perjantai 27. syyskuuta 2013

Luettelomainen elämä

Hui mikä viikko takana. Jokseenkin kiireinen; olen takaisin siinä arjessa, joka ennen kesälomakautta jylläsi. Hyvin se jyllää edelleen, joten odotan innolla tammikuuta. Silloin alan tehdä vähemmän leipätyötä ja enemmän sitä, mikä pitää mieleni elossa, eli kirjoittamista. Tai no oikeastaan odotan kaikista eniten marraskuun viimeistä, jolloin astun lentokoneeseen ja tuntemattomaan kuuden viikon ajaksi. Sitten on pelkkää aikaa ja maailma auki.

Ihan mieletöntä kuitenkin, että viimeisen viiden päivän aikana olen saanut hyväksymiskirjeen Kirjailijaliitolta, jännittäviä viestejä kirjoitustyön kannalta, kipeän iskun silmään potkunyrkkeilyharjoituksissa (treenit olivat muuten niin hyvät, että kehoni kirkuu vieläkin niiden jäljiltä!), ihanista uusista oppilaista koostuvan Suomi-kouluryhmän, ilmaisen illallisen työnantajalta ja samaan syssyyn virkistävän (tai oikeastaan näillä työmäärillä vain ramaisevan) Hugo-drinkin, noin 15 liuskaa romaanikäsistä aikaiseksi sekä yhteydenoton, joka pakottaa minut tänäiltana töiden jälkeen kameran eteen kuvauksellisiin asentoihin. 

Tämä on mun kirjoituspöydän lamppuni nykyään. Eikös olekin huomionsa arvoinen.
Nimittäin minusta on tehty lehtihaastattelu (tulee pian jo ulos, vinkkaan siitä sitten), ja sitä varten tarvitaan kuvia. En osaa, apua. Aina kun sanovat: poseeraa, minun naamalleni tulee syvä hiljaisuus tai kammo. Eräs valokuvaajakin, kun piti täällä Saksassa vaadittavia työhakemuskuvia hankkia, totesi, että ihan nätti pärstä mutta et sinä kyllä yhtään valokuvauksellinen ole. Niin. Parasta olisi, jos ne lehtikuvat otettaisiin minusta salaa, vaivihkaa; että lehtikuvaaja hiippailisi elämääni jostain nurkan takaa ja räpsisi menemään ilman että tietäisin tapahtumasta yhtään mitään. 

Ai niin, yksi suuri, hätkähdyttävä tapahtuma, on se, että työpaikan Cookie-marsun silmä on rikki. Verkkokalvo on miltei täysin hajonnut. Kiikutin marsupojat eilen eläinlääkäriin (oi mikä symppis tohtori; pakotti minut ottamaan käynnin päätteeksi suklaakaramelleja ja pyysi, että tulisin uudestaan!). Mielenkiintoinen kokemus mennä saksalaiselle poliklinikalle kahden pienen karvaisen hyypiön kanssa. Melkein tuli holhouksellinen olo. Sellainen, että selviäähän se nyt, ja samalla myös sellainen, että tekisitkö terveystarkastuksen molemmille, bitte. Cookie joutui 5-6 viikon lääkekuurille. Tästä syystä (ja siitäkin, että asunnossani on niin kammoittavan yksinäistä!) saan marsupojat hoiviini tuoksi ajaksi. Hauskaa. Ne ovat kerran aiemminkin olleet hoidossani. Ihan hulvattomia tyyppejä. Ne puhuvat kuin ilmakupla. Ja onpahan sitten joku kuuntelemassa, kun laulan tai vahingossa sanon jotain ääneen itsekseni.

Pojat, veljekset kuin ilvekset. Keksi-marsu on tuo taaempi.
Huomenna saan luokseni uuden kämppiksen, tosin vain pariksi yöksi näin alkuun. Pitäisi mennä Oktoberfesteillekin jo klo 8.45 aamulla, mutta koska on niin paljon kirjoitushommaa ja muuta, voi olla, että jätän sittenkin väliin ja menen vasta illalla, jos edes menen. Väsyttää ja haluan lisäksi pitkästä aikaa aamulenkille ja rajattomat kaksi viikonloppupäivää. Sitä paitsi viikko on ollut niin beschäftigt, etten ole voinutkaan detoxata, eli puhdistaa kehoani. Aloitan sen homman sunnuntaina. Tai aion ainakin. Tai yritän aikoa. Hurjaa viikonloppua kaikille. Möyhikää itsenne kuntoon!

P. S. Uusin Regina on ilmestynyt. Siellä on Vera Valan tähtinovellia ja kolme kirjoittamaani kirjakritiikkiä. Ja tietenkin kolumnini. Kiva koko numero taas. Lukemista ihan täynnä!

3 kommenttia:

  1. Kyllä ammattitaitoisen kuvaajan pitäisi saada kelvolliset kuvat vaikka kivestä. Kysymyshän on kuvakulmasta. Minun on vaikea uskoa, ettet muka olisi kuvauksellinen - näkemissäni kuvissa nimittäin olet <3

    Hienoja uutisia olet saanut, jee! Ei niin pahaa, ettei joskus hyvääkin, vai mitä :)) Ja siihen päälle reissuun!

    VastaaPoista
  2. Toivottavasti kuvaus sujui hyvin. Minä en myöskään ole mikään poseeraaja. Oli siis hyvä, että en pyrkinyt muotibloggariksi:).

    VastaaPoista
  3. Vaikea uskoa, että sinusta saisi muunlaisia kuvia kuin hyviä :) Mutta totta puhuen tiedän tunteen, minäkään en osaa olla kuvattavana. Tulee mieleen se Frendien jakso, jossa Chandler aina kuvanottohetkellä irvistää tahtomattaan...

    Oi Cookie, toivottavasti karvapallero voi jo paremmin <3

    VastaaPoista