lauantai 30. marraskuuta 2013

Moikkis, bye bye, tschüss!

Today's the day. I'm leaving, finally. It's not my first time to travel all alone, but it's my very first time to travel into such areas, that are kind of dangerous at the moment, and to travel all alone for such a "long" time. Actually it's a short time. Would love to take off a whole year once in my lifetime and just go. That's a dream, and sometimes dreams come true, in my life pretty often as it seems, but therefore one has to sacrifice things. Time for example and energy. This time I'm not sacrificing anything, nor am I living my dream.

I'm somehow feeling empty. Excited, of course, too, but more empty. I don't know what to expect. I don't know, what will happen in the next few weeks. That is always scary; to step into something that you don't know. To do something, that you've never done before. It's like going into a dark room full of noise and you have no idea, what that noise is and what on earth is, but you still want to go in. To find out about it. To live, because if you don't go, you can't find out, and living, in my opinion, is exploring, finding, discovering etc. 

The kids at work drew pictures for the kids in Philippines to cheer them up.
Few weeks ago I did my very first skydive from 4000 meters. I was scared way beforehand (first of all, because I'm afraid of high places), but at the very moment when I started walking towards the little plane, that would carry me higher, I was calm. And at the moment of jumping into the air, I was calmer than ever. It was too high to be scared of height. And it was amazing. I almost fainted afterwards cause I forgot to breathe (and partly because it was impossible to really breathe). Hopefully I don't forget to breathe this time. Six weeks is a long time to manage without oxygen, or keeping your eyes closed (not that I kept my eyes closed during the dive). I'll keep them open. I'll force myself to keep them open even in situations, where it would feel better not to see.

I am right now not only empty but calm, calmer as ever. Will step out of my door very soon. I'm open for everything; what ever I have to face, I'll face. My backbag is light. I don't have much with me; I won't need much. If there's a need for something, I'll buy it on the spot (since buying stuff brings money = food to the people who sell it).

Passport ready to go go go. Hope I don't loose it like I did my drivers license two weeks ago.
But I do take some necessities with. The most heaviest thing in my backbag is my old laptop. I don't dare to take my new superlover (= my new ultrabook, that has been serving me as a writer's dream colleague for some months now) with me in case I get robbed. The second heaviest thing is the paperback books that I'm taking with. I'm a person who can't go anywhere without a book - in my opinion people don't gain more wisdom just by travelling and seeing the world. One has to read too. Read as much as there is life on earth - by reading you can reach others. You can touch them. Understand them. As I will be trying to understand the fairness and unfairness of the world during my trip, I'll at the same time read myself out of the situations and deeper into them.

Of course I've got my decomposition book with me, too, I'll never go anywhere without a pencil and at least a piece of paper. Will be working on some poems and on my English script as much as I can - which means propably not at all. Propably just on the way there and back during the flight. My first intention, actually, was to travel around those Asian countries where I've never been to, and write write write, maybe even make it to a first finished novel version, but now...I can't.

It's backed and zipped. Ready to go go go.
My heart won't let me. I could, though; there are still travellers going on holidays even to Philippines, and the world is still the world. People still live on. But I have a huge need in me. To help. It doesn't matter at all, if I'll be exchausted at the end of every day that I spend on Philippines. I can write when I return, I can do anything I want when I return, but now all that matters, is to give my portion of help to this world. Finally. I've always wanted to do something that matters. Unfortunately, in a way.

One person can't, of course, change the world or make it a better place. But if I can make even one poor person, who's lost it all, happier, I'll be satisfied. Which is in a way quite a stupid way of thinking; I'll feel good and satisfied because other people have suffered, and here comes one and will just jump on the stage and tries to be a hero. But let's put it this way: I'll do my best to not to be a hero. I'll do my best to see how things are and try to stand them. I'll do my best adapting. I'll do my best. And I'll also do my best not breaking my wicked heart. But then again I know already it will be broken.

I'm expecting NOT to be happy or satisfied after volunteering and helping others. So I'm doing this all, because I feel bad and I have a chance to help. Yesterday it got confirmed, that I will stay in a SOS Children's Village in Tacloban island and help out. I'm pretty sure I will continue my trip from Philippines to other countries with a heavy, heavy ripped off heart. Knowing, that the people will need help for years to come and that my short stay and little help won't carry very far. Knowing, that there are still so so many people without a home, without food, without parents, just without.


So it will all be devastating. I hope I don't loose my ability to smile after this big, big trip. I hope I will be able to write after that. I hope I will make someone happy at least for a while. I hope the world would treat us all a bit better than it sometimes does.

And I hope you will enjoy my trip with me. Let's hope it's not all about misery and heavy stuff (after all, I'm also travelling to Myanmar after Philippines to chill out). Let's hope there is hope. And that the people haven't lost it. I'll try to update my blog as often as I can. Normally I don't write this much in my blog, so don't worry, next time it's not a novel you read here like right now, but a short story. So see you later then, alligator, take care all of you and wish me luck. I'll do a final check now, drink my morning tea, say bye to my lovely neighbour and Munich and goooooooo.

XXXX
Maaria

P. S. I would like to thank you all, who took part in our Kindergarten project, where the kids and their parents (and some of our friends and us teachers) donated money to those Philippine people, who lost it all and are hungry. I will bring all the 610 (!!) euros safely to Cebu, buy food and water with all the money, and share it there. And mama: please don't worry. There's an organisation behind me. I won't be wandering in most dangerous areas all by myself - if even at all.

P. P. S. That song of Moby - I don't know why, but this morning I've had to listen to it. Has nothing to do with this post, nor my trip, but somehow I just feel like listening to that over and over again..

perjantai 29. marraskuuta 2013

Viimeiset suomalaiset sanat pitkään aikaan

Enää yksi yö ja lähden. Olen sanonut hyvästejä, puhunut puhelimessakin, niin että sellainen olo on, vastaava kuin 2,5 vuotta sitten, että olen lähdössä pysyvästi johonkin kauas pois enkä palaa. Mutta kyllä palaan. Käyn vain kurkkaamassa maailman laidalla, miltä näyttää reuna, ja koska minulla on korkeanpaikankammo, en taivu reunojen yli, vedän itseni äkkiä takaisin, tasapaino horjuu, suljen silmät. Katsetta en.

Tänään töiden jälkeen on kiire kuten muinoin. Pitäisi todellakin nyt tehdä asioita kuten varata Myanmarista ne hotellit ja maan sisäiset lennot ja lisäksi varmistaa, missä sijaitsee hostelli, jonka olen Hong Kongista varannut ja missä Cebu Cityn kaksi ensimmäistä yötä, ja miten päin astellaan. 
Fiilistelyä. Tuonne menen joulukuun lopussa. Kuva: geo.de
Rinkka nököttää tuossa jo lähtökuopissa. Minäkin. Huomenna. Voi luoja. Olen odottanut hetkiä. En pidä odottamisesta mutta nyt on kaikki niin kesken että voisin vielä. Ja jotta ette säikähdä, huomisesta lähtien päivitän blogiani englanniksi tammikuun 12. päivään saakka. Anteeksi. 

