torstai 17. lokakuuta 2013

Veden julmankaunis koura

Juoksen joenvartta etelään, joskus harvoin pohjoiseen, kun käyn lenkillä. Joka päivä tuo kaupungin katkaissut vetinen käärme elää. Yleensä se kuohuu suhteellisen raukeasti, mutta virtaus on voimakas. Joskus se, kuten näinä päivinä, kohoaa. Kesäkuun alussa se suorastaan tulvi ääriensä yli. Eilenkin se oli päättänyt rynnätä lenkkipolulleni niin, että piti mennä pöpelikköön ja kaartaa pusikkojen läpi eteenpäin.
Miami Beachillä vajaa vuosi sitten vesi oli turkoosia ja hallinnassa.
Joka kerta ihastelen sitä, sen voimaa. Vesi on elementti, jota rakastan ja pelkään. Kaikista kauneimmillaan se on mm. Iguazun putouksilla (voi, suosittelen!), rumimmillaan olen nähnyt sen mm. Kiinassa saastekerroksen peittämänä. Täällä Münhcenissä jokivesi on vuoristojärvenkirkasta. Paitsi nyt, kun vesiraja on kohonnut ja muta tarttunut matkaan. Kaunista se on silti. Kumarreltavan vahvaa.


Kumarreltavan vahvaa on vesi ja tekstiryöppy myös Mikael Niemen huikeassa romaanissa Veden viemää (Like, 2013) joten en voinut olla vaikuttumatta. Liityn siis monien muiden kirjaa ylistävien joukkoon, sanalla sanoen. Mutta en aivan totaalikehu tätä romaania, sillä muutama pikku asia häiritsi. 

Veden viemää kertoo peloista, ihmisen pienuudesta ja riittämättömyydestä, inhimillisyydestä sekä siitä, kuinka meistä voi kuoriutua petoja todellisen hädän hetkellä. Kuinka itsekäs ihminen on, loppujen lopuksi, kuinka heikko ja pieni. Romaanissa Luulajanjoki kaataa padot, tunkee viikkoja kestäneen sateen paisuttamana ihmisten lävitse. Vesimassat kaatavat patojen lisäksi ihmisarvoja, odotuksia, voimia, viattomia, luontoa, unelmia. Jopa halun kuolla ne riistävät, sillä alussa Adolf-niminen henkilö suunnittelee itsemurhaa mutta päätyykin kaikkea muuta kuin kuoleman kynsiin luontoäidin estäessä hänen aikeensa kuolla.
Iguazun putouksilla vesi näyttää ihmisen pienuuden.
Veden viemää vie lukijan monen erilaisen, jopa omalaatuisen henkilön syliin. Kaikista julmin, iljettävin henkilöhahmo on Barney-niminen raavas rontti, joka hyökyvän veden äärellä raiskaa ja murhaa kokematta itseään syylliseksi mihinkään. Kaikista ikävintä on, että tämä rontti pääsee pälkähästä, kun monet muut joutuvat vallattoman veden nieluun. Romaanissa on vaimoa, on tytärtä, yksinäistä naista, itsetietoista nuorta miestä, vanhusta; kaikkea laidasta laitaan kuten meitäkin riittää, joka lähtöön. 

Isar tulvia riehahti kesäkuussa.
Käydään kamppailua joko itsen tai kuoleman kanssa. Jotkut selviävät, monet eivät. Kertoja piirtää traagisia, hengenhätäisiä kuvia lukijan silmiin. Kaikki on katsottava lävitse niin, että rintaa pakottaa. Niemen kertojantaitoja korostaa mielettömän runsas ja valtava kielikuvavarasto. Kieli muutenkin on kekseliästä; yhtä läpitunkevaa kuin villi vesimassa. Se kiihtyy kiihtyy. Kirja on hetkessä ohi, sitä on vaikea laskea käsistä, pakko jatkaa ja tietää, mitä tapahtuu jos. 

"Hän yritti, muttei onnistunut. Ruumis harasi vastaan. Se halusi jotain, hän ei tiennyt mitä, ehkä se kaipasi kotiin. -- Hän tunsi kyynelten kihoavan silmiin. Saatana! Hän olisi halunnut ryypätä itsensä tajuttomaksi, juoda kuin sika, muuttua muodottomaksi vyöryväksi taikinaksi jonka ei tarvinnut ajatella."

Lukukokemus on lähes täydellinen. Mutta olisin kaivannut enemmän toivoa ja valonpilkettä. Ahdistaa melkein jokaisen henkilöhahmon kohtaama pimeä. Tulee hapenpuute itsellekin; olisin toivonut, että kertoja olisi antanut välillä löysempää nyöriä. Jotakin johon tarttua. Kirja oli pakko laskea välillä käsistä sen takia, että keuhkoihin sattui. Vartaloon myös. Joka paikkaan. Oli miltei elävältä haudattu olo. Mikä toisaalta on merkki onnistuneesta romaanista ja kerronnasta, sillä siitähän tässä on kyse. Ihminen hautautuu veden alle. Ruumis ei tottele, ruumis haraa kuolemaa ja paikoin myös elämää vastaan. Loppuu happi, tulevat kouristukset, kylmä.

En käsitä itseäni; miksi hymyilen veden vallassa. Se teki karmeita tuhoja Etelä-Saksassa.

Lisäksi olisin toivonut selkeämpää katharsista. Sitä romaani ei - ainakaan minunkaltaiselleni lukijalle - suo. Monet kyllä saavat hilattua itsensä rannalle huohottamaan mutta esimerkiksi viattomien naisten raaka kohtalo Barneyn likaisissa käsissä kauhistuttaa eikä kauhistus laimene missään vaiheessa. Romaani on siis kaikessa voimakkuudessaan myös raaka, paikoin hirvittävä. Mutta koska se sisältää myös inhimillisyyttä ja toisissa kohtaloissa oikeudentajua, jää kansien sulkeuduttua hölmistynyt olo; romaani on vaikuttava, mestarillinen ja samalla hieman inhottava. Niemi on yksi aikamme suurista nimistä, olihan jo Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä yksi todiste siitä. Eikä lainkaan suotta. Kiva kikka kirjailijalta oli muuten sijoittaa myös esikoisromaani konkreettisena esineenä tähän veden pauhuun.

Kirjasta ovat kirjoittaneet monet, monet. Viimeisimpänä Minna ja toinenkin Minna.

4 kommenttia:

  1. Uskon että ahdistuisin liikaa tuosta romaanista!
    Kiitos postauksesta, Helmi-Maaria:)
    Levollista viikonloppua sinulle♥

    VastaaPoista
  2. Ja minä tunnustan taas täydellisen tietämättömyyteni tästä kirjasta. Olen toki lukenut Populaarimusiikkini ja toisenkin Niemen, mutta tämä olisi mennyt minulta ihan ohi ilman vinkkiäsi. Kiitos siis siitä.

    Ja samoin, minä ihailen ja pelkään vettä. Se on kaunis ja pelottava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kirjassa tiivistyy veden pelottavuus :)

      Poista