maanantai 9. syyskuuta 2013

Verenmakua, halua, pakenemista

On jännä lukea sellaisten kollegojen kirjoja, jotka tuntee. Kaikesta ei aina pidä eikä tarvitsekaan pitää - mielestäni on kummallisen hauska keskustella kirjoista ja kirjoittamisesta sellaisten henkilöiden kanssa, jotka eivät ole esimerkiksi syttyneet omista romaaneistani. Tosin ainahan se on kiva kuulla tulleensa luetuksi ja myöskin pidetyksi. 

Nyt olen lukenut kirjailijatar Marissa Mehrin esikoisteoksen Veristen varjojen ooppera (WSOY, 2013). En voi kirjoittaa tästä kirjasta täysin objektiivisesti enkä myöskään virallisesti arvioarviota, sillä juuri elokuussa tapasin tämän sympaattisen, värikkään, suorastaan ihastuttavan kirjailijattaren ja veikkaan, että tulen tapaamaan hänet vielä useinkin. Mutta koska mielenkiintoa herättävän romaanin merkki on se, että siitä tekee mieli jotakin sanoa, uskaltaudun nyt kirjoittamaan Veristen varjojen oopperasta tällaisen epävirallisen esittelyarvion. 

Romaani on ensinnäkin ylistys oopperalle. Päähenkilö, ranskalainen Juliette Roche, on lähtenyt Venäjälle karkuun julman äidin täplittämää menneisyyttä. Hän toimii apulaisohjaajana ensin kuvitteellisessa Trupovon kaupungissa, sitten Moskovassa. Rakkauden punainen koura riipii Julietten oopperan kulisseihin, hämyisiin iltoihin, kovan Dmitrin sekä lempeän Lenskin syleihin. Juliette näkee asioita, jotka tapahtuvat mutta eivät kuitenkaan; romaani on kuin himmeä houreuni. Lopussa lukija joutuu kysymään, kuinka monta "oikeaa" henkilöhahmoa tässä kirjassa oikein on - ja kuinka moni on vain hahmo oopperoista kuten Jevgeni Oneginista, jota tässä romaanissa palvotaan.

Kyseessä on psykologinen rakkausromaani, sanoisin. Tässä ei tapahdu rikoksia, ellei rikos ole se, että riutuu suhteessa, josta ei saa vastakaikua. Tapahtuu onnettomuuksia, tapahtuu verenvuotoja ja äkkipikaista, rävähtävää väkivaltaa, mutta kaikki tämä on jonkinlaista "viipymistä intohimossa". Romaani nimittäin on pullollaan juuri sitä; intohimoa. On musiikki, ovat valtavat lauluäänet, on vallankäyttöä ja tylyjä kasvoja ja kylmiä talvipäiviä, vesisadetta, väriä. Kerta kaikkiaan: tästä romaanista eivät värit puutu.

Välillä on vaikea sanoa, ollaanko sisällä Julietten unissa, houreissa vai oikeassa elämässä, mikä on varsin kunnianhimoinen kerrontaratkaisu, eikä se läheskään aina onnistu. Tässä romaanissa onnistutaan - juuri ja juuri. Välillä olisi tehnyt mieli saada selvyyttä ja vauhtia asioihin, välillä taas lukija riutuu yhtä lailla kuin Juliette eikä edes halua irti intohimon sekä raakuuden kahleista. Julietten menneisyydestä tarjotaan lukijalle vain viipaleita kylmästä äidistä. Odotin kirjan loppuun saakka, että jokin suurempi syy olisi Julietten motiivi paeta kotimaastaan Ranskasta Venäjälle mutta mitään järjettömiä luurankoja ei hänen kaapistaan löydy.

Juliette vaikuttaa vanhemmalta kuin mitä hän ehkä on ja samalla ärsyttävän pehmeältä. Välillä olisi tehnyt mieli nousta ja ravistella tuota taitavasti rakennettua henkilöhahmoa. Eihän nyt kukaan, ei kukaan (ja silti hirvittävän moni meistä!!) voi sietää parisuhdetta, joka on kylmä ja kova ja tyhjä. Eihän kukaan voi sellaisessa riutua ainakaan vapaaehtoisesti - ja silti voi kuinka moni voikaan. Intohimo jotakin toista ihmistä kohtaan voi olla suurempi kuin se rakkaus, mitä itseä kohtaan pitäisi kylmien ihmisten edessä tuntea ihan vain itsesuojelun takia. En siis toisaalta pitänyt Juliettesta. Hän on liian haalea ja alistuvainen Dmitrin edessä ja toisaalta aivan liian ilkeä Lenskiä kohtaan.

