keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Pieni pulahdus

Minua sattuu kun kirjoitan näin. En tunne aikarajoja tai. Kieleeni pusertuvat omituiset järjestykset, keskeytän. Olen syvällä, syvällä. Rakastan tätä työtä! Se hyvä puoli sairauslomassa on (kun on kuitenkin hereillä ja voimissaan) että aika on ystäväni; sitä on. Huomenna menen töihin (iloiten, sillä kirjoitan aivan liian intensiivisellä tahdilla ja alan tarvita jo happea ja muutenkaan en ymmärrä miksi minut laitettiin sivuun!) mutta siihen asti ne vain tulevat, nämä itsenikin kaatavat ajatukset ja lauseet, virkkeet, kappaleet, luvut, jaksot. 

Sunnuntailta. Penkkejä on niin monessa paikassa ja varjo.




Rakastan päähenkilöä. Hänen nimensä on Emilie Silvia Grass. 

Rakastan häntä koska juuri nyt ei ole muita ketä. 

Ahmin happea niissä väleissä joissa nousen. Selkäni natisee. Kolme vuorokautta tietokoneen äärellä vahingoittavat vartaloa. Olen käynyt kävelyillä palavan joen varrella. Menen taas tulevana lauantaina ratsastamaan säihkyvään metsään ja horisontissa Alpit kumisevat; sunnuntaina valun vuorille, on luvattu aurinkoa ja kahtakymmentä astetta, ikuistan lieskat verkkokalvolle, piirrän ne piiloon sinulta. 

Muistan kivun joka helähti. 
Pakotan sen sisääsi.
Anna anteeksi.

3 kommenttia:

  1. Voi miten minä odotan, että Emilie saa kannet ympärilleen ja pääsee maailmalle :)

    VastaaPoista
  2. Leena ja Villasukka, intohimoni taitaa taas tunkea tekstiin kuin tekstiin, olen vallattomassa vaiheessa :)

    VastaaPoista