lauantai 26. lokakuuta 2013

Tandemhyppy taivaasta

On pakko nyt kiljahdella! Kävin tänään hyppäämässä 4 kilometrin korkeudesta kohti maata! Ensinnäkin päivä alkoi dramaattisesti nukkumalla pommiin. En ehtinyt junaan ja jouduin pulittamaan itseni kipeäksi vuokra-autosta. Juutuin pahaan ruuhkaankin, mutta onneksi ehdin ajoissa Leutkirchiin 140 kilsan päähän Münchenistä.

No, sitten ihmeekseni en pelännyt yhtään. Siis kuvitella, en yhden yhtään. En edes siinä vaiheessa, kun piti sukeltaa hyppypukuun ja valjaisiin. En edes siinä vaiheessa, kun tandem-hyppymies tuli esittäytymään ja kiristi valjaani ja höpisi ja kyseli. Se alkoi kutsua minua "Schokotörtcheniksi". Siinä se hihitteli aikansa. Muilla hyppymiehillä kun oli ihan miesasiakkaat kannettavinaan. Ja kai minä jotenkin kakkuselta näytinkin, sillä päässäni oli pinkki lentäjänpäähine. Kenties olin kuin muffinssi. Pakkauduimme (minä ja koneellinen hyvännäköisiä miehiä, hih, lisämausteena matkassa!) koneeseen, joka kohosi ilmaan niin että näkyi koko maailma melkein! Näkyivät Alpit, Sveitsi, Itävalta, näkyi Bodensee, matalat majat, pellot ja loppuaan vetelevä ruska. Kolmen kilometrin korkeudessa minun piti istua hyppymieheni syliin ja sitten hän kiristi minut itseensä kiinni. 

Neljän kilometrin kohdalla lentokone jäi junnaamaan jotenkin oudosti paikoilleen ja kone tyhjeni ihmisistä. He hyppivät yksitellen alas ja siinä vaiheessa kyllä hieman piti nieleskellä; ne tipahtivat niin nopeasti alas, alas, että korvissani alkoi soida. Kun oma vuoro tuli, en kuitenkaan enää pelännyt. Taivutin itseni kaarelle ja painoin pääni hyppymiehen olalle, jalat koukistin taaksepäin, tein kaiken ohjeiden mukaan ja ilmeisesti oikeinkin. Hyppy oli kuin pulahdus veteen. Ihmeellistä. Korviin sattui kamalasti, naamanahka lepatti, en kiljunut yhtään sillä tuntui etten saa happea, että suuni repeää jos sen aukaisen, tosin se oli pakkokin lopulta aukaista, kun sitä happea ei tuntunut olevan. Käsistä ja jaloista meni tunto. Mutta silmät auki minä katsoin 180 kilometrin tuntivauhdissa sitä kuinka maa veti puoleensa. Kädet heitin sivulle, olin lintu. 

Kuva: fallschirmspringen.info
Kolmen kilometrin kohdalla piti ottaa remmeistä kiinni ja tapahtui aika pelottavahko nytkähdys, kun laskuvarjo aukesi, onneksi se aukesi. Minua pyörrytti. Alkoi jopa oksettaa, sillä en ollut muistanut/ehtinyt syödä koko päivänä muuta kuin mandariinin (en ehtinyt siis aamulla ja teillä oli niin paljon ruuhkaa, etten ehtinyt sitten matkanvarrellakaan). Harmittaa, sillä en kestänyt hauskaa kieppumista, jota hyppymieheni olisi tehnyt enemmänkin ja jollaista rakastan, kuten vaikka kaikkia huvipuistolaitteitakin; silmissä kirjaimellisesti sumeni kun maa alkoi ottaa vastaan, hyvä että sain itseni laskeutumisasentoon; piti hetki hengittää paikallaan luisumisen jälkeen. 

de.wikipedia.org
Ihan mieletön kokemus tuo oli. Ei mikään maailman euforisin mutta kaunis. Sitä vain ensin tippuu täyttä vauhtia ja sitten alkaa leijua. Se tuntuu pehmeältä, kuin maidossa uimiselta. Ja kaikki on niin kaunista. Taivas sininen ja laaja ja onneksi oli myös lämmin ilma. En tiedä tosin, menikö jaloista ja käsistä tunto siksi, että eihän siellä neljän kilsan korkeudessa mikään kesä ole. 

www.skydive-nuggets.de
Takaisin ajelin täpinöissäni, enkä edes huomannut että ajelin 180 kilsan tuntivauhtia motarilla. Kun piti hidastaa tuntui etten kulje. Olen voittanut itsestäni pelkoja. Ei niin korkealla ole korkeanpaikankammoa. Oikeasti ei. Minusta on hurjaa. Olen onnellinen ja onnistunut ja nyt voin hyvillä mielin mennä piipahtamaan ystävän synttärijuhlissa. Palaan tosin ajoissa, on liikaa tekemisiä rästissä, ja huomenna pitää herätä aikaisin. Koska on sunnuntai ja takakesä ja ratsastusreissu ja elämä! 

P. S. Kuvat ovat netistä, sillä luonnollisestikaan en voinut kuvata. Videolle hyppyni tallennettiin, mutten viitsinyt pulittaa 69 euroa sen lunastamisesta itselleni. Sitä paitsi kuvat eivät kerro sitä, millaista hyppääminen oli.

8 kommenttia:

  1. Minua ei saisi hyppäämään, ei. Mutta mies hyppäsi Tandem-hypyn polttareissaan. Onneksi onnistuneesti, että en jäänyt yksin siinä vaiheessa elämää. Muuten ehkä olisin ollut vaarassa katkeroitua hypyn yllätyksenä järjestäneille kavereille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No huh, onneksi onnistui :) Minä aion hypätä joskus uudestaankin!

      Poista
  2. Vau oletpa rohkea! Tykkään itse joskus jutuista jotka nostavat adrenaliinitasoa mutta tuollaista en uskaltaisi missään nimessä tehdä,korkeakammoinen kun olen...Mutta takuulla oli mahtava kokemus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin pelkään korkeuksia mutta usko pois; 4000 metristä hyppääminen ei ole pelottavaa. Paljon pelottavampaa on kiivetä johonkin torniin ja katsoa alas, vaikka omituiselta kuulostaakin :)

      Poista
  3. Olet oikea huimapää, Maaria:)))
    Oikein hauskaa sunnuntaita sinulle:D

    VastaaPoista
  4. Rohkeaa! Hieno homma! Ja mikä parasta tulit ehjänä alas! :)

    VastaaPoista
  5. Kuulostaa upealta! Laskuvarjohyppy on yksi haaveistani, mutta en tiedä löytyisikö minulla rohkeuttaa toteuttaa sitä.

    VastaaPoista
  6. Oih olen vallan unohtanut kommentoida kommenttejanne! Kiitos niistä. Ja totta, rohkeaahan tuo oli ainakin minulle, ja voitin pelkoni. Villasukka: suosittelen! Päätä vain, että hyppäät!

    VastaaPoista