tiistai 1. lokakuuta 2013

Ajatusten suo

Taas on tullut luettua kirja, jonka olisin välillä halunnut jättää kesken. Siksi, että tuntui ajan hukkaamiselta. Mikä on ikävästi sanottu - mutta aikani on rajallinen enkä välttämättä jaksa jakaa sitä tällä hetkellä muiden kirjailijoiden kirjojen ja omien, työn alla olevien tekstien kanssa. Vaan mieluiten pyhittäisin kaiken liikenevän  ajan omalle työlle, ellei sitten käsiin satu jokin kimpale, johon uppoutuu ja jota ei voi jättää kesken. 

Olen nyt selkeästi löytänyt suomalaisesta nykykirjallisuudesta ne aiheet, jotka minua kiinnostavat ja ne käsittelytavat, jotka vievät mennessään. Niin omituiselta kuin kuulostaakin omaan työhön peilattuna; luen mieluiten juonivetoisia mutta hämäriä tarinoita, sellaisia, joissa asioita ei kerrota suoraan. Kielellä ei ole niin väliä - mikä on hassua, sillä itselleni kieli on aivan täydellisen tärkeintä kirjoittaessa tekstejä. En pidä kankeasta dialogista enkä itsestäänselvyyksistä. En pidä kärjistelystä ja alleviivaamisesta. En pidä myöskään tarkoista tapahtumapaikoista ja -ajoista. Enkä etenkään karrikatyyrisistä henkilöhahmoista. Enkä missään nimessä kömpelöistä eroottisista kuvauksista.

Jotenka valitettavasti Jukka Laajarinteen uusin teos, 72 (Atena, 2013), ei sytyttänyt. Tosin suhtautumiseni on kaksipiippuinen; paikoin romaani onnistui häkeltämään, paikoin se tympäännytti. Ehkä olin nostanut riman liian korkealle, tai ehkä Laajarinne oli sen itse tehnyt, sillä oivaltavan ja mielettömän Kehys-romaanin jälkeen odotin jotakin yhtä huimaa ja kekseliästä ja uutta. Mutta mitä sain. Sain käsiini romaanin, joka on paikoin varsin kekseliäs ja suorastaan arvokas, mutta toisaalta taas sitten romaanin, joka sisältää kankeaa, toimimatonta dialogia, kömpelöitä seksikuvia, kärjistelyjä ja alleviivaamista, tarkkoja aikoja ja paikkoja ja karrikatyyrisiä henkilöhahmoja. 

Kuva: atenakustannus.fi
72 alkaa marokkolaistaustaisen Mouradin pommi-iskusta. Jossa kuolee monia ihmisiä - ehkä jopa hän itse. Hän herää kipujen keskelle. Ja myös keskelle luostaria, missä hän kohtaa joko ilokseen tai kauhukseen mitä mielettömämpiä naishahmoja. Hän elää läpi painajaista, josta tahtoo koko ajan herätä, mutta herätä ei voi, kun hereillä jo ollaan. Luostarikohtaukset ovat romaanin ehdottoman parasta ja mielenkiintoisinta antia. Teos olisi voinut hipoa jopa täydellistä, jos kaikki muu olisi jätetty pois. 

Ja muulla tarkoitan kehystarinaa; Mouradin elämää ennen pommi-iskua. Mourad on Suomeen ja omaan elämäänsä pettynyt sekä eksynyt muslimi. Joka on välissä; ei kuulu mihinkään. Käsitellään rasismia, syrjintää, teitä masennukseen. Käsitellään uskontoa, yhteiskuntaa, virheitä. 72 sisältää ehkä jopa liikaa aineksia pysyäkseen mielenkiintoisena loppuun saakka. Mouradin elämä on ainakin minulle lukijana täysin itsestäänselvä ja ennalta-arvattava. Väsyin, teki mieli hyppiä sivujen yli luostarikohtauksiin. Kertoja nimittäin osoittelee liikaa. Sellainen ei valitettavasti sytytä minua ainakaan.

Sen sijaan luostarikohtaukset ja 72 naisen ilmestyminen Mouradin eteen tavalla tai toisella ovat täynnä kiehtovaa mystiikan tuoksua. Jotkut näistäkin kohtauksista tuntuivat hieman ylilyöviltä, mutta muutoin Laajarinne on osannut kutoa mielenkiintoisen, suorastaan filosofisen ja vertauskuvallisen henkilöhahmojen verkoston. Lopun liite puutarhan naisista olisi kuitenkin ollut kiva saada eteen jo alussa, ennen kirjan lukemista. Tosin se myös innostaa palaamaan naiskohtauksiin lukemisen jälkeen, jotta niistä saisi kaiken irti. 

Joka tapauksessa romaanissa käsitellään monen muun aiheen lisäksi anteeksi antamista, hyväksymistä, Jumalaa, uskoa, tahtoa ja sen voimaa, moraalitajua ja olemassaolon oikeutusta. Kaikkeen tähän voisi jopa läkähtyä, joten toisaalta ymmärrän, että Mouradin elämästä Suomessa kerrotaan yksinkertaisesti mutta samalla myös valitettavan turhasti. Raamattu ja Koraani rinnastetaan tai ne asetetaan vastakkain monesti. Pitäisi ehkä tietää molemmista paljon enemmän, jotta kirjan kaikki sivumerkitykset ymmärtäisi.

Loppujen lopuksi tämä romaani on siis varsin taidokkaasti mutta yhtäältä myös kömpelösti rakennettu. Ehkä aineksia tosiaan on liikaa. Ehkä jotakin olisi voinut karsia ja jotain muuta syventää. Ehkä olisi voinut keskittyä pelkkään välitilaan, missä Mourad piehtaroi painajaismaailmassaan pääsemättä sieltä pois. Ja kun lopulta avautuu ulospääsy, huomataankin, että. Romaani on hirmuisen hyvin lopetettu. En siis lukijana nyt syttynyt vaikka välillä kipinöinkin. Itsehän en ikimaailmassa pystyisi kirjoittamaan näin vertauskuvallista romaania mutta toisaalta taas en haluaisikaan. Ainakaan, jos vaarana on runsaus ja  ontuminen. Ajatuksia tämä kirja kyllä herättää. Tai, mikä pahinta tai parasta; kadottaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti