sunnuntai 18. elokuuta 2013

Tapasin elämäni ihmisiä

Oi, sanon usein. Oi oi, sanon myös. Nyt sanon oi oi oi. Kyllä perhe on pahin - ja aivan ehdottoman paras. Tapasin tässä viikonlopun huiskeessa kaikki - paitsi isoveljeni lapset jäivät näkemättä, mikä asia korjaantuu ensi viikonloppuna kaiketi - ja ajattelin, että miksi pitääkään asua niin kaukana näistä ihmisistä. 

Täti ja sen kummituskulta.
Jokainen hetki oli yhtä parhautta. Myös tänäaamuna, kun tätiä lievästi sanottuna väsytti ja jopa darraannutti, ja siskoni pojanvinkulat tulivat hyppimään päällä, ajattelin, että on tämä kyllä kivaa. Että voi rakastaa noita ja että nekin tykkäävät takaisin. Ehdoitta ja tahdoitta. Tai siis vain, koska on olemassa.


Kaikki sisarukset koolla. Ja ihan kipsissäkin.
On siis tullut naurettua. Ja kyllä kiukuteltuakin. Ja taas minut laitettiin takapenkille. Ja itkettykin on. Ja olen kertonut kaikenmoista. Ehkä liikaakin, mutta kerran kun juttukorkkini avaa, sitä on vaikea saada kiinni. Enkä toisaalta kadu, että olen kertonut asioita, mutta oikeastaan jotkut jutut voisi pitää sisällä. Etenkin jos ei halua huolestuttaa ketään. Mutta minulla on taipumusta dramatisoida tekstien lisäksi hetkiä. Enkä tarkoita dramatisoinnilla välttämättä draamanhakuisuutta. 

Kuvitusta tarinaan. Kummipojan piirustukset ovat aina jotenkin niin ah.
Sitä paitsi nyt väsyttää yhä. Kirjoitimme kummipojan kanssa aamupäivällä lastenkirjan. Idea on muhinut päässä jo kauan ja nyt sitten kerroin sen Lorenzolle. Hänen kanssaan ideoimme pidemmälle. Kummipoika kuvitti, minä kirjoitin. Ajattelin työstää tuota tarinaa oikeastikin. Tänään jo. Olen nimittäin - kiitos äiti kyydistä, olet ihana! - jo takaisin Sysmässä. Talo on tyhjä. Aurinko loiskii. Menen iltajuoksulle sitten, kun olen sulaneempi. Nimittäin huuuuuh. Olen syönyt kuin hauki. Herranjestas. Mutta isän kalakeitto, äidin karjalanpiirakat ja kermalohi ja mustikkakiisseli ja ah niin kaikki ovat parhautta. Niitä sitten mättää sisäänsä enemmän kuin tila antaisi myöten. Etenkin tällaisina väsypäivinä. 

Terttu-koira.
Mutta siis maailman parasta on olla väsynyt näin mainion viikonlopun jälkeen. Rakastan kaikkia tänään ja aina! Luin muutes viimein loppuun Murakamin Kafka rannalla. Oh mikä kirja. Kirjoitan siitä pian. Niin ja ai niin, ostin veljentytölle synttärilahjaksi kirjan nimeltä Seepralta lorahti pissa. Voi naurua. Ihan hulvaton kirja. Suosittelen; lapset tykkäävät ja niin kyllä ainakin meikäläisaikuinen. 


7 kommenttia:

  1. Ihan mahtava nimi tuolla lastenkirjalla! Minäkin naureskelin täällä ääneen. Pitää varmaan selata sitä jossain, että se hekottaa lisää.

    Ja minulle käy aina samoin. Äidin ruokien äärellä unohdan jotenkin ihan täysin rajani. Syön aina liian paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selaa ihmeessä, se on ihan hulvaton kirja :) Niin, mulla kävi ennen myös mummilla sama, mutta mummia ei enää ole, joten nyt sitten ylisyön vain vanhemmilla...

      Poista
  2. Hups, sanoi seepra:D. Läheisiä on tosiaan ikävä, kun asuu muualla. Mutta muunmaalaisistakin tulee läheisiä. Kun muuttaa lähelle läheisiä, jää ikävä muunmaanläheisiä... Niin, että kaipuun määrä on kai vakio?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Kaipaus varmaan seuraa tällaista muuttajaa aina :(

      Poista
  3. Hienoa että tapasit sukuasi ja sisaruksiasi, Helmi-Maaria:
    )
    Ainakin läheisillesi olet aina se kaikkein rakkain tai toiseksi rakkain:D

    Ihanaa viikkoa sinulle, Maaria!♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ainakin toiseksi rakkain, ja sehän riittää! Sinulle myös Aili :)

      Poista