torstai 15. elokuuta 2013

Valheiden toinen puoli

Onko aina niin paha asia, jos valehtelee? Joskushan se on tervettä, aika useinkin itsensä suojelua. Miten pitkälle valehtelussa voi mennä, kuitenkaan? Voiko valehdella koko elämänsä? Ja: voiko kirja alusta loppuun leikkiä valheilla?

Pidän epäluotettavasta kerronnasta. Hyvin usein kirjoitan teksteihini kertojan, joka ei välttämättä kerro totuutta. Tai ainakin niin, että on monia totuuksia eikä lukija tiedä, mikä niistä on oikea. Ehkä siksi minusta oli kiinnostavaa saada käsiini Marisha Rasi-Koskisen uusin romaani Valheet (WSOY, 2013). Romaanin vahvuus on epäluotettavuus. Kertoohan jo nimikin siitä, että liikutaan totuuden ja valheen rajamailla. Vai liikutaanko sittenkin totuuden ja epätoden välillä? Onko epätosi yhtä kuin valhe? Onko kuvitteleminen valehtelua - etenkin jos kuvittelee niin syvästi, että se vaikuttaa muidenkin elämään?

Täytyy ihan aluksi myöntää, etten ole varma, pidänkö tästä romaanista. Se veti soljuvan kielen ja yllättävien tapahtumien perusteella minut lukijana mukaansa ja päästi otteestaan vasta aivan lopussa, mutta pidänkö siitä, missä liikutaan? Pidänkö kuvitellusta maailmasta tai tapahtumista, jotka ovat mutta eivät? En ole varma, suoraan sanottuna. Mikä on kinkkistä, sillä olen itsekin kirjoittanut romaanin, joka käyttää samoja keinoja. Että tavallaan ollaan kyllä ihan tässä maailmassa mutta ei kuitenkaan. Tavallaan tapahtumat ovat totta mutta eivät. En pidä aina siitä, etten tiedä, mitä nurkan takana on. Joskus taas janoan juuri sellaista. Valheet laittaa lukijan epävarmaksi. Voiko sellaisesta täysin rinnoin pitää? Ainakin kyseessä on nerokas kirja, hyvin ovela, ja se vaatii kirjoittajaltaan taitoa.
Kuva: wsoy.fi
Valheet sijoittuu maailmaan, jossa vain sataa. Aurinko on kadonnut sateen alle eikä sitä voi nähdä. Se on harhaa. Se on historiaa ja hyvin väliaikaista, jos se sattuukin tulemaan esiin. Miten nokkelasti Rasi-Koskinen auringosta kirjoittaa ja samalla päättää tämän romaaninsa: "Vain se tiedetään, että kun valo lopulta nähdään, se on kirkas, ja se joka sen näkee, häikäistyy. Kun kaikki on ohi, on vaikea uskoa, että mitään olisi tapahtunut." Ympyrä sulkeutuu; maailma rakentuu mielikuvituksen voimasta ja siitä, mitä sanotaan, mitä tehdään, mitä todella tapahtuu. Kuka edes tietää, onko mitään ollut. Mikä on. Mikä on ei ole.

Romaani on jotenkin koskettava koko ajan. Se kertoo elämään eksyneistä ihmisistä, joilla asiat eivät ole hyvin. On lääkediileriä, äitiä joka kuvittelee lapsensa, sokeutta tai ainakin sokeuden esittämistä, huijareita. On myös huijareita, jotka tulevat huijatuiksi. Oikeastaan kaikki romaanin henkilöt huijaavat joko itseään tai muita, mikä on kunnianhimoista ja arvostettavaa, mielestäni, sekä erittäin vaikeaa rakentaa - ja Rasi-Koskinen onnistuu tässä kyllä. Mistä siis kunniapisteitä kirjailijalle. Hän siis toisin sanottuna syöttää lukijalle valheita mutta niin, että kaikki on uskottavaa. Romaanissa on monta eri tarinaa, jotka kytkeytyvät toisiinsa. Maailma on pieni, ikään kuin, ja valheilla on lyhyet jäljet.

Toistan vielä; kaikki romaanin henkilöt ovat liikuttavia. Heissä kaikissa on jotakin säälimätöntä mutta samalla säälittävää, joten heidän takiaan tässä valheiden verhossa jaksaa roikkua. Kirjassa on harmaata ja sadetta, huuruista. Lukutunnelmiani korosti ulkona jylläävä sade. Suosittelen lukemaan tämän kirjan syksyn hämärässä tai tämän loppukesän sateissa, sillä tunnelma on silloin ihan kiinni lukijan ohimoilla. Kiinnostuin tästä romaanista luettuani mm. Lumiomenan arvion keväällä. Kiinnostuin tämän perusteella Rasi-Koskisen muustakin tuotannosta. Kaikenlainen erilainen jättää tällaisen jälkensä. Hieman hämmentyneen. Mutta en nyt sanoisi, että millään lailla pahalla tavalla. Valehtelisin oikeastaan, jos väittäisin, etten viihtynyt kirjan parissa. 

Kiitos WSOY:lle arvostelukappaleesta. Alan nyt kirjoittaa. Pitää valehdella vähän itsellekin, että muka seuraavaa neronleimausta. Ei noita neronleimauksia niin vain kirjoiteta, jos sellaisia on juuri toisilta lukenut.

18 kommenttia:

  1. Erittäin kiinnostava kirjoitus.

    Olen joutunut pohtimaan näitä asioita monelta kannalta. Kuvaan kirjoissani myös todellisia, historiallisia henkilöitä, jotka esiintyvät fiktiivisten henkilöiden rinnalla. Heidän kuvaamisessaan koetan pysyä totuuudessa, sikäli kuin sen heistä tiedämme. Tämä johtuu siitä, että kirjoitan lähinnä lapsia, 8-13-vuotiaita varten.

    Elisabet I heittää hermostuneena hovimiestä tohvelilla (=kengällään) kuten hän joskus teki. Mutta en voisi laittaa häntä tekemään sellaista, mikä olisi vastoin hänen luonnettaan tai maailmankuvaansa. En voisi laittaa historian henkilöä tekemään mitä hyvänsä. Koetan suojella hänen yksityisyytttään, vaikka hän eli 500 vuotta sitten.

    Mutta hänen vaikutustaan kuvitteellisiin henkilöihin voin kuvata monin tavoin, vaikka se ei ole historiallista faktaa. Siinä siirryn faktojen ulkopuolelle. Unessakin voimme nähdä presidentin tai muun julkisen henkilön tekevän mitä hyvänsä. vrt Kekkos-unet.

    Toisaalta on postmoderni filosofia, jossa totuutta ei ole olemassa, on vain mielipiteitä. Se johtaa todellisessa elämässä kaaokseen.

    Fiktiivisessa maailmassa voi olla mitä hyvänsä. Siinä mielesssä kuvaamasi romaani kiinnostaa kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelenkin kyllä tutustumaan tähän juuri tältä valheellisuuden ja "todellisuuden" kannalta. Fiktiohan on totta tosiaan fiktiota eikä kai koskaan totta, mutta toisaalta voihan fiktiossakin pyrkiä totuuteen - kuten itse sanot tekeväsi historiallisia henkilöitä kunnioittaen. Toisaalta taas kertoja on aina kertoja - rehellisinkin kertoja voi huijata.

      Poista
  2. Juuri epäluotettavat kertojat tekevät romaanista niin kiehtovan, että siitä on kiinnostunut. Hyviä, vahvoja esimerkkejä epäluotettavista kertojista ovat vaikka Kochin kirjat. Ja myös sinun Pintanaarmujasi;

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole varma, pidätkö tästä kirjasta, mutta kokeile. Pidät aivan varmasti ainakin kielen puolesta :)

      Poista
  3. Kirjoittaessa minun mielestäni saa ja jopa pitääkin välillä valehdella. Tai en sitä kutsuisi valehteluksi kuitenkaan. Fiktio on fiktiota ja se sisältää juuri sen, mitä kirjoittaja haluaa sen sisältävän. Jos fiktiossa kertoja tai hahmo "valehtelee" ei se minusta ole lukijalle valehtelemista. Ainakin minun kohdallani epärehelliset kertojat tai hahmot usein lisäävät mielenkiintoa, riippuu tietenkin siitä miten olennaista sellainen on kokonaisuuden kannalta, mikä merkitys sillä on juonen/teeman yms kannalta.

    Tosi elämässä minun mielestäni valhe on sitä, että tietoisesti kertomalla totuuden vastaisesti tai jättämällä kertomatta jotain olennaista, johtaa muita harhaan. Jos siis epähuomioissa tai epätietoisesti kertoo jotain totuuden vastaista tai jättää olennaista kertomatta, kyse ei ole enää valehtelusta. Valehteminen on aina tietoisen päätöksen kautta tapahtuva aktiviteetti?

    Valehtelminen tosi elämässä on joskus tarkoituksen mukaista ja se on tietyissä tapauksissa minusta sallittua, mutta ainoastaan jos sen tarkoitus on suojella itseään tai toisia muita ihmisiä tarpeettomasti vahingoittamatta. Pääasiassa uskon kuitenkin vakaasti siihen, että pääsääntöisesti pitäisi aina pyrkiä pysymään totuudessa. Fiktiossa tosiaan sitten on täysin vapaat kädet... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, mutta toisaalta kyllähän kertojakin voi oikein tarkoituksella valehdella lukijalle. Se vain on vaikeaa toteuttaa. Mielestäni tässä romaanissa kertojakin valehtelee, eivät pelkästään henkilöt.

      Tosielämässä - niin. Olen kyllä valehdellut jopa kirkkain silmin, mutta vain, jotta en loukkaisi toista. Onko sekään hyväksyttävää, en tiedä. Toisaalta taas en siedä valehtelua - vaikka itsekin siihen olen tiukan paikan tullen sortunut.

      Poista
  4. Tosielämässä olen saanut valehtelijoista tarpeekseni, en pidä heistä. Mutta romaanissa - sitä en ole ajatellut!

    Kaunista loppuviikkoa, Helmi-Maaria:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosielämässä totta tosiaan rehellisyys maan perii :) Romaaneissa taas rehellisyys saattaa olla välillä liian raskastakin.

      Sinulle myös :)

      Poista
  5. Kuulostaa kiinnostavalta! :) Mä tykkään tarinoista, joiden äärellä saa ihmetellä, spekuloida ja hämmentyä. Lukulista sen kun pitenee...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue ihmeessä, pidät varmasti jos spekulointi ja hämmentyminen kiehtovat :)

      Poista
  6. kirjallisuudedssa valheet on sallittuja, ei haittaa , elämässäkin on valheita, on oikein pahoja ja sitten niitä valkoisia, kun häivytetään totuuden rajoja.. fiktio kirjat on mielikuvutusta kaikki.. ja just siks kiehtovia..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, siksipä fiktio onkin varsin kiehtova asia!

      Poista
  7. Fiktiolla on oma totuutensa, mutta kirjailijan täytyy saada se tuntumaan todelta lukijan mielessä.

    Ennen kuin aloin kirjoittaa luin poikani kurssikirjoja – hän opiskeli luovaa kirjoittamista Toronton yliopistossa. Ensimmäinen opetus, joka jäi mieleeni John Gardnerin kirjoittamisen oppaasta oli, että lukijalle täytyy syntyä "willing suspension of disbelief", Coleridgen keksimä temi, jolla tarkoitetaan, että lukija heittäytyy vapaaehtoisesti kuvattuun fiktiiviseen todellisuuteen. Kirjailijan tehtävä on saada lukijan luottamus, sitten kaikki sujuu ja lukija kääntää sivuja innokkaasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, sehän siinä onkin, että kirjailijan täytyisi saada myös valheet tuntumaan totuudelta, ja tämä kiehtoo todella. Nimittäin kirjailijana haluan joskus huijata lukijan uskomaan kertojaan mutta sitten kuitenkin vihjailla, että mihin sitä kannattaakaan uskoa.

      Poista
  8. Minä ajattelen, että kirjallisuus on paradoksaalista. Teksti voi olla täyttä valetta ja samalla totta. Mutta se pidänkö epäluotettavasta kertojasta, vaihtelee.

    VastaaPoista
  9. Minäkään en osaa sanoa, pidänkö hämmennyksen tilasta. Mutta tykkään kyllä siitä, että minua lukijana huiputetaan. Joskus voi tosin tulla sellainen petetty olo, jos tajuaakin jossain loppuvaiheessa, että kertoja on ollut epäluotettava.

    VastaaPoista
  10. Pidin kirjasta. Kuten myös epäluotettavista kertojista, enemmän kuitenkin kirjallisuudessa kuin elämässä. Toki joskus hauskaa juttua saa värittää hauskemmaksi, mutta se on eri asia kuin epäluotettavuus. Veteen piirretty viiva kai sekin. Itse olen välillä arkielämässä tyhmyyteen asti rehellinen.

    VastaaPoista