torstai 22. elokuuta 2013

Pitkästyttävä mutta kaunis laulu

On kaunista kieltä, jota rakastan. Aiemmin olin kirjoittajana sitä mieltä, että pelkkä kaunis kieli riittää, että se kyllä kantaa loppuun asti romaaninkin kokoisissa teoksissa. Että juonella ei, ei ei ole niin väliä. 

Mutta olen läksyni oppinut. Vuosien varrella huomannut, että kyllä juonellakin on suuri merkitys. Että sanat eivät kanna. Eiväthän ne elämässäkään kanna. Tarvitaan myös tekoja. 

Ehkä sen takia en ole nyt oikeastaan myyty niin kuin niin moni muu kriitikko ja kirjabloggaaja. Sain arvostelukappaleen Pauliina Rauhalan esikoisteoksesta Taivaslaulu (Gummerus, 2013) ja hyökkäsin sen kimppuun kieli pitkällä. Olin nimittäin havainnut muiden arvosteluista, että kyseessä on Vuoden Teos ja Maailman Kaunein Kirja ja Järisyttävän Hyvä Esikoinen.

No. Ei ole. Kielen kannalta kyllä, mutta kokonaisuutena Taivaslaulu jättää minut valitettavasti kylmäksi. Se ei tarjoa mitään uutta uskovaisromaanien keskelle, paitsi sen näkökulman, että tässä tarkastelun kohteena on naisen asema, nainen ruumiillisena kappaleena sekä naisen jaksaminen. Ylipäänsä nainen, joka kantaa, ja jos ei kanna, on nainen epänainen. Mistä muuten tulee mieleen taannoinen postaukseni naiseudesta.
Kuva: gummerus.fi
Omissa romaaneissani käsittelen melkeinpä aina naiseutta vähintään välillisesti, joten Rauhalan romaanin aihe ja näkökulma ovat kyllä kiinnostavia. Mutta minä lukijana, etenkin tällä kertaa kriittisenä lukijana, kyllästyin. Olin väsyä, kahlata sivun toisensa jälkeen vain poukkoillen lävitse - ja mikäli minun ei olisi pitänyt lukea tätä työn takia, olisin varmaankin hypähtänyt muutaman monen yli. Juoni etenee nimittäin äärettömän hitaasti. Se laahaa. Ei tämä mikään juonivetoinen romaani ole, mutta vähän vauhtia olisin kaivannut tai järisyttävämpiä tapahtumia. Ensimmäiset 90 ja risat sivua junnaavat ja ihmettelin alussa, kuinka tämä nyt on vienyt kaikkien sydämen. Eikä juoni oikeastaan sen nopeammin lähde liikkeelle missään vaiheessa. Siksi kutsuisinkin tätä romaania tunnelma- tai ajatusromaaniksi, jollaiseksi tämä sitten taas on varsin taiten tehty, mutta silti tästä puuttuu Se Jokin.

Päähuomion saa romaanin keskushenkilö Vilja, neljän lapsen 29-vuotias lestadiolaisäiti. Joka ei enää jaksa. Joka tulee raskaaksi pelkästä katseesta. Joka tulee taas, neljän pienen lapsen jälkeen, raskaaksi. Joka haluaa pois, pois; joka ei jaksa kantaa naisen taakkaa tai vastuuta: "Itken nuoruutta joka loppui liian nopeasti ja keski-ikää joka siintää liian kaukana. Itken lapsia jotka jäävät sylittämättä ja miestä joka jää suutelematta. Itken päiviä joina aurinko ei nouse ja öitä joina kuu tuijottaa kasvojani kuolemankalpeana. Itken iloa joka katosi ja surua joka on kätkettävä."

Romaanissa kerrataan, kuinka Vilja ja Aleksi-aviomies ovat kohdanneet. Kuinka rakkaus on heidät löytänyt, heihin juurtunut ja heissä kasvanut. Onneksi välillä poiketaan menneessä. Tulee edes jotain säpinää romaanin rakenteeseen. Muutoin nimittäin uidaan pitkälti Viljan vartalossa. Kivuissa, säryissä. Pelossa. Ahdistuksessa. Siinä, miten muut häntä katsovat. Mitä merkitsevät muiden katseet. Eivät katso silmiin, katsovat vatsaan. Välillä "nautitaan" Aleksin anonyymeistä blogikirjoituksista, joissa hän pohtii uskonasioita. Valitettavasti nämä kirjoitukset eivät - myöskään - tarjonneet mitään uutta. Romaani selkeästi ottaa kantaa, kuten niin monet lestadiolais- sunmuut uskontoromaanit, uppouskovaisten "raakuuteen" ja ehdottomuuteen.

