tiistai 27. elokuuta 2013

Oletko sulkenut itsesi sisääsi?

Aika monena aamuna tässä kuussa olen nähnyt pimeän väistyvän valon tieltä. Pitänyt väkisin silmiä kiinni, tuskastunut lopulta, noussut. Uni lojuu ulottumattomissa tai näen painajaisia kuten tänään. Heräsin, tai oikeastaan ehkä se oli unta, siihen että päälläni istui mustapukuinen nainen, joka sanoi että nyt olisi asiaa minulle. Ummistin silmäni, nainen kierähti viereeni, teki mieli kirkua ei minulle tapahdu näin (olen kahdesti aiemmin elämässäni "elänyt" painajaista, jossa olen hereillä ja huoneessa on joku muu enkä tiedä, ollaanko nyt hereillä vaiko eikö - joka tapauksessa tunne on kammoittava, hyytävä suorastaan, oletteko kokeneet?) ja silti tapahtuu. Kun avasin silmät uudestaan, en tietenkään enää voinut nukkua. 

Joten näen taas kuinka aamu ryömii esiin. Näen märän nurmikon. Yö haihtuu höyryksi. Tuntuu höyrypäiseltä. Koska nyt olen hereillä, voin yhtä hyvin aloittaa jo kirjoitustyöt. Ehkä saan siitä hyvästä aikaiseksi paljon, ehkä jopa tarpeeksi. Mutta ennen kuin aloitan, haluaisin sanoa sanasen Anna Maria Mäen esikoisteoksesta, novellikokoelmasta nimeltä Suljetun paikan lumo (Teos, 2005). Löysin kirjan täältä Villa Sarkian kirjahyllystä ja olen sitä pikkuhiljaa näykkinyt.

Kuva: teos.fi
Ensinnäkin kyseessä on todella vahvojen tekstien kokoelma. Sen nimi kertoo paljon siitä, mitä oikeastaan kaikki kansien väliin mahtuvat 17 novellia kantavat mukanaan; sitä että ihminen itsessään on itsensä sisälle suljettu ja jokseenkin outo, lumoava "kapine". Sitä että maailma on paikka, johon me kaikki mahdumme mutta joka samalla sulkeutuneisuudessaan saa myös ahdistumaan. 

Novelleissa etsitään vastauksia siihen, mitä tulee tapahtumaan, mitä on. Pelätään jotakin tuntematonta. Pelätään oikeastaan elämää itseään, sillä sehän meitä vie ja kuljettelee. Ei voi tietää, mitä nurkan takana odottaa. Ei voi tietää, tekeekö oikeita ratkaisuja. Ja toisaalta kaikista inhimillisintä on erehtyä. 

Kokoelman vahvuus on sellainen unenomainen, henkilöiden sisäistä mielialaa korostava sekava tunnelma. Paikoin ahdistuin. Esimerkiksi novelli nimeltä Kuusi tuntia unta sai minut, joka en tähän päivään mennessä ole lapsia tahtonut, ajattelemaan, että en heitä tahdokaan. Novellissa lapset määräävät naisen rytmin, mies syyllistää hoitamattomasta kodista ja nainen on vain äiti, jonka tehtävänä on valvoa, kulkea perässä, jaksaa. Loppu on surullinen. Tyhjä tila suorastaan, jotenkin toivoton vaikka ehkä siinä silti on toivonhitusia.

Novelleissa päähenkilönä ja kertojana on nainen, mikä tuo novellit enemmän sydäntä lähelle kuin jos kertojan saappaissa olisi mieshahmo. Kaikki novellit kahta lukuun ottamatta (nimeltään Velisurmaaja ja Tulppa) kolahtivat jollakin tavalla. Olen siis vaikuttunut. Nämä kaksi ei-vakuuttanutta tuntuvat keskeneräisiltä, sellaisilta, että niitä voisi viedä pidemmällekin. 

Vaikka kokoelma on yleistunnelmaltaan ahdistava ja paikoin lohduton, laittaa se ajattelemaan paljonkin. Elämänsattumusten jälkeen henkilöt jäävät paikoilleen ja kysyvät, mitä heille jää, mitä on ihminen, miten paljon saa kuvitella ollakseen normaali, mihin asti ajatukset ovat inhimillisiä. Äärettömän vahva kieli on tässä kokoelmassa suuri voimavara, sillä kieli ei ole itsessään korostetussa asemassa. Se vain tuo vahvasti, soljuvasti eteen elämän sellaisena kuin se novellien henkilöille pelkoineen ja toiveineen näyttäytyy. 

Suosikikseni taitaa kohota novelli nimeltä Taivaanlahja, missä käsitellään sitä mahdollisuutta, että odotetaan vammaista lasta. Novelli nimittäin päättyy niin lempeästi, tavallaan. Lopussa kysytään: "Mitä ne pelkäsivät, mikä ei kestänyt päivänvaloa?" Maailma nähdään eri tavalla, uudella lailla, sumuverhon takaa. Eikä vastauksia ole. Oikeita vastauksia ei varmaan koskaan. 

Ja nyt, kellon lyödessä kuusi (aamulla), keitän teetä. Aamu on kirkas. Päivästä tulee lämmin. Tekee mieli luoda jotakin yhtä kaunista kuin vaikkapa nyt sitten Anna Maria Mäki (jolta muuten en ole vielä aiemmin mitään lukenut). Tämä kokoelma oli nimittäin sellainen hyvä lukea tässä vaiheessa omaa luomistyötä. Tyyliltään aivan eri kuin oma tyyli mutta ajatuksia herättävä ja vahva. Sellaisesta voi aina ottaa oppia.


8 kommenttia:

  1. Olipas hieno kirjoitus, ihana lukea.

    Muuten, minä, aina unettomuudesta kärsinyt, olen nyt pari viikkoa nukkunut kuin tukki! Aivan uskomatonta. Uni tulee heti, kun makaan hetken paikoillani pimeässä, aivan ennekuulumatonta ja nautin tästä ihan täysillä. Kunpa tämä vain jatkuisi!

    Aamunousemisista: yksi hyvä opettajani sanoi aina, että aivotyölle kello viisi on paras aika. Olen sen monesti huomannut, ainakin minulle se sopii, jos siis saan itseni niin aikaisin ylös. Siinä ajassa on jotain magiaa, ja aivot jotenkin avoimemmat kun ollaan unen ja valveen rajamailla ja molemmista voi ammentaa ennen kuin muu maailma herää. Eli nauti noista aamuista!

    Pelottavan kuuloinen uni sinulla. Minullakin on joskus liian eläväisiä unia ja joskus pitkän ajan kuluttua en aina muista, oliko joku tapahtuma unta vai totta. Siitä voi seurata mielenkiintoisia keskusteluja lähipiirin kanssa :-)


    Hienon kuuloinen tuo kirja kans.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, mukavuutta, jos kärsii unettomuudesta ja sitten pystyykin nukkumaan, enjoy! Mulle on tullut eron jälkeen unettomuus elämään. Ehkä siksi, että kaikki asiat pyörivät päässä, tutustun ihmisiin, jännittää, ei ole nälkä.

      Olen yleensä tuotteliain aamuisin mutta tämä unettomuus on vienyt vähän särmää. No..ensi viikolla taas hyppään arkeen jotenka ehkä sitten taas homma luistaa :)

      Mutta olen toki silti nauttinut näistäkin varhaisaamuista. Päivisin vain sitten nukahduttelee...

      Poista
    2. Olen kärsinyt vuosia unettomuudesta, mutta nykyään nukun kuin kuollut ja tosi paljon tunteja. Kuolemsta muistuttaa sekin, että olen nyt jo monta yötä nähnyt vanhoja koulukavereitani, joka yö eri, ja heistä kukin tulee kertomaan minulle jotain. Kaksi heistä menehtyi ja toinen luisteluonnettomuudessa eli hukkui tyttärensä silmien edessä. Nyt hän tuli ksymään minulta yhtä asiaa...

      Unettomuus on joku saatanan kirous ja nautin nyt niin kauan kuin tätä kestää.

      Puhallan täältä sinulle paljon unihiekkaa;)

      Poista
  2. Uh, varmaan kammottava kokemus. Olen kokenut muutaman kerran nuorempana tuon ilkeän läsnäolon makuuhuoneessani eikä sitä tunnetta unohda. Joku sanoi silloin minulle, että kannattaa lukea mielessään isämeitää niin tunne katoaa. Ja polttaa kynttilöitä, ympäröidä itsensä turvaa tuovilla esineillä (minulla ne ovat ikoneja, vaikken ole edes ortodoksi). Näin olen tehnyt ja poissa ovat nuo ilkeät sen jälkeen pysytelleet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä kammottava kokemus, täytyy sanoa. Facebookissa joku kommentoi, että kyseessä olisi unihalvaus ja nyt kun tutustuin aiheeseen, luulen, että sepäs se. Isämeitää en taida ruveta lueskelemaan, koska en usko Jumalaan. Ja niin, turvalliset esineeni taitavat olla vain oma tyyny, joka on kaukana täältä :)

      Poista
  3. Kiitos tästä kirjapostauksesta, Helmi-Maaria!
    En ole tätä novellikokokoelmaa lukenut, voisi olla hyvä tuttavuus:)

    Tuotteliasta tiistaita sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen lämpimästi tätä kokoelmaa! Mukavuutta viikkoosi!

      Poista
  4. Hei Helmi-Maaria!

    Minulla on haaste sinulle blogissani: http://blog.kristiinavuori.com/2013/08/10-x-10-kesaista-muistoa.html

    Toivottavasti ehdit osallistua!

    VastaaPoista