maanantai 7. lokakuuta 2013

Säteen vallassa

Miina Supisen Liha tottelee kuria oli minusta hykerryttävä lukukokemus. Jotenka en yhtään aikonutkaan jättää Supisen uusinta romaania välistä. Säde (WSOY, 2013) on "helppo" kirja. Lukaisin sen yhden päivän aikana matkallani vuorille vaeltamaan. Junamatka sujui kuin siivillä, kiitos Säteen.

Säde on omituinen rakkausromaani. Siinä Vic-niminen arkeologi pyydetään Suomeen tutkimaan Helsingin kupeessa olevaa metsikköä. Vic on brittiläinen, elämäänsä kyllästynyt mies, joka on kerran rakastunut Säteeseen ja saa taas tilaisuuden rakastaa lisää. Hän suostuu tulemaan Suomeen töihin vain sillä ehdolla, että saa ottaa apulaisekseen Säteen, joka tulee epäluuloisen ennakkoluuloisesti työn touhuun mukaan. Nimittäin työ tehdään epäjumalia palvovien "hihhuleiden" keskuudessa. Johtohahmona ja keilakuvana keikkuu palavatukkainen ja -mielinen Voula, jonka kanssa Säteellä on aluksi sukset ristissä mutta josta tulee hänelle lopulta hyvin tärkeä henkilö. Itse asiassa lopulta Säde on se, jonka vallassa kaikki tuntuvat olevan.

"Silloin Säde meni aivan hiljaiseksi. Myöhemmin tajusin, etä hän otti tiuskaisuni hyvin raskaasti ja todellakin lopetti arkeologian opiskelun siihen paikkaan, lähti itse asiassa kokonaan yliopistosta. siitä tietysti kaikkien muinaistutkimuksen ystävien on syytä olla hyvillään, koska hän todella oli huonointa mahdollista ainesta arkeologiksi, mutta noin henkilökohtaisella tasolla se oli ehkä turhan kova kolaus."
Vic ja Säde harrastavat kyltymätöntä seksiä, olkoonkin, että Säteellä on Antti-niminen hieman epämääräinen poikaystävä. Antti ei pidä puhumisesta eikä läsnäolostakaan, vaan viihtyy enemmän pelien koodaamispuuhissa tai peleissä itsessään. Säde ei saa Antilta kaikkea mitä haluaa, joten hän haikailee jopa Vicin matkaan lähtemistä, kun työt kaivauksilla saadaan päätökseen. Matkaan ei kuitenkaan päästä, sillä lopussa seisoo ikävä onnettomuus.
Kuva: wsoy.fi

Romaanissa kysytään, onko Jumalaa tai jumalia olemassa ja miten paljon uskominen "kannattaa". Siinä liikutaan yhtäältä tieteen ja arkeologian piirissä, toisaalta henkimaailmassa, ja asetetaan vastakkain ulkoisen ja sisäisen kauneuden käsitteet. Kaunis, nuori nainen nähdään hupsuna, ja Säde pitää itsekin itseään tyhmänä. Hän on kuitenkin mielestäni kaikkea muuta kuin typerä. Voula on kuin saatanallinen kuningatar, jolla on valtaa ja erityisesti vaikutusvaltaa muihin. Ihmiset suorastaan lankeavat hänen edessään ja lähellään. Säde sen sijaan on huoleton tyttönen, jonka kepeä asenne elämään ja maailmaan on suorastaan hellyyttävä. Vic kaikessa kyynisyydessään muistuttaa elämän lopullisuudesta ja siitä, että ihminen ei ole nuori aina. Lisäksi siitä, että elämää ei pitäisi ehkä vouhottaa läpi; että paikalleen ei kannata jysähtää, tai elämä menee ohi. Vic on kuin kuollut elävä. Ja lopulta hän onkin sitä. Elävä kuollut, kuollut elävä, ja tarkastelee Sädettä kaukaa, kaukaa.

En ole aivan varma siitä, miksi tämä romaani on. Mikä on homman nimi lopulta. Jotenkin kirjan lopullinen tarkoitus ja pointti jäävät hämärän peittoon ja jouduin lukemisen jälkeen miettimään, miksi, enkä aivan löytänyt vastausta. Mutta Supisen tyyli iskee minuun jälleen; en voi olla pitämättä hänen suorasukaisesta kerrontatyylistään. Tällaista tekstiä voisi lukea loputtomiin - vaikka syytä ja punaista lankaa ei olisikaan. Supisen henkilöhahmoista ei voi olla pitämättä. Erityisesti Säde säteilee koko kirjan läpi. Kirjassa on ilkikurisen humoristinen vivahde; naurua irtosi. Takakannen mukaan myös itkua on luvassa, mutta minulta jäivät kyynelet lurittamatta. Yksi asia, mikä häiritsi ja pisti silmään, oli läpi kirjan ilmenevät painovirheet. Se ei yleensä haittaa, mutta tässä niitä oli niin paljon, että kyllä häiritsi hiukan.

Kirjasfäärissä kirjoitetaan Säteestä tällä lailla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti