sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Rehuja popsiva kirjoituskalkkuna

Voi viuhka sentään, kun olen taas lepattanut. Eilen pääsimme erään ystävän kautta sisään Paulanerin Oktoberfesttelttaan jonojen ohitse (huh, mitkä jonot joka paikassa oli jo puoli yhdeksän aikaan - veikkaan, että moni on mennyt jonottamaan jo kukonlaulun aikaan varmistaakseen sisäänpääsyn!) aamuvarhain ja vieläpä meitä varten varattuun pöytään.

Tunnelma oli hieman ristiriitainen; tänä viikonloppuna paikalla oli paljon paljon italialaisia, jotka hoilasivat suureen ääneen jalkapallolauluja (?!) ja pilasivat näin ollen autenttista Oktoberfest-tunnelmaa, mutta onneksi orkesteri aloitti pian soittamisen, ja pääsimme ketkumaan penkeillä baijerilaismusiikin tahtiin. 

Tämä kuva on viime sunnuntailta, jolloin sää oli hempeä toisin kuin nyt.
Minun "täytyi" keskeyttää juhliminen muutamaksi tunniksi (ja hyvä vain, että keskeytinkin!), sillä kävin hakemassa uuden kämppikseni Hauptbahnhofilta ja toin hänet kotiin. Piti siinä sitten tutustumisseremonioitakin suorittaa. Hirmuisen mukava tyyppi hän on. Olen iloinen. Ei ole niin yksinäistä kotona. Tosin hän muuttaa paremmin vasta parin viikon päästä, on nyt vain käymässä. Olen niin iloinen hänen läsnäolostaan, että pidän oman huoneeni ovea auki. Hassua, en kaipaa juuri nyt yhtään yksityisyyttä, ja kiva kun voi jutella kun mieli tekee. 

Paulanerin teltassa eilen.
Paitsi nyt mies on Oktoberfesteillä, ja minä en päässyt eilisiltana enää takaisin Paulanerin telttaan, kun kuuden aikaan sinne pyristelin uudestaan, jotenka menin sitten kämppiksen ja tämän kaverin mukana toisen firman telttaan - tälläkin kertaa pääsimme sisään "suhteilla". Rahallakin kuulemma pääsee, jos maksaa tarjoilijalle tarpeeksi. Vinkkinä vain heille, joilla ei ole pöytää varattuna.

Tuopilla on kokoa. Ja hintaakin tänä vuonna, mikä on vain hyvä, niin ei tule ostettua liian montaa. Ja minulla on heltta, jotenka pitelin sitä piilossa tässä kuvassa, kun muuten ei olisi mistään mitään tullut.
Aamuvarhainen Oktoberfest-juhlintani jatkui eilen iltamyöhään asti. Onneksi tarjolla oli myös vesituoppeja. Tänään silti väsyttää, ai että kuinka, jotenka olen köllinyt kotosalla ja lukenut kuin piispa. Kirjoittanut lehtikritiikinkin. Lähden kohta lenkille ja sitten kirjoitan käsistä. On kirjoitushinku. Harmittaa, että huomenna olen lupautunut töihin. Toisaalta sitä vasten saan keskiviikon vapaaksi - ja loppuviikko onkin pelkästään ihanan vapaa, sillä täällä on jokin kansallinen vapaa torstaina, ja perjantaina päiväkoti on kiinni. Silloin on aikomus lähteä vaeltamaan. Veikkaan, että aika nättiä tuolla luonnossa nyt, kun ruskakin alkaa puikahdella esiin. Aion kulkea kulkemistani ja puuskuttaa ja tuntea hien selässä. Ja nähdä kuinka maailma osaa kauniskin olla.
Ihana ystävä, jonka kautta löysin nykyisen kämppikseni.
Niin ja oi. Aloitin tänään kolmen päivän detox-kuurin. Tarkoittaa sitä, että syön ja juon pelkkiä rehuja ja pähkinöitä. On nälkä, mutta toisaalta reseptien annoskoot ovat niin suuria, että onneksi sentään välillä on täysikin olo. Tekisi mieli koko ajan keskeyttää mokoma ideani ja mässyttää vaikka mitä falafeldönereitä ja pizzaa ja jäätelöä mutta olen aina ollut itsepäinen ja päättäväinen. Eli toisin sanottuna en päästä itseä nyt pälkähästä, vaan jaksan. Ja odotan keskiviikkoa kuin kuuta. Syön silloin varmaan oman maailmani tyhjäksi.

P.S. Heidi Bee kirjoittaa blogissaan parin viikon takaisista teatteritreffeistämme. Kiitos kauniista, rohkaisevista sanoistasi ihana Heidi!

perjantai 27. syyskuuta 2013

Luettelomainen elämä

Hui mikä viikko takana. Jokseenkin kiireinen; olen takaisin siinä arjessa, joka ennen kesälomakautta jylläsi. Hyvin se jyllää edelleen, joten odotan innolla tammikuuta. Silloin alan tehdä vähemmän leipätyötä ja enemmän sitä, mikä pitää mieleni elossa, eli kirjoittamista. Tai no oikeastaan odotan kaikista eniten marraskuun viimeistä, jolloin astun lentokoneeseen ja tuntemattomaan kuuden viikon ajaksi. Sitten on pelkkää aikaa ja maailma auki.

Ihan mieletöntä kuitenkin, että viimeisen viiden päivän aikana olen saanut hyväksymiskirjeen Kirjailijaliitolta, jännittäviä viestejä kirjoitustyön kannalta, kipeän iskun silmään potkunyrkkeilyharjoituksissa (treenit olivat muuten niin hyvät, että kehoni kirkuu vieläkin niiden jäljiltä!), ihanista uusista oppilaista koostuvan Suomi-kouluryhmän, ilmaisen illallisen työnantajalta ja samaan syssyyn virkistävän (tai oikeastaan näillä työmäärillä vain ramaisevan) Hugo-drinkin, noin 15 liuskaa romaanikäsistä aikaiseksi sekä yhteydenoton, joka pakottaa minut tänäiltana töiden jälkeen kameran eteen kuvauksellisiin asentoihin. 

Tämä on mun kirjoituspöydän lamppuni nykyään. Eikös olekin huomionsa arvoinen.
Nimittäin minusta on tehty lehtihaastattelu (tulee pian jo ulos, vinkkaan siitä sitten), ja sitä varten tarvitaan kuvia. En osaa, apua. Aina kun sanovat: poseeraa, minun naamalleni tulee syvä hiljaisuus tai kammo. Eräs valokuvaajakin, kun piti täällä Saksassa vaadittavia työhakemuskuvia hankkia, totesi, että ihan nätti pärstä mutta et sinä kyllä yhtään valokuvauksellinen ole. Niin. Parasta olisi, jos ne lehtikuvat otettaisiin minusta salaa, vaivihkaa; että lehtikuvaaja hiippailisi elämääni jostain nurkan takaa ja räpsisi menemään ilman että tietäisin tapahtumasta yhtään mitään. 

Ai niin, yksi suuri, hätkähdyttävä tapahtuma, on se, että työpaikan Cookie-marsun silmä on rikki. Verkkokalvo on miltei täysin hajonnut. Kiikutin marsupojat eilen eläinlääkäriin (oi mikä symppis tohtori; pakotti minut ottamaan käynnin päätteeksi suklaakaramelleja ja pyysi, että tulisin uudestaan!). Mielenkiintoinen kokemus mennä saksalaiselle poliklinikalle kahden pienen karvaisen hyypiön kanssa. Melkein tuli holhouksellinen olo. Sellainen, että selviäähän se nyt, ja samalla myös sellainen, että tekisitkö terveystarkastuksen molemmille, bitte. Cookie joutui 5-6 viikon lääkekuurille. Tästä syystä (ja siitäkin, että asunnossani on niin kammoittavan yksinäistä!) saan marsupojat hoiviini tuoksi ajaksi. Hauskaa. Ne ovat kerran aiemminkin olleet hoidossani. Ihan hulvattomia tyyppejä. Ne puhuvat kuin ilmakupla. Ja onpahan sitten joku kuuntelemassa, kun laulan tai vahingossa sanon jotain ääneen itsekseni.

Pojat, veljekset kuin ilvekset. Keksi-marsu on tuo taaempi.
Huomenna saan luokseni uuden kämppiksen, tosin vain pariksi yöksi näin alkuun. Pitäisi mennä Oktoberfesteillekin jo klo 8.45 aamulla, mutta koska on niin paljon kirjoitushommaa ja muuta, voi olla, että jätän sittenkin väliin ja menen vasta illalla, jos edes menen. Väsyttää ja haluan lisäksi pitkästä aikaa aamulenkille ja rajattomat kaksi viikonloppupäivää. Sitä paitsi viikko on ollut niin beschäftigt, etten ole voinutkaan detoxata, eli puhdistaa kehoani. Aloitan sen homman sunnuntaina. Tai aion ainakin. Tai yritän aikoa. Hurjaa viikonloppua kaikille. Möyhikää itsenne kuntoon!

P. S. Uusin Regina on ilmestynyt. Siellä on Vera Valan tähtinovellia ja kolme kirjoittamaani kirjakritiikkiä. Ja tietenkin kolumnini. Kiva koko numero taas. Lukemista ihan täynnä!

tiistai 24. syyskuuta 2013

Matkaan mars!

Hui. Olen mennyt ostamaan jotakin kuumottavaa. Kuten matkaliput! Lennän 30.11. Hong Kongiin, olen siellä perillä ensimmäinen joulukuuta, viivyn vain kaksi päivää ja siirryn Cebuun Filippiineille. Sitten hengailen ympäri saaria ja lennän jossakin vaiheessa kohti Myanmaria tai Laosia. Ai niin ja ehkä v ietän joulua ystävien kanssa jossakin. Jokseenkin hauskaa, kun mikään ei ole vielä tarkkaa. Ja sitten jotenkin vielä takaisin tulen Hong Kongiin, missä ajattelin viettää ainakin kolme päivää ennen paluuta Müncheniin. Yhteensä olen tien päällä 6 kokonaista viikkoa. Pohdin vielä, otanko läppärin mukaan ja kirjoitanko. Ehkä teen töitä käsin, ehkä se on turvallisinta, tai ehkä otan vanhan läppiksen mukaan jotta uusi ei katoa. Mutta voi tätä fiilistelyn määrää.

Kuva: http://nexttriptourism.com
Joka tapauksessa aion vuokrata oman huoneeni Münchenissä joulukuun ajaksi jollekulle. Jotenka jos ketään kiinnostaa vaikkapa irtiotto arjesta ja huippukiva joulukaupunki ja Alpit Etelä-Saksassa, ottakoon yhteyttä.

Joku varmaan kummastelee, että mitenkä minä nyt taas voin vain mennä ja matkustaa, kun vasta olivat rahat epäonnistuneen kämppisasian takia pyllyllään. Noh, fiksuna neitinä en tietenkään koskenut säästötilin rahoihin, vaikka käyttötili käväisikin miinuksella, kämppisasia on nyt kunnossa, ja lisäksihän saan koko ajan lisätuloja päivätyöpalkan ohella lehtityöstä ja pikkiriikkisen Suomi-koululta. Ja kuten aina: pyrin matkailemaan hyvin pienellä budjetilla. Syön katukeittiöistä, yövyn hostelleissa - joskus tosin pitkillä reissuilla on pakko yöpyä silloin tällöin vähän kalliimmissakin paikoissa, en kuluta rahaa oikeastaan muuhun kuin ruokaan, juomaan ja kaikenmaailman pääsylippuihin. Kun hieman katselee, mihin sitä rahaa pistää, voi hyvinkin matkustella 6 viikkoa jopa alle 1000 eurolla. Vähemmälläkin. Lentolipuista pulitin eilen 530 euroa. Lennosta Filippiineille 68 euroa. Muita lentoja en ole vielä ostanut, mutta tuskinpa nekään ylittävät 80 euroa.

Jos joku vielä kysyy, miksi Myanmar, niin ei tämän kuvan jälkeen tarvinne enää. Kuva: codyromano.com
Sen verran on kaameita lääviä tullut vastaan, etten aina ole pystynyt edes nukkumaan..esimerkiksi Thaimaan ja Kampodzan rajalla viisi euroa kustantanut yö olikin sitten viiden euron arvoinen. Uni ei tullut, kun pelkäsin että maailman kaikki torakat vaeltavat vartalooni. Myöhemmin Ho Chi Minhissä Vietnamissa päädyimme silloisen poikakaverin kanssa aivan järkyttävään hotelliin, missä en voinut edes käydä vessassa - pidättelin koko yön. Voi sitä helpotuksen määrää, kun päivänvalo löytyi ja hieman tyyriimpi nukkumismesta, missä olisi voinut vaikka uida vessanpöntössä! Oi, ja nyt kun muistelen, niin Hanoissa on tullut nukuttua sellaisessa kattokomerossa, missä piti pelätä katon ja kaamean kovan sadeveden tippuvan niskaan. Silloinkaan ei ihan hirveästi uni tullut. Onko teillä muita mieleenpainuvia nukkumis(mattomuus)kokemuksia?

Siksi myös Laos. Kuva: www.ride-lara.com
Nyt mietin myös kuumeisesti matkavaihtoehtoja. Koskaan en ole vielä malariakuuria ottanut, mutta nyt pitänee sekin hankkia. Samoin katsella, mihin sitä oikein viisumia tarvitsee. Ja jos löydän vielä tähän hätään jonkinlaisen hyväntekeväisyysmatkajutun, otan osaa. Paljon olen etsinyt netistä tietoa. Moni hyväntekeväisyysjuttu maksaa mansikoita, mutta olisi kyllä huisia voida auttaa (vaikkapa opettamalla englantia tai hoitamalla luontoa) ja nähdä maailmaa myös toiselta kantilta. Viimeksi Kampodzassa teki mieli auttaa eikä vain pelkästään matkustella ja nähdä kauniita nähtävyyksiä. Ja nyt kun kerran lähden yksin, voin tehdä mitä vain. Jos teillä on kenelläkään kokemuksia tai hyviä vinkkejä hyväntekeväisyysmatkailusta, pyydän, että vinkkaisitte siitäkin!


maanantai 23. syyskuuta 2013

Oktober- ja kirjailijafestiä

Tämä päivä on järisyttävä. Nimittäin tättärää: minut on hyväksytty Kirjailijaliiton jäseneksi. Olen siis virallisestikin nyt kirjailija. Iik. 

Hofbräuhausin teltassa lauantaina.
Lisäksi olen väsynyt enkä pelkästään kirjailija. Kävin Oktoberfesteillä sekä lauantaina että eilen. Ostin ihanan baijerilaishatun. Nauroin - ja itkin. Entinen poikaystävä laittoi itkemään. Ikävää, että eroihin liittyy usein myös ilkeilyä, mutta ehkä se on vain itsepuolustusta tai muuta, ja ainahan voi pyytää anteeksi, kuten nytkin tapahtui, tosin ei se itkemisen määrää sitten lopulta vähentänyt. Sitä paitsi pääasia, että elämä voittaa ja niitä tärkeitä, tärkeitä ystäviä on olemassa. Voisin kutsua viikonloppuani ystävärikkaaksi.

Vanhan wiesen erikoisuus on piiskamusiikki.
Ai niin ja tietokoneeni on korjattu! Eräs tuttava töiden kautta pelasti päiväni ja läppärini. Kyllä toimii nyt. Jotenka adios ja romaanintynkää kehiin. Mukavuutta maanantaihinne! 

Uusi hattu. Ja dirndl.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Läpi kaikuu puhdas, raaka kipu

Olen lukenut jotakin hämmentävän kivuliasta. Ja vieläpä niin röyhkeän tarkasti, rohkeasti, monipuolisesti kuvattua särkyä, että melkein teki mieli kokea itse samanlainen äärimmäisen tuskainen olotila - ellen nyt sitten kokenutkin, sillä niin elävästi Hanna-Riikka Kuisma tuo kivun esiin romaanissaan Valkoinen valo (Like, 2013).

Romaanin keskushenkilö on Maria, itsensä ulkomaailmalta edesmenneen äitinsä asuntoon eristänyt kirjailija, joka kärsii kärsimistään. Häneen on tullut kipu eikä kipu lähde millään ilveillä kokonaan pois. Kukaan ei tiedä, mikä Mariassa mättää. Hän popsii pillereitä naamaansa lievittääkseen tuskaa. Välillä tuska antaakin armoa, jolloin Maria laittautuu nätiksi ja tapaa Luukasta, rakastajaansa, unelmaansa, ainoaa toivoansa. Luukaksen sylissä Maria unohtaa kaiken muun; Luukaksen sylissä hän on eksoottinen, halukas, intohimoinen ja täynnä rakkautta. Hän kuitenkin ajaa miehen luotaan pois, kun kivut ilmoittavat lähestyvästä hyökyaallostaan.

"Maria tietää että voimat riittävät vielä keittiöön, vessaan ja sänkyyn asti. Unilääkkeisiin saakka, vaikka jokainen lihas, jokainen solu särkee illan fyysisistä ponnisteluista. Luukkaan jälkeen on paettava tyhjyyttä yhä suurempaan tyhjyyteen, karattava autiomaasta avaruuteen kellumaan, näkemättä, kuulematta, tuntematta mitään. Kovempi kipu tulee vasta seuraavina päivinä, mutta silloin Marian ei tarvitse kuin imeä itseensä Luukkaan tuoksua omalta iholtaan ja hän muistaa, että se oli sen arvoista."

Luukaksen vaimo Lyydia potee hänkin omia kipujaan. Luukas itse ei voi sietää ihmisiä, jotka valittavat säryistä - ennen kuin itse altistuu migreeni- ja paniikkikohtausten valtaan. Lyydia nielee omat murheensa alkoholin, lääkkeiden ja mässäilyn muodossa kurkustaan alas. Hän ihailee Mariaa, jonka tuntee Magdaleena -nimisenä kirjailijana ja blogin kirjoittajana, mutta ei tiedäkään, että kipujen lisäksi hänellä ja Marialla on paljon muutakin yhteistä. Nimittäin suhteita samoihin henkilöihin. Luukaksen lisäksi nimittäin on eräs traaginen henkilöhahmo nimeltä Johannes, jonka elämänkaari jännittyy koko juonen ylle ja painaa sydämiä lyttyyn. Lopussa paljastuu hämmentäviä asioita, joista kyllä on hienovaraisia vihjeitä läpi romaanin, mutta olisin suonut näille "sivujuonen" palasille suuremman roolin romaanissa.

Kuva: like.fi

Valkoinen valo onkin hengästyttävän kipusäteilyn lisäksi ihmissuhdelabyrintti. Kaikki henkilöt kärsivät, ja kaikkien tiet johtavat jollakin tapaa Mariaan tai ainakin risteävät häntä. Fyysisen kivun lisäksi rakkaus ja viha, pettymykset, inho, hyväksyminen ja anteeksianto ovat kipuja, joista joko toinnutaan tai ei. Kuisma on osannut punoa oikein taidokkaan kipujen seitin, jonka läpi näkyy, mutta josta ei välttämättä pääse pyristelemään irti. Juoni haarautuu moneksi pikku puroksi, ja joitakin haaroja olisi tosiaan voinut käsitellä vieläkin näyttävämmin. Kipu on käsinkosketeltavaa eikä se turruta lukijaa, vaikka romaanin henkilöt olisivatkin turtuneita.

Juoni etenee varsin sutjakkaasti, mistä kiitos eri kertojanäkökulmille. Ainoa kohta, missä melkein lähdin hyppimään sivujen yli, oli Marian näkemä unien vyyhti melko alkupäässä romaania. Loppupään unilla on selkeä yhteys juoneen, mutta mikäli unet eivät palvele tapahtumia tai juonta, en lukijana jaksa niitä, olivatpa ne sitten kuinka rivakasti kuvailtuja. Päähenkilön ahdistusta kivun keskellä voisi melkein verrata Kafkan teoksissa esiintyvään piinaan ja ahdistukseen, mutta Valkoisessa valossa ei liikuta aivan niin epätoivoisissa tunnelmissa, vaikka epätoivokin liittyy tämän valon särinään.

Suosittelen heille, jotka pitävät kauniista mutta koskettavista, jopa rajuista ihmissäryistä ja ihmissuhdesäryistä. Kiitos Likelle arvostelukappaleesta. 

torstai 19. syyskuuta 2013

Grrrrrrrr.

Olla kaukana ja liian - ihminen kovertaa itsensä sisään ulos sisään, paikantaa, paikallistaa, pudottaa paikoilleen, leijuu leijuu, putoaa, kiipeää pystyyn, valo häilyy, valo tulee esiin, tämä maailma on valojen ristikohta ja paikallaan. 

Väsyttää, täällä sataa vielä tänään kuten eilenkin, pimeys tipahti silmiin paljon nopeammin kuin odotin, syksy lanaa ihmistä sileämpään kuntoon. Pidän syksystä, pidän kaikista vuodenajoista, pidän sateesta, auringosta, varjoistakin ja aukeista paikoista, pidän väreistä ja siitä että joskus ne ovat piilossa; siitä että joskus kaikki täytyy löytää voidakseen nähdä tarkasti.

Mutta kun väsyttää, piiloutuisin mieluiten vielä alemmas, vaikka maailmalta piiloon; tämä asuntokin on taas kylmä. On aivan liian aikaista ja kallista laittaa lämmitystä päälle. Ehkä joskus marraskuussa voi alkaa lämmittää sitä huonetta, missä milloinkin on. Väsyin Helsingissä olosta niin paljon, että rutiinit ovat hakusessa, en jaksanut herätä kirjoitustöihin kuten yleensä, ja eilen menin nukkumaan melkein heti palattuani kotiin ja käytyäni kaupassa (taas niin huojentavaa oli ostella jääkaappia täydeksi ja olla maksamatta itseään kipeäksi!) ja puunattuani kuontalosta virheet karkuun. Mikä kaikki on vain mainiota; väsymyksen määrä.
Dolomiiteilta. Tahdon sinne taas rauhoittumaan.
Sillä oi ihanuus mitä aikaa taas vietin! Voi ihanuus miten rakas on koko Suomen pääkaupunki! Voi luoja kuinka mukava tunne on onnistuneen, lempeän, suorastaan hyvin mielenkiintoisen Prosak-illan jälkeen! Voi menneet kesät, palavat syksyt, kultareunaiset siniset talvet ja hunajaiset keväät - olen onnellinen tuollaisten matkojen, tilanteiden, tarinoiden, kohtaamisten päälle. Vaikka kuinka väsyttää. 

Vaikka olen takaisin kotona, joka ei tunnu enää kodilta tuntuukohan koskaan; olen takaisin kaikupohjassa, työssä joka ei motivoi, ja vaikka. Vaikkojen vaikka. Kyllä minä tätä Müncheniäkin vielä halailen, ihan varmasti jälleen rakastan, etenkin kun ylihuomenna alkavat Oktoberfestit ja etenkin kun onhan täälläkin ystävyyttä sekä kasvojen monet kulmat, puolikkaat puolet, jäljet jotka jäävät. Syksy sitä paitsi rakastaa minua ja kaikkia muitakin täällä. Lähden taas parin viikon päästä katsomaan, kuinka vuoret seisovat hiljaa aloillaan. Pitää päästä hengittämään kirkasta ilmaa voidakseen kirkastaa ajatusmäärät. Sitä paitsi ei aina tarvitse ajatella. Ei aina tarvitse mitään. Paitsi nyt tarvitsee, täytyy meikata silmäpussit (herranjestas, milloin minulle on tullut sellaiset!) piiloon ja huiskia pyörällä liukkaille teille. 

Pian on tulossa kirja-arvosteluja. Olen lukenut kuin myyrä. Olen joskus myyrä. Silmät sikkurassa kaivautumassa. Nuuskimassa. Onneksi en sentään toisten pelloilta käy jyviä jyrsimässä, vaan pysyttelen omalla tontilla kuin tiuku. Sitä paitsi ensi viikolla saatte seurata, kuinka detoxaan. Siis puhdistan itseni. Kaikelta puhdistan sen.

P.S. Grrrr. On ongelmia tietokoneen kanssa (vaikka se on vasta hankittu, uusi olevinaan hieno mahtava ja suuri - luulen että jokin karsea virus on iskenyt sen kimppuun ja estää minua tekemästä töitä, sillä  se suorastaan kettuilee!), jotenka en voi vähään aikaan laittaa tänne tuoreita kuvia hetkeen. Blää. Fiilistelen siis vanhoilla. Ja kauhistelen, että miten ihmeessä voin saada läppikseni kuntoon. Pitäisi tuntea oikeita henkilöitä. Entinen rakkaus osaisi mutta ei ehdi auttaa varmaan ikinä. Haluaisin olla fiksu ja osata. Tulen pahalle tuulelle aina kun jokin kone ei toimi, joten kuvitelkaa minulle vihainen naama. Täällä melkein potkin seiniä typerän tekniikan takia!

maanantai 16. syyskuuta 2013

Säteitä

Oi ihana Helsinki. Miten tämä kaupunki onkaan niin kaunis. Vai onko aika kullannut muistot. Miten nautinkaan tämän imusta, tunnelmista, kaduista, taloista, kaikesta. Jopa kaupungin rähjäisistä kasvoista jotenkin; rosoakin pitää olla, jotta olisi täydellinen, sillä täysin virheetön ei ole koskaan täydellinen. 

On ollut niin paljon kaikkea päivissäni, etten ole ennen tätä iltaa ehtinyt avata läppäriäni ja kirjoittaa. Ja nyt kirjoitan vain, koska en saa tänä yönä unta. Koska olen niin pullollani kaikkia kohtauksia perjantaista lähtien. Ja koska huominen Prosak jännittää. Ja koska sellaisiakin ystäviä olen tavannut, joita en ole nähnyt vuosiin! Ja koska sellaisia myös, jotka ovat tuoreita ystäviä. Ja niitä, jotka ovat aina, ja joita tietenkin tarvitsen koko ajan, ja jotka tulevat huomennakin henkiseksi tueksi iltaani ja siis oikeastaan voi elämä. Viimeisen kahden viikon mieli maassa -kauden jälkeen on niin sanoinkuvaamattoman tärkeää tämä tällainen ja te kaikki.


Niin ja ai niin, löysin (kiitos vinkistä Marissa!) uuden arvostelun Pintanaarmuista. Löytyy Teema-lehdestä (Teema on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen ainejärjestön julkaisema lehti - omani löysin Akateemisesta kirjakaupasta). Oi kuinka se sai hyvälle mielelle. Kuten on saanut viime päivien palautteet. Minusta on kai tulossa pian myös julkaissut runoilija. Iik. Ehkä en osaa. Kävin tänään katsomassa teatteri Avoimissa Ovissa Katri Valan (kiitos kutsusta Heidi!) ja ajattelin, että olisipa hienoa olla joskus niin legendaarinen, että joutuisin henkilöksi näytelmään. Toisaalta taas en ehkä halua niin traagista elämää kuin legendaariset elämät ovat. Mutta luulen, että minussa on aika ajoin yhtä vahvoja tunteita kuin monen runoilijan elämässä on. Kun vain osaisi kirjoittaa kaiken oikealla lailla paperiin. Tai siis niin, että runoni olisivat kelpo tavaraa. Tai siis kai ne ovat, pitää vain editoida tässä tulevina kuukausina ihan hemmetisti, jotta todella ovat.

Legendaa tapahtuu kuitenkin omassa elämässäni huomenna. Nimittäin harvoin sitä pääsee niin kovan nimen kuin Kari Hotakaisen kanssa mihinkään kirjallisuusjuttuun. Apua. Nyt musat päälle. Hyvää yötä. Kirjoitan tietäni tästä eteenpäin. Nukahdan mitä luultavimmin kyllä jossakin vaiheessa. Ehkä näppäimistön päälle. Ehkä tänne ystävän lattialle. Ehkä pöydän alle tai sängyn juureen.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Täältä taas lähden

Piirrän itsestäni kuuta vasten leiskuvan, sirkeän varjon. Lähden töihin, missä viimeksi olin viikko sitten. En ole vieläkään täysin kunnossa, vaivoin jaksoin nousta, vaivoin vatsa toimii; heräsin aikaisin tehdäkseni päivälle smoothieita, joita vatsa janoaa, kestää. Olen pakannut laukkuni jälleen. Töiden jälkeen, suoraan sieltä, lähden Ostbahnhofille odottamaan junaa, joka tulee toivottavasti vasta minun jälkeeni, hyppään kyytiin, venyn lentoasemalle, hyppään kyytiin, pingotan itseni Münchenin ja Helsinki-Vantaan väliin, nousen pois, katson mustan taivaan silmiin, hyppään bussin kyytiin, nousen Rautatientorilla pois, on miltei yö. 

Itkettää koko ajan. Sellaista elämä on joskus. Itkut pitää itkeä, naurut nauraa. Jännittää myös. Toivottavasti Prosak onnistuu hyvin, toivottavasti osaan olla. Joskus en aina. Olen Helsingissä viisi päivää. Rakas Helsinki, olen sinussa viisi päivää. Otan juoksukamppeet mukaan, juoksen jo huomisaamuna vanhoja reittejäni, muistan mitä se oli, kun siellä asui. Jotenkin vapauttavaa se, että olen siellä vain. On aikaa. Otan työt mukaan, teen niitä. Tapaan ihmisiä, haluan tavata, haluan iloita hetkistä, joita ei aina tarjota. 


En edes ajattele paluuta. Tosin ensi viikolla paluu arkeen, kotiin, Müncheniin, ei tule olemaan paha. Sitten on vain kaksi päivää töitä ja Oktoberfestit. Joissa piipahtanen muutamaan otteeseen seuraavan kolmen viikon aikana, rakastan sitä tuoksua, joka siellä on, ja niitä huvipuistolaitteita.

Mutta ennen sitä Helsinki. Mielen maisemia. Tapaamisia, kohtaamisia, vienoja tai syviä hymyjä, piristystä. Jotenka nyökkäillään jos tavataan! Hienovaraista viikonloppua kaikille! Otan läppiksen mukaan, saatan yltyä jopa blogittamaan, sillä matkaan sijoittuu myös paljon yksinäisiä hetkiä. Nyt äkkiä sinne töihin. Ennen kuin myöhästyn ja saan potkut. Tosin ei sieltä saa potkuja jos myöhästyy, ei edes vihaista katsetta.

torstai 12. syyskuuta 2013

Selkeää, mutta hieman liian nopeaa Röyhkää

Kauko Röyhkä on kunnioitettavan tuottelias taiteilija. Kuulun hänen ihailijoihinsa, olkoonkin, etteivät kaikki hänen tuotoksensa ole sykähdyttäneet. Sain kouriini hänen uusimman romaaninsa Poika Mancinin (Like, 2013) ja luin sen tässä sairauslomani rattona varsin nopeasti, sillä romaani on nopeatempoinen. Loppupuolella se äityy jopa selostusmaiseksi, mikä vie alun syvemmältä tunnelmalta painoarvoa, mutta muutoin ripeä tahti on vain hyväksi.

Poika Mancini on itsenäinen jatko-osa Röyhkän edelliselle romaanille, Miss Farkku-Suomelle (tunnustan heti alkuun: en ole lukenut Miss Farkku-Suomea, joten en voi vertailla tai etsiä yhteneväisyyksiä enkä näin ollen ole mikään maailman mehevin kriitikko tässä tapauksessa). Edeltäjäänsä lukematta pääsin kuitenkin sisälle kirjan maailmaan kertarykäisyllä.

Ollaan Oulussa, välillä piipahdetaan Helsingissä, rokkaillaan, sauhutellaan, sekoillaan, uljastellaan, himoitaan. Poika Mancini on kaunis, itsetietoinen ja muista erottumaan pyrkivä nuorimies, joka ujeltaa tiensä tyttöjen ja jopa vanhempien naisten liiveihin tai vähintään ajatuksiin melkein huomaamatta tai pelkän viehkeän katseen voimalla. Hän tietää, mitä haluaa, vaikkei aina tiedäkään, mitä tekee. Hänen lauluäänensä huomataan isommissakin piireissä, ja mikäli Poika Mancini vain jaksaisi takoa töitä, hänellä olisi edessä mainio ura musiikkitaivaan tähtenä. Poikaparka vain taitaa tavoitella liian kaukana häämöttäviä planeettoja liian helpolla.

Kuva: like.fi
Romaanissa suuren, vaikuttavan äänen saa myös Välde, kirjoja julkaissut ja musiikillisesti huipulle edennyt, jalat maassa pitävä taiteilija (jota väistämättä luin välillä Röyhkänä itsenään ja jouduin taputtelemaan itseäni poskille muistaakseni, että tämä on fiktiota ja romaani; että lue tyttö lue tätä kuten romaaneja luetaan!), joka lupaa auttaa Poika Mancinin urallaan alkuun. Poika Mancini tosin uhkaa kaatua omiin, avaruuden ääriä tavoitteleviin jalkoihinsa. Välden ääni on romaanin uskottavin ja näin myös vahvin.

Lisäksi kertojanvuoro annetaan Katjalle, jonka Pike-sisko on kuollut ja joka uskoo Jumalaan. Hän on ollut aiemmin Välden tyttöystävä, suostunut kaikkeen mihin Välde hänet on pyytänyt suostumaan, ja etsii nykyään lohtua Raamatun lisäksi uskovaisista pojista. Hän on Even, Poika Mancinin tyttöystävän, paras ystävä. Poika Mancini kyllästyy jossakin vaiheessa kauniiseen mutta yksinkertaiseen Eveen ja etsii vastakaikua Katjan suunnalta. Tällainen teinikuvio saa lukijan karvat pystyyn; Katjan ääntä tai jotakin muuta vivahdetta tässä draamassa olisi voinut ehkä syventää. Katjassa ei myöskään ole tarpeeksi vastusta Poika Mancinin ja Välden itsevarmoihin, paikoin intohimoisiin kerrontajaksoihin. Dialogeissa läpi romaanin on onnistuttu ja kertoja pääsee välillä yllättämään lukijan jopa huumorinkukkien avulla.

Kaikista vahvinta Kauko Röyhkää tämä Poika Mancini ei ole. Olen ollut aikoinani hyvin vaikuttunut hänen teoksestaan Kaksi aurinkoa, eikä Poika Mancini yllä lähellekään kyseisen, järjettömän huikean romaanin tasoa. Lisäksi Avec-romaani vaikutti enemmän kuin tämä. Silti pidän Röyhkän konstailemattomasta tyylistä, olen aina pitänyt. Henkilöhahmot ovat uskottavia, ainoastaan kerronta ontuu sortuessaan aiemmin mainitsemaani kiireisen oloiseen, hengästyttävään selostamiseen. Lisäksi olisin kaivannut vähän syvyyttä joihinkin, erityisesti loppupuolen jaksoihin.

Romaani on surullinen muistutus siitä, että tähdeksi ei koskaan synnytä, vaan sinne taivaalle tuikkimaan todellakin kiivetään. Jopa omaa kirjailijan uraansa ihmettelevä Välde on tehnyt asemansa eteen hommia. Niin ja ai niin, kyllä minä Miss Farkku-Suomenkin haluan lukea. Ihan vain tämän itsenäisen jatko-osan perusteella. Suosittelen tätä pläjäystä erityisesti heille, jotka pitävät todellisen tuntuisilta elämäntarinoilta. Entisenä yläasteen äikänmaikkana suosittelisin tätä myös teini-ikäisille lukijoille. Laittaisin tämän oitis esim. 9.-luokkalaisten lukulistalle vaihtoehdoksi. Rokki paistaa tästä läpi, samoin rocklyriikka, sävelet. Musiikin voi miltei kuulla, mikä on Röyhkän vahvuus.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Prosak tiistaina

Tämä on nyt lähellä. Nähdäänkö tiistaina? 

Kuva: www.nuorenvoimanliitto.fi
Lennän ylihuomenna Suomeen. Olen Prosakista innoissani, mutta muuten ei - hyvänen aika sentään - kiinnosta yhtään tulla. Siksi että joudun taas lähtemään. Siksi, että olen taas ulkopuolinen enkä kuulu vaikka kuulunkin ja vaikka nautinkin kaikkien ihanoiden seurasta. Olen sairaslomalla sitä paitsi juuri. Vatsa heittelee kuperkeikkaa ja väsyttää, ei jaksaisi heräillä. 

Aion tosin huomenna viimeistään olla terve. Yksin kun on vielä väsyttävämpää vain virua. Ainoa vain, että töihin ei ole menemistä, jos vatsa musertelee huomennakin. Blääh, toivottavasti ei. Haluaisin virkistyä ja piristyä. Onneksi sentään kirjoja jaksaa lukea! Näkemisiin teidän kanssanne tiistaina, jotka kynnelle kykenevät, ja kaikille lähetän säkenöintiä. Sädehtikää kuin kykloopin kohmea silmä, vaikka.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Verenmakua, halua, pakenemista

On jännä lukea sellaisten kollegojen kirjoja, jotka tuntee. Kaikesta ei aina pidä eikä tarvitsekaan pitää - mielestäni on kummallisen hauska keskustella kirjoista ja kirjoittamisesta sellaisten henkilöiden kanssa, jotka eivät ole esimerkiksi syttyneet omista romaaneistani. Tosin ainahan se on kiva kuulla tulleensa luetuksi ja myöskin pidetyksi. 

Nyt olen lukenut kirjailijatar Marissa Mehrin esikoisteoksen Veristen varjojen ooppera (WSOY, 2013). En voi kirjoittaa tästä kirjasta täysin objektiivisesti enkä myöskään virallisesti arvioarviota, sillä juuri elokuussa tapasin tämän sympaattisen, värikkään, suorastaan ihastuttavan kirjailijattaren ja veikkaan, että tulen tapaamaan hänet vielä useinkin. Mutta koska mielenkiintoa herättävän romaanin merkki on se, että siitä tekee mieli jotakin sanoa, uskaltaudun nyt kirjoittamaan Veristen varjojen oopperasta tällaisen epävirallisen esittelyarvion. 

Romaani on ensinnäkin ylistys oopperalle. Päähenkilö, ranskalainen Juliette Roche, on lähtenyt Venäjälle karkuun julman äidin täplittämää menneisyyttä. Hän toimii apulaisohjaajana ensin kuvitteellisessa Trupovon kaupungissa, sitten Moskovassa. Rakkauden punainen koura riipii Julietten oopperan kulisseihin, hämyisiin iltoihin, kovan Dmitrin sekä lempeän Lenskin syleihin. Juliette näkee asioita, jotka tapahtuvat mutta eivät kuitenkaan; romaani on kuin himmeä houreuni. Lopussa lukija joutuu kysymään, kuinka monta "oikeaa" henkilöhahmoa tässä kirjassa oikein on - ja kuinka moni on vain hahmo oopperoista kuten Jevgeni Oneginista, jota tässä romaanissa palvotaan.

Kyseessä on psykologinen rakkausromaani, sanoisin. Tässä ei tapahdu rikoksia, ellei rikos ole se, että riutuu suhteessa, josta ei saa vastakaikua. Tapahtuu onnettomuuksia, tapahtuu verenvuotoja ja äkkipikaista, rävähtävää väkivaltaa, mutta kaikki tämä on jonkinlaista "viipymistä intohimossa". Romaani nimittäin on pullollaan juuri sitä; intohimoa. On musiikki, ovat valtavat lauluäänet, on vallankäyttöä ja tylyjä kasvoja ja kylmiä talvipäiviä, vesisadetta, väriä. Kerta kaikkiaan: tästä romaanista eivät värit puutu.

Välillä on vaikea sanoa, ollaanko sisällä Julietten unissa, houreissa vai oikeassa elämässä, mikä on varsin kunnianhimoinen kerrontaratkaisu, eikä se läheskään aina onnistu. Tässä romaanissa onnistutaan - juuri ja juuri. Välillä olisi tehnyt mieli saada selvyyttä ja vauhtia asioihin, välillä taas lukija riutuu yhtä lailla kuin Juliette eikä edes halua irti intohimon sekä raakuuden kahleista. Julietten menneisyydestä tarjotaan lukijalle vain viipaleita kylmästä äidistä. Odotin kirjan loppuun saakka, että jokin suurempi syy olisi Julietten motiivi paeta kotimaastaan Ranskasta Venäjälle mutta mitään järjettömiä luurankoja ei hänen kaapistaan löydy.

Juliette vaikuttaa vanhemmalta kuin mitä hän ehkä on ja samalla ärsyttävän pehmeältä. Välillä olisi tehnyt mieli nousta ja ravistella tuota taitavasti rakennettua henkilöhahmoa. Eihän nyt kukaan, ei kukaan (ja silti hirvittävän moni meistä!!) voi sietää parisuhdetta, joka on kylmä ja kova ja tyhjä. Eihän kukaan voi sellaisessa riutua ainakaan vapaaehtoisesti - ja silti voi kuinka moni voikaan. Intohimo jotakin toista ihmistä kohtaan voi olla suurempi kuin se rakkaus, mitä itseä kohtaan pitäisi kylmien ihmisten edessä tuntea ihan vain itsesuojelun takia. En siis toisaalta pitänyt Juliettesta. Hän on liian haalea ja alistuvainen Dmitrin edessä ja toisaalta aivan liian ilkeä Lenskiä kohtaan.

Tälle romaanille ei ole väliä, mielestäni, mihin tapahtumat sijoittuvat, niin unenmaista maisemistoa tässä tarjotaan. Mutta koska suuri osa tapahtumista sijoittuu Moskovaan, kaupunkiin, jossa olen sydän tihkuen asunut, olisin tahtonut enemmän ja tarkempaa, suurenmoisempaa Moskova-kuvausta. Toisaalta taas oopperan sisällä liikkuminen tarjoaa niin paljon värinää, että Moskova vain pysyy sen ympärillä entistä suurempana kulissina. Romaani on kielellisesti puhdas ja liikkuu eteenpäin nopeasti. Virkkeet ovat selkeitä eikä kielellä juurikaan leikitä, mikä on vain hyvä tällaisen "harsomaisen" tarinan ollessa kyseessä.
Kuva: wsoy.fi
Kaiken kaikkiaan Marissa Mehr on onnistunut rakentamaan hyvin kiinnostavan ilmapiirin sekä suorastaan palavat henkilöhahmot. Jopa niin kiinnostavat, että olisin kernaasti halunnut lisää salaperäisitä Natashaa, Mariaa, Julietten kylmää äitiä, nyrkkejä vasten Dmitriä - ei olisi haitannut, vaikka kirjassa olisi ollut vielä sata sivua lisää. Tällaisia romaaneja on sitä paitsi suuri ilo lukea. Rakastan Venäjää, rakastan tiheitä tunnelmia, rakastan sydänverellä kirjoitettuja kirjoja, jota tämäkin epäilemättä on. Romaani alkaa ja loppuu hienosti. Suosittelen heille, jotka tarvitsevat väriä. Intohimon väriä nyt ainakin ja suuria tunnelmia unen ja todellisuuden rajamailta.

Sitä paitsi minun on jo kauan pitänyt mennä oopperaan (olen sivistymätön houkka, joka ei ole vielä koskaan käynyt oopperassa...baletissa sentään ja monesti, jopa ihanassa Bolshoissa muutamasti, mutta ooppera, oh voi ei en vielä koskaan!) ja tämä romaani sai minut soittamaan ystävälleni, Münchenin oopperassa laulavalle kaunottarelle, että täältä tullaan.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Vielä nousen, nousen nyt!

Olen hieronut vartalon täyteen aurinkorasvaa. Väsyttää, en jaksaisi aamuisin herätä, iltaisin valvoa, tämä huoltenaalto vie kaikki voimat. Kävikin, sittenkin, niin, että minulla ei olekaan kämppistä. Tuli taas törkeitä valheita joten irtisanoin sopimuksen ennen kuin mies ehti taloon tulla. Onneksi Münchenissä on niin huono asuntotilanne, että kämppiksen saa jopa muutaman päivän varoitusajalla. Niin poikki kuitenkin olen, että taidan etsiä hiljakseen uuden ehdokkaan. Sitä paitsi yritän vuokrata huoneen jollekin Oktoberfest-turistille, jolloin saisin parissa viikossa koko kuun vuokran käteeni - mikä pelastaisi paljolta typerältä finanssiharmilta.

Tällainen on ollut tämän viikon olo.

Joka tapauksessa jo nyt on ehdokkaita; erään tuttavan kaverin sisko ja potkunyrkkeilykaverin toveri ovat jo ilmoittaneet olevansa olemassa ja tulevat katsomaan asuntoa pian. Lisäksi etelätirolilaisen ystäväni toveri haluaisi käväistä. Jos kyseinen tyyppi osaa kokata yhtä hyvin kuin etelätirolinen ystäväni, otan hänet siltä seisomalta, sillä ah ja voih, elämä on joskus pelkkää makujen kohtaloa! Hauskaa on siis se, että kämppisehdokkaita tuuppaa joka tuutista ilman, että minulla on ilmoitusta missään. Eli en aio huolia enää, vaikka syyskuu menisikin (ja kääks, on jo mennyt - enkä säästötiliini aio koskea!) miinukselle. 


Lisäksi potkin ja hakkasin eilen murheita pois. Ette usko mikä voima on jaloissani. Potkunyrkkeilytreeneissä ei ollut lisäkseni kuin kaksi miestä, joten treenit olivat rajut. Mutta minä pärjäsin, selvisin - parini väsähti ennen minua enkä vavahtanut vaikka iskua tuli leukaan ja ohimoon (suloistahan on myös se, että kun mies iskee ja osuu, hän alkaa pyydellä vuolaasti anteeksi) ja olin lysähtää kaiken sen voiman alle. Piti viedä oma keho sietokyvyn rajoille. Arvatkaa, miten hyvä mieli siitä tuli jälkeen päin. Ihan mieletön. Murheet olivat yhtäkkiä mitättömiä ja poissa. Merkitsee vain tyhjennetty tuska. Se, että olen reporanka mutta elossa. 

Kukkaloistoa Westparkista, joka on yksi Münchenin suosikkipuistoistani.
Sitä paitsi tänään on perjantai. Enää 8 tuntia töitä edessä (saatan kaiken lisäksi käyttää ylitunteja ja lähteä jo aiemmin), sitten menen Viktualienmarktille katselemaan kukkia, ostan itselleni niitä vaikka rahat ovat to-del-la tiukassa, juon yhden radlerin turistien kanssa vierekkäin, käyn vaeltamassa kaupungin kaduilla katsomassa kuinka muut elävät, tulen kotiin käyn juoksemassa, kirjoitan kirjoitan, elän, elän. Siirrän kaikki huolet syrjään. Kilpailen auringonlaskun kanssa väreistä. Näytän ikuiselta, pyyteettömältä kasvolta kun katselen ranskalaiselta parvekkeeltani yön sinimustaa. 

Ja huomenna aamulenkin jälkeen hypähdän auton rattiin. Olen lupautunut kuskiksi. Ajan meidät autobahnia pitkin kohti Wieniä mutta en taaskaan pääse ihan Wieniin asti. Sen sijaan aion tanssia, tanssia koko lauantai-illan Flow of Nature -festareilla, aion pidellä jotakin tummakatseista poikaa kädestä ja sinisilmäistä ystävääni olkapäästä ja viheltää, aion lentää lentää lentää. Vasta sitten kun sunnuntaina tulen takaisin aion ajatella. Pitäisi hoitaa Suomi-koulun asioita, pitäisi siirtää sopimuksia entisen poikaystävän ja minun nimistä toisiin, pitäisi kyntää peltoa, miksi aina on pidettävä.

Kesäkuva toissavuodelta. Kävin korkealla tulin alas. Vielä minä kiipeän täältä.
Mutta nyt, arvon lukijat ystävät elämä, nyt on perjantai. Jaksetaan vielä. Lähetän joka ikiselle iikalle ja ilvekselle aurinkoa, sylipäin säteitä, lähetän iloa mustan kaavun alta. Tämä elämä pitää ottaa vastaan sellaisena kuin se tulee. Kun ne murheet hyökkäävät joka suunnasta ne pitää potkia hakata ujeltaa pois. Nauttikaa viikonlopusta, olittepa sitten töissä tai vapaalla, nauttikaa toisistanne, nauttikaa siitä, että kaikki asiat järjestyvät. Ja jos eivät järjesty, ne painavat asiat voi edes muutamaksi päiväksi siirtää syrjään, tsingaling, olen juureni irrottanut!

torstai 5. syyskuuta 2013

Suurenmoinen kirjekuolema

Kuinka mielettömästi voi ihminen kirjoittaa! Ja sitä paitsi miksi esikoiskirjailijoita kutsutaan esikoiskirjailijoiksi. Etenkin jos on kyseessä tällainen esikoiskirjailija. Olen nimittäin lukenut esikoisromaanin, joka on paljon kypsempi kuin monet epäesikoisromaanit yhteensä, ja uskon, että tässä meillä on esikoiskirjailija, joka ei ole mikään "esikois", vaan ihan suoraan heittämällä varsinainen, mojova, lahjakkuutta ja hämmennystaitoa pursuava kirjailija!

Kyseessä on Maija Muinonen ja hänen pienoisromaaninsa Mustat paperit (Teos, 2013). Olen hengästynyt. Olen hämilläni. Olen ihastunut ja häikäistynyt. Olen valkoisen paperin lumossa.

"- - Luc tiskaa, katselet häntä ja alat ajatella hänenkin
     kuolemaansa, ilmaan pysähtyviä, siihen särkyviä valkoisia lautasia ja sirpaleita ja luita, et ala elää yhtään paremmin tai edes järkevämmin. Kuolema, niin kuin mikä tahansa omaisuus, tekee levottomaksi ja itsekkääksi. Pitää elää ajatellen ettei kuole koskaan."

Tämä teos on Ann Mielin jäähyväiskirjekokoelma. Ann Miel on englannin opettaja, jolla on pieni Luc-niminen poika. Ann kärsii vakavasta sairaudesta ja aikoo kuolla luotiin ennen kuin sairaus hänet syö olemattomiin. Hän kirjoittaa pojalleen jäähyväisiä. Poika ei vielä osaa lukea, mutta oppii kyllä pian. Ann on päättäväinen, osoitteleva äiti, joka rakastaa poikaansa sydämensä pohjasta. Hänelle on tärkeää olla läsnä pojan elämässä myös kuoleman jälkeen, joten jäähyväiskirjeiden sävy muuttuu ennen pitkää käskeväksi:

Kuva: teos.fi

"Käänny risteyksestä oikealle, Luc. Sinä käännyt vasemmalle. Kuljet parikymmentä kilometriä harhaan kun et kerran halua kuunnella äitisi neuvoja."
Ann kuvittelee poikansa elämän. Hän kirjoittaa ennalta myös taloudenhoitaja Saran tulevaisuuden. Kirjeitä lähtee myös mm. paperitehtaan omistajalle (siis sen paperitehtaan, mistä Ann on kirjeidensä valkoiset paperit tilannut) ja Lucin tulevalle vaimolle Doralle. Yksi parhaista puolista on se, että ei olla Suomessa, ollaan jossakin kauempana rantakaupungissa. Ensin tuli mieleen tsehovilainen bulevardinäkymä, sitten jokin ranskalainen merenranta-alue. Ihanan kansainvälistä - mikä mainio piirre viime aikojen teoksissa, että liikutaan tietyistä paikoista pois. Ollaan melkein koko maailmassa.

Teoksessa alleviivataan sitä, että kuolema tekee ihmisen itsekkääksi. Annin sävy kirjeissä on lopussa itsekäs mutta hän säilyy sympaattisena kertojana, sellaisena, että hänen loppuaan ei voi olla surematta. Hänen kirjeensä kaikessa käskevyydessään ovat vain osoituksia siitä, kuinka levottomaksi ihminen tulee tietäessään oman loppunsa. Kuinka paljon äiti murehtii etukäteen poikansa puolesta. Kuinka suureen itsesääliin ihminen ajautuu, kun loppu jo näkyy. Silloinhan saakin olla itsekäs. Silloinhan pitääkin kuulua. Ann kuuluu niin, että hän ja hänen kirjeensä jäävät kaikumaan korviini. Luen tämän teoksen varmasti vielä uudestaan ja uudestaan niin kauan, että sanat loppuvat aivan kuten ne loppuvat Annilta. 

Maija Muinosen nimi pitää pistää mieleen. Maija Muinoselta täytyy odottaa suuria - anteeksi jos asetan paineita. Sillä tämä on pienestä koostaan huolimatta aivan järjettömän kokoinen teos. Kiitos Teokselle arvostelukappaleesta ja Muinoselle tästä lukukokemuksesta.

Kirjasta muissa blogeissa: Kulttuuri kukoistaa -blogi

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Tyhjän penkin lumo

Jos kaikki tuntuu menevän surkeasti, pitäisi kai katsoa peiliin ja kysyä, miksi. Että itsehän sinä siinä. Ja että tuntuminen ei ole vielä menemistä. Jos tuntuu, että nyt on asiat männyissä, ei se tarkoita, että olet muuttunut (tai että elämäsi on) kävyn sirpaleiksi. 

Sitä paitsi jos oma elämä tuntuu (tai jopa on) kurjalta, pitää muistaa, että tie käy vain ylöspäin. Ja että jollakin muulla voi olla asiat paljon kurjemmin ja varmasti onkin, tosin kurjuuden määrää on turha lähteä vertailemaan. On aivan selvää, että esimerkiksi nälänhätäisellä on kurjempaa kuin sellaisella, jolla on "vain" vaikkapa komea velkataakka. Mutta kurjuuden tunne lienee samankaltainen kaikilla. Sellainen syövyttävä, hiertävä tunne, joka laukkaa kehää ja tuikkaa ihmisen ajatuksineen oravanpyörämäiseen helvetinloukkoon.

Haluaisin oppia ottamaan todella huikeita kuvia penkeistä. Penkit ovat niin yksinäisiä mutta lohdullisia.
Minulla on nyt kolmatta päivää kurjaa. En ole ennen tätä näin voimakkaasti kokenut, en ikinä; lähdön jälkeistä tyhjyyttä. Sitä että en kuulu mihinkään. Sitä että kaikki kaatuu. Alkuaikojen vaikeudet Saksassa ovat tosin yhä muistissa, herrajumala sitä masennuksen määrää. Kun en osannut kieltä, kun ei ollut rahaa, kun tuntui, että parisuhde kaatuu alkuvaikeuksiin. Mutta selvisin. Selvisimme. Kaikesta selviää. Asioilla on tapana selvitä. Ihan oikeasti on, vaatipa se sitten hikeä ja verta ja kyyneliä - kyllä asiat selviävät.

En ole koskaan halunnut ajatella enkä ajatellut, enkä koskaan tule ajattelemaan vanhan sananlaskun mukaisesti, että pitkästä ilosta seuraa itku. Mutta tämän kerran niin on käynyt; elokuun pituista iloa on seurannut valtava poru. Ihan kuin jokin Niagara. Vesi hakkaa hartioita lysyyn. Tuntuu, että tukehdun.

Kotini on autio ja täällä kaikuu. Kaikuvat vielä muistot menneestä, mikä lisää haikeuden määrää. Entinen poikaystävä käväisi täällä heti saapumisen iltana selvittämässä muutamia käytännönasioita eikä ilta ollut mitenkään helppo, vaan viileä ja vastahakoinen. 

Tuolien tuoli.
Kaiken lisäksi kämppistä ei olekaan, mikä on aiheuttanut kamaloita rahahuolia ja paniikkia siitä, voiko tähän kämppisihmiseen luottaa ja ylipäänsä keneen voi. Kun yleensä menen liian helposti luottamaan. Sen takia on tullut koettua tämänkin kesän alussa eräs erittäin ikävä asia. Mutta koska vuokrarahat ovat eilen mystisesti ilmaantuneet tililleni ja koska kämppis joka ehti jo ei-olla onkin varmaan huomisesta lähtien, alan huojentua. Pikkuisen ehkä luottaakin. Tai no. Kyllä vähän pelkään, että kun sunnuntaina tulen Itävallan pikareissulta ja kahden viikon päästä Suomen haastismatkalta takaisin, onkin kodin seinissä mustia läikkiä ja lattioissa aukkoja. Mutta ei kai tässä muu auta kuin luottaa. Ja lukita oman huoneen ovi. Ja yläkerran naapuri on luvannut tulla kastelemaan kukkia, mukamas, eli toisin sanottuna katsomaan, kuinka täällä voidaan.

Lisäksi minua on vainonnut lämminvesiongelma. Sitä ei ole ihan riittänyt, mikä on outoa; kyllä tässä talossa yleensä tuuppaa vettä. Mutta koska on niin monta paikkaa maailmassa, missä vettä ei edes ole, olen ollut tyytyväinen edes vähäiseen määrään. Kyllä sillä fledan pesee, kun sukii tosi tosi äkkiä. Sitä paitsi tuokin asia järjestyy. Varmasti. Sehän on "vain" vettä. Tosin noin ei ikinä saisi sanoa. Vesi ei ole koskaan vain vettä, eikä se ole koskaan ikinä itsestäänselvyys. Muistetaanpa se.

Miten kaunis penkkimaisema.

Polkupyöräkin brakaili, mutta ihana ihana ystävän mies korjasi sen, joten pystyn sentään liikkumaan. Pahinta on ollut matkalaukun jääminen Helsinki-Vantaalle. Sitä ei kuulunut yli kahteen vuorokauteen. Itku ja väsymys kurkussa olen selvittänyt asioita, soittanut puhelinkaupalla typeriä, byrokraattisia puheluita, jotka eivät ole johtaneet mihinkään. Koettanut jaksaa saksaksi, vaikka mieli olisi tehnyt parkua suomeksi vähintään. Lopulta kävi niin, että monen mutkikkaan puhelun jälkeen jäljitin matkalaukkuni myöhään eilisiltana. Se oli tuotu toissailtana eräälle naapurille, kun en itse ollut kotona. Kummallista, mutta minulle ei koskaan soitettu, että laukku olisi nyt tulossa eikä minulle ilmoitettu, missä se on. Sen takia olikin itku kurkussa, kun jossakin vaiheessa joku puhelimenpäässä ynähti, että anteeksi, mutta laukkunne taitaa olla nyt kadoksissa. Että eilen se oli vielä lentoasemalla, mutta nyt sitä ei, olemme pahoillamme, enää ole. 



Koska on ollut hieman muitakin ongelmia, lopetan nyt. Turha ruikuttaa, kaikki on näyttänyt selviävän nytkin. On laukku, on ainakin kämppiksen vuokrarahat, on terveys, on läppis taas käytössä, on elämä. Se, että on mieli maassa, ei tarkoita sitä, että nyt olen maan oma. Kyllä tämä tästä. Fiiliksetkin valaistunevat tässä päivien myötä. Sitä paitsi lohdullistahan on ajatella, että kenties, kenties vajaan vuoden päästä muutan takaisin Suomeen. Että mikään ei ole lopullista ja silti on kaikki. Siispä toivonsäteitä ja iloa itse kunkin viikkoon toivotan. Minun täytyy nyt kirjoittaa eräs kiireellinen työjuttu ja sitten. Sitten mennä "oikeisiin" töihin. Onneksi tänään on hellettä. Jaksaa, jaksaa kun vaan vähän painaa, painaa. Villaisella vaikka sitten jos ei muuten. Sitä paitsi onneksi, onneksi ovat ystävät. Jotka lohduttavat kyllä, kun mikään muu ei auta. Kiitos siitä!

maanantai 2. syyskuuta 2013

Tyhjä nainen

En uskalla avata verhoja ja katsoa. Ulkona on München. Eilen tuntui tyhjältä tulla, tänään oudolta herätä. Nukuin ihan hyvin mutta väärin. Haluaisin ymmärtää kaiken mutta ei maailmaa voi. 

Milloinkahan olen taas täysi. Tämä tyhjyys joka on - en osaa aina käsitellä. Olin myöhästyä eilen koko koneesta. Illalla juutuin ruuhkaan täällä. Ihmisiä on joka puolella ja kamalan paljon. Kaikkialla on täyttä. Kaikki muut ovat täysiä, sinäkin olet, nauti siitä.

Viimeinen vilkaisu Sarkian ikkunasta ulos.
Jäi Suomesta hyvät muistot. Kuukausi Villa Sarkiassa oli aivan parasta. Selkeni itselle monet asiat. Nyt, kun olen täällä, kun kilometrit paisuvat jäljessäni, kun kesä vielä jatkuu (loppuviikoksi luvattu +26 astetta muun muassa), kun lähden vielä käymään perjantaista sunnuntaihin Itävallassa Flow of Nature -festareilla, kun tulen jo kahden viikon päästä takaisin Suomeen, kun aikaa ei ole kun pitää mennä töihin joihin en halua, kun tämä on näin, niin katsotaan nyt. Katsotaan nyt, kuinka ja miten. En halua yhtään mitään enää ja silti haluan kaiken.

Kävin lauantaina Suomenlinnassa. Kivaa oli ja korkeaa.
Kevyttä viikkoa kaikille ja terveisiä. Avaan nyt ne verhot. Tänään saan myös kämppiksen. Omituista. Tyhjää ja nälkä. Ai niin, kävin eilen pizzalla. Kamala sentään miten paljon suolaa täällä pistetään ruokaan. Mutta ihana sentään kuinka halpaa täällä on. On taas varaa esimerkiksi käydä kaupassa katsomatta hintalappuihin ja ulkona syömässä pelkäämättä laskun summaa. Ja ai niin. Toivottavasti saan matkalaukun tänään. Siellä on läppiksen laturi. Ei voi kirjoittaa ilman. Tai siis akkua kestää ehkä vielä 3 tuntia. Sitten se oli siinä. 

Pusuja kaikille, kaikille, oli ihanaa ihanaa koko Suomessa!