Siispä sanon jo nyt suomeksi heips heips ja rallatilaa. Jämerää loppuvuotta kaikille! Pyrin netin ääreen harva se päivä, joten saatte kyllä reissusta vihiä. Ensimmäiseksi pyrin siis auttamaan. Lomat lomailen vasta kuukauden päästä. Ai niin ja tuolta voitte lukea, miksi en enää kirjoita Reginaan. Ikinä. Ei kiitos. En suosittele kenellekään. Ilmaista työtä nimittäin ei ole olemassakaan.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Lähtölaskentaa

Countdown: 3 yötä lähtöön on. München makaa hennon lumikuorrutteen alla, tuuli voisi sen pois pyyhkiä. Kävin aamulenkillä, on "vapaapäivä", jonka vietän juoksemalla ympäri kaupunkia kädet ilmassa (ja illalla opetan Suomi-koululla jonka jälkeen istun vanhempainillassa). Pitää tehdä sitä, tätä, ostaa, pakata, tyhjentää oma huone, varata vielä parit hotskut Myanmarista, tulostaa kaikenlaista - tarvitsen sihteerin näkisittepä kaaokseni. Mutta aina vain jännitys kasvaa en tiedä miten istua.

Lisäksi, lisäksi. En tiedä miten ja miksi muutenkaan. Pitäisi tukahduttaa orastava en sano mikä. Pelkään että eräs ihminen lukee minua liikaa, kuin avointa kirjaa, eikä kenenkään pitäisi osata toista melkein ulkoa. Eihän. Sen verran yksityisyyttä kuuluu ihan jokaiseen, että jotkut ajatukset voi piilottaa, mutta mitä jos ne hehkuvat katseesta, mitä jos ilmeistä kasvoilla, ja mitä jos kuitenkin on yksi joka ne löytää vaikka sanoisi kaikkensa jotta ei.

Sain eilen ilahduttavan joululahjalähetyksen, kiitti muori!
Pakkanen puraisi aamujuoksulla kankkujani. Eilen potkunyrkkeilyohjaaja antoi minulle matkaevääksi hyppynarun ja käski hyppimään joka päivä kymmenen minuuttia vähintään. Kun tulin kotiin avasin äidin lähettämän joululahjakonvehtirasian ja söin siitä puolet sillä on ikävä tuttuja suklaansävyjä. Elämäni on hopeaa, nopeaa, suopeaa. Vertaan sitä sellaiseen elämään jossa ei ole mitään ja tunnen syyllisyyttä niistä hetkistä, joina olen jotakin valittanut, jostakin nostanut myräkän. Annan kaikkeni jotta voisin parantaa toisia.

Kiinnostavaa, kellertävää keskiviikkoa kaikille teille armaille lukijoilleni. Minusta tuntuu että katoan jonakin päivänä kuten puolet meistä toisinaan. Haluan vastauksia. Haluan antaa käteni niin että.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Satutan käteni ja jalkani ja sydämeni

Lähtöön on neljä yötä. Olen varautunut enkä sittenkään. Alan jo tärähdellä. Ei jaksaisi odottaa, ei malta. Onneksi on joka päivä niin paljon tekemistä, että aika rientää, aika tuo minut lähelle ja haluaisin purra jotakin, tiedättekö sen tunteen. Että purra. Jotakin.

Olen ollut nyt yhteydessä erään orpokodin kanssa. Mikäli kaikki onnistuu kuten toivottua, vietän Filippiini-aikani siellä auttamassa. Otin eilen viimeisen kulauksen kolerarokotetta. Ajattelin: en juo tätä turhaan. Tosin ehkä join, sillä en mitä luultavimmin edes pääse pahiten kärsineille alueille, mutta onpahan nyt varmuuden vuoksi sekin. Krankenkasseni maksaa sen kai takaisinkin vieläpä ainakin osittain. Se maistui vadelmalta ja pehmeältä ja minun elämääni on yhtäkkiä tullut uusia ihmisiä.

Se saa minut yhtäältä unohtelemaan asioita ja toisaalta jotenkin kärkkääksi. Mietin: kuinka monta uutta henkilöä tulee vielä tämän vuoden aikana ja kuinka moni heistä sytyttää valon. Sydämessä. Ihan sama, onko kyse lapsesta vai aikuisesta vai miehestä vai naisesta. Yhtäkkiä heitä on monia ja jokaista katson silmiin ja ajattelen: elämä koostuu tutustumisista. 

Katson matkakuvia juuri nyt kun en ehtisi. Tämä on Mongoliasta. Mitä saankaan enää ikinä.
Olen kirjoittanut runoja. Säätänyt kokoelmani kanssa. En tiedä, otanko läppäriä sittenkään matkalle mukaan, en tiedä haluanko sitä kantaa mutta toisaalta. Miksi ei. Tiedättekö miten halpaa on matkavakuutus. Siis sellainen sairasvakuutus. Voitteko kuvitella; täällä Saksassa ostettuna sen saa 7,5 eurolla per VUOSI. Herranjestas. On vuoden voimassa ja siihen kuuluu kaikki, kaikki ja korvaus mikäli sattuu heittämään veivinsä. 

Ja minun täytyisi viilata nyt yhtä runoa mutta en tiedä voinko. Sisälläni myllää taas niin. Joskus tuntuu että tukahdun. Että tukehdun. Kaikki nämä tunteet; miten ne mahtuvat yhteen ihmiseen. Haluatteko puolet? Annan mielelläni pois. Maailma rakastan sinua enkä koskaan.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Hurskas nälkä

Minulla on kurkussa kuiva luola. Saan sinisistä silmistä rauhan ja myrskyt, sillä olen katsellut sellaisia. Rauha tulee myös jos lukee kauniita, hiljaisia kirjoja, jotka samalla kuitenkin kirkuvat. Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala, 2012) on sellainen, typerryttävä ja jotenkin kuulas. 

Ja juuri kun sain sen luettua loppuun, kohtasin vääryyksiä. Ja heti sen jälkeen, kun jo luulin että olen maailman kylmin, välinpitämättömin ihminen, sain siivet. Hassua, kuinka joskus elämä kuljettaa aivan miten sattuu; kuinka se joskus yhdistyy juuri luettuihin kirjoihin, toisten tarinoihin, kuinka joskus huomaa elävänsä romaanihenkilön elämää.

Palatakseni Nälkävuoteen, jonka ostin viimeisellä Suomi-matkallani pokkariversiona (ja josta kiinnostuin jo vuosi sitten, kun teosta hehkutettiin niin kovin), täytyy huomata, että suomalainen kirjallisuus on ilmavaa. Meitä nykytekijöitä löytyy niin paljon, ja mikä parasta; on erilaista. On kauniita, perinteikkäitä, moderneja, aivan erilaisia, on viljavia, laakeita, avaria teoksia. On lyhyitä mutta mahdottoman suuria kirjoja. Ja Nälkävuosi on yksi niistä. 

Kuva: siltalapublishing.fi

Eletään 1800-luvun loppua, on katovuodet. On nälkä. Kansa lähtee kodeistaan liikkeelle, sillä ei ole mitään mitä syödä. Kerjätään. Ihmisen itsekkyys korostuu; raadolliset kourat meillä kaikilla on, jos on tarpeeksi nälkä. Jotkut meistä lannistuvat. Liikutaan lasia silmissä sinne, minne jalat jaksavat viedä. Ja kuten aina; jotkut meistä istuvat jossakin ylempänä ja turvassa. Jotkut meistä pelastavat toisia. Jotkut meistä eivät voi vierestä katsoa, kun toiset kärsivät, ja jotkut eivät välitä muusta kuin omasta hyvästä. Leipää jaetaan, leipää varastetaan. Elämä menee niin ja maailma.

Nälkävuodessa tarkastellaan ihmistä kaukaa mutta se tuodaan niin liki. Ovat kaikki tunteet pelissä ja kuolema. Elämä. Ollikainen on kirjoittanut hyvin vahvan teoksen, jota en lähde muulla tavoin kuvailemaan. Se on pieni, tiivis suuri tarina. Raapaisu menneisyydestä mutta samalla muistutus ihmiskunnan muuttumattomuudesta. Nälkävuosia ei toivottavasti enää samassa mittakaavassa tule, mutta toisaalta kyllä täällä maailmalla on paikkoja, missä sitä yhä nähdään, nälkää nimittäin.

Minun on nälkä nyt. Viikonloppuni oli niin raadollinen hyvässä ja pahassa, että tukehdun. Haluaisin pitää kättäni erään ihmisen päälaella. Haluaisin kirkua. Haluaisin kirjoittaa nämä tunteet ulos. Niin minä teenkin. Räjähdän paperiin. Teen elämästäni runon. Ja iloitsen siitä, että voin myös lukea toisten tekemiä runoja ja romaaneja ja imeä vaikutuksia tai pelkästään tunteiden heittelevää kirjoa. Kivaa viikkoa kaikille! Minä jännitän nyt elämääni eteenpäin ja matkaa, joka tulee jo viiden yön päästä, iiks!

perjantai 22. marraskuuta 2013

Checking checking checky check

Matkavakuutus check. Hostelli Hong Kongissa check. Kaksi ensimmäistä yötä Cebu Cityssä check. Rokotukset check. Malarialääkkeet check (en ota niitä suuhuni kuin pakon edessä). Myanmarin viisumia varten tarvittavat asiakirjat (kuten suosituskirje) ja kopiot ja kuvat check. Rinkka check. Matkaliput check. Rahatilanne check.

Olen jopa ottanut jo matkavaatteet (ensimmäistä kertaa ikinä näin ajoissa!!!) esille. Oikeastaan otin ne jo nyt siksi, että huoneeseeni tulee väliaikavuokralainen (jee, ei tarvitse maksaa vuokraa joulukuussa!) ja vien vaatekaappini sisällön työpaikan vaatekaappeihin. Jotenka piti kuoria "kerma" pois päältä. Mikäs tässä siis. Ei tarvitse enää juuri stressata. Paitsi ostaa lukkoja rinkkaan ja hostellien lokeroita varten. Ja rahavyö. Olen kadottanut entisen. Ja kamera pitää hankkia. Herra ex-poikaystävä lupasi tosin omaansa lainata mutta se on aivan liian kallis enkä halua hajottaa. Hajotan joskus vahingossa.

Arvaatteko mistä tämä on?
Jännittää jo kyllä paljon. Tänäiltana on tiimi-ilta. Menemme työpaikan tyttöporukalla syömään. Sitten jatkamme Shamrocks-nimiseen irkkupubiin laulamaan karaokea. Sinne tulevat myös bändipojat ja muutama muu kaveri. Sitten minä tulen kotiin. Ajoissa. Ei saa riekkua kun on nuhantynkää ja aivastelen kuin muurahainen. Eikä muutenkaan ennen matkaa saa riekkua. Pitää olla tiptop ja hiphop.

Olen kirjoittanut mahdottoman paljon. Lisäksi olen huolia täynnä mutta en yhtään murhetta. Piirrätytin työpaikan lapsilla kuusitoista iloisenmielenkuvaa, jotka vien Filippiineille. Yritän etsiä käsiini lastenkodin, johon ne ja pussillisen vaatteita viedä. Rinkastani puolet on varattu lastenvaatteille. Lähden siis takki tyhjänä. Palaan varmaan yhtä tyhjin säkein mutta takki muistoja ja kokemuksia pullollaan. Maanantaina tai jonakin päivänä ensi viikolla menen lääkäriin ja pyydän reseptejä lääkkeisiin. Ostan lääkkeet. Vien ne niille, jotka niitä tarvitsevat. Olen saanut kerättyä sievoisen summan rahaa tuttavilta ja työpaikan lasten vanhemmilta. Laitan omasta pussista peliin satasen. 

Tai tämä? Samasta paikasta kuin yllä oleva kuva.
Ja nyt pieni haaste. Onhan joulunalusaika. Jos ostat kirjani Pintanaarmuja jollekin joululahjaksi (tai Siljan ja Main TAI Minä rakastan sinua nuoren miehen), laitan helmikuussa saatavista palkkioista kaksi euroa per myyty kirja Filippiinien uhreille. Siirto tapahtuu vasta helmikuussa mutta apua siellä tarvitaan vielä pitkään. Erityisesti minua huolestuttaa orpolasten tilanne. Ainakin täällä Saksassa on uutisoitu siitä, kuinka orvot lapset ovat suuressa vaarassa joutua kidnapatuiksi maailman lapsimarkkinoille. Jos voisin, adoptoisin heti yhden mukaani ja antaisin hänelle kaiken sen rakkauden, joka minussa leiskuu, sillä kyllä sitä leiskuu, joskus tukahtumiseen saakka, en vain tiedä mihin kohdistaa. Jotenka kirjaostoksille siitä mars. Ja tunnelmallista viikonloppua!

P. S. Joulukuun ajan päivitän blogiani englanniksi, sillä niin moni ulkomaalainen ystävä haluaa tietää, miten matka sujuu. Luultavasti teen myös siten, että pidän videopäiväkirjaa.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Katon alla myllerrys

Leikin tulella, sanajärjestyksillä. Tämä on vaativaa puuhaa mutta nautin. Leikin teemalla ja reemalla; sillä mitä lauseessa tulee ensin mitä sitten, mikä jo tunnetaan mikä on uutta. Yleensä ensin tulee teema sitten reema. Käännän niin että reema on ennen teemaa. 

Käännän niin että predikaatti viimeisenä on etenkin sivulauseissa. On hauskaa. Ymmärrän saksan sanajärjestykset paremmin kun ne suomeen tuon. Tämä työ vie vuosia jos en sisäistä. Ei haittaa. Voin monet vuoteni antaa. Jaksan ajoissa herätä. Väsyttää mutta työstäni iloitsen:
  
"Pahinta on, että Sapphiren silmissä hänet näen. Minä vihaan tyttäreni suuntaa. Hän kasvaa väärin. Hän kasvaa karkuun minusta. Hetken ajan on sydämeni tunnoton. Hän kääntyy ja ojentuu kohti isäänsä, sille käden kohottaa. Kuinka voin Fredille koskaan anteeksi antaa. Jos se minun tyttäreni käteen tarttuu. Jos se minulta Sapphiren vie.

Ja katot. On tärkeää asioiden katot nähdä.
Menen töihin tänään ja sen jälkeen täällä käy kaksi miestä. Katsomassa huonettani. Toisen kanssa vuokrasopimuksen kuukaudeksi teen. Helpottaa matkakassatilannetta kun ei vuokraa kuuteen viikkoon maksaa tarvitse. Ja sitten juoksen. 

Münchenissä on kylmä. Harmaata, sadetta. Hiuksiini tarttuu pilviä. Juon jasmiiniteetä. Olen 10 päivän päästä lentokoneessa. Näin unta että Namibiaan lennän. Mutta jospa nyt kuitenkin sinne Hong Kongiin ensin. Ja sitten Cebuun. Huulet rohtuvat. Aurinko painaa kätensä poskilleni. Cebussa ymmärrän mitä on nälkä, mitä suru. On tärkeää asioiden sisään nähdä. Särkee päätä.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Ytimessä, säväreissä

Johanna Sinisalo. Mikä suuri kirjailijanimi meillä onkaan. Ennen päivänlaskua ei voi sai minut herkäksi, kun sen muutama vuosi sitten luin. Ja nyt pitkästä aikaa sain käsiini lisää Sinisaloa, hänen uusimman romaaninsa nimeltä Auringon ydin (Teos, 2013), ja herkkä minä yhä olen, miten muka en.

Ensi alkuun täytyy sanoa, etten hakemalla hae tai lukemalla lue tieteis- tai fantasiakirjallisuutta. En muka ole sellaisen kirjallisuuden ystävä, mutta pitänee pyörtää sanoja, sillä pidän monenlaisesta, kuten paljonkin sellaisesta puoliksi tieteellistetyistä, fantasioidusta maailmoista, etenkin sellaisista, joissa liikutaan dystopian harteilla, olenhan itsekin kirjoittanut sellaisen - ja tulen kirjoittamaan vastaisuudessakin, mikäli viimeisin suunnitelmani saa joku kaunis päivä tulta siipien alle. Mutta vaikeahan näitä mestareita, kuten Sinisaloa (ja vaikkapa nyt Leena Krohnia tai Pasi Ilmari Jääskeläistä), lukiessa on ajatellakaan kirjoittavansa mitään uskottavaa ja häikäisevää epäreaalista tarinaa.

Auringon ytimessä eletään nykyaikaa - tai no, eletään pikkuisen nykyajan edellä jopa, vuosissa 2016-17, mutta Suomi ei ole mikään demokratia, vaan "eusistokraattinen" tasavalta, missä mielihyvää tuottavat aineet, kuten alkoholi ja chili, ovat kiellettyjä. 

Lisäksi naiset on "pitkälle jalostettuja". On eloi-tyttöjä, joiden pääasiallinen tarkoitus on miellyttää miestä - ja silmää. He ovat pinnallisia, lisääntymiskelpoisia feminiinejä, joiden elämäntehtävä on löytää sopiva masko, eli mies, ja taipua tämän tahtoon kaikessa. On myös morlokki-naisia, jotka eivät kelpaa muuhun kuin ruumiilliseen, likaiseenkin työhön. Mielestäni tämä naisasia on romaanin kiinnostavinta antia. Sen lisäksi, että kaikki nautinto on kielletty. Kuinka herkullisia aiheita!

Kuva: teos.fi
Romaanin päähenkilö, Vera (eloi-nimeltään Vanna), on chiliaddikti. Hän on kasvanut lapsuutensa Aulikki-isoäidin hoidossa sisarensa Mannan kanssa. Vanna ei ole oikeasti eloi. Isoäiti huomaa tämän onneksi jo varhain, joten Vanna kasvatetaan eloiksi, vaikka hän onkin morlokki. Manna-sisko sen sijaan on ihka-aito tyhjäpäinen eloi, joka tahtoo naimisiin kuten kunnon eloi konsanaan. 

Vanna elelee kulissisuhteessa Jare-nimisen maskon kanssa. Jare on chilidiilari ja Vanna auttaa häntä parhaansa mukaan chilin kaupustelussa - sekä sen maistelussa. Lisäksi hän etsii kadonnutta sisartaan. Romaani etenee sutjakkaasti; vuoroin Vanna kirjoittaa sisarelleen kirjeitä, joissa hän pohtii lapsuutta, ristiriitoja, feminiiniksi kasvamista. Vuoroin käydään lävitse nykyhetken tapahtumia sekä Jaren että Vannan näkökulmasta. On myös otteita kuvitteellisista tietosanakirjasta, Suomen historiikista ja Vannan eloi-opistossa kirjoittamista kouluaineista. 

Ja sitten on se. Auringon hengensalpaava ydin. Chilijaloste, jonka kehittävät Jare yhteistyökumppaneineen, ja jonka Vanna oikeastaan luvatta esimaistaa. Hänen maailmansa pysähtyy hetkeksi, hänen sydämensä laukkaa. Hän löytää sisarensa vartaloa ravistavan kapsaisiini-iskun lävitse. Hän löytää myös naiseutensa morlokki-eloi-naamioiden alta. Ja minä, lukija, valun vettä!

Sinisalo kirjoittaa viehkeästi. Kirja avaa tavallaan reaalimaailmankin ovia. Kuinka moni meistä naisista hakee paikkaansa naisena; kuinka moni ei sitä välttämättä koskaan löydä. Romaani ottaa kantaa myös hyvinvointihömpötykseen. On niin tavallista, että nykyään hössötetään terveellisistä elämäntavoista ja ruokavaliosta. Mutta mitä elämä ilman nautintoaineita olisikaan. Voisitteko kuvitella elämän ilman suklaata tai chilisäväreitä, pienen pientä nousua - mitä jos kaikki olisi kiellettyä? Aina kun kielletään, tulee rikollisuutta, sanoisin. Sitä paitsi nautinnolliset hetket Sinisalo tuo esiin niin aidosti, että kyllä tässä itsekin on aikamoisessa ytimessä ja chilipöllyissä. Suosittelen!

Tämän kirjan oikeudet on myyty jo Saksaan. Tiedän siis, mitä ostaa ystäville lahjaksi, kun sen aika on! Kirjasfäärissä, Villasukan kirjahyllyssä ja Kukoistavassa kulttuurissa tästä on pidetty myös.

P. S. Ostin eilen Focus-lehden kirjallisuusspesiaalinumeron. Siellä mainitaan, että Saksassa julkaistaan peräti 79 860 (!!!!) uutta kaunokirjallista teosta vuodessa. Mieletön määrä. Ihan hullua. Että turha kai on vikistä siellä Suomessa, että muka liikaa kirjallisuutta julkaistaan. Sitä paitsi mikä on muutenkaan liikaa. On vain mainiota, että variaatiota on.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Päätös: en tule takaisin

On mykkä maanantai. Olisin tahtonut kirjoittaa koko päivän mutta sen sijaan täytyykin mennä poliisiasemalle (koska kadotin ajokorttini - uuden saan joko Berliinistä tai Suomesta tai Wienistä mutta en tähän hätään, rikosilmoituksen joudun tekemään, jotta kukaan ei käytä tietojani väärin), palauttaa älytön määrä tyhjiä pulloja kauppaan ja lasinkeräykseen, käydä kirjastossa, tehdä vuokrailmoitus, hoitaa viimein kämppiksen nimi ovikylttiin ja postilaatikkoon, yhteyksiä lakimiehen kanssa taistelussa erästä nimeltä mainitsematonta, palkkoja maksamatonta lehteä vastaan, tehdä palkkaturvaan hakemus, jotta saan rahani, ja mitä vielä. Niin, lenkille, lenkille haluan. Niin ja ai niin, jotta lista olisi loputon, täytyy myös yhteyksiä Filippiinien kanssa. Olen saanut jalan erään avustusjärjestön oven väliin, pitää varmistaa kaikki, pitää varata yösijoja ja todeta.

Münchenistä on kivenheitto Prahaan. Täältä on kivenheitto mihin tahansa. Siinä yksi syy.
Viikonloppu oli liian tuima, nopea. En nukkunut juuri yhtään. Nukkua ehtii sittenkin kun ehtii. Juhlin pitkiä tunteja, mutta fiksusti vesilasiryöppyjen kanssa. Eräs ystäväni, parka, joutui kamalan tempun kohteeksi; hänen lasiinsa oli laitettu tyrmäystippoja. Onneksi mitään ei käynyt. Tarkkana pitää olla. Katsoin eilen elokuvia vaikka olisin tahtonut piirtää. Minusta ja naapuristani on tullut niin hyvät, lempeät ystävät, etten voisi olla ilman. Hänen olohuoneensa on minunkin olohuone; on niin helppoa hipsiä rappuset ylös tai vastaavasti hänen tulla ne alas ja jakautua. Sitä paitsi hän on yhtä hullu kuin minäkin ja naurua riittää.

Olen myös tehnyt päätökseni, ystäväiset, lukijani. En palaa Suomeen, sittenkään, en ainakaan ihan heti, kenties en koskaan, kenties sittenkin mutta en lähivuosina ellen rakastu tulisesti johonkuhun sieltä tai ellei tapahdu jotakin muuta mullistavaa. Päätös on helpottava. Tiedättekö. Oli niin vaikea tulla tänne takaisin elokuun jälkeen suoraan parisuhde-eron jälkimaininkeihin ja hillittömään kaipuuseen, mutta nyt kun olen taas asettunut, nyt kun asiat sujuvat, muistan että tämä on kotini. München on se paikka, missä tuntuu hyvältä, parhaalta. Missä vain taivas on rajani. 

Täällä on sellaisia pylväitä, joihin voi nojata, jotka eivät kaadu, ja ne ovat kauniita voi luoja. Tämä kaupunki on niiiiiin sylissäni! Ja tämän sylissä voi itsekin istua. Rakastan. Hymyilen melkein joka päivä.
Sitä paitsi kunnianhimoinen hankkeeni on...tättärää. Kirjoittaa runoja saksaksi. Katsotaanpa, miten kieleni asettuu, saanko siihen sävyjä. Yritän paneutua niin, että myös suomen kieleeni tulevat saksalaiset järjestykset. Pitää kehittää nimittäin. Kehittää uutta. Kun neljäs romaanikäsis on valmis, viimein se on, hiphei, ja kun viidettä rustaan tällä hetkellä melko hitaasti, tarvitsen jotakin mitä paeta.

Ja jotta ehtisin tänään kaiken enkä ehkä mitään, lähden nyt hoitamaan poliisiasiat ja kaikki, ja sitten kenties on aikaa jopa kirjoittaa. Haluaisin. Kaipaan.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Lasken irti mutta itseäni en

Countdown alkaa kohta. Apua, kaksi viikkoa. Sitten tuli lähtö. Kävin eilen ottamassa rokotuksia. Tänään tulee lisää. Käsivarret kipeänä istuin illan kotona, sillä en voinut mennä enää potkunyrkkeilemään piikkien jälkeen vaikka olisin tahtonut purkaa kaiken ärtymykseni (olen todella, todella vihainen erästä palkkoja maksamatta jättävää lehteä kohtaan) ja jännitykseni, sillä nyt alkaa kuumotella; astun johonkin mitä en tiedä. Kuumottaa aina kun silmät ovat sidotut ja pitää kävellä. 

En ole yhtään ajatellut mitään, sillä on liikaa mitä pitäisi. En tiedä mistä aloittaa. Menen illalla katsomaan taas työkaverin (jota pitäisi alkaa kyllä kutsua rakkaaksi ystäväksi, sillä sitä hän on enemmän kuin työkaveri) veljen bändiä. Hytkyn tahdissa. Lisäksi sen verran olen ehtinyt, että järjestän työpaikalla pienen rahakeräyksen. Ostan rahoilla Cebu Citystä ruokaa, vettä tai lääkkeitä ja tuikkaan tämän kaiken tarvitsevien käsiin. 

Otin tämän kuvan New Yorkin MoMassa viime talvena. Lempitaulujani. Olo on tällainen nyt.
Koska vapaaehtoistyö on vaarallista heti kriisin tuiskeessa (eikä kaikista innostuneista avunantajista ole hyötyä vaan pikemminkin haittaa, sillä pahimmassa tapauksessa itse apuintoilija voi joutua väkivallan uhriksi tai sairastua pahemman kerran), haluan toppuutella huolestuneita tahoja; en ole hyppäämässä minkään tositoiminnan keskelle. Ja kyllä, olen sittenkin hankkinut monet rokotukset. Miten ihana muutes onkaan lähilääkäriasemani; minun olisi pitänyt maksaa parit rokotukset itse mutta sain ne sponsoroituna, sillä lääkäri halusi tukea tätä yksityistä hankettani auttaa ihmisiä! Ihan mahtava lääkäri - ja yllättävä veto byrokraattisessa Saksan maassa muutenkin.

Mutta mutta paikoin Filippiineillä on nyt levotonta, tauteja, nälänhätää, väkivaltaisuuksia - en mene sokeasti haahuilemaan ympäriinsä ja tarjoamaan apuani miten sattuu. Päinvastoin paikallinen kaverini serkku ottaa minut huomaansa ja hänen kauttaan pääsemme paikallisen järjestön siipien alle ja sitä kautta aputöihin. Mikäli apu ei kelpaa (sillä en ole sairaanhoitaja, poliisi tms.), täytyy tyytyä siihen, että tuon maahan rahaa turistina. Mutta luulenpa, että apu kyllä lopulta toivottavasti kelpaa, sillä en yhäkään voi ajatella pelkkää lomailua, kun vierellä painitaan elämän ja kuoleman kielissä.

Maailma on puu.
Lisäksi on ollut muutakin ajateltavaa. Pitää järjestää itselle viisumia Myanmariin, varata sieltä kaikenmaailman hotelleja ja katsoa, mihin mennä ja miten. Järjestelen nyt siis tätä Myanmarin matkaa, vaikka voi olla, että jään Filippiineille. Mutta koska en tiedä, voiko sinne jäädä, pitää kuitenkin pedata myös jatkomatkaa. Pitää hankkia myös kai jotakin asiaa. Siis en tiedä mitä. Apua. Olen aika käpynä. En osaa keskittyä. Kirjoittamisesta ei ole tullut päiväkausiin mitään. Haahuilen kuin luumupuu. Haluan aika usein koko maailman ja nyt olen taas menossa sen sisään. 

Olisi joskus kamalaa pudota. Olen saanut rakkauskirjeen sanoittajalta. Sellainen on imartelevaa mutta. Ja hiukseni ovat nyt lyhyemmät, koko minäni katkeilee. Jos kaikki käy niin kuin olisi, voin tämän vuoden lopussa luetella missä olen seisonut: New Yorkissa, Miamissa, Bahama-saarilla, Sveitsissä, Istanbulissa, Itävallassa, Helsingissä, Torinossa, Berliinissä, Sysmässä, suuren järven rannalla, kuunsillan varrella, Liechtensteinin rajalla, 4000 kilometrin korkeudessa valjaissa, Hong Kongissa, Filippiineillä, Singaporessa, Bangkokissa, Myanmarissa, leppäkerttudiskossa, valkoisen sängyn kahinassa, vinossa.

Kyllä näkee kun lähtee ja katsoo mutta parhaiten näkee kun katsoo vasta kaukaa. Aika valuu. Olen tänä vuonna hajonnut, rikkonut, lähtenyt, korjannut, saapunut, palannut. Rakastan kaikkia enkä ketään. Eräs ystäväni sanoi viikko sitten, että Maaria sinä olet rakastunut koko maailmaan, ja sitten hän nauroi ja kaikki muutkin, ja minä en. En rakasta kokonaan. Tietäisittepä millainen tuli palaa. Kaikki se vyöryy paperille yleensä. Mutta näinä päivinä olen levoton en pysty kirjoittamaan. Tukehdun kohta. Haluan tämän intohimon ja tuskan ulos sisältä!

Ovet auki maailma tulee!
Kämppikselläni on huomenna synttärit. Talo on täynnä sen kavereita. Ja omianikin, pidämme juhlat, ostin siksi eilen kuoharia, minulta kysyttiin paperit. Juon parasta aikaa jasmiiniteetä. En ole koskaan käynyt Hong Kongissa. Menen sinne, sieltä herään, haluan lanteilleni raskaat kädet. 

En voi nostaa omiani. 
En voi katsoa sinua, kun nousen tästä.
En voi katsoa kanssasi tauluja, jotka on yliviivattu, joita ei ole. 
En voi, en voi vaikka.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Nam!

En ole mikään kultasormi mitä tulee ruoanlaittoon mutta jotakin hassua on tapahtunut. Olen herännyt viime viikkoina tekemään itselleni ruokaa niin, että ylijäämät vien seuraavana päivänä töihin (tai niin, että armas kämppikseni kurkistaa kattilaan ja pyytää saisiko maistaa), ja siinä sitten ovat työtoverit kuola poskessa ihastelleet hajuja tai makuja, kun olenhan toki kuitenkin pyydettäessä antanut "makupaloja", ja onpa menty niinkin pitkälle, että minun täytyy nykyään n. kerran viikossa kokata koko konkkaronkalle ja viedä sapuskat töihin.

Ihan kivaa - saan myöhästyä luvan kanssa ja jakaa vielä ruokakulut neljään pekkaan. Hassua tässä on se, että en tosiaankaan ole koskaan aikaisemmin ollut mitenkään tunnettu ruoanlaittotaidoistani. Ja oikeastaan tämä kaikki innoittaa kokeilemaan kaikkea uutta. Olen saanut ihanoilta Helsingin ystäviltäni lahjaksi kaksi kullanarvoista reseptikirjaa, joita olen käyttää kupertanut ahkerasti. Ja jotka haluan tässä nyt esitellä sillä olen hyvin närkästynyt eräästä asiasta, joka liittyy "erääseen" viihteelliseen kirjallisuuslehteen, enkä kerta kaikkiaan tiedä miten päin olla. "Hyvä ruoka, parempi mieli" -lausahdus toimii kuitenkin. Ainakin se lieventää ärsytyksen määrää.


Kirjoista toinen on nimeltään Vegaanin uusi keittokirja (Like), jonka on toimittanut Eläinoikeusyhdistys Fauna ry. Se sisältää aivan hirveän herkullisia reseptejä. Alussa on tietoa vegaanin ruokavaliosta, minkä jälkeen avautuu ihanien, lyömättömien reseptien maailma. On ohjeita dippeihin, salaatteihin, pataruokiin, keittoihin, kastikkeisiin, jälkkäreihin ja suolaisiin leivonnaisiin. Resepteissä on paljon aasialaisia ja intialaisia vivahteita - siis suosikkejani. Rakastan mm. punaista thai-currya, voisin syödä sitä joka päivä, ja tästä kirjasta löytyy vähän vastaavia ohjeita.

En ole suuri tofun ystävä - paitsi jos se on ilmavaa (yleensä sitä mitä ravintoloista tai Aasiassa saa) - mutta tämän kirjan ohjeiden mukaan tofu maistuu kyllä. Koska en omista mikroaaltouunia, on kiva, että kirjassa on myös ohjeita "pikaruokiin". Kokeilin maanantaina ensimmäistä kertaa "Nopeaa linssi-omenacurrya" ja olisin voinut syödä siltä istumalta koko kattilallisen. Valitettavasti en ehtinyt, sillä kämppikseni söi sen miltei kokonaan loppuun (luvan kanssa, joten mitäs lupasin) - onneksi jäi töihin pikkuisen vietäväksi, tosin sielläkin työtoverit söivät siitä "makupalansa". Söin curryni ilman lisukkeita ja tulin kylläiseksi. Jogurttia oli kyllä kastikkeena messissä - kämppis söi annoksensa, tai siis yli puolet kattilallisesta, ilman jogurttiakaan, ja työtoverit maistelivat sitä kylmänä, mikä oli myöskin hyvin herkullista. Aih sentään, lyömätöntä suorastaan, joten tässäpä tämä mainio "pikaruoan" resepti kaikille jaettavaksi:

Aaaaa ihan mieletöntä currya! Tulista ei tosin mutta silti.

5 dl punaisia linssejä 
3 sipulia silputtuna
2 rkl öljyä 
2 isoa hapanta omenaa kuutioina
1 tl inkivääriä raastettuna (laitoin omaan versioon 2-3 tl ja tietenkin tuoretta)
kasvisliemikuutio tai suolaa (itse käytin 1,5 luomukasviskuutiota)
2 rkl curryjauhetta
8 dl vettä

Huuhtele linssit. Kuullota sipuleita öljyssä, kunnes ne muuttuvat läpikuultaviksi. Lisää omenat, inkivääri, linssit, kasvisliemikuutio, mausteet ja vesi. Hauduta, kunnes linssit ovat kypsiä. Tarjoa riisin tai chapatileivän, ohuen rieskan tai muun vastaavan kera. Kastikkeeksi sopii kulhollinen jogurttia.

Kirjan miltei jokainen resepti on kokeilemisen arvoinen. Papupihvit ja vegeburgerit, vadelmaiset browniet (aaaaah, tietäisittepä miten hyviä!!), couscous-salaatti ja mitkä kaikki muutkin vielä ovat jo vieneet kasvissyöjäsydämeni. Ja siis myös lihansyöjäystävät ovat olleet myytyä miestä sekä naista. Ihan paras reseptikirjalahja ikinä, kiitos Sini-darling!


Toinen ahkerasti käyttämäni opus on Salaattisuosikit ja parhaat buffetit (Sonja Bock ja Tina Scheftelowitz, WSOY ). Oi mitä maailman kuolattavimpia salaattireseptejä kirjassa onkaan! Ja itse koko kirja on ulkonäöllisesti ihan kuin karkki. Kuvien kirjo on värikäs ja kaunis ja kannustaa kokeilemaan. Salaatit ovat joko kylmiä tai lämpimiä. Yksi lämmin lempparini sisältää spelttiä, paistettuja luumuja, sieniä ja rosmariinia. Kokeilkaa:

125 g speltinjyviä (käytin itse ohraa)
hyvää kasvislientä
250 g tatteja tai herkkusieniä
250 g punasipulia
3 rosmariininoksan lehdet
4 tl oliiviöljyä
400 g luumuja
2 rkl balsamiviinietikkaa
suolaa ja pippuria

Keitä speltti kasvisliemessä. Kaaa se siivilään, valuta hyvin. Puhdista sienet talouspaperilla tai harjaamalla mutta älä huuhdo niitä. Leikkaa viipaleiksi. Kuori sipulit ja leikkaa ohuiksi lohkoiksi. Levitä sienet ja sipulilohkot leivinpaperin päälle uunipannuun. Sekoita öljy joukkoon, mausta rosmariinilla, suolalla ja pippurilla. Kypsennä 175 asteessa 30 minuuttia. Kääntele välillä.

Halkaise luumut, poista kivet. Leikkaa lohkoiksi. Nosta uunin lämpö 200 asteeseen. Sekoita luumut sienten ja sipulien joukkoon, jatka kypsentämistä 10 minuuttia. Sekoita lopuksi speltin kanssa. Lisää balsamiviinietikka ja mausta vielä suolalla ja pippurilla. 

Tekisi mieli luetella vielä liuta ihan yltiökuolattavia reseptejä, mutta en voi tai jaksa. Suosittelen hankkimaan nämä teokset hyppysiin, ehdottomasti, mikäli pitää hykertävistä makuyhdistelmistä!

maanantai 11. marraskuuta 2013

Yhä vain puhuttelua

Asiat edistyvät silloin kun niihin tarttuu. Kärsin kipeästä päästä jälleen, siellä on liikaa sanoja eikä tarpeeksi teitä ulos. Siksi särkee. Ihana harmaa maanantai hulvahti ylleni yllättäen. Köhnötän kotona, sammaloidun. 

Eilisiltana istuin oopperalaulajaystäväni luona liian monta tuntia. Voi kuinka maukasta on unkarilainen valkoviini ja uunissa runnotut perunat. Kuinka korvaamatonta on kohdata muitakin. Ilta oli miellyttävä, avara. Tutustuin kotimatkalla vielä, taas miksi aina, erääseen sanoittajaan. Miksi tutustun nykyään koko ajan sanoittajiin. Onko tämä jotain luonnon vihjailua, että ryhdy sanoituspuuhiin tai rakastu. En halua rakastua. En halua sanoittaa. Haluan vain luoda.

Tuhoja. Kuva: welt.de
On tapahtunut nopeita käännöksiä. Erään puolifilippiiniläisen ystäväni serkku asuu Cebussa. Juuri siellä, minne menen pian. Onneksi löytyi tällainen henkilö. Nimittäin menen hänen luokseen ja hänen kanssaan avustustöihin. Apua tarvitaan kipeästi monessa paikassa siellä. Tylsää on, että esim Punaisen ristin kautta, ainakaan Suomen sellaisen, en voi auttaa. Pitäisi käydä jokin kurssi ensin ja sitten vasta. Jotenka onneksi on filippiiniläinen tuleva uusi ystävyys, jonka kanssa pääsen suoraan tositoimiin paikan päälle paiskis. En siis todellakaan, yhtään, voi kuvitella meneväni lomailemaan ja näkemään paikkoja. Ei. 

Huh. Auttamista riittää. Kuva: sueddeutsche.com
Minun lomani tulee olemaan Filippiinien osalta auttamistyötä, kuten eilen jo hinkutin. Ehdin sitten joskus muulloinkin lomailla, ja sitä paitsi jokaisen kynnelle kykenevän velvollisuus on auttaa, vai mitä? Lueskelen myrtyneenä joitakin matkailuaiheisia keskustelupalstoja, joilla jotkut, eivät onneksi kaikki, reppureissaajat päivittelevät, että missähän päin sitä voi lötkötellä ja missä on turvallista maata rannalla. Järkyttävää. Miten kukaan voi edes ajatella lekottelevansa luonnon runnoman maan laidalla kun selän takana ryvetään loassa. Anteeksi nyt vain. En yleensä täällä paasaa tai halua ottaa kantaa mihinkään, mutta jossakin menee ymmärrykseni raja. Siinä nimittäin, että miten voi ja miten ei voi. 

Sitä paitsi jos hätä tuntuu olevan kuristava, voin muuttaa matkasuunnitelmiani niinkin paljon, että perun kaiken muun ja vietän kaikki 6 viikkoa Filippiineillä kädet mudassa ja autan. Kerrankin kun on aikaa ja tilaisuus. Niin miksipä sitten ei. Ehtii sitä maailmaa muulloinkin nähdä turistin muodossa. Vielä en peru muita lentoja, mutta paikan päällä voi mieli hyvinkin muuttua. Odotan oikeastaan kauhulla sitä, millainen näky aukeaa ja miten pahalta mahtaa tuntua toisten puolesta.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Puhuttelua

Kolmen viikon päästä vai neljänkö, en osaa laskea enkä jaksa nyt, lennän Filippiineille, Cebun saarelle, ja sieltä olisi tarkoitus hyppiä toisillekin saarille. Lomasuunnitelmat, joita ei siis ole, vieläkään, saavat nyt kyllä uuden suunnan. Yritän nimittäin päästä auttamistöihin tuhoalueille. Katsotaan, pääsenkö, sillä käsittääkseni ihan noin vain vapaaehtoistyöhön ei voi heittäytyä (vinkkejä otan vastaan!), mutta uskoisin, että apua siellä tarvitaan kipeästi ja toivottavasti otetaan vastaan. En osaa nimittäin ajatellakaan, että lomailla lököttelisin siellä kaiken tällaisen luonnon voimankäytön jälkeen. Olen myös päättänyt että kirjoitan kaiken ylös. Kirjoitan kasvot ja vakavat kädet ja tuulen jättämät jäljet. Läppis siis lähtee lomalle mukaan - tosin en tiedä, saanko.

Baganin rauniokaupunkia Myanmarissa. (Kuva: wikipedia.com)
Nimittäin matkasuunnittelu on edistynyt sen verran, että olen päättänyt mennä Myanmariin (en ole aivan varma, saako sinne viedä läppistä). Ostin jo lennot. Rauhoittaakseni äidin ja isän ja sisarusteni huolestuneita mieliä en kuitenkaan meinaa siellä yksinäni reppureissata, vaan olen parhaillani yhteyksissä paikallisen "agentuurin" kanssa ja kuljen jonkinmoisen ryhmän ja oppaan mukana koko kaksi viikkoa. Olen saanut jo ehdotuksen matkan yksityiskohdista, mutta hinnasta riippuu, lyönkö reissun lukkoon vaiko enkö. Siihen kuuluu käynti Baganissa, vaellus Popa-vuorelle, piipahtaminen Mandalayssa, Amarapurassa, Inle-järvellä, Ngapalin ranta-alueella ja mitä vielä kaikkea Hui. Jänskää.Viisuminkin tuo toimisto järjestää puolestani. Näppärää. 
Myrskyn otteessa. (Kuva: http://www.augsburger-allgemeine.de)
Että semmoista. En ole ehtinyt mitään ja silti kaiken. On isänpäivä, jonka meinasin unohtaa, sillä täällä sitä vietetään toukokuussa. Lisäksi olen ollut kovin sosiaalinen koko viikonlopun ja se väsyttää. Ihania ystäviä, ihania hetkiä, sadetta ja migreeniä on kuulunut eloisaan elämääni, mutta onneksi migreeni on nyt hellittämässä. Se iski aamulla yllättäen ja siristi silmäni. Lähden oopperalaulajaystäväni luokse syömään kohta, sillä sain kutsun, enkä tiedä ketä muitakin kaikkia siellä on, mutta on kutina silmäkulmassa, sellainen, että tapaan joitakin uusia ihmisiä ja joudun keskustelemaan suu vaahdossa. En tiedä jaksanko enää. Huomenna viimein vietän päivän, jona en puhu kenellekään. Tai no, pakko kai on kämppiksen kanssa päätä aukoa ja tallilla höpistä hevoselle. Mutta tekisi mieli sulloutua purkkiin päiväksi ja kirjoittaa vain ja olla ruma.

torstai 7. marraskuuta 2013

Hän ei tarvinnut muistoja eikä toisten toiveita

Ne tekivät naarmuja sinisen taivaan silmiin, olen kirjoittanut käsikseeni. Rakastan tuotakin virkettä, melkein jokaista yhtä huolellisesti kuin esimerkiksi näitä: Et sinä välitä enkä minäkään enää et edes kirjeisiin vastaa; kyynelet olivat jo poskilla, Emilien huulet kaartuivat kyykkyyn; surun mutka rajoitti hänen taitojaan keskustella luontevasti.

Hajoan aina kun luen aikaansaannoksiani tällä tavalla rinnakkain. Se on vahvaa jälkeä, suuri työ. Edessä on loppuviikko ja kaamos. Uin uin, uin uin. Olen käynyt tällä viikolla rajojen toisella puolella. Olen käynyt tiistai-iltana tanssimassa, olen turhautunut, tehnyt huomiseen mennessä 5-päiväisen työviikon.

Nähnyt unta että palaan herra R:n kanssa yhteen. Että saan lapsen ja asetun sen kanssa, ja kun heräsin olin kylmästä hiestä märkä. En halua palata yhteen mutta täytyy myöntää, että yhä kaipaan välillä ja yhä sattuu kun katson kuvia eikä se kipu lähde ihan heti, ei lähde kun on luullut että tämä pysyy eikä se pysykään.

Matkakuva Kiinasta vuodelta 2009. Vesi likaista kuin selkämys.
Enää 23 päivää ja lähden lomalle. En vieläkään ole ehtinyt suunnitella matkaa. Luovutan mokomat aikeet; en suunnittele sitten. Parempi se on muutenkin mennä mihin nokka vie. Kuvitelkaa: en ota edes rokotuksia! Sittenkään! Oli tarkoitus mutta keskustelin ystäväni isän kanssa asiasta. Hän on kirjoittanut rokotusaiheesta tietokirjoja ja tekee parhaillaan dokumenttielokuvaa, ja sai minut kiertämään muutamat rokotukset kaukaa. Hän myös painotti, että jos en meinaa slummeissa asua ja sademetsään eksyä, ei ole tarvetta panikoida ja että jos jotakin muka tapahtuisi, on sikäläisillä lääkäreillä kyllä järeät aseet.


Joten olen puhdas. Kimaltelen. Haluan tanssia meren rannalla ja kohta siellä tanssinkin. Menen maailmaan yksin, yksin, ja kun Hong Kong painautuu jalkojeni alla vähän enemmän, tunnen kuinka joukon keskellä onkin aina pelkkä piste. Kukaan meistä sen enempää kuin toinenkaan. Pisteitä vieri vieressä.

Haluaisin kuulla ihmeen. 
Odotan, odotan!

tiistai 5. marraskuuta 2013

Sardiinisaippuaa

On hassuja yhteensattumia. Eilen tapahtui kummia. Työpäivän jälkeen putsata puunasin huoneeni, joka on nyt tyhjä työpaikan marsuista (ne pääsivät vihdoin, huh, takaisin kotiinsa päiväkodille eilen - viiden viikon aikana huomasin, ettei minusta ainakaan marsunomistajaksi ole) ja läksin illan pimeissä juoksulenkille (kaameaa, kun jo viiden aikaan tuntuu että pimeys on rouskuttanut syövereihinsä!). Aloin tuntea

kylmiä väristyksiä ja jouduin ottamaan paniikinomaisia juoksuaskelia ja yrittää olla huomaamatta. Nimittäin takanani, aivan melkein liki minussa, kävi omituinen tuulahdus joka askelen jälkeen, ja lehdet kahisivat, ja se tuulahdus, tietynlainen vana, joka jäljessäni kulki, suureni suurenemistaan ja se näytti aivan joltakin näkymättömältä kummitusolennolta, jonka edestä lehdet väistyivät, ja olin jo tuntea peloittavat pedon kourat ympärilläni, olin jo kiljua kiljua 

kunnes piti nauraa. Voi naurujen nauru. Jalkaani oli juuttunut sellainen huomaamaton, kevyt narunsirpukka, joka oli kerännyt jonollisen lehtiä vanaveteensä. Eli siis kummitus olinkin minä itse. Loppulenkki meni kavahtelematta mutta olisittepa nähneet kuinka mielikuvitus ehti jo laukata nopeammin kuin ruumis.

Müncheniä perjantailta.
Ja sitten tulin kotiin ja skype-puheloitsin vanhempieni kanssa, ja siinä samalla avasin yläkerran naapurin tuoman tuliaissaippuan, jonka hän toi sillä lainasin hänelle matkalaukkuani tuossa taannoin. Innokkaana työnsin nenää lähelle kauniiseen saippuapaperiin käärittyä rasiaa, joka kummallista kyllä piti avata kuten kalasäilyketölkki, ja niinhän se sitten olikin, että saippuan sijaan käsilleni ryöpsähti öljyä. Ja sardiineja. 

Hyvä etten sentään suihkuun mennyt sardiinisaippuat käsissä. Nauratti niin, että kyynelet ryöpsähtelivät enkä saanut hillittyä itseäni, kävin jotensakin suihkussa ja meinasin uhallakin ottaa sardiinit mukaan. Loppuilta oli tarkoitus kirjoittaa. Mutta jostakin syystä ajauduin kämppiksen viereen sohvalle saman viltin alle (vilttiä on käytettävä kun lämmitystä ei vielä viitsi pistää päälle) ja katselin hänen kanssaan kaksi elokuvaa ja olen niin iloinen, että minulla on seuraa täällä, ja millaista vieläpä, koska oikeastaan ilta oli tosi tosi kiva ja syksyinen eikä yhtään yksinäinen!

Pidän lehtikuorrutetuista vanhoista taloista.
Ja tänään on kuvauspäivä. Pitää olla jotensakin nätti tai kuvauksellinen. Sitten pitää takoa takoa potkunyrkkeilytreeneissä. Olen jotenkin levoton en ehkä pysty keskittymään mihinkään kirjoitusasentoihin. Toivotan kipakkaa, hurmoksellista päivää kaikille. Toivotan myös tuulensyliä. 

Ja apua. Pitäisi varmaan alkaa suunnitella matkaa. Mutta en vain osaa. En ole ehtinyt jaksanut vielä viitsinyt varata hostelleja kuin vasta Hong Kongista. En tiedä yhtään mihin menen Filippiineillä, en tiedä vieläkään, mihin jatkan 23.12. kun laskeudun Bangkokiin. Sinne en ainakaan jää, sillä se on jo nähty. Mutta siis pitäisi pitäisi. Ehkä illalla jaksan ehdin viitsin, ehkä, tai sitten vain mennä täräytän ja katson mihin nokka vie ilman mitään suunnitelmia.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Hohhoijaa mikä opettajainhuone!

Varoituksen valtava sananen: olen lukenut kirjan, joka ei puhutellut minua millään lailla. Kirjan, joka jätti täysin kylmäksi. Kirjan, jota en olisi millään jaksanut lukea loppuun, mutta jonka rämmin (muutamia kappaleita silloin tällöin vain silmämääräisesti räpeltäen sillä kerta kaikkiaan puudutti) lävitse siinä toivossa, että vastaan tulisi jotakin, mistä lämpenisin. Mutta ei. Luvassa on siis hieman turhautunut kirja-arvio. Pidelkää korvistanne kiinni, jos sellainen ei innosta. 

Entisenä yläasteen äikänmaikkana minua kiinnosti kovasti Teoksen uutuuskirