torstai 5. syyskuuta 2013

Suurenmoinen kirjekuolema

Kuinka mielettömästi voi ihminen kirjoittaa! Ja sitä paitsi miksi esikoiskirjailijoita kutsutaan esikoiskirjailijoiksi. Etenkin jos on kyseessä tällainen esikoiskirjailija. Olen nimittäin lukenut esikoisromaanin, joka on paljon kypsempi kuin monet epäesikoisromaanit yhteensä, ja uskon, että tässä meillä on esikoiskirjailija, joka ei ole mikään "esikois", vaan ihan suoraan heittämällä varsinainen, mojova, lahjakkuutta ja hämmennystaitoa pursuava kirjailija!

Kyseessä on Maija Muinonen ja hänen pienoisromaaninsa Mustat paperit (Teos, 2013). Olen hengästynyt. Olen hämilläni. Olen ihastunut ja häikäistynyt. Olen valkoisen paperin lumossa.

"- - Luc tiskaa, katselet häntä ja alat ajatella hänenkin
     kuolemaansa, ilmaan pysähtyviä, siihen särkyviä valkoisia lautasia ja sirpaleita ja luita, et ala elää yhtään paremmin tai edes järkevämmin. Kuolema, niin kuin mikä tahansa omaisuus, tekee levottomaksi ja itsekkääksi. Pitää elää ajatellen ettei kuole koskaan."

Tämä teos on Ann Mielin jäähyväiskirjekokoelma. Ann Miel on englannin opettaja, jolla on pieni Luc-niminen poika. Ann kärsii vakavasta sairaudesta ja aikoo kuolla luotiin ennen kuin sairaus hänet syö olemattomiin. Hän kirjoittaa pojalleen jäähyväisiä. Poika ei vielä osaa lukea, mutta oppii kyllä pian. Ann on päättäväinen, osoitteleva äiti, joka rakastaa poikaansa sydämensä pohjasta. Hänelle on tärkeää olla läsnä pojan elämässä myös kuoleman jälkeen, joten jäähyväiskirjeiden sävy muuttuu ennen pitkää käskeväksi:

Kuva: teos.fi

"Käänny risteyksestä oikealle, Luc. Sinä käännyt vasemmalle. Kuljet parikymmentä kilometriä harhaan kun et kerran halua kuunnella äitisi neuvoja."
Ann kuvittelee poikansa elämän. Hän kirjoittaa ennalta myös taloudenhoitaja Saran tulevaisuuden. Kirjeitä lähtee myös mm. paperitehtaan omistajalle (siis sen paperitehtaan, mistä Ann on kirjeidensä valkoiset paperit tilannut) ja Lucin tulevalle vaimolle Doralle. Yksi parhaista puolista on se, että ei olla Suomessa, ollaan jossakin kauempana rantakaupungissa. Ensin tuli mieleen tsehovilainen bulevardinäkymä, sitten jokin ranskalainen merenranta-alue. Ihanan kansainvälistä - mikä mainio piirre viime aikojen teoksissa, että liikutaan tietyistä paikoista pois. Ollaan melkein koko maailmassa.

Teoksessa alleviivataan sitä, että kuolema tekee ihmisen itsekkääksi. Annin sävy kirjeissä on lopussa itsekäs mutta hän säilyy sympaattisena kertojana, sellaisena, että hänen loppuaan ei voi olla surematta. Hänen kirjeensä kaikessa käskevyydessään ovat vain osoituksia siitä, kuinka levottomaksi ihminen tulee tietäessään oman loppunsa. Kuinka paljon äiti murehtii etukäteen poikansa puolesta. Kuinka suureen itsesääliin ihminen ajautuu, kun loppu jo näkyy. Silloinhan saakin olla itsekäs. Silloinhan pitääkin kuulua. Ann kuuluu niin, että hän ja hänen kirjeensä jäävät kaikumaan korviini. Luen tämän teoksen varmasti vielä uudestaan ja uudestaan niin kauan, että sanat loppuvat aivan kuten ne loppuvat Annilta. 

Maija Muinosen nimi pitää pistää mieleen. Maija Muinoselta täytyy odottaa suuria - anteeksi jos asetan paineita. Sillä tämä on pienestä koostaan huolimatta aivan järjettömän kokoinen teos. Kiitos Teokselle arvostelukappaleesta ja Muinoselle tästä lukukokemuksesta.

Kirjasta muissa blogeissa: Kulttuuri kukoistaa -blogi

5 kommenttia:

  1. Ihmeelliseltä tuntuu se, että näitä uusia, loistavia kirjailijoita, nousee melkein kuin sieniä sateella!

    Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta, Maaria.♥

    VastaaPoista
  2. Luin tämän, kirjoitin juuri oman juttuni ja ajastin sen aamulle, ja tulin nyt lukemaan sinun arviosi. Huomaan lopussa käyttäneeni miltei samoja sanoja kanssasi - hyvin samoilla linjoilla siis olemme. Vau, mikä kirja!! Olen (melkein) sanaton!

    VastaaPoista
  3. Oi Maaria...ihanaa oli elää tämä kirja.

    VastaaPoista