Tälle romaanille ei ole väliä, mielestäni, mihin tapahtumat sijoittuvat, niin unenmaista maisemistoa tässä tarjotaan. Mutta koska suuri osa tapahtumista sijoittuu Moskovaan, kaupunkiin, jossa olen sydän tihkuen asunut, olisin tahtonut enemmän ja tarkempaa, suurenmoisempaa Moskova-kuvausta. Toisaalta taas oopperan sisällä liikkuminen tarjoaa niin paljon värinää, että Moskova vain pysyy sen ympärillä entistä suurempana kulissina. Romaani on kielellisesti puhdas ja liikkuu eteenpäin nopeasti. Virkkeet ovat selkeitä eikä kielellä juurikaan leikitä, mikä on vain hyvä tällaisen "harsomaisen" tarinan ollessa kyseessä.
Kuva: wsoy.fi
Kaiken kaikkiaan Marissa Mehr on onnistunut rakentamaan hyvin kiinnostavan ilmapiirin sekä suorastaan palavat henkilöhahmot. Jopa niin kiinnostavat, että olisin kernaasti halunnut lisää salaperäisitä Natashaa, Mariaa, Julietten kylmää äitiä, nyrkkejä vasten Dmitriä - ei olisi haitannut, vaikka kirjassa olisi ollut vielä sata sivua lisää. Tällaisia romaaneja on sitä paitsi suuri ilo lukea. Rakastan Venäjää, rakastan tiheitä tunnelmia, rakastan sydänverellä kirjoitettuja kirjoja, jota tämäkin epäilemättä on. Romaani alkaa ja loppuu hienosti. Suosittelen heille, jotka tarvitsevat väriä. Intohimon väriä nyt ainakin ja suuria tunnelmia unen ja todellisuuden rajamailta.

Sitä paitsi minun on jo kauan pitänyt mennä oopperaan (olen sivistymätön houkka, joka ei ole vielä koskaan käynyt oopperassa...baletissa sentään ja monesti, jopa ihanassa Bolshoissa muutamasti, mutta ooppera, oh voi ei en vielä koskaan!) ja tämä romaani sai minut soittamaan ystävälleni, Münchenin oopperassa laulavalle kaunottarelle, että täältä tullaan.

6 kommenttia:

  1. Müncheniin oopperaan! Sinne minäkin haluaisin. Marissan romaanikin kiinnostaa, totta kai. Henkilöhahmot, joita tekee mieli ravistella ovat usein kiinnostavia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kun tulet Müncheniin oopperaan, tulen kanssasi sitten kahville! Tai siis teelle, en juo kahvia :) Totta, ravisteltavat henkilöhahmot ovat hyvässä ja pahassa mielenkiintoisia!

      Poista
  2. Kirjaa en ole lukenut, mutta ooppera taidemuotona on kiinnostava, monien oopperoiden juoni on jo sinäänsä taidetta. Oopperaa käytetään yleensä aika vähän muussa taiteessa muistaakseni kyllä Anna Kareninassa ja Bulgakovilla, ja sarjakuvissa Tintissä ja elokuvissa ainakin Kummisetä III:ssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, ooppera on kiinnostava ja kiehtova, joskin minulle henkilökohtaisesti hyvin etäinen asia, kun en ole oopperan maailmaan vielä tutustunut. Minusta tässä kirjassa ooppera tuodaan valloittavasti esille.

      Poista
    2. Itsekään en ole oopperan ystävä tai en tiedä oopperasta juuri mitään, mutta olen kiinnostunut aika väkevistä juonista...

      Tintti-sarjakuvissa Castafiore on oopperadiiva, jota muut vieroksuvat.

      Kurt Wallander Mankellin poliisi on oopperan ystävä.

      Poista
    3. Niin muutes onkin Wallanderin poliisi-hahmo oopperan kaveri. Tinttiä en ole seurannut aikoihin, joten en muista mitään Castafioresta. Väkevät juonet ovat kyllä mainioita ja kultaa! Tässä Marissan romaanissa mielestäni tunnelmat ja tunteet ovat juonta väkevämpiä, mutta juonikin on ovela.

      Poista