Lisäksi, mikä mielestäni on vähän turhaa eikä tuo tarinaan oikeastaan yhtään mitään merkittävää, ovat kappaleet, joissa Viljan lapset leikkivät erilaisia leikkejä nukeillaan. Leikit kuvastavat sitä samaa ehdotonta uskovaista elämää, synnintekoa ja synneistä vapautumista kuin mitä koko romaani toistaa. Juoni on hitaan lisäksi ennalta-arvattava.

Kyseessä on selviytymistarina. Onneksi, sillä kävi itseäkin, fyysisesti, sattumaan ajatus siitä, että me naiset olisimme vain lapsentekokoneita. Romaanissa alleviivataan lestadiolaisten suhtautumista rakastamiseen ja rakasteluun sekä ennen kaikkea lapsentekoon. "Minulle on kerrottu, että se kuuluu huoran turmeltuneeseen luontoon, ettei halua saada lapsia eikä tulla äidiksi. Minua rangaistaan helvetissä omalla synnilläni. Minuun työntyy taukoamatta metrin mittainen tikaripääfallos, joka halkaisee sisukseni jjoka kerta kappaleiksi - -." Sympatiapisteitä saa ymmärtävä, asioiden monet puolet ja vaimoaan ehdoitta rakastava mies. Joka pelastaa perheen. Pelastaa vaimonsa. Joka lopulta saa uskonveljien vihat niskoilleen mutta ei välitä moisesta, sillä tärkein on se, miten sydämessään uskoo ja rakastaa.

Rauhala on kirjoittanut romaanin, joka on yhtä kuin laulu. Se on pitkä virsi, jota minä en olisi millään jaksanut kuunnella loppuun, olkoonkin, että kyseessä on rytmiltään ja sanoituksiltaan varsin kaunis laulu. Muuten tämä laulu on tyhjä. Tai ei ehkä tyhjä, vaan ei mitenkään erityisen poikkeava kimpale lauluvirrassa. Paljon vaikuttuneempi olen mm. aikoinani ollut Riikka Pelon Taivaankantajasta. Mutta ymmärrän, että näitä uskovaisromaaneja julkaistaan ja niitä pitääkin julkaista. Jos on palo kertoa, täytyy sitten kertoa. Ja tärkeä aihehan tämä on. Uskon uhrit. Onneksi Rauhala kertoo kauniisti, mikä pelastaa hyvin paljon.

Heitä, jotka tähän kirjaan ovat ihastuneet ja joilta kipinän tämän lukemiseen sain, löytyy mm. Kirsin kirjanurkan arvion yhteydestä.

33 kommenttia:

  1. Kiinnostava arvio. Pidin kirjasta, mutta olet ensimmäinen, joka tuntuu pitäneen kirjasta minua vähemmän. Tällä tarkoitan, että ennakko-odotukset olivat korkealla ja petyin lukiessani jonkin verran. Kirja mateli ja oli ennalta-arvattava, mutta olisin varmasti vapautuneemmin lukenut ja nauttinut, jos en olisi koko ajan etsinyt "Vuoden kirjan" piirteitä ja ominaisuuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli minullakin vähän liian kovat odotukset. En yrittänyt etsiä kirjasta mitään mutta kaipa nuo odotukset sitten jotenkin vaikuttivat. Tai en tiedä...juuri keskustelin kaverini kanssa tästä ja hän koki tämän täysin samoin kuin minä.

      Poista
  2. Selvää on, että sinulla on täysin erilainen näkökulma uskonasioihin kuin ns. uskovaisilla. Uskoon liittyy ehdottomuutta ja mustavalkoisuutta, jota muiden on vaikeaa ymmärtää.

    Mies on lestadiolaisten mielestä herra ja hidalgo, jota nainen tottelee ja 'pelkää' (voisi sanoa kuin Jumalaa).

    Tältä pohjalta sana 'synti' saa paljolti selityksensä. Nainen eli 'eeva' on viettelijätär, joka houkutteli miehensä pois paratiisista. 'Tieto' tuntuu olevan se suurin synti, naisen tulee olla täysin tietämätön ja siksi tottelevainen miehelleen. Mies 'pelastaa' itsensä syyttämällä naista, eevaa.

    Kerron tässä oman filosofiani, jota en ole oppinut saarnamiehiltä enkä dogmaatikoilta.

    Kiitos kiinnostavasta postauksesta, Helmi-Maaria!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, että ovat todella ehdottomia. Mutta kirjalta odotin ehkä kuitenkin enemmän jotakin. Ei tämä tarinana ollut lainkaan kiinnostava, vaikka kyllä minä mielelläni uskontojutuista kertovia kirjoja luen.

      Poista
    2. En löytänyt tuosta Aili-mummun kommentista itseäni, vaikka olen siinä käsityksessä, että olen juuri tuollainen vanhoillinen lestadiolaisäiti. Olen kasvanut erittäin tasa-arvoisessa perheessä ja elän tällä hetkellä myös hyvin tasa-arvoisessa avioliitossa suurperheen keskellä. Minua ei ole koskaan miehet määränneet eivätkä tule määräämään. Täytänköhän Aili-mummun mielestä uskovaisen kriteerit? Kirjaa en ole vielä lukenut, mutta toki aion lukea, kun aihe kiinnostaa kovasti.

      Poista
    3. Lähes neljäkymmentä vuotta olen saanut elää lestadiolaisten keskellä, puolet siitä ajasta perheellisenä naisena. Kohtaan työssäni erilaisia perheitä, hyvin harvat heistä ovat lestadiolaisia. En ole tähän mennessä havainnut, että lestadiolaisten tai muiden perheiden välillä olisi eroa siinä, miten tasa-arvoisia ovat perheen vanhempien väliset suhteet ja miten tasa-arvo toteutuu arjessa. Ystäväpiiriimme ja sukulaisiimme kuuluu kymmeniä perheitä, lestadiolaisisistä varsin moni esimerkiksi jää vanhempainlomalle tai jopa hoitovapaalle - asioita, joita on pidetty viime aikoina keskusteluissa tasa-arvon mittoina! Lestadiolaisten opetukseen kuuluu jokaisen ihmisen arvostaminen Jumalan luomana, yhtä arvokkaana. OIkein uskomassa oleva ihminen ei alista toista omien halujensa alle.

      Luuleeko joku, että esimerkiksi naisen voi pakottaa tänä päivänä synnyttämään? Eiköhän valinta ole jokaisen henkilökohtainen. Ehkäisyn hankkiminen on todella helppoa, eikä sen käyttämisestä "jää edes kiinni". Mies ei saisi mistään tietää, jos nainen päättäisi esimerkiksi yksin estää raskaaksi tulon. Miksiköhän lestadiolaiset naiset eivät kuitenkaan suurin joukoin toimi näi? Olisiko valinta kuitenkin myös heidän kohdallaan omakohtainen, eikä miesten vallaankäyttöä?

      Poista
    4. Arvostan pohdintaasi Anonyymi!

      Poista
  3. Minä kuulun heihin, jotka ihastuivat kirjaan. Tosin tiesin sen melkeinpä jo ennakkoon, sillä tällaiset aihepiirit kiinnostavat minua (syystä, jota en itsekään tiedä!) ja luin kirjan yhden vuorokauden sisällä. Minulle Rauhalan kirja oli intensiivinen ja voimakas elämys. Olen kuitenkin _aina_ iloinen, kun löydän erilaisia mielipiteitä, koska ne avaavat kirjaa eri tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin hyvin sanottu. Miekin ilahdun monenkirjavista mielipiteistä samoista syistä.

      Poista
    2. Totta, minustakin on mukava löytää erilaisia mielipiteitä ja puhua kirjoista :)

      Poista
  4. Maaria, vaikka pidin Taivaslaulua hyvänä esikoisena, ei se MINULLE ole vuoden kirja, eikä edes se toinen tai kolmas. Se on saletti.

    Ja minua ottaa todella päähän se asia, että runollinen kieli vie nyt huomion lahkon todellisuudelta. Ja: Heti kun Vilja ajattelee vaikka että on huora ellei halua lapsia, heti tlee joku vastalause joka kumoaa kaikne.

    Sain joltain vl-tyypiltä ikävän viestin, sillä hän luuli minun kirjoittaneen ne kaikki huora yms. sanat. Vain yksi hänen listaamistaan 'rumista' sanoista oli minun ja se oli LPASENTEKOKONE. Ja sitäkin minä saan sanoa ihan niin paljon kuin huvittaa.

