torstai 31. lokakuuta 2013

Houreet huomiseen




Olen taas vain työntouhussa, en ehdi muuta. Terveydentila hoippuu. Jouduin aamulla taas lääkäriin mutta nyt pitäisi keveyden tulla. Katson lääkekuurin ohitse vapautta. Tänään oli oikeastaan työpäivä, oikeastaan ei. Piti istuksia muutama tunti työpalaverissa, suunnitella, puuhastella. Tilasimme huisia pizzaa ja. Kipeä sumu roiskuu kaupungissa. Nukuin kahden tunnin päiväunet ja sinä aikana kuume laskeutui syliin. Ihan tylsää ja typerää tuollainen. Mutta pystyn silti kuvittelemaan itselleni enemmän ja päähenkilöilleni lisää pintaa. Onneksi on pitkä, pitkä viikonloppu. Mitään muuta ei ole edessä kuin lukemista, yksi ratsastuslenkki lauantaina (ja parin ystävän synttärijuhlintaa, mikäli olen siihen mennessä kuoseissa), ehkä brunsseilua. Olisin tahtonut myös vuorille vaeltelemaan mutta kaikkea ei voi voittaa. Suurin voitto on muutes se, että pitkästä aikaa katselin vähän, miten rakkaani Pintanaarmuja pärjäilee kirjavyöryn keskellä. Huomasin, että Helmet-kirjastoihin sitä sekä edellistä romaaniani on tilattu lisää. Yhteensä 10 kappaletta. Jälkiäni siis luetaan. Hauska huomata, että myös Minä rakastan sinua nuori mies kelpaa, vaikka sen julkaisusta on jo kaksi vuotta aikaa. 


München on jo aika pimeä. Syksy tai mikä onkaan ensihehku talvesta koputtelee. Ei voi enää juosta iltalenkkejä ilman ylimääräisiä lamppuviritelmiä. Onneksi on kämppis, jonka kanssa olen jo pari kertaa käynyt juoksulla. Kun taas tervehdyn, menen matkaan mukaan. Sitä paitsi yhtäkkiä hehkun kuin salko. Hymyilyttää viime lauantai vieläkin. Se, että rajojen yli voi lentää ja niiden lävitse ryskyä! Valloittavaa, mureaa huomenna alkavaa marraskuuta kaikille. Minä uppoan nyt takaisin tiedostamattoman ja tiedostetun väliseen tilaan. Kirjoitan itseni sinuun. Haluaisin rakastaa jotakuta kovapiirteistä hahmoa. Leivon varmaan huomenna pikkuleipiä. Soitan naapurin ovikelloa. Tarjoilen sille sympaattisia vilkaisuja ja muistutan, että kaikilla meillä on päämäärämme. Sitä paitsi enää 30 päivää ja minä lähden. Apua iik! Hong Kong ja Filippiinit, Singapore, mitä vielä - punnitsen Myanmarin ja Laosin välillä. En ole varma mihin lopulta kurnuutan mutta voi maailma, kättelen sinua ja alan jo pelätä, en ole ennen matkustanut 6 viikkoa yksin!

Jäsenkortti kipeässä otsassa.
P. S. Omistan nyt Kirjailijaliiton jäsenkortin. Ajattelin huomenna kokeilla, pääsenkö sen kanssa ilmaiseksi Pinakotek der Moderneen. En ole aikoihin käynyt siellä.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Jaksamispurskautusmus


Sinun äänesi on tuntematon ja kätesi komeat kaulallani. Purista. Jos tämä lapsi on sinun olen täysi, jos tämä on valokuvaajan eli sinun olen täydempi, jos tämä on poikalapsen poikalapsi eli sinun olen täysin; haluan runnoa.
         Äitini taide on ehkä äänetöntä, sarjatulitusta hetkien taltioimista jopa rauhaa, toisinaan; pimeän valotusta mutta minä joka heijastun, en koskaan.
              Muistatko yön. 
      Tiedäthän että.


Tuossa yllä on jotakin jostakin keskeneräisestä tekstistäni voivottelen en jaksa. Aina ei. Olin tällä viikolla vain kaksi päivää töissä ja silti puhkipuhkipuhki. Tänään vietimme Halloweenia, sillä meillä on osa porukasta jenkkiläisiä, ja oikeastaan kaiken maailman perinteitä yritämme viettää. Mutta oih, bilepäivät ovat kaikista raskaimpia olkoonkin, että ne myös hurahtavat nopeasti ohi! 



Olin merirosvo kuten muutkin työkaiffarini, ja syödä hökelsin kaikenmualiman herkkuja koko päivän ajan, joten nyt vatsaan sattuu jalkoihin sattuu päähän sattuu; on kai jokin krapula! Ihanaa, kun edessä on pitkä viikonloppu. Heitän jalat kohta kattoa kohti. Käyn tämän illan läpi käsistäni, ehkä pääsen sen kanssa loppuun asti ehkä en mutta pääasia että rakastan tällaisia iltoja. Joina voi valvoa vaikka ei jaksaisi ja joina ei tarvitse ajatella että huomenna soi kello ja joina voi virua venyä viiiiiipyä.



Posti toi minulle sitä paitsi salmiakkilähetyksen nettikaupasta tai oikeastaan lakua. Aikomus oli mennä juoksulenkille mutta lihakset parkuvat eilisistä nyrkkeilytreeneistä ja muutenkin mieluummin teen kaiken muun. Olen sitä paitsi jo siinä iässä ettei. Ja sitä paitsi kyllä, minulla on jonkinmoinen ikäkriisi kai. Ajattelen miltei joka päivä että nyt ne uurteet tulevat ja vaikka eivät tulisikaan ajattelen joka päivä että en tästä enää nuorene. Ja että teenkö kaiken aivan oikein vai pitäisikö muuttaa toimintatapoja ja että miten tämänikäisenä muutenkaan ollaan. Onneksi kriiseily ei ole pahaa mutta.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Kaikuva kasvojen kasvo

Hui. Eilinen oli tuottomaanantai. Kävin puolet (siis luoja sentään, PUOLET) koko käsiksestä läpi. Yhden päivän aikana. Ja olin paljon, paljon tyytyväisempi kuin ennen. Joten se on hyvää tekstiä. Ja kun kerran sain puolet yhdessä päivässä kyyristeltyä, tarkoittaa se sitä, että teksti sujuu ja sitä jaksaa. Ei pitänyt melkein mitään deletoida. 

Lisäksi kävin juoksulenkillä kämppiksen kanssa. Oli aivan mieletön, kuuma, kaunis päivä. Jostakin tänne on tullut kesä - tosin tänään herra kesä on poissa, sataa, on seepianvärinen märkä aamu. Niin ja lisäksi, tuottoisan maanantain kunniaksi, raivasimme olohuoneeseen tilaa, joten meillä on täällä melkein jo oikea koti. 

Sanoisin, että tuollaisia viikon alkuja pitäisi olla enemmänkin. Nimittäin olen nyt energioissani. Eikä tällä viikolla tarvitse tehdä kuin kaksi työpäivää. Huomenna on halloween-bileet lasten kanssa. Tein perjantaina elämäni ensimmäisen kurpitsanaaman. 

Halloween-kurpitsa a la Pisara.
Meillä on taas täällä pitkä viikonloppu torstaista lähtien. Jiihaa. Tietää aikaa ja kirjoitusaikaa ja esimerkiksi yrttien istuttamispuuhia ja sukkien kutomista ja kääks, on taas kaksi kutsua synttäreitä juhlimaan, ja minä kun en enää halunnut tänä vuonna juhlia, mutta poikkean silti molemmissa juhlissa, sillä pitäähän sankareita ilahduttaa, ja onhan juhlissa käyminen toisaalta ihanaakin, etenkin jos paikalla on herkkuja ja herkullisuutta.

Eilen sain myös virallisen irtisanoutumisviestin kollegaltani. Hän muuttaa sulhonsa perässä pois kaupungista. Ei siis enää tarvitse kärvistellä huonotuulisessa, pomottelevassa ilmapiirissä - tosin työtoverini ei ole sellainen pitkään aikaan ollutkaan, liekö rakastumisensa syytä. Joten motivaatio tehdä töitä on kasvanut hujauksessa. Kaiken kukkuraksi motivaatio jäädä sittenkin Saksaan on kasvussa. Täällä on ihanaa ainakin silloin kun elämä sujuu. Mikä nyt ei varmaan ole suurikaan ihme. Ja siis jos sydän on siellä missä kotikin, niin minun kotini on varmaan koko maailma tai monia.

Ja minä olen kaikua täynnä ja halaan kun satut eteen, ystävä!




sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Sielu märkänä

Kävin eilen ratsastamassa korkeassa metsässä. Valo siivilöityi ikivanhojen puiden läpi niin laimeasti, että kuulin kummallisia ääniä ja aloin pelätä. Pilvimassat vyöryivät ylitse; jos hevonen allani ei olisi ollut rauhallinen lempeä, kiivas itsensä, olisin kääntänyt meidät takaisin kohti tallia, sillä ties mitkä mennikäiset siellä metsän siimeksessä meitä olisivat voineet vainota. Pienetkin risahdukset, ohittamamme kanalan järkyttävät huutoäänet (oletteko koskaan kulkeneet kanalan ohi?! Tiedättekö, miten kauhumusiikilta yhteen halliin suljetun siipikarjan huutaminen kuulostaa - ihan kuin olisi helvetti ja maailman suurimmat hirviöt irti) ja pikkuriikkiset sadepisarat hämmensivät muuten varsin vapauttavan ratsastuslenkin tunnelmaa...

nimittäin, tsadaa; matkalla tallille luin viimein loppuun erään hartaasti odottamani romaanin. Olin siis ratsastusreissulla vielä aika lailla fiiliksissä ja mustissa, vetisissä tunnelmissa. Kyseessä on Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa (Atena, 2013), joka jokaisen kirjallisuuden rakastajan tulisi lukea. Nimittäin tässä romaanissa tihkuu rakkaus kirjallisuuteen, painomusteeseen, utuiseen tunnelmaan, toden ja epätoden sekoittumiseen, miehen ja naisen ruumiiseen, elämään ja kuolemaan ja painetun sanan voimaan.

Kuva: atenakustannus.fi

Jääskeläisen esikoisromaani, Lumikko ja yhdeksän muuta, vei ilmestyessään vuonna 2006 kirjallisen sydämeni. Olen ylpeä siitä, että hienon kollegani teoksen käännösoikeudet on myyty nyt myös Saksaan. Jippii. Voin ostaa sitä sitten lahjaksi täkäläisille tovereilleni. Nimittäin kyseessä on mieletön, tihkuva romaani. Harjukaupungin salakäytävät, Jääskeläisen toinen romaani, ei tunkenut ihoni alle aivan yhtä lailla kuin herran esikoiskirja. Eikä kuten tämä.

Sillä Sielut kulkevat sateessa tihkuu myös. Siinä Judit-niminen päähenkilö, homeelle työpaikallaan altistunut sairaanhoitaja, kyllästyy avioliittoonsa ja keskinkertaiseen elämäänsä pikkukaupungissa. Hän haluaa maailmaan ja jotakin muuta. Tilaisuus tulee eteen kuin rukous; Judit pääsee parhaan ystävänsä Martan kautta töihin Helsinkiin kummalliseen, yksityiseen hoitoalan yritykseen, jossa ruumiin ohella hoidetaan myös ihmisten sieluja. 

Martan 8-vuotias Mauri-poika sairastaa kuolemaan johtavaa tautia, ja Martta, joka uskoo Jumalaan kiivaasti, tahtoisi, että Judit saisi ateisti-poikansa uskomaan kuoleman jälkeiseen elämään, taivaaseen sekä Jumalaan, jotta tämän elämä ei jäisi liian lyhyeksi. Judit lupaa tehdä parhaansa. Siinä samalla hän ajautuu kuoleman ja elämän, sielujen ja sieluttomuuden, uskon sekä uskonnottomuuden väliseen myllerrykseen saaden potilaakseen maailmankuulun ateisti Leo Moreaun. 

Kumiankkojakin vilisee tässä kirjassa. Kuten mm. Salzburgissa erään kaupan näyteikkunassa.
Romaanissa kamppailevat ystävyys, uskollisuus, rakkaus, intohimo, rumuus ja kauneus, viha ja himo, oikea ja väärä, vesi ja muste. Siinä vilisee filosofisia ajatuksia maailmasta, olemisesta, uskomisesta; siitä, kuka meitä ohjaa. Se pursuaa myös kauhukirjallisuudelle ominaisia iljettäviä, kauhistuttavia hahmoja, jotka uhkaavat sekä päähenkilöä että tämän läheisiä. Mutta en silti kutsuisi romaania kauhukirjaksi. Ei. Pikemminkin kyseessä on kimppu monen eri genren raajoja, jotka on nivottu varsin taidokkaasti tiheäksi kertomukseksi vapaudesta ja valinnoista. Nimittäin mielestäni uskonasiat, etenkin romaanihenkilöiden elämässä, ovat vapautta.

Päähenkilöllä on vapaus valita - ja vapaus jättää valitsematta. Hän on äärivoimien ympäröimä; on hartaasti, jopa sairaalloisesti uskova Martta ja toisaalta mihinkään uskomaton Mauri sekä Leo. On myös iljettävät sielut. Olennot, jotka jäävät ihmisestä jäljelle ja laahustavat sateessa. Lisäksi on romaanin mielenkiintoisin hahmo; kirjoja taukoamatta lukeva Nomi. Hänet olisin tahtonut pinnalle paljon useammin ja paljon tiiviimmin, mutta toisaalta hän on hämyisä, joten ei häntä joka kohtaukseen voikaan istuttaa. 

Jääskeläiselle tyypilliseen tyyliin romaani harppoo todellisen maailman ja kuvitellun sellaisen välimaastossa. Tässä Jääskeläinen onnistuu, kuten aina. Ilahduttavasti tällä kertaa liikutaan ihan maailmalla saakka, käydään Pariisissa käydään Budapestissä ja kahlataan Helsingissä. Kaikesta piirtyy selkeä kuva lukijan mieleen. Kaikesta muusta, paitsi niistä kauhistuttavista sieluista, lonkeroisista niljakkeista, joita en edes halunnut kuvitella liian tarkasti. 

Aluksi hämäännyin kertojan "sivuhuomautuksista", joita romaanissa silloin tällöin vilisee. Lopussa ymmärsin, miksi näitä sivuhuomautuksia on - ja kuinka nerokasta tämä onkaan. Kyse on jumaluudesta. Voimasta. Halusta, kyvyistä. Tässä kirjassa on niin paljon aineksia ja niin paljon oivalluksia, että kyse on oikeastaan kaikesta mahdollisesta. 

Kirjassa on vähän tällainen tunnelma. Tosin kuvassa ei sada. Kirjassa kyllä, paljon, koko ajan.
Lisäksi vielä korostan sitä, kuinka tämä kirja on oodi kirjallisuudelle. Loppukähinöissä nimittäin monet, monet klassikkohenkilöhahmot tupsahtavat romaaniin mukaan. Läpi romaanin löytyy myös intertekstuaalisia viittauksia Raamatusta H. P. Lovecraftiin. Lisäksi on ihana, haihtuva Nomi. Lukija isolla l-kirjaimella, jonka suonissa virtaa veren sijasta muste. Ja joka pelastaa. 

"Mahtoiko Lukija valikoida kirjansa jonkin periaatteen mukaisesti vai kelpasiko mikä tahansa käteen mukavalta tuntuva teos? Voisi luulla, että kun luki kirjoja tuhansien vuosien ajan, oma maku alkoi vähitellen kirkastua ja luettavaksi valikoitui pikemminkin tietynlaisia teoksia kuin mitä tahansa. Tai ehkä sittenkin kävi niin, että lopulta maku laajeni käsittämään kaiken koskaan kirjoitetun ja jokainen kirja näyttäytyi osana sitä suurta kertomusta, jonka avulla ihmiskunta yritti selittää olemassaoloaan?"

Kuten arvata saattaa, Sielut kulkevat sateessa on luennassa monessa kirjablogissa. Ja monessa se on jo luettu, kuten Morren maailmassa, Leena Lumilla ja Rakkaudesta kirjoihin.

lauantai 26. lokakuuta 2013

Tandemhyppy taivaasta

On pakko nyt kiljahdella! Kävin tänään hyppäämässä 4 kilometrin korkeudesta kohti maata! Ensinnäkin päivä alkoi dramaattisesti nukkumalla pommiin. En ehtinyt junaan ja jouduin pulittamaan itseni kipeäksi vuokra-autosta. Juutuin pahaan ruuhkaankin, mutta onneksi ehdin ajoissa Leutkirchiin 140 kilsan päähän Münchenistä.

No, sitten ihmeekseni en pelännyt yhtään. Siis kuvitella, en yhden yhtään. En edes siinä vaiheessa, kun piti sukeltaa hyppypukuun ja valjaisiin. En edes siinä vaiheessa, kun tandem-hyppymies tuli esittäytymään ja kiristi valjaani ja höpisi ja kyseli. Se alkoi kutsua minua "Schokotörtcheniksi". Siinä se hihitteli aikansa. Muilla hyppymiehillä kun oli ihan miesasiakkaat kannettavinaan. Ja kai minä jotenkin kakkuselta näytinkin, sillä päässäni oli pinkki lentäjänpäähine. Kenties olin kuin muffinssi. Pakkauduimme (minä ja koneellinen hyvännäköisiä miehiä, hih, lisämausteena matkassa!) koneeseen, joka kohosi ilmaan niin että näkyi koko maailma melkein! Näkyivät Alpit, Sveitsi, Itävalta, näkyi Bodensee, matalat majat, pellot ja loppuaan vetelevä ruska. Kolmen kilometrin korkeudessa minun piti istua hyppymieheni syliin ja sitten hän kiristi minut itseensä kiinni. 

Neljän kilometrin kohdalla lentokone jäi junnaamaan jotenkin oudosti paikoilleen ja kone tyhjeni ihmisistä. He hyppivät yksitellen alas ja siinä vaiheessa kyllä hieman piti nieleskellä; ne tipahtivat niin nopeasti alas, alas, että korvissani alkoi soida. Kun oma vuoro tuli, en kuitenkaan enää pelännyt. Taivutin itseni kaarelle ja painoin pääni hyppymiehen olalle, jalat koukistin taaksepäin, tein kaiken ohjeiden mukaan ja ilmeisesti oikeinkin. Hyppy oli kuin pulahdus veteen. Ihmeellistä. Korviin sattui kamalasti, naamanahka lepatti, en kiljunut yhtään sillä tuntui etten saa happea, että suuni repeää jos sen aukaisen, tosin se oli pakkokin lopulta aukaista, kun sitä happea ei tuntunut olevan. Käsistä ja jaloista meni tunto. Mutta silmät auki minä katsoin 180 kilometrin tuntivauhdissa sitä kuinka maa veti puoleensa. Kädet heitin sivulle, olin lintu. 

