lauantai 3. elokuuta 2013

Hänen tunkkaiset lintunsa, hänen lumoava äänensä

Marja-Liisa Vartio oli aikansa edelläkävijä. Mielestäni ainakin ja hyvin monen muunkin. Hänen sisältään tuli ulos sellaisia lauseita, sellaisia kokonaisuuksia, jotka eivät olleet aivan tavanomaisia 50-60-luvuilla. Luin lukumaratonin kruununa hänen romaaninsa Hänen olivat linnut, joka on julkaistu ensimmäisen kerran vasta kirjailijattaren kuoleman jälkeen vuonna 1967.

Hänen olivat linnut on ollut minulle tärkeä romaani heti siitä asti, kun sen ensimmäisen kerran parikymppisenä tipusena luin. Siitä onkin jo vuosia, kun olen kirjaan kajonnut. Ihmettelen, miksi, sillä kirja on ihana. Ihana, ihana, valtava.

Kuva: bookcrossing.com
Vartion tapa lähestyä henkilöitä, ujeltaa niiden sisään ja samalla tarkkailla ympäristöä on lumoava. Vartio osaa kuljettaa dialogia, tunnelmaa ja juonta eteenpäin niin näppärästi, ettei ajankulua huomaa, vaikka kirjassa ei juurikaan mitään tapahdu, vaan keskitytään muistamiseen. Vartio laittaa henkilöt liikkumaan hiljaa mutta varmasti, eikä mitään jää huomaamatta mutta silti kertoja keskittyy sivuseikkoihin, joista kasvaa olennaisuuksia:

"Mutta Alma tuli nyt vuorostaan salin kynnyksen luo. Hän seuraili lihavan liikkeitä, kun tämä pyyhki pölyjä pianosta, nojatuolien kiiltävistä kaarteista, ja pani merkille, että fiikukset, jotka edellisellä kerralla olivat olleet ikkunan kahtapuolta, oli nyt siirretty vieretysten pianon taakse."

"Päivällispöydässä, Alman jo luultua että ruustinna oli unohtanut aamuisen aiheensa, ruustinna laski lusikan tietyllä tavalla kädestään pois; lusikka kilahti lautasen reunaa vasten. Alma oli juuri nousemassa pöydästä pois, kun ruustinna aloitti: - Etkö näyttäisi miten metso käyttäytyy soitimella."

Romaanissa on kaksi päähenkilöä: Adele-ruustinna ja tämän palkollinen Alma. Adele on jäänyt leskeksi aikapäiviä sitten ja elelee yksin. Hän ei kuitenkaan selviä arjesta ilman apua, joten hänen kälynsä ovat hankkineet kotiapulaisen. Alman täytyy sietää Adelen oikut, joita, voi sentään, riittää. Adelea voisi sanoa hieman hulluksi ihmiseksi, mutta minusta hän on vain erikoinen. Ei kaikkia erikoisia ihmisiä tarvitse heti mieleltään sairaaksi leimata. Kirjallisuudessa on se hyvä puoli, että voi rakentaa eriskummallisia ihmisiä. Niitähän maailma on muutenkin pullollaan.

Hänen olivat linnut koostuu lähinnä Adelen ja Alman välisistä keskusteluista ja muisteluhetkistä. Perintöriidat Adelen ja tämän kälyjen kesken on keskiössä, samoin kuin Alman ja tämän veljen sekä kälyn erimielisyydet ja katkeruudet. Tunnelma on paikoin suorastaan piinallinen, jotensakin hämärä ja tunkkainen, kuten kuvittelen Adelen kodin olevan. Täytetyt linnut mylvivät hänen talossaan - joka sekään ei oikeastaan ole hänen, vaan miesvainaan suvun omistama. Parikymppisenä tipusena minua jotenkin karmi täytettyjen lintujen lamauttama ympäristö tässä romaanissa, mutta nyt suhtauduin siihen jotensakin tomerasti. Adelelle linnut ovat yhtä tärkeitä kuin muisto miehestä. Tälle koko romaanille täytetyt, pölyiset linnut ovat elintärkeitä. Muuten tunnelma olisi aivan toinen ja totinen.

Suosittelen lukemaan tämän artikkelin romaanista. Ennen kaikkea suosittelen lukemaan itse romaanin. Itsehän luen seuraavaksi, uudestaan vuosien tauon jälkeen, Vartion toisen näppärän romaanin Ja se on sitten kevät. Voi kuinka rakastankaan hänen romaaniensa nimiä!

4 kommenttia:

  1. Kiitos hienosta kirjapostauksesta, Helmi-Maaria:)

    Taitaapa olla minullakin lukematta tuo Marja-Liisa Vartion kirja, Hänen olivat linnut. Mutta tuo jälkimmäinen teos, Ja se on sitten kevät, on omassa kirjahyllyssäni.

    Kaunista sunnuntaita sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen lukemaan tämänkin. Mielestäni tämä on Se on sitten kevättä parempi, joka kyllä sekin on hieno :)

      Poista
  2. Pitäisi tutustua Marja-Liisa Vartioon, hän on minulle vielä tuntematon kirjailija. Kirjojen nimet ovat aivan huumaavan upeita, ja ilmeisesti vikaa ei ole sisällössäkään. :)

    VastaaPoista