    Taivaslaulu voi olla minulla vaikka 12 parhaan kirjan joukossa vuoden lopussa, mutta se riippuu täysin siitä, mitä muuta on siihen mennessä tullut etc. Sen sijaan eräs rohkea proosarunoilija, 'mülleriläinen' saa ainakin minulta arvostusta, joka hänelle kuuluu. Vain se hemmetin nuhjake Herman olisi saanut olla puh, pah, tästä pelistä pois.

    Olet Katja Ketun ja Riikka Pelon tyylinen kirjoittaja, rohkea, vahva, yllävä...ja nykyään jo myös löytyy juoni eli hyvä sinä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena sanoistasi :)

      Ja tuo on muutes totta; kirjassa Viljan ajatukset kumotaan koko ajan juuri tuohon tyyliin, mikä vaikuttaa särmäkkyyteen. Tottakai saat sanoa kaikkia sanoja niin paljon kuin haluat, kaikki me saamme, eikä kenelläkään saisi olla nokan koputtamista.

      Paitsi aina kaikki eivät saisi sanoa mitä tahansa. Eilen Töölönrannassa todistin tilannetta, missä aivan tuntematon mies huusi, karjui ja haukkui jotakuta naisparkaa, joka yritti syöttää lintuja. Haukkui kaikenmaailman huoraksi ja vitun lehmäksi ja mulle tuli paha mieli naisen puolesta.

      Poista
    2. Ole hyvä.

      Minä olen kapinasukupolvea, joka talloo nurmikoita, syöttää apinoita...Perjantaina ripottelin torin puluille omenalörtsyä: Kukaan ei kehdannut tulla haukkumaan tai sitten R.:n läsnälo teki tehtävänsä.

      Olisit mennyt väliin. Minä olen mennyt moniin koiran kaltoin kohteluihin väliin ja varmaan olisin lähtenyt puolustamaan tuota naistakin. Kiukkuisena löytää usein parhaat argemntit. Toisaalta: Joskus on vaarallista mennä väliin, joten älä tee, kuten minä teen...

      Poista
    3. Tämä hullu tyyppi oli niin agressiivinen että eipä huvittanut mennä väliin. Olimme lisäksi vähän kauempana ja naisella taisi olla siinä seuraa muutenkin, mutta olisin varmasti mennyt latomaan suoria sanoja, jos tilanne olisi ollut toisenlainen..

      Poista
    4. Minusta mielipiteitä pitää ilmaista ja epäkohtia nostaa keskustelun aiheeksi, mutta ylilyöntejä tulee välttää, koska ne voivat haavoittaa. Me ihmiset kun olemme erilaisia, kaikki eivät kestä suoranaista herjaa. Yleistys vie myös asioita monesti kauaemmas todellisuudesta.
      Kaunista kieltä tuli Rauhalaltakin, sitä sopii toivoa meiltä keskustelijoiltakin.

      Poista
    5. Minusta taas kirja-arvioissa saa ja täytyy olla rehellinen. Ei se palvele ketään, että kertoisin mielipiteeni jotenkin kierrellen. En kuitenkaan koe, että loukkaisin tässä ketään..ja meidän kirjailijoiden on vähän pakko hyväksyä sekin tosiasia, että kritiikkiä satelee monenlaista. Mutta siis elävässä elämässä ei ole kyllä mukavaa, jos latelee mielipiteensä vaikka nyt lintujen syöttämisestä noinkin herjaten kuten tuossa yllä tulee ilmi. Kamalaa käytöstä.

      Poista
  5. Hieno teksti ja hyvin perusteltu arvio.

    Itse olen ollut tämän hypetyksen ulkopuolella, sillä en ole lukenut kirjaa enkä edes aikonut. Jotenkin kuvittelen tämän samantyyppiseksi kielelliseksi tyylittelyksi jota esim. Riikka Pulkkinen harrastaa ja joka minuun ei uppoa, ainoastaan ärsyttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitten meitä on kaksi :) Pulkkisen kikkailu ärsyttää minuakin. Rauhalan kieli on kaunista mutta välillä tulee vähän sellainen teennäinen olo. Että sillä kielen avulla yritetään kantaa, vaikka suurin osa kappaleista ei vie mihinkään..

      Poista
    2. Eikun meitä on nyt kolme;) Pulkkisen kolumneja olen lukenut, mutta kirjojaan en jaksa, en jaksa.

      Poista
    3. Onko niin, että aihe kuitenkin kiinnostaa?
      Rauhala on runollinen tyyppi niin kuin appensakin virsirunoilija Niilo Rauhala. Huomasitteko, että Pauliina lainasi Niilon runoa Taivaslauluun? Hauskaa!

      Poista
    4. Kyllä minua kiinnostaa uskovaisaiheet. Mutta olen lukenut sisällöltään paljon mielenkiintoisempia aiheeseen liittyviä teoksia. Rauhala on totta tosiaan runollinen.

      Poista
  6. Mielenkiintoinen arvio tästä kirjasta, josta olenkin blogeista lukenut ja pian luen myös itse.

    Joskus voi kieli kantaa ilman sen kummempaa juontakin, mutta taitoa se vaatii ja sellaista kieltä ajatuksineen, ettei moni taivu. Itse asiassa ei nyt tulee ketään mieleeni. Olisikohan tämä sellainen, se jää nähtäväksi. Ennakko-odotuksia minulla ei ole, vaikka kirjaa on kovasti kehuttu. Jostain syystä tuntuu, että tämä kirja pitää vain itse kokea.

    VastaaPoista
  7. Piristävä arvio. Kun tuntuu, että monet ovat ylistäneet tätä... noh taivaisiin. =D Minun kirjani tämä ei ainakaan ole, siitä olen satavarma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, minä vähän ihmettelen tämän kirjan hypetystä, mutta piristyn kyllä, jos tapaan tästä samankaltaisia arvioita kuin omani :)

      Poista
  8. "Romaani selkeästi ottaa kantaa, kuten niin monet lestadiolais- sunmuut uskontoromaanit, uppouskovaisten "raakuuteen" ja ehdottomuuteen."

    Olen samaa mieltä. Monet blogistit ovat tätä kierrelleet, mutta eivät ole sanoneet suoraan. Samalla kun kirjailija ottaa kantaa yhteisön normeihin, hän varmasti tietoisesti, iroonisen kauniisti nostaa asioita esille. Liekö tarkoituksena mustamaalta vl-yhteisöä vai pyrkiä muuttamaan sitä?
    Hienoa, että kirjailija nosti esille myös toisenlaisia vl-naisia kuin Viljan (esim. Maria), jotta liikettä tuntemattomillakin on helpompi ymmärtää, että Viljan tarina on vain yksi todellisuus yhteisössä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, on hyvä tosiaan että otti muutkin naiset huomioon. Motiiveistahan ei voi tietää. Ehkä sekin voi olla, että hän on halunnut kirjoittaa vain omat tuntemuksensa ulos ja sanoiksi paperille.

      Poista
    2. Kirjan kirjoittamisen motiivi tuli esille telkkariohjelmassa, jossa kirjailija kertoi, että hän koki eettisenä velvollisuutena kirjoittaa tästä aiheesta. Vedin sen johtopäätöksen, että kirjailija pyrkii lisäämään aiheesta keskustelua ja ehkä muuttamaankin liikettä sen laitamilta käsin. Jotenkin ajattelisin myös kirjailijan tuntien, että kirjailija tosiaan myös halusi tuoda tuntojaan ja kokemuksiaan esille.

      Poista
  9. Luinpahan minäkin kirjan, kun aihe niin likeltä liippasi. (Olen vl-nainen, äiti ja kirjailijan tuttava.)
    Juonelllisesti en hehkuttaisi kirjan puolesta. Sadan sivun jälkeen se kuitenkin sen verran lähti etenemään, että kirjan loppuun lukeminen ei ollut vain tirkistelytavoitteen varassa.
    Kieli oli kaunista, mutta teos täynnä ristiriitoja. Äitiys = onni & uupumus. Usko = lohtu & kahle. Loppuratkaisu = helpotus Viljalle & miehen itsemääräämisoikeus.
    Uskonnollinen kuvaus vastasi vain osaltaan vl-liikkeen uskoa. Osa oli jostain puskasta vedettyä, osa jopa mielestäni loukkaavaa sellaista. Vl-usko korostaa toisen ihmisen kunnioitusta, myös avioliitossa. Sitäkö "pakkopaneminen" on? Ei kuulu ainakaan minun uskonkäsitykseen. Seksi on vl-naisellekin oikeus eikä velvollisuus.
    Uskoa ei voi käsittää ihminen, joka ei usko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieli on kyllä juu harvinaisen kaunista. Ja totta; vaikea on käsittää uskoa, jos itse ei usko.

      Poista