Kuva: fallschirmspringen.info
Kolmen kilometrin kohdalla piti ottaa remmeistä kiinni ja tapahtui aika pelottavahko nytkähdys, kun laskuvarjo aukesi, onneksi se aukesi. Minua pyörrytti. Alkoi jopa oksettaa, sillä en ollut muistanut/ehtinyt syödä koko päivänä muuta kuin mandariinin (en ehtinyt siis aamulla ja teillä oli niin paljon ruuhkaa, etten ehtinyt sitten matkanvarrellakaan). Harmittaa, sillä en kestänyt hauskaa kieppumista, jota hyppymieheni olisi tehnyt enemmänkin ja jollaista rakastan, kuten vaikka kaikkia huvipuistolaitteitakin; silmissä kirjaimellisesti sumeni kun maa alkoi ottaa vastaan, hyvä että sain itseni laskeutumisasentoon; piti hetki hengittää paikallaan luisumisen jälkeen. 

de.wikipedia.org
Ihan mieletön kokemus tuo oli. Ei mikään maailman euforisin mutta kaunis. Sitä vain ensin tippuu täyttä vauhtia ja sitten alkaa leijua. Se tuntuu pehmeältä, kuin maidossa uimiselta. Ja kaikki on niin kaunista. Taivas sininen ja laaja ja onneksi oli myös lämmin ilma. En tiedä tosin, menikö jaloista ja käsistä tunto siksi, että eihän siellä neljän kilsan korkeudessa mikään kesä ole. 

www.skydive-nuggets.de
Takaisin ajelin täpinöissäni, enkä edes huomannut että ajelin 180 kilsan tuntivauhtia motarilla. Kun piti hidastaa tuntui etten kulje. Olen voittanut itsestäni pelkoja. Ei niin korkealla ole korkeanpaikankammoa. Oikeasti ei. Minusta on hurjaa. Olen onnellinen ja onnistunut ja nyt voin hyvillä mielin mennä piipahtamaan ystävän synttärijuhlissa. Palaan tosin ajoissa, on liikaa tekemisiä rästissä, ja huomenna pitää herätä aikaisin. Koska on sunnuntai ja takakesä ja ratsastusreissu ja elämä! 

P. S. Kuvat ovat netistä, sillä luonnollisestikaan en voinut kuvata. Videolle hyppyni tallennettiin, mutten viitsinyt pulittaa 69 euroa sen lunastamisesta itselleni. Sitä paitsi kuvat eivät kerro sitä, millaista hyppääminen oli.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Elämästäni lyyrisen koverran

Laskeudun hurjamielisen miehen niskaan. Hänet viilletään kaulasta halki; te ette siedä valkoisia pintoja. Hän lukee lakia rauhallisella äänellä ennen hirttämistään; hän laulaa isät hautaan: ei ole mitään mitä voisitte tunnistaa. Olen ainoa joka antaa aplodit. Tämä maailma on sirkus. Synnytän kuolleelle miehelle kuusikasvoisen tyttären, jonka käärin liinoihin, jotka poltan savikulhossa, jonka piilotan pihan perälle, kaivan hiekkaan, asun aavikossa puolet lopusta, jota. Sanoissani kipinöi rauha palaa. On mennyt miljoona vuotta.

Olen väsynyt ja nukun huonosti. Herään yöllä kolmesti. Kirkkojenkellot soivat jo.
Herään neljännen kerran kun ne lakkaavat kilkuttamasta. Kylkiluistani kuuluu kolinaa olen juna. Lähden viimeistään vuosikymmenen päästä aavikon halki. Kerään koriin kalpeita käsiä, jumalaisia käsiä, viimeisiä käsiä. Punon niistä huimat seppeleet, jotka ripustan, ripustan. 

Ei teidän tarvitsekaan ymmärtää. Minäkään en, sanoin kerran, kun heräsin vaaleasilmäisen miehen vierestä ja sivelin hänen vatsaansa. Hänen kätensä minun korvillani. Älä kuule, uhosi, nosti käsiään joista sinkosivat piikit hän halusi puhkaista. Huusin tahtovani vielä kerran; hän käänsi selkänsä.

Seuraavana aamuna kuulin mutta en nähnyt ja.

Ensimmäisen kerran ikinä kiipesin vuorelle Kreikassa v. 2005, vaatimattomasti, Olympoksen laelle.


 Minusta murenevat lasinpalat. 

Lisäksi töissä on uusi vauhti. Siellä on asiat todella muuttuneet. Tunnelma on melkeinpä ihana. Jotenkin viimeviikkoisten tylsien hetkien jälkeen homma rullaa. Eilen puhuimme henkilöstöpersoonan kanssa asiat halki. Tiimissämme ei ole jäljellä minkäänlaista kitkeryyttä, vanhemmat kunnioittavat meitä, rytmit vaihtuvat. On tullut neljäs jäsen, sellainen parikymppinen tyttönen vuodeksi harjoitteluun, vanhin jäsen (jonka kanssa on riitaakin pukannut) irtisanoutuu ja lopettaa työt ensi vuoden puolella (mikä on kovin surullista, sillä meidän välimme ovat parantuneet eikä hän yritä enää päsmäröidä), ja jotenkin nuo pikkuihmiset ovat hellyyttäviä. Rakastan Müncheniä. Minulla on täällä myös hulppeat ystävät. Mutta silti oli niin ihana eilisiltana taas "chattailla" Helsingissä asuvan rakkaan Ineksen kanssa. Olen katoavainen. En tiedä, mitä haluan eikä tarvitsekaan. Sovittiin, että ilmoitan töissä mahdollisesta irtisanoutumisestani vasta helmikuussa. Huh. Saan armonaikaa ja kyvyn miettiä. Tai no kyvyistä en tiedä. On villit vuodet ja karkeat jalkapohjat!


torstai 24. lokakuuta 2013

Hän halusi viereen katsomaan

Aamuissa on jotain pitkää ja harmaata mutta sitten maisemat kirkuvat silmiin, sattuu tärykalvoihin. Sydän lepattaa jättää välejä. En ole nukkunut tarpeeksi juossut. Mielelläni katsoisin henkilöitä silmiin väistän.

Tämä on onnenhetki ja kiiltävä marssi. Haluan loppua aidan takana jatkaa. Olen synnyttänyt uuden kieleen uuteen tekstiin hengittää, hengittää häntä.

Kuva: kiosked image bank.
Alkanut koota uutta runojen muodostelmaa luistelen kokoelmaan, annoin sille nimeksi näin työstövaiheessa Teitte minusta puiset kehykset. Tänäiltana joudun olemaan töissä kahdeksaan saakka vähintään. Kämppis lähtee lomalle on taas koti yksin. Se on siivonnut täällä paljon, niin paljon että hävettää. En minä ehdi aina tai ole jaksanut joka nurkkaa ikinä ainakaan korkealta kaappien päältä. Nukahdan kohta uudestaan.

Olen tyhjä tyhjä.

Omin sanoineni jatkan loppuviikon. On kiireitä kuten huomenna bändikilpailu (siis kuulijan muodossa; ystäväni veljien bändiä pitää mennä kannustamaan), lauantaina laskuvarjohyppy ja sunnuntaina metsäratsastusvaellus olen kaukana.

Kirjoitin erotiikkaa käsikseen: "Minä kuule syön sinut nyt, hän kuiskasi melko lempeästi, ei; hän määräsi tarkemmin kuin ihmisiä nielevä suo, alkoi hieroa hieroa, sai Jaskajeen tämän unen läpi kovaksi ja asettautui sen kummemmin miettimättä päälle, otti sen mitä tarvitsi ja kuvaan kuului, ponnisteli ja nyki, ratsasti, keinui, haparoi sohvapöydältä nulikan puhelimen ja räpsi kuvia kännykkäkameralla; tekisi tästä mainosta tai viivasuoran tien.
 
Kuva: kiosked image bank.
En ole enää olenkin. Tiedättekö miltä tuntuu kun pää on tyhjä kaikuu. Kun ajatukset uivat kehää, kehää. Kun et ole varma mikä on oikein mikä väärin. Kun tiedät mitä teet mutta teet sen kuitenkin. 

Kaunista loppuviikkoa kaikille! Täällä värit hehkuvat täällä lämmin, kesä melkein, niin kaunista kaunista, lehdet peittävät maalänttejä voi hyppiä, eilen töissä heittäydyimme lasten kanssa lehtisotaan, voi miten nauratti ja nämä värit; nämä kaiken kaatavat hulppeat, huimaavat värit. Minä syön sinut nyt, maailma! 

P. S. Kuumottavia Helsingin kirjamessuja kollegoilleni ja kaikille, jotka sinne menevät! Minusta on jotenkin ristiriitaisen jännittävää olla sieltä pois. Kaukana humusta, kaukana siitä että pitäisi olla näytillä. Kirjoitan mieluummin täältä takaa. Niin että kuuluu mutta ei näy. Ja toisaalta tahtoisin kernaasti olla paikalla. Onhan kyse kuitenkin kirjallisuudesta, sen esille tuomisesta, ihanista ihmisistä, sanoista, teoksista, teoista...

tiistai 22. lokakuuta 2013

Onnea arpaliini

Onnea Pihi nainen! Voitit juuri arvontakoneen arpomana Pintanaarmuja-romaanin nimmarilla ja lämmöllä varustettuna!! Kiitos kaikille osallistumisesta. Ja blogini seuraamisesta myös teille, jotka ette osallistuneet. Olette muruja kuten koko maailma.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Satatuhatta ja sinä

Hiphei ja hurraa. Yli 100 000 kävijän raja on ylittänyt tässä pirskahtelevassa "elämäblogissani". Jotenka (pika)arvontaa laitan kehiin. Arvon yhden kappaleen Pintanaarmuja-romaaniani omistuskirjoituksella ja lämmöllä varustettuna huomiseen klo 20 (Suomen aikaa) tähän tekstiin kommentoineiden kesken (voit kommentoida myös Facebook-päivitystäni tai Twitteriä, jota vasta yritän osata käyttää)! Vaikka olisitkin jo lukenut kirjan, niin voithan aina voittaa sen vaikka annettavaksi eteenpäin jollekin toiselle.

Mitään ihmeellisyyksiä en vaadi kommentoimaan (kertokaa vaikka, mitä kuuluu!) enkä ehdi olla muutenkaan kekseliäs, olkoonkin että 100 000 on huikea luku. Kiitos siitä, arvon lukijat, ja toivottavasti jaksatte piipahdella täällä jatkossakin! Teidän ansiostanne jaksan päivitellä blogia melkein joka päivä tai siis haluan.


Minulla on nyt kovin kummallinen päivä. Pitää hoidella kaikenmaailman juttuja ja asioita - ja kaiken lisäksi olen luvannut lähteä kämppikseni (joka viimein muutti lauantaina tänne!) kanssa huonekaluhelvettiin etsimään hänelle oikeita kappaleita maallista mammonaa, enkä ehdi juurikaan kirjoitella vaikka onkin kirjoituspäiväni, mutta joskus on mentävä tähän malliin hups, ja oikeastaan ihan hyväkin antaa nyt ajatusten tuulettua ihan mielettömän intensiivisen kirjoitusputken jälkeen ennen kuin syöksähdän uuteen putkeen.

MUOKS: Olen huono matikassa ja kaikessa mikä tekee jotain numeroiden kanssa. Jotenka siis arvonta tapahtuukin kymmeneltä Suomen aikaa!

lauantai 19. lokakuuta 2013

Kirjoitin lumihankeen

Vuonna 2009 vietin kai talvilomaa mökillä tai jotakin muuta aikaa. Sieltä ovat lähtöisin muutamat runot, jotka päätyivät kokoelmaani Sinun osasi eivät liiku (kokoelmasta "uutisoin" sitten lisää, kun tiedän, milloin se julkaistaan - ensin pitää editoida kuin myyrien myyrä - ja kunhan on nimiä sopimuspapereissa).

Nimittäin viihdytin tuona talvena itseäni järven paksun jään päällä. Lunta riitti, kädessä oli keppi vai oliko se suksisauva. Joka tapauksessa tein lumihankirunoutta. Tässä muutama kuva. Suomessa kuulemma lunta on jo. Kävihän se täälläkin mutta on lähtenyt jo pois. Huomiseksi on luvattu jopa +20 astetta. Mutta minä vielä makustelen lumiasioita.

Ja näitä lumihankiteoksiani. Enjoy or don't enjoy, mutta nauti edes viikonlopun huljahtelevista hetkistä! Minä siivoan nyt kun en aiemmin viikolla jaksanut ja sitten lähden ratsastamaan kuin kutina.

Tämä neronleimaus ei ole päätynyt mihinkään.




Kaikenmoista sitä. Eivät tietenkään ole aivan tuossa lumihankimuodossa päätyneet paperiin, mutta joillakin säkeillä on ikimuistoiset tiensä teksteihin. Jotkut muistaa vain aina. Ja näihin muistoihin liittyy lämpö, vaikka olisi paraikaa ollutkin puoliksi jäässä.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Luottamuslauseita

Eilen oli niin ikävä, suorastaan paska työpäivä, että oksat poikki ja luoteja seinään. Päiväkoti, jossa työskentelen, on vanhempainyhdistyksen "omistama", eli yksityinen ja lisäksi sellainen, että vanhemmista itsestään koostuu meidän "johtoporras". Yksi näistä vanhemmista on "henkilöstöihminen", joka sitten eilisaamuna heti lapsiaan tuodessaan täräytti hyvin epäkohteliaasti minulle, että hänellä on asiaa. No, menin hänen kanssaan ulos puhumaan, mutta puhuminen oli hieman vaikeaa, sillä ensimmäinen lausahdus häneltä oli tyly ja törkeä: "Tiedän, että et ollut sairas tällä viikolla, vaan matkoilla tai jotakin." 

Huh. Siinäpä todellinen luottamuslause. Joku toinen mamma, joka on suhtautunut minuun kautta aikojen viileästi ja heittänyt kummallista, epäilevää kommenttia esim. vatsataudin kourissa oltuani, oli löytänyt tiensä tänne blogiini ja nähnyt kuvia viime viikonlopulta, kun kävin Alpeilla. Tämä mamma oli sitten päättänyt, että olin matkoilla koko alkuviikon, ja siellä ne olivat selkäni takana kaakattaneet ties mitä.

Matkakuvia alkuvuodelta Istanbulista. Jos vaikka blogiini tunkeutuvat mammat luulisivat, että nämä ovat nyt niitä alkuviikon matkailukuviani, sillä minähän olin varmasti maailmanympärysmatkalla. Google-translatorilla kun tuskin joka sana englannistuu/saksantuu, niin luultavasti luulevatkin. Oli muutes kiva, värikäs matka!
Jouduin sairaslomalle lääkärin määräyksestä, vaikka en olisi halunnut. En täällä blogissani julkisesti käy sen kummemmin erittelemään, mikä on syy ja mikä on seuraus ja mitä kehoni sisällä oikein tapahtuu, ei se muille kuulu, mutta kyllä meni nyt maku tähän työpaikkaan, jos luotto on noin korkealla. Vahvistaa vain sitä, että irtisanoudun ensi kuussa (jolloin minun täytyy ilmoittaa, jatkanko ensi kesän jälkeen vai en). Samaan aikaan kanssani toinen työtovereistani oli kipeä. Minulta vaadittiin lääkärintodistus (jonka sain siis kysymättä maanantaina, jolloin minun ei edes tarvitse olla töissä ja jolloin menin lääkäriin ihan omasta tahdostani - ja siis meillähän lääkärintodistus vaaditaan muutenkin vasta yli 3 päivän sairauksista), työkaveriltani ei.

Lisäksi samaan syssyyn tämä henkilöstörouva lateli jotain arvelujaan siitä, kuinka meistä työntekijöistä kaikki lintsaavat välillä (lähdemme joskus aiemmin tai tulemme myöhemmin työpaikalle, mutta tämä kaikki verotetaan ylityötunneista) ja että kuinkahan paljon meillä on edes lomapäiviä (30/vuosi) ja muuta kipakkaa. Minua alkoi suututtaa toden teolla. Samalla tuli surullinen olo. Olen aina kun mahdollista hypännyt töihin maanantaisin, vaikka silloin on vapaapäiväni, jota tarvitsen ja haluan. Aina kun joku on kipeä tai lomalla, olen mennyt mikäli mahdollista, ja menettänyt vapaani. Samoin viikolla ottanut toisten työvuoroja jne. Ja tässä on kiitos. Mietin parhaillani, että viitsinkö jatkaa tuolla edes kesäkuun loppuun saakka (olen luvannut olla sinne asti tuolla, ihan vain hyvää hyvyyttäni, sillä työntekijöitä on vaikea löytää jne. mutta eipä enää huvita hyvää hyvyyttä tehdä mitään). 

Joskus elämä on pelkkää seinää. Onneksi usein aika kaunista sellaista.
Onneksi tiimimme muut ihmiset ovat aivan näreissään ja surullisia kanssani. Sillä oli tämä epäluottamuslause meitä kaikkia kohtaan. En ole yleensä yhtään pitkävihainen, mutta katsotaanpa, kuinka kauan tämä asia kaivelee. Ikävä on olla töissäkin ja tervehtiä lasten vanhempia, kun en tiedä ketkä kaikki heistä kuvittelevat minun lintsanneen. Ja luonnollisestihan tänään ei huvittaisi mennä sinne. Etenkään kun olen luvannut tehdä toisen työkaverini työvuoron. Eli olla töissä pidempään kuin muuten olisin. 

Onneksi huomenna on lauantai, pääsen ratsastamaan ja leijumaan, ja sunnuntaina vuorivaellukselle. Ja onneksi huomenna kämppikseni vihdoin muuttaa tänne kunnolla. Ja onneksi rakastan käsistäni ja kaikkia juttuja, mitä muuten nyt on. Tällaisina hetkinä (mitä pahentavat pimeä ja syksymärkä kaupunki ja se, että olen ypöypöyksin) vain tulee hirvittävä ikävä koto-Suomeen. Piti oikein eilen nettikaupasta tilata salmiakkia kun kyrsi niin. Toivottavasti teillä kaikilla muilla on ilomielisempi perjantai!

torstai 17. lokakuuta 2013

Veden julmankaunis koura

Juoksen joenvartta etelään, joskus harvoin pohjoiseen, kun käyn lenkillä. Joka päivä tuo kaupungin katkaissut vetinen käärme elää. Yleensä se kuohuu suhteellisen raukeasti, mutta virtaus on voimakas. Joskus se, kuten näinä päivinä, kohoaa. Kesäkuun alussa se suorastaan tulvi ääriensä yli. Eilenkin se oli päättänyt rynnätä lenkkipolulleni niin, että piti mennä pöpelikköön ja kaartaa pusikkojen läpi eteenpäin.
Miami Beachillä vajaa vuosi sitten vesi oli turkoosia ja hallinnassa.
Joka kerta ihastelen sitä, sen voimaa. Vesi on elementti, jota rakastan ja pelkään. Kaikista kauneimmillaan se on mm. Iguazun putouksilla (voi, suosittelen!), rumimmillaan olen nähnyt sen mm. Kiinassa saastekerroksen peittämänä. Täällä Münhcenissä jokivesi on vuoristojärvenkirkasta. Paitsi nyt, kun vesiraja on kohonnut ja muta tarttunut matkaan. Kaunista se on silti. Kumarreltavan vahvaa.


Kumarreltavan vahvaa on vesi ja tekstiryöppy myös Mikael Niemen huikeassa romaanissa Veden viemää (Like, 2013) joten en voinut olla vaikuttumatta. Liityn siis monien muiden kirjaa ylistävien joukkoon, sanalla sanoen. Mutta en aivan totaalikehu tätä romaania, sillä muutama pikku asia häiritsi. 

Veden viemää kertoo peloista, ihmisen pienuudesta ja riittämättömyydestä, inhimillisyydestä sekä siitä, kuinka meistä voi kuoriutua petoja todellisen hädän hetkellä. Kuinka itsekäs ihminen on, loppujen lopuksi, kuinka heikko ja pieni. Romaanissa Luulajanjoki kaataa padot, tunkee viikkoja kestäneen sateen paisuttamana ihmisten lävitse. Vesimassat kaatavat patojen lisäksi ihmisarvoja, odotuksia, voimia, viattomia, luontoa, unelmia. Jopa halun kuolla ne riistävät, sillä alussa Adolf-niminen henkilö suunnittelee itsemurhaa mutta päätyykin kaikkea muuta kuin kuoleman kynsiin luontoäidin estäessä hänen aikeensa kuolla.
Iguazun putouksilla vesi näyttää ihmisen pienuuden.
Veden viemää vie lukijan monen erilaisen, jopa omalaatuisen henkilön syliin. Kaikista julmin, iljettävin henkilöhahmo on Barney-niminen raavas rontti, joka hyökyvän veden äärellä raiskaa ja murhaa kokematta itseään syylliseksi mihinkään. Kaikista ikävintä on, että tämä rontti pääsee pälkähästä, kun monet muut joutuvat vallattoman veden nieluun. Romaanissa on vaimoa, on tytärtä, yksinäistä naista, itsetietoista nuorta miestä, vanhusta; kaikkea laidasta laitaan kuten meitäkin riittää, joka lähtöön. 

Isar tulvia riehahti kesäkuussa.
Käydään kamppailua joko itsen tai kuoleman kanssa. Jotkut selviävät, monet eivät. Kertoja piirtää traagisia, hengenhätäisiä kuvia lukijan silmiin. Kaikki on katsottava lävitse niin, että rintaa pakottaa. Niemen kertojantaitoja korostaa mielettömän runsas ja valtava kielikuvavarasto. Kieli muutenkin on kekseliästä; yhtä läpitunkevaa kuin villi vesimassa. Se kiihtyy kiihtyy. Kirja on hetkessä ohi, sitä on vaikea laskea käsistä, pakko jatkaa ja tietää, mitä tapahtuu jos. 

"Hän yritti, muttei onnistunut. Ruumis harasi vastaan. Se halusi jotain, hän ei tiennyt mitä, ehkä se kaipasi kotiin. -- Hän tunsi kyynelten kihoavan silmiin. Saatana! Hän olisi halunnut ryypätä itsensä tajuttomaksi, juoda kuin sika, muuttua muodottomaksi vyöryväksi taikinaksi jonka ei tarvinnut ajatella."

Lukukokemus on lähes täydellinen. Mutta olisin kaivannut enemmän toivoa ja valonpilkettä. Ahdistaa melkein jokaisen henkilöhahmon kohtaama pimeä. Tulee hapenpuute itsellekin; olisin toivonut, että kertoja olisi antanut välillä löysempää nyöriä. Jotakin johon tarttua. Kirja oli pakko laskea välillä käsistä sen takia, että keuhkoihin sattui. Vartaloon myös. Joka paikkaan. Oli miltei elävältä haudattu olo. Mikä toisaalta on merkki onnistuneesta romaanista ja kerronnasta, sillä siitähän tässä on kyse. Ihminen hautautuu veden alle. Ruumis ei tottele, ruumis haraa kuolemaa ja paikoin myös elämää vastaan. Loppuu happi, tulevat kouristukset, kylmä.

En käsitä itseäni; miksi hymyilen veden vallassa. Se teki karmeita tuhoja Etelä-Saksassa.

Lisäksi olisin toivonut selkeämpää katharsista. Sitä romaani ei - ainakaan minunkaltaiselleni lukijalle - suo. Monet kyllä saavat hilattua itsensä rannalle huohottamaan mutta esimerkiksi viattomien naisten raaka kohtalo Barneyn likaisissa käsissä kauhistuttaa eikä kauhistus laimene missään vaiheessa. Romaani on siis kaikessa voimakkuudessaan myös raaka, paikoin hirvittävä. Mutta koska se sisältää myös inhimillisyyttä ja toisissa kohtaloissa oikeudentajua, jää kansien sulkeuduttua hölmistynyt olo; romaani on vaikuttava, mestarillinen ja samalla hieman inhottava. Niemi on yksi aikamme suurista nimistä, olihan jo Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä yksi todiste siitä. Eikä lainkaan suotta. Kiva kikka kirjailijalta oli muuten sijoittaa myös esikoisromaani konkreettisena esineenä tähän veden pauhuun.

Kirjasta ovat kirjoittaneet monet, monet. Viimeisimpänä Minna ja toinenkin Minna.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Pieni pulahdus

Minua sattuu kun kirjoitan näin. En tunne aikarajoja tai. Kieleeni pusertuvat omituiset järjestykset, keskeytän. Olen syvällä, syvällä. Rakastan tätä työtä! Se hyvä puoli sairauslomassa on (kun on kuitenkin hereillä ja voimissaan) että aika on ystäväni; sitä on. Huomenna menen töihin (iloiten, sillä kirjoitan aivan liian intensiivisellä tahdilla ja alan tarvita jo happea ja muutenkaan en ymmärrä miksi minut laitettiin sivuun!) mutta siihen asti ne vain tulevat, nämä itsenikin kaatavat ajatukset ja lauseet, virkkeet, kappaleet, luvut, jaksot. 

Sunnuntailta. Penkkejä on niin monessa paikassa ja varjo.




Rakastan päähenkilöä. Hänen nimensä on Emilie Silvia Grass. 

Rakastan häntä koska juuri nyt ei ole muita ketä. 

Ahmin happea niissä väleissä joissa nousen. Selkäni natisee. Kolme vuorokautta tietokoneen äärellä vahingoittavat vartaloa. Olen käynyt kävelyillä palavan joen varrella. Menen taas tulevana lauantaina ratsastamaan säihkyvään metsään ja horisontissa Alpit kumisevat; sunnuntaina valun vuorille, on luvattu aurinkoa ja kahtakymmentä astetta, ikuistan lieskat verkkokalvolle, piirrän ne piiloon sinulta. 

Muistan kivun joka helähti. 
Pakotan sen sisääsi.
Anna anteeksi.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Luonnon selkeä laki

Kävin eilen pienellä neljän tunnin vaelluksella Alpeilla. Oikeastaan hyvin lähellä Müncheniä, nimittäin Tegernseen ympäristössä (sinne ajaa vajaassa tunnissa jos ei ole ruuhkaa ja junailee myöskin).Oli luntakin oikein, vaikka muutoin päivä oli lämmin ja leiskuva. Ruska rutisee, kruunaa katseen. Luonto mylvii, luonto kirkuu silmiin, laulaa lempeitä laulujaan.

Kari Hotakaisen uusimmassa teoksessa Luonnon laki (Siltala, 2013) luonto ei ihan laula lukijalleen. Ehei; tässä romaanissa luonto näyttää ihmiselle, kuka kukin on, ja että elämä ei ole itsestäänselvyys. Sain kirjan kirjailijalta itseltään yhteisen Prosak-iltamme päätteeksi mutta ehdin lukea sen vasta äskettäin. Hotakainen kertoo kirjastaan Prosakissa tuolla (ja tuolla kerron minä omastani). 


Alkuun täytyy myös mainita, että luin hiljattain Hotakaiselta myös mielestäni erittäin vaikuttavan romaanin Ihmisen osa, josta minun piti kirjoitella jo aiemmin mutta en ehtinyt, enkä enää osaa. Ihmisen osa on trilogian ensimmäinen kirja, toinen on Jumalan sana (joka on minulta vielä lukematta) ja kolmas on tämä Luonnon laki. Ensimmäinen ja viimeisin trilogian osa on vaikuttavaa ja vankkaa Hotakais-tyyliä, jota lukee mielellään. Nauraa pärskähtelin välillä Münchenin siimeksessä julkisilla paikoilla (kirjaa lukiessani tietenkin!) niin, että huomiota sai sekä kirjan lukija että kirjan veikeä kansi.

Kuva: siltalakustannus.fi
Romaani ei kuitenkaan ole pelkästään huvitusta, vaan myös vakavaa myllerrystä. Siinä on Hotakaisen oma päheä tyylinsä. Hän ei yritä olla hauska mutta on, hän ei yritä liikaa mutta on paljon. Siis kirjailijana. Siis sanansaattajana. Luonnon laki on sekä parhaimmillaan että pahimmillaan silkkaa poliittista solahtamista ja kannanottoa täynnä. Päättäjiä piikitellään mm. sairaanhoitoon ja julkisiin palveluihin kohdistuvista leikkauksista, veronkiertäjiä veronkiertämisestä ja ihmisiä siitä, että he eivät välttämättä huomaa elävänsä ennen kuin käyvät lähellä kuolemaa. Korostetaan sitä, minkä pitäisi jokaiselle meistä olla tärkeintä ja sitä, että loppujen lopuksi luonto on meitä kaikkia paljon, paljon vahvempi. Että turhaapa tässä päätä aukomaan ja itseään mitenkään vahvaksi kuvittelemaan, kun kukaan meistä ei voi itse elämää ylempänä seistä.

Kirja on jaettu kolmeen osaan: Raskauteen, Supistuksiin ja Syntymään. Nimittäin päähenkilön ainoa perheenjäsen, luonnonaktivistitytär, odottaa vauvaa. Romaani alkaa siitä, kun Rautala-niminen yksityisyrittäjä herää kolarin keskeltä puolitajuissaan ja luut sinne tänne sojottaen. Hän on mennyt miltei tuusannuuskaksi ja joutuu opettelemaan uudelleen mm. kävelyn jalon taidon. Hän makaa kuukausikaupalla sairaalassa ja puhua pulpattaa jopa ohi suunsa saaden sairaanhoitaja-Lauran tempaisemaan itseään nyrkillä huuleen. 

Kävin eilen vähän katselemassa kuinka luonto lakeilee.
Romaanin kuluessa Rautala katuu pienyrittäjänä tekemiään "syntejä" ja tyttärensä "väärinymmärtämistä" mutta samalla myös inhoaa asioita, kuten vierustoveriaan Niittymäkeä. Hän pelkää paljon. Esimerkiksi sitä, toimiiko hänen mieskuntonsa enää tai että kykeneekö hän ikinä normaaliin elämään ja pärjääkö millään, kun kaikesta on leikattu. 

Romaanissa on paljon tavaraa ja sälää, mikä on oikeastaan ihan hyvä mutta toisaalta taas hieman puuduttavaa. Kaikista parasta antia ovat henkilöhahmot. Laura edustaa koko sairaanhoitoalaa; hän jaksaa vaikka mikään ympäristössä ei kannusta jaksamaan. Rautalan vanhemmat ovat mielestäni romaanin sympaattisinta antia. He edustavat elämän ehtoopuolta mutta samalla toimivat muistutuksena siitä, että vanhankin ihmisen elämä voi olla nuorta. Romaanin loppupuolella kuvioihin tupsahtaa myös Rautalan vanha Plan-kummilapsi Badu. Ihana Badu. Ihana välinpitämätön, rehellinen Badu. Nyrkki kohti rasismia suorastaan.

Ylhäällä riitti myös lunta.
Melkein kaiken lisäksi jo pelkäsin, että romaanissa tapahtuu kliseinen veto. Että kun uusi syntyy, vanha kuolee, mutta toisaalta miksi minä kliseistä vetoa Hotakaiselta pelkäisin. Ei hän sellaisia tee. Kielellisesti romaani on sutjakka, nautinnollinen. On kielikuvia, on sujuvaa hakkelusta, luonto jyllää, juoni etenee. Oikeastaan kaikki toimii. Mutta silti parhaimpia Hotakais-kokemuksiani ovat hänen aiemmat (jo lukemani) romaanit. En voi kuitenkaan olla pitämättä tästäkin. Suosittelenkin kaikille, etenkin heille, jotka eivät elä täysillä ja porhaltavat säästöliekillä. Ihan minä hetkenä tahansa saattaa tuo armas Luontoäiti höykyttää ketä tahansa meistä. Sitä vastaan ei ole rimpuilemista. Pitää siis muistaa elää, olla kiitollinen ja maksaa niitä veroja.

Viimeksi eilen Luonnon laista kirjoitti Morre. Hänelle kävi vähän samoin kuin minulle; lyhyet, kursiivilla kirjoitetut luvut eivät oikein auenneet. Minuun tämän kirjan tyyli sen sijaan kyllä upposi. Alleviivaan myös Morren mielipidettä siitä, että Hotakaisen henkilöhahmot ovat aidontuntuisia. Niin ne ovatkin. Sen takia kai Hotakainen on yksi parhaita romaaninveistelijöitä. Sen takia kai häneltä voisi lukea mitä tahansa. 

Autoteiden varsilta voi ostaa kurpitsoja. Rahat jätetään sellaiseen luukkuun ja kurpitsa otetaan mukaan. Arvostan tuollaista luottoa asiakasta ja ihmistä kohtaan! Kukaan ei siis valvo, maksetaanko noista maan hetelmistä vai ei.
P. S. Luonto se sentään laittoi minutkin juuri äsken ruotuun. Piti mennä pikku tarkastuskäynnille tohtoriin, mutta jouduinkin sairaslomalle. Ei mitään vakavaa, mutta vähän tylsää. Päiväkodissa kun on töissä, niin joutuu aika helposti jäähylle vaikka olisikin oikeastaan kunnossa. No. Saanpahan nyt sitten kirjoitella rauhassa pari päivää vaikka jostain syystä onkin huono omatunto. En minä halunnut saikulle. En edes ajatellut joutuvani. Meillä on töissä juuri toinenkin ihminen saikulla eikä sijaisia oikein löydy. Mutta niin sitä vain luonto tyrkkää ja yskii ja määräilee - vai onko se sitten lääkäri, tiedä häntä.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Kotimummoiluhifistelyä

Sädehtivää sunnuntaita kaikille täältä sateen ja auringonsäteiden kaupungista. Ihan kummalla tavalla sää heittelee, joten ei ihmekään että en osaa kirjoittaa kirjoihini tarkkoja tiloja. Nyt on välillä kesä talvi, välillä syksy kevät. Eilen ratsastin lumimaisemissa 30 kilometriä Münchenistä etelään (en nähnyt vuorivallia horisontissa pilvimassojen takia, harmi, mutta oi miten ihanaa taas oli pitkästä pitkästä aikaa antaa hevosen viedä ja voi kuinka se vei; lähti käsistä annoin sen lähteä!).

Ja muutenkin oi ystävät, lukijat, maailma ja Saksa. Ja Suomi. Ja peilikuvani. Löysin uusimmasta Voimasta myös Pintanaarmujen arvion ja liikutuin. Ette usko miten paljon mieltäylentävä kritiikki antaa voimaa tuottaa uutta. Ette usko miten paljon minuun henkilökohtaisesti on vaikuttanut jokaikinen kritiikki. Niin kannustavasti, niin mahdottoman paljon. Hyvällä tavalla - myös ne kritiikit, jotka eivät ole niin suitsuttavia. On aina suurensuuri ilo saada omalle teksille, omalle vuosien, vuosien työlle huomiota. 

Tina-tamman seura ja vauhti ovat parhautta!

Mistä puheen ollen olen mielettömän syvällä tekstissä. Kirjoitan niin intensiivisesti, että olen perunut tänä viikonloppuna miltei kaikki treffit. Ainoastaan erästä ystävää, joka asui ennen täällä ja muutti keväällä Australiaan, tapasin eilen, ja naapuria vilaukselta parikin kertaa, ja tänäiltana myöhemmin tapaan myös suomalaistoveriani. Ja okei, katkaisin kirjoituspuuhat myös käymällä siellä ratsastamassa ja tänään, mikäli sää sallii (juuri nyt ei; sataa mutta taivas on lupaavan auki) lähden heittämään jonkinmoisen patikointikiepin tuonne Alpeille, ehkä jopa Itävallan puolelle, jonnekin joka tapauksessa, jonnekin kauniiseen. 

Viime viikon perjantaina Oberammergausta. Jonnekin noille suunnille ehkä myös tänään.
Koko kesä ja alkusyksy ovat menneet jonkinlaisessa juhlahuumassa kissanristiäisineen ja muine menoineen, joten olen todella todella nauttinut kotiviikonlopusta - ja nautin tulevistakin, sillä tulkoot vaikka mitä juhlia, en aio mennä muuta kuin korkeintaan käväisemällä onnittelemassa, mikäli syytä on, koko loppuvuonna. Nimittäin minulla on nyt tekstintuottokausi ja se tarkoittaa sitä että kyyhötän mieluiten kotona. Mikä on ihanaa. Nytkin on kuulkaas sämpylätaikinakihoamassa ja teetä hautumassa ja käsis auki tuossa edessä sivulla tulevaisuudessa. Onnellinen olo. Vaikka okei, hieman herra Alakulo yrittää pimeinä iltoina ryömiä pääkoppaani, on rakkaudenpuutetta ilmassa, tai siis ei oikeastaan ole mutta välillä kaipaan sitä että olisi joku jota ja joka. Mutta ei ole ja näillä mennään. Onhan minulla sitä paitsi kaikki kun on mahdollisuus kirjoittaa! 

Päät pystyyn siis, nauttikaa kaikista hetkistä joita on älkääkä ajatelko niitä joita ei, ja leiskukaa!

P.S. Laskuvarjohyppyily peruuntui lumen takia ja siirtyi kahden viikon päähän. IIIIIK.

torstai 10. lokakuuta 2013

Otsikoissa

Huomenta huomenta hyvä elämä! 

Pääkaupunkiseutulaiset, tamperelaiset ja turkulaiset voitte käydäkin löytämässä käsiinne uuden Voima-lehden. Siellä on juttua mm. ihmisestä nimeltä minä. Ja muut voittekin lukaista jutun tuolta. Kiitän kirjabloggaajia tässä välissä siitä, että olette niin mielettömän runsain mitoin huomanneet viimeisimmän romaanini. Teidän ansiotanne on, että sitä lainataan kirjastoista ja että se on päässyt edes vähän tapetille. Syvä kumarrus!

Kuva: fifi.voima.fi

Toinen kiitos ja kumarrus lähtee kaikkien muiden aiheesta kirjoittaneiden ja keskustelleiden lisäksi Aleksis Salusjärvelle Luutii-blogitekstin takia. En ole ottanut tähän ntamon ympärillä käytyyn kohinaan juuri mitään osaa enkä arpaa vaikka kenties pitäisi (en vain nyt näinä päivinä jaksa, olen nimittäin heikossa, yliväsyneessä kunnossa ja kaiken lisäksi aivan liian maanisessa kirjoitusinspiraatiopuuskassa ja tuotan tekstiä kuin virhe).

Hiljaisena seuraan tuota keskustelua vierestä, sillä keskustelu runoudesta ja sen (sekä ylipäänsä kirjallisuuden) julkaisemisesta Suomessa on tärkeää - etenkin juuri tänään, suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Tämä pinnalla oleva keskustelu vielä erityisen kiinnostavaa, koskeehan se tavallaan myös minua, joka olen pian myös julkaissut runoilija (tai no kyllä tässä vielä kuukausia menee, jotta saadaan toimitettua teokseni julkaisukuntoon). Toivottavasti herättää ajatuksia kaikissa kirjallisuuden roimissa ystävissä. 

Niin ja lopuksi kiitän vielä Pihiä naista, joka lähetti minulle aivan todella hienoja hiuspompuloita! Ihania. Nyt on tukka kiinni ja iloiten onkin! 



keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Valvova janojen vetäjä

Alkaa pökerryttää, ei taaskaan tullut uni. Tuolla Reginan päiväkirjassani tuskastelin eilen, kuinka valvoin toissayön. Taas kävi aika lailla samoin mutta viruin sängyssä koko sen kuusi tuntia, mitä koetin nukkua enkä jaksanut nousta niin sanotusti kukkumaan ja hillumaan esimerkiksi työpöydän ääreen.

Lisäksi herra Kuume tuli kylään; flunssa yrittää livahtaa takaisin sisään. Litkin sitruuna- ja inkiväärivettä. Popsin niitä d-vitamiinipillereitä. Tärkeintä olisi levätä mutta en ehdi. Joudun perumaan tältä päivältä Suomi-koulutyön, en kerta kaikkiaan jaksa, mutta päiväkotiin on pakko hilautua kun siellä on paha tilanne; toinen työkavereistani joutuu todennäköisesti tänään lentämään kotiseudulleen San Fransiscoon, kun hänen vanha isänsä on sydänkohtauksen oma. 

Matkafiilistelyä. Tänne Filippiinien Cebuun menen. Kuva: tripadvisor.com
Mikä muistuttaa minuakin siitä, että jos läheisille Suomessa sattuu jotain, pitää varautua siihen, että sinne ei a) aivan heti sillä sekunnilla pääse ja että b) on rynnähdettävä äkkilähdöllä niin pian ja kalliilla kuin suinkin mahdollista matkaan ja että työpaikalla asia on vain ymmärrettävä. Onneksi ymmärretäänkin. Ja onneksi meistä jokainen joustaa vaikka nyt sitten olisikin valveutunut muumio, joka ei oikeastaan ole työkykyinen, mutta toisaalta ehtii sitä viikonloppunakin levätä. Ja jos oikein pahaksi äityy, saa sinne sijaisiakin. Sitä paitsi en aio pahemmin sairastua sillä lauantaina tapahtuu suuri ilmahyppy neljästä kilometristä maahan. Sen teen vaikka henki vinkuisi ja ruumista kolottaisi joka puolelta. 

Sitä paitsi en edes ole niin kipeä. Olen vain uneton ja jotenkin heikko. Ehkä olen laittanut itseni liiaksi likoon. Ehkä vartalo vaatii, että lepään, että en esimerkiksi nyt vähään aikaan juokse tai vedä äärimmäisiä kuntoharjoituksia nyrkkeilytunnilla. Tai ehkä on vain niin, että aina ei tarvitse jaksaa muutenkaan.

Hongkongeilen vain muutaman päivän. Kuva: news.com.au
Olen myös jännittynyt. Piirrän janoja karttoihin. Ostin eilen lennot Filippiineiltä Singaporeen. Lisäksi lipun Singaporesta Bangkokiin. Sen jälkeen ylitseni humahti pelon käärme. En kyennyt enää ajattelemaan, mitä sitten, mutta nyt vielä noin 2,5 viikkoa matkastani on avoinna. En taidakaan sittenkään mennä yksin Myanmariin, vaan jätän sen kolkan ensi vuodelle, jolloin muutes olen kuin olenkin menossa kovasti ja vauhdilla matkaan vuodeksi, kahdeksi. 

Mutta niin, nyt voi olla, että suuntaan bussilla Bangkokista Laosiin ja koetan rynniä Laosin läpi Vietnamin kautta Hong Kongiin. Mikäli 2,5 viikkoa moiseen riittävät niin, että ehdin myös hengittää. On tullut jotenkin liian yksinäinen olo. Haluaisin sittenkin matkustaa jonkun kanssa. Pitää mönkiä hostelleissa ihmisten ilmoille ja tutustua. Jotta saa ehkä seuraa, uusia ystäviä tai vähintään matkakumppanin. Voi maailma kun olet joskus liian iso pala ja joskus aivan todella jännittävä. Ja pelottava, kaunis ruma, likainen, melkoinen, tukahduttava.

Vielä mainostan sitä, että jos jotakuta kiinnostaa päästä Müncheniin keskustan kupeeseen ja Isar-joen varteen joulukuuksi ja kaupan päälle kahdeksi viikoksi tammikuussa, annan huoneeni hyvin huokeaan hintaan vuokralle. Esimerkiksi kirjoittaville ihmisille tämä voisi olla unelma ja hyvä mahdollisuus päästä toisiin maisemiin! Yhteyttä voi ottaa sähköpostitse. Muikeaa päivää oi sielut armaat!

maanantai 7. lokakuuta 2013

Säteen vallassa

Miina Supisen Liha tottelee kuria oli minusta hykerryttävä lukukokemus. Jotenka en yhtään aikonutkaan jättää Supisen uusinta romaania välistä. Säde (WSOY, 2013) on "helppo" kirja. Lukaisin sen yhden päivän aikana matkallani vuorille vaeltamaan. Junamatka sujui kuin siivillä, kiitos Säteen.

Säde on omituinen rakkausromaani. Siinä Vic-niminen arkeologi pyydetään Suomeen tutkimaan Helsingin kupeessa olevaa metsikköä. Vic on brittiläinen, elämäänsä kyllästynyt mies, joka on kerran rakastunut Säteeseen ja saa taas tilaisuuden rakastaa lisää. Hän suostuu tulemaan Suomeen töihin vain sillä ehdolla, että saa ottaa apulaisekseen Säteen, joka tulee epäluuloisen ennakkoluuloisesti työn touhuun mukaan. Nimittäin työ tehdään epäjumalia palvovien "hihhuleiden" keskuudessa. Johtohahmona ja keilakuvana keikkuu palavatukkainen ja -mielinen Voula, jonka kanssa Säteellä on aluksi sukset ristissä mutta josta tulee hänelle lopulta hyvin tärkeä henkilö. Itse asiassa lopulta Säde on se, jonka vallassa kaikki tuntuvat olevan.

"Silloin Säde meni aivan hiljaiseksi. Myöhemmin tajusin, etä hän otti tiuskaisuni hyvin raskaasti ja todellakin lopetti arkeologian opiskelun siihen paikkaan, lähti itse asiassa kokonaan yliopistosta. siitä tietysti kaikkien muinaistutkimuksen ystävien on syytä olla hyvillään, koska hän todella oli huonointa mahdollista ainesta arkeologiksi, mutta noin henkilökohtaisella tasolla se oli ehkä turhan kova kolaus."
Vic ja Säde harrastavat kyltymätöntä seksiä, olkoonkin, että Säteellä on Antti-niminen hieman epämääräinen poikaystävä. Antti ei pidä puhumisesta eikä läsnäolostakaan, vaan viihtyy enemmän pelien koodaamispuuhissa tai peleissä itsessään. Säde ei saa Antilta kaikkea mitä haluaa, joten hän haikailee jopa Vicin matkaan lähtemistä, kun työt kaivauksilla saadaan päätökseen. Matkaan ei kuitenkaan päästä, sillä lopussa seisoo ikävä onnettomuus.
Kuva: wsoy.fi

Romaanissa kysytään, onko Jumalaa tai jumalia olemassa ja miten paljon uskominen "kannattaa". Siinä liikutaan yhtäältä tieteen ja arkeologian piirissä, toisaalta henkimaailmassa, ja asetetaan vastakkain ulkoisen ja sisäisen kauneuden käsitteet. Kaunis, nuori nainen nähdään hupsuna, ja Säde pitää itsekin itseään tyhmänä. Hän on kuitenkin mielestäni kaikkea muuta kuin typerä. Voula on kuin saatanallinen kuningatar, jolla on valtaa ja erityisesti vaikutusvaltaa muihin. Ihmiset suorastaan lankeavat hänen edessään ja lähellään. Säde sen sijaan on huoleton tyttönen, jonka kepeä asenne elämään ja maailmaan on suorastaan hellyyttävä. Vic kaikessa kyynisyydessään muistuttaa elämän lopullisuudesta ja siitä, että ihminen ei ole nuori aina. Lisäksi siitä, että elämää ei pitäisi ehkä vouhottaa läpi; että paikalleen ei kannata jysähtää, tai elämä menee ohi. Vic on kuin kuollut elävä. Ja lopulta hän onkin sitä. Elävä kuollut, kuollut elävä, ja tarkastelee Sädettä kaukaa, kaukaa.

En ole aivan varma siitä, miksi tämä romaani on. Mikä on homman nimi lopulta. Jotenkin kirjan lopullinen tarkoitus ja pointti jäävät hämärän peittoon ja jouduin lukemisen jälkeen miettimään, miksi, enkä aivan löytänyt vastausta. Mutta Supisen tyyli iskee minuun jälleen; en voi olla pitämättä hänen suorasukaisesta kerrontatyylistään. Tällaista tekstiä voisi lukea loputtomiin - vaikka syytä ja punaista lankaa ei olisikaan. Supisen henkilöhahmoista ei voi olla pitämättä. Erityisesti Säde säteilee koko kirjan läpi. Kirjassa on ilkikurisen humoristinen vivahde; naurua irtosi. Takakannen mukaan myös itkua on luvassa, mutta minulta jäivät kyynelet lurittamatta. Yksi asia, mikä häiritsi ja pisti silmään, oli läpi kirjan ilmenevät painovirheet. Se ei yleensä haittaa, mutta tässä niitä oli niin paljon, että kyllä häiritsi hiukan.

Kirjasfäärissä kirjoitetaan Säteestä tällä lailla.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Sairasta mutta ainakin antoisaa

Nenäni on lukittu nenä. Otsaonteloni paukkuvat - ei, ei; ne kumisevat ja lonksuvat niin että sattuu. Ei pitäisi enää juoksennella ilman takkia. Ei pitäisi mennä vaeltamaan vuoristoon, etenkään nousemaan korkeuksiin, jos vähän on kipeä olo. Nimittäin nythän on niin, että flunssa tuli taloon eikä olo ole vähän kipeä vaan paljon. Voi tätä aivastelujen määrää!

Kävin toissapäivänä kävelyllä ja jotenkin sain kivan kuvan tuosta Münchenin kruunusta.
Mutta flunssa pitää laittaa kuriin. Istun koneen ääressä juon teetä koko aamun ja päivän. Isäni tulee tänään kaupunkiin; täytyy näyttää hänelle, millaista on Oktoberfesteillä. Koska tuskin pääsemme sisään mihinkään telttaan ja koska on syksy, kylmä, purevaa, luulen, että tosiaankin vain näytän ohimennen, millaista siellä on, ja hilaan meidät jonkin baijerilaisen ravintolan lämpöön mieluummin. Tai no, pitää ainakin vehnäolutkarusellissa käydä, jos ei muualle mahdu. Mutta sisätiloihin pitää vetäytyä muuten tai en koskaan parane. Ja paksut sukkahousut laittaa, sukatkin, villaiset.

Vaellusreitin varrelta.
Mutta eilen kävin silti ja onneksi kuitenkin vaeltamassa. Itse vaelluksesta suoriuduin rivakasti; en kuunnellut flunssasta oireilevaa kehoani, vaan kipaisin 1758 metrin korkeuteen parissa tunnissa (nousua oli n. 900 korkeusmetriä). Alas tulin nopeammin. Reitti oli 11 kilometriä pitkä ja takaisin tullessa kaunis. Ylösmeno oli jokseenkin tylsä soratie, mutta tietenkin huipulla on aina nättiä, kun näkee korkealta kaiken mitä haluaa. Pilvimassat peittivät kaikista korkeimpien vuorten huiput, mutta silti sain niin paljon. Ruska läikitti maastoa, puut ja pensaat paloivat kuusimetsän lomassa. Satoikin hieman, mutta ei mitenkään häiritsevästi, sillä oli lämmin, + 20 astetta.
Vuoristopurot ovat jotenkin parhautta. Juon niistä melkein aina.
Oli mukava vaeltaa yksin. Sain pohdittua asioita, mennä omaa tahtia. Työstin käsistä mielessäni. Siitä on tullut nyt niin avaavaa palautetta, että palaan siihen takaisin. Siis neljänteen romaanikäsikseeni, joka kerran jo mielestäni oli valmis, mutta eipä olekaan, sittenkään. Palaan työstämään sitä nyt oikein urakalla. Olen jo syvällä siinä. Uin sen sylissä jo aivan. Jos näin kovalla intensiviteetillä poraudun siihen, voi olla, että luulen sen olevan taas pian valmis. Omaksi takarajaksi olen asettanut tämän vuoden lopun.

Aina kaikkia huippuja ei näy joukosta.
Sitä paitsi vaelluspäivä oli muutenkin mainion tuottelias. Heräsin jo viideltä (en saanut tukkoisen nenän takia kauempaa unta!), kirjoitin kahdeksaan saakka, läksin junalla Unterammergauhun (matka sinne kesti junanvaihtoineen vajaat pari tuntia), vaelsin ihanassa syysvuoristomaailmassa muutaman tunnin (ja söin huipulla luumukakkua vaikka vuoristomaja ei ollut mitenkään erityinen kulinaristinen elämys), palasin junaillen niin, että olin seitsemän maissa illalla takaisin kotona (varpaat tuusannuuskana - tarvitsen uudet vaelluskengät!!), kirjoitin vielä pari tuntia, tai oikeastaan kauemmin koska menin nukkumaan vasta yöllä, ja luin Miina Supisen uutuusromaanin Säde alusta loppuun (junamatkojen aikana siis). Illalla kuume nousi. Kuumeessa on toisaalta maailman parhaat syyt olla vain sisällä. Juoda teetä. Kirjoittaa.

Ihan huipulla on aina kivistä. Kuten joskus elämänkin huipulla.

Lempeämpää viikonloppua teille kaikille muille!

torstai 3. lokakuuta 2013

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Luovuttamista, haaveita

No niin. Kävi sitten niin, että olen luovuttanut! Herranjestas, minä. Luovuttaja. Ei tulisi yleensä kuuloonkaan, että päätän jotakin ja aloitan ja sitten jätänkin kesken, mutta jossakin menee raja.
Oikein pöyhkeästi hankin perjantaina detoxaus-tarvikkeet. Eli kasan vihanneksia, kuten kesäkurpitsaa, pinaattia, kaalia, kurkkua, selleriä ja niin edelleen sekä sitruunaa ja pellavansiemeniä ja saksanpähkinöitä, muun muassa, ja valmistelin itseäni henkisesti siihen, että sunnuntaiaamusta tiistai-iltaan meikäläinen "detoxaa". Eli puhdistaa elimistöä. Eli harjoittaa ihmeellisiä ruokarituaaleja. 
Detox-välipala: porkkanaa, selleriä, kurkkua, saksanpähkinää.
Mutta raja tuli ja meni jotenkin jo heti alussa vastaan. Ystävämme kaali on rajan nimi. Tykkään kaalista raakana ja kypsänä mutta jos kaalia pitää pistää pirtelöksi ja juoda se, en välty yökkäysreaktiolta. Yöks. Sunnuntai-iltana oli jo niin kova nälkä, etten enää kestänyt. Jatkoin kuitenkin maanantaina mutta meinasin oksentaa heti aamupirtelön päälle. Ei vain kaali etenkään aamusta uppoa. No. Harjoitin sitten kuitenkin "puolidetoxausta" sekä maanantaina että tiistaina. Vedin ohjeiden mukaisia salaatteja ja välipaloja - ja etenkin aamuveden, eli sitruunaveden, joka kyllä jäi näköjään tavaksi, sillä taas naukkailen sitä. Maistuu hyvältä ja herättää. En kestänyt kuitenkaan detoxin herättämää järjetöntä nälkää, joten iltaisin syödä tirpaisin ihan itselle normaaleja ruokia (= esimerkiksi pastaa). Ja kyllä, myös suklaata olen saanut. Joutunut. Halunnut.

Aion kokeilla tätä kehonpuhdistusoperaatiota uudelleen tässä lokakuun aikana. Mutta sitä varten etsin eri ohjelman ja kaalittomat pirtelöreseptit. Jos ketään kiinnostaa tuota kaaliversiota kokeilla, niin tuolta löytyy ohjeita koko 3 päivän ajaksi. Salaattien ja keittoannosten koko on tosi suuri. Niistä tuli kyllä täyteen muutamaksi tunniksi.

Detox-salaatti. Ihan järkyttävän kokoinen on mokoma annos.
Muuten on ollut mieletön, pirteä olo etenkin maanantai-illan juoksulenkin ja eilisillan potkunyrkkeilytreenien jälkeen. Tekniikka potkunyrkkeilyssä on taas parantunut; minusta löytyy ihan kummallista voimaa ja notkeutta tarpeen vaatiessa, ja vedän iskut sekä potkut näemmä ihan juuri niin kuin pitääkin. Ainakin ohjaaja kehui vuolaasti, kun mätkin menemään, ja vaihtoi sitten vielä vastustajaparini eilen toiseen ohjaajaan, sillä vastustajani oli hentoinen tyttö, joka ei kerta kaikkiaan pysynyt pystyssä iskujeni voimasta. Ja kyllähän se mieltä kohottaa, kun vastustusparina oleva ammattilainen hihkuu, että wau, mistä sinä yhtäkkiä tämän kaiken olet saanut haltuun ja että anna mennä juuri noin, juuri noin, juuri noin, tsak tsak tsak.

Kunto on siis kondiksessa. Pidän lokakuun juhlista vapaana (paitsi tänään pitää käydä pikaisesti Oktoberfesteillä jos jaksan lopulta ja lauantaina isäukon kanssa myös). Keskityn treenaamaan,  kirjoittamaan ja ajattelemaan. Haluan lisää voimaa. Lisää särmää lyönteihin. Lisää syvyyttä teksteihin. Haaveilen parhaillani jopa siitä, että joulukuussa 6 viikon lomallani viettäisin viikon jollakin potku- tai thainyrkkeilyleirillä tuolla Kaakkois-Aasiassa. Toisen viikon meditoimassa jossakin, sillä en osaa meditoida, ja luulen että minun on pakko kokeilla asiaa, jotta osaan siitä kirjoittaa. Nimittäin yhden tekstin päähenkilö tekee sellaista. Niin ja yhden viikon hengailisin mielelläni jossakin vapaaehtoishommissa. Mistä muuten ajatus on lähtenyt kytemään...sellainen hurmaava ajatus.

Inspiroimiskuva vuodelta 2009, jolloin tein Trans-Siperian matkan ja kävin mm. Kiinan muurilla.
Että mitä jos toteuttaisin ensi kesästä lähtien vuosia kestäneen unelmani. Mitä jos lähtisinkin kiertämään maailmaa vuoden, parin ajaksi. Auttelisin siellä, auttelisin täällä, kiertäisin junalla ja pyörällä, bussilla, laivoilla, jättäisin lennot väliin ja hurmaantuisin. Sitä varten pitäisi ottaa lainaa mutta miksi ei. Elämä on meillä vain kerran tässä. Eikä minua pidättele mikään. Tuttavani polkevat parhaillaankin pyörällä pitkin tätä maailmaa. Olen haltioitunut heidän matkastaan. Tahdon itse osittain samanlaisen mutta osittain eri. Nimittäin voisin haluta auttaa. Jossakin, missä sitä apua tarvitaan. Ja sitten kirjoittaa samalla. Maailmalla olisi niin paljon kulmia, jotka pitäisi hioa paperiin...

Ja sitten kun olisin kiertänyt, auttanut, nähnyt, saanut, kirjoittanut - sitten palaisin takaisin. Suomeen. Asettuisin. Ainakin vähäksi aikaa..