirjoja ja tilaa. Villa Sarkia on mahdottoman kaunis pytinki. TILAA täällä on siis eritoten. Nimittäin, kääks, olen ainoa residenssiasukas parin viikon ajan. Muuten mukavaa, mutta pelkään isoja taloja, joissa pitää olla yksin, etenkin iltaisin. Että katsotaan nyt, kestänkö. Onneksi tässä ympärillä on muitakin taloja (ja iiiiks, aivan kamalan hieno mutta pelottavan tyhjä teatteritalo) eikä tämä onneksi sijaitse keskellä metsää. Muuten olisin palannut jo samaa tietä takaisin. 

Näkymä residenssihuoneestani saliin.

Näin päiväsaikaan nautin kyllä. Ihana tämä talo. Avara ja tilava ja vanha. 

Vanha. Apua. Vanhat talot natisevat, kolisevat ja sisältävät kummituksia. Milloinkohan alkaa pimeä. Pitänee mennä nukkumaan jo valoisaan aikaan. Apua. 

No mutta ainakin kirjoitustuttaa. Kävin jo iki-ihanassa Sysmän kirjakaupassa ja hankin sieltä luettavaa. Mutta kirjoituttaa kyllä enemmän. Tässä jo aloittelen hommia. Jos pelottaa liikaa iso talo ja yö, kirjoitan sitten valot päällä läpi yön ja nukun vasta huomenna. Niih. 

Siskot autossa teillä tuntemattomilla.
Sitä paitsi olen ollut Suomessa vasta vajaan vuorokauden, mutta jo ilakoinut kuin eläin. Näin eilen ihkuja ystäviäni, istuimme aamuyön tunneille asti ulkosalla pölisemässä, ja tänään olen sitten tehnyt road tripin tänne Sysmään siskorakkaan ja hänen poikiensa kanssa. 

Ja nyt minä olen yksin ja minua janottaa kirjoittamishimojen lisäksi. Juon vettä. Käyn juoksulenkilläkin kohta, kunnes ruoka on sulanut vatsaan eikä paina. Toivottavasti en eksy. Voikohan Sysmään eksyä. Voikohan elämään?