keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Tyhjän penkin lumo

Jos kaikki tuntuu menevän surkeasti, pitäisi kai katsoa peiliin ja kysyä, miksi. Että itsehän sinä siinä. Ja että tuntuminen ei ole vielä menemistä. Jos tuntuu, että nyt on asiat männyissä, ei se tarkoita, että olet muuttunut (tai että elämäsi on) kävyn sirpaleiksi. 

Sitä paitsi jos oma elämä tuntuu (tai jopa on) kurjalta, pitää muistaa, että tie käy vain ylöspäin. Ja että jollakin muulla voi olla asiat paljon kurjemmin ja varmasti onkin, tosin kurjuuden määrää on turha lähteä vertailemaan. On aivan selvää, että esimerkiksi nälänhätäisellä on kurjempaa kuin sellaisella, jolla on "vain" vaikkapa komea velkataakka. Mutta kurjuuden tunne lienee samankaltainen kaikilla. Sellainen syövyttävä, hiertävä tunne, joka laukkaa kehää ja tuikkaa ihmisen ajatuksineen oravanpyörämäiseen helvetinloukkoon.

Haluaisin oppia ottamaan todella huikeita kuvia penkeistä. Penkit ovat niin yksinäisiä mutta lohdullisia.
Minulla on nyt kolmatta päivää kurjaa. En ole ennen tätä näin voimakkaasti kokenut, en ikinä; lähdön jälkeistä tyhjyyttä. Sitä että en kuulu mihinkään. Sitä että kaikki kaatuu. Alkuaikojen vaikeudet Saksassa ovat tosin yhä muistissa, herrajumala sitä masennuksen määrää. Kun en osannut kieltä, kun ei ollut rahaa, kun tuntui, että parisuhde kaatuu alkuvaikeuksiin. Mutta selvisin. Selvisimme. Kaikesta selviää. Asioilla on tapana selvitä. Ihan oikeasti on, vaatipa se sitten hikeä ja verta ja kyyneliä - kyllä asiat selviävät.

En ole koskaan halunnut ajatella enkä ajatellut, enkä koskaan tule ajattelemaan vanhan sananlaskun mukaisesti, että pitkästä ilosta seuraa itku. Mutta tämän kerran niin on käynyt; elokuun pituista iloa on seurannut valtava poru. Ihan kuin jokin Niagara. Vesi hakkaa hartioita lysyyn. Tuntuu, että tukehdun.

Kotini on autio ja täällä kaikuu. Kaikuvat vielä muistot menneestä, mikä lisää haikeuden määrää. Entinen poikaystävä käväisi täällä heti saapumisen iltana selvittämässä muutamia käytännönasioita eikä ilta ollut mitenkään helppo, vaan viileä ja vastahakoinen. 

Tuolien tuoli.
Kaiken lisäksi kämppistä ei olekaan, mikä on aiheuttanut kamaloita rahahuolia ja paniikkia siitä, voiko tähän kämppisihmiseen luottaa ja ylipäänsä keneen voi. Kun yleensä menen liian helposti luottamaan. Sen takia on tullut koettua tämänkin kesän alussa eräs erittäin ikävä asia. Mutta koska vuokrarahat ovat eilen mystisesti ilmaantuneet tililleni ja koska kämppis joka ehti jo ei-olla onkin varmaan huomisesta lähtien, alan huojentua. Pikkuisen ehkä luottaakin. Tai no. Kyllä vähän pelkään, että kun sunnuntaina tulen Itävallan pikareissulta ja kahden viikon päästä Suomen haastismatkalta takaisin, onkin kodin seinissä mustia läikkiä ja lattioissa aukkoja. Mutta ei kai tässä muu auta kuin luottaa. Ja lukita oman huoneen ovi. Ja yläkerran naapuri on luvannut tulla kastelemaan kukkia, mukamas, eli toisin sanottuna katsomaan, kuinka täällä voidaan.

Lisäksi minua on vainonnut lämminvesiongelma. Sitä ei ole ihan riittänyt, mikä on outoa; kyllä tässä talossa yleensä tuuppaa vettä. Mutta koska on niin monta paikkaa maailmassa, missä vettä ei edes ole, olen ollut tyytyväinen edes vähäiseen määrään. Kyllä sillä fledan pesee, kun sukii tosi tosi äkkiä. Sitä paitsi tuokin asia järjestyy. Varmasti. Sehän on "vain" vettä. Tosin noin ei ikinä saisi sanoa. Vesi ei ole koskaan vain vettä, eikä se ole koskaan ikinä itsestäänselvyys. Muistetaanpa se.

Miten kaunis penkkimaisema.

Polkupyöräkin brakaili, mutta ihana ihana ystävän mies korjasi sen, joten pystyn sentään liikkumaan. Pahinta on ollut matkalaukun jääminen Helsinki-Vantaalle. Sitä ei kuulunut yli kahteen vuorokauteen. Itku ja väsymys kurkussa olen selvittänyt asioita, soittanut puhelinkaupalla typeriä, byrokraattisia puheluita, jotka eivät ole johtaneet mihinkään. Koettanut jaksaa saksaksi, vaikka mieli olisi tehnyt parkua suomeksi vähintään. Lopulta kävi niin, että monen mutkikkaan puhelun jälkeen jäljitin matkalaukkuni myöhään eilisiltana. Se oli tuotu toissailtana eräälle naapurille, kun en itse ollut kotona. Kummallista, mutta minulle ei koskaan soitettu, että laukku olisi nyt tulossa eikä minulle ilmoitettu, missä se on. Sen takia olikin itku kurkussa, kun jossakin vaiheessa joku puhelimenpäässä ynähti, että anteeksi, mutta laukkunne taitaa olla nyt kadoksissa. Että eilen se oli vielä lentoasemalla, mutta nyt sitä ei, olemme pahoillamme, enää ole. 



Koska on ollut hieman muitakin ongelmia, lopetan nyt. Turha ruikuttaa, kaikki on näyttänyt selviävän nytkin. On laukku, on ainakin kämppiksen vuokrarahat, on terveys, on läppis taas käytössä, on elämä. Se, että on mieli maassa, ei tarkoita sitä, että nyt olen maan oma. Kyllä tämä tästä. Fiiliksetkin valaistunevat tässä päivien myötä. Sitä paitsi lohdullistahan on ajatella, että kenties, kenties vajaan vuoden päästä muutan takaisin Suomeen. Että mikään ei ole lopullista ja silti on kaikki. Siispä toivonsäteitä ja iloa itse kunkin viikkoon toivotan. Minun täytyy nyt kirjoittaa eräs kiireellinen työjuttu ja sitten. Sitten mennä "oikeisiin" töihin. Onneksi tänään on hellettä. Jaksaa, jaksaa kun vaan vähän painaa, painaa. Villaisella vaikka sitten jos ei muuten. Sitä paitsi onneksi, onneksi ovat ystävät. Jotka lohduttavat kyllä, kun mikään muu ei auta. Kiitos siitä!

19 kommenttia:

  1. Kuka lohduttaisi pientä? Voimaa sinulla on sisälläsi, vaikka välillä sen kaivaminen esiin tuntuukin mount e restin ylittämiseltä. Mutta silti sinulla on paljon, niin sisäistä säteilyä, jota karismaksi kutsutaan kuin erityinen kyky nähdä sekä itsesi että maailma. Isot halit <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Vera. Kai tämä tästä vielä. Kyllähän minä yhden vuoren ylitän. Jos tarpeeksi yritän.

      Poista
  2. Hyvä, että tunnelin päässä näkyy taas valoa. Niinhän se usein on, että paha ei ole niin pahaa, miltä sillä hetkellä näyttää. Mutta siinä hetkessä sekään ajatus ei yleensä tuo lohtua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, sehän se, ettei mikään tunnu lohduttavan, mutta tosiaan ainakin jotkut asiat nyt näyttävät kääntyvän hyviksi!

      Poista
  3. Et ole likelläkään 'maan omaa'!'

    Kun ilmat hölläävät, ala taas käydä ratsastamassa. On kaksi asiaa, jotka torjuvat alakuloa, sanoi eräs porilainen tohtori: Hanki villakoira tai aloita ratsastus!



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen teenkin. Valitettavasti ehdin vasta parin viikon päästä hepostelemaan.

      Poista
  4. Kuulostaa rankalta kotiinpaluulta. Onneksi jotain myönteistäkin on jo ehtinyt tapahtua. Joskus vain kaikki on yhtäkkiä ihan paskaa, noin rikkaalla suomen kielellä ilmaistuna. Siitä on sitten se tie ylöspäin ja joku päivä huomaat toivottavasti olevasi ihan onnellinen. Voimia ja kaunista syyskuuta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, hyvin rankka paluu tämä on tällä kertaa - pahinta on, ettei tunnu että olisin kotiin palannut :( Mutta kiitoksia ja samoin!

      Poista
  5. Ei ole helppoa sinulla, mutta kenellä olisi?
    Toivon että mielialasi muuttuu parempaan suuntaan:)
    Ystäviä sinulla on varmasti kasapäin.♥
    Oikein hyvää ja kaunista viikkoa sinulle, Maaria!

    VastaaPoista
  6. On vaikeaa kohdata yksin elämän kolhut, mutta kyllä noista yli pääset ja kuten itsekin toteat, eivät ne ole niitä pahimmasta päästä. Jaksat kyllä ja mennä puskutat eteen päin vaikka noita penkkejä kuvaamalla. Ja hepan selkään, jos ei mikään muu auta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, heppailu ainakin auttaa. En maltakaan odotella Tina-tamman kanssa reissua tuonne ihanoihin maisemiin! Se viimeistään tuo valon takaisin.

      Poista
  7. Asioilla on taipumus järjestyä, mutta omalla ajalla, ei sillä jonka me haluaisimme. Siksi kannattaa murehtia vain pakolliset ja olemassaolevat asiat. Huomisen murheita ei kannata vielä kantaa, sillä aamulla ne saattavat olla jo järjestyneet.

    Minä harvemmin murehdin, mutta minusta on syntynyt supermurehtija. Siinä sitä onkin yhtälöä yhteen perheeseen. Murehtijaa suututtaa tällaiset yltiöoptimistit. Yltiöoptimisteja ärsyttää turhatmurheet, etenkin jos puhutaan asioista jotka ovat ajankohtaisia noin vuoden päästä.

    Mutta Peace ja Love ja kärsivällisyyttä. Niillä mennään. Mene sinäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kyllä taidankin mennä juuri noilla! Ja aivan oikein, turha murehtia huomista. Paitsi jos on hirveästi laskuja..

      Poista
  8. On sulla ressiä :( Jaksamista, onneksi edes matkalaukku löytyi! Yritä pitää raskaina hetkinä mielessä: Tämäkin menee ohi.

    VastaaPoista
  9. Kovasti voimia ja valoa kaaoksen keskelle, Helmi-Maaria!

    VastaaPoista