perjantai 25. lokakuuta 2013

Elämästäni lyyrisen koverran

Laskeudun hurjamielisen miehen niskaan. Hänet viilletään kaulasta halki; te ette siedä valkoisia pintoja. Hän lukee lakia rauhallisella äänellä ennen hirttämistään; hän laulaa isät hautaan: ei ole mitään mitä voisitte tunnistaa. Olen ainoa joka antaa aplodit. Tämä maailma on sirkus. Synnytän kuolleelle miehelle kuusikasvoisen tyttären, jonka käärin liinoihin, jotka poltan savikulhossa, jonka piilotan pihan perälle, kaivan hiekkaan, asun aavikossa puolet lopusta, jota. Sanoissani kipinöi rauha palaa. On mennyt miljoona vuotta.

Olen väsynyt ja nukun huonosti. Herään yöllä kolmesti. Kirkkojenkellot soivat jo.
Herään neljännen kerran kun ne lakkaavat kilkuttamasta. Kylkiluistani kuuluu kolinaa olen juna. Lähden viimeistään vuosikymmenen päästä aavikon halki. Kerään koriin kalpeita käsiä, jumalaisia käsiä, viimeisiä käsiä. Punon niistä huimat seppeleet, jotka ripustan, ripustan. 

Ei teidän tarvitsekaan ymmärtää. Minäkään en, sanoin kerran, kun heräsin vaaleasilmäisen miehen vierestä ja sivelin hänen vatsaansa. Hänen kätensä minun korvillani. Älä kuule, uhosi, nosti käsiään joista sinkosivat piikit hän halusi puhkaista. Huusin tahtovani vielä kerran; hän käänsi selkänsä.

Seuraavana aamuna kuulin mutta en nähnyt ja.

Ensimmäisen kerran ikinä kiipesin vuorelle Kreikassa v. 2005, vaatimattomasti, Olympoksen laelle.


 Minusta murenevat lasinpalat. 

Lisäksi töissä on uusi vauhti. Siellä on asiat todella muuttuneet. Tunnelma on melkeinpä ihana. Jotenkin viimeviikkoisten tylsien hetkien jälkeen homma rullaa. Eilen puhuimme henkilöstöpersoonan kanssa asiat halki. Tiimissämme ei ole jäljellä minkäänlaista kitkeryyttä, vanhemmat kunnioittavat meitä, rytmit vaihtuvat. On tullut neljäs jäsen, sellainen parikymppinen tyttönen vuodeksi harjoitteluun, vanhin jäsen (jonka kanssa on riitaakin pukannut) irtisanoutuu ja lopettaa työt ensi vuoden puolella (mikä on kovin surullista, sillä meidän välimme ovat parantuneet eikä hän yritä enää päsmäröidä), ja jotenkin nuo pikkuihmiset ovat hellyyttäviä. Rakastan Müncheniä. Minulla on täällä myös hulppeat ystävät. Mutta silti oli niin ihana eilisiltana taas "chattailla" Helsingissä asuvan rakkaan Ineksen kanssa. Olen katoavainen. En tiedä, mitä haluan eikä tarvitsekaan. Sovittiin, että ilmoitan töissä mahdollisesta irtisanoutumisestani vasta helmikuussa. Huh. Saan armonaikaa ja kyvyn miettiä. Tai no kyvyistä en tiedä. On villit vuodet ja karkeat jalkapohjat!


14 kommenttia:

  1. Nyt oli vauhtia!
    Teki hyvää, kun yritän muokata pitkää artikkelia ja uppoan siihen välillä kuin suohon.

    VastaaPoista
  2. Aina tapahtuu jotakin, miellyttävää tai sitten ei!
    Muhevaa viikonloppua, Maaria:D

    VastaaPoista
  3. Nuhainen nainen täällä yrittää pysyä riveillä. Selvästi siellä sattuu ja tapahtuu vaikka en aina ymmärräkään mitä:).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puolet on fiktiivistä tajunnanvirtaa, joten ei tarvitsekaan aina ymmärtää :)

      Poista
  4. Mitä tekstiä! Mahtavaa ja mielenkiintoista viikonloppua!

    VastaaPoista
  5. Voi ihme, mitä kakkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sittenhän ei varmaan tarvitse enää tulla lukemaan blogiani, jos se kerran kakkaa sisältää. P.S. En mielelläni julkaise anonyymeja kommentteja. Jos pitää mielipiteensä sanoa, olisi arvokkaampaa tuhaista se edes nimimerkin takaa.

      Poista
  6. Minulla on vain ne karkeat jalkapohjat :)

    VastaaPoista
  7. Aloitin tänään lukemaan Linda Boström Knausgårdin Helioskatastofia, tuli tuon tekstisi alusta vähän sama tunnelma mieleen.

    VastaaPoista