lauantai 21. syyskuuta 2013

Läpi kaikuu puhdas, raaka kipu

Olen lukenut jotakin hämmentävän kivuliasta. Ja vieläpä niin röyhkeän tarkasti, rohkeasti, monipuolisesti kuvattua särkyä, että melkein teki mieli kokea itse samanlainen äärimmäisen tuskainen olotila - ellen nyt sitten kokenutkin, sillä niin elävästi Hanna-Riikka Kuisma tuo kivun esiin romaanissaan Valkoinen valo (Like, 2013).

Romaanin keskushenkilö on Maria, itsensä ulkomaailmalta edesmenneen äitinsä asuntoon eristänyt kirjailija, joka kärsii kärsimistään. Häneen on tullut kipu eikä kipu lähde millään ilveillä kokonaan pois. Kukaan ei tiedä, mikä Mariassa mättää. Hän popsii pillereitä naamaansa lievittääkseen tuskaa. Välillä tuska antaakin armoa, jolloin Maria laittautuu nätiksi ja tapaa Luukasta, rakastajaansa, unelmaansa, ainoaa toivoansa. Luukaksen sylissä Maria unohtaa kaiken muun; Luukaksen sylissä hän on eksoottinen, halukas, intohimoinen ja täynnä rakkautta. Hän kuitenkin ajaa miehen luotaan pois, kun kivut ilmoittavat lähestyvästä hyökyaallostaan.

"Maria tietää että voimat riittävät vielä keittiöön, vessaan ja sänkyyn asti. Unilääkkeisiin saakka, vaikka jokainen lihas, jokainen solu särkee illan fyysisistä ponnisteluista. Luukkaan jälkeen on paettava tyhjyyttä yhä suurempaan tyhjyyteen, karattava autiomaasta avaruuteen kellumaan, näkemättä, kuulematta, tuntematta mitään. Kovempi kipu tulee vasta seuraavina päivinä, mutta silloin Marian ei tarvitse kuin imeä itseensä Luukkaan tuoksua omalta iholtaan ja hän muistaa, että se oli sen arvoista."

Luukaksen vaimo Lyydia potee hänkin omia kipujaan. Luukas itse ei voi sietää ihmisiä, jotka valittavat säryistä - ennen kuin itse altistuu migreeni- ja paniikkikohtausten valtaan. Lyydia nielee omat murheensa alkoholin, lääkkeiden ja mässäilyn muodossa kurkustaan alas. Hän ihailee Mariaa, jonka tuntee Magdaleena -nimisenä kirjailijana ja blogin kirjoittajana, mutta ei tiedäkään, että kipujen lisäksi hänellä ja Marialla on paljon muutakin yhteistä. Nimittäin suhteita samoihin henkilöihin. Luukaksen lisäksi nimittäin on eräs traaginen henkilöhahmo nimeltä Johannes, jonka elämänkaari jännittyy koko juonen ylle ja painaa sydämiä lyttyyn. Lopussa paljastuu hämmentäviä asioita, joista kyllä on hienovaraisia vihjeitä läpi romaanin, mutta olisin suonut näille "sivujuonen" palasille suuremman roolin romaanissa.

Kuva: like.fi

Valkoinen valo onkin hengästyttävän kipusäteilyn lisäksi ihmissuhdelabyrintti. Kaikki henkilöt kärsivät, ja kaikkien tiet johtavat jollakin tapaa Mariaan tai ainakin risteävät häntä. Fyysisen kivun lisäksi rakkaus ja viha, pettymykset, inho, hyväksyminen ja anteeksianto ovat kipuja, joista joko toinnutaan tai ei. Kuisma on osannut punoa oikein taidokkaan kipujen seitin, jonka läpi näkyy, mutta josta ei välttämättä pääse pyristelemään irti. Juoni haarautuu moneksi pikku puroksi, ja joitakin haaroja olisi tosiaan voinut käsitellä vieläkin näyttävämmin. Kipu on käsinkosketeltavaa eikä se turruta lukijaa, vaikka romaanin henkilöt olisivatkin turtuneita.

Juoni etenee varsin sutjakkaasti, mistä kiitos eri kertojanäkökulmille. Ainoa kohta, missä melkein lähdin hyppimään sivujen yli, oli Marian näkemä unien vyyhti melko alkupäässä romaania. Loppupään unilla on selkeä yhteys juoneen, mutta mikäli unet eivät palvele tapahtumia tai juonta, en lukijana jaksa niitä, olivatpa ne sitten kuinka rivakasti kuvailtuja. Päähenkilön ahdistusta kivun keskellä voisi melkein verrata Kafkan teoksissa esiintyvään piinaan ja ahdistukseen, mutta Valkoisessa valossa ei liikuta aivan niin epätoivoisissa tunnelmissa, vaikka epätoivokin liittyy tämän valon särinään.

Suosittelen heille, jotka pitävät kauniista mutta koskettavista, jopa rajuista ihmissäryistä ja ihmissuhdesäryistä. Kiitos Likelle arvostelukappaleesta. 

1 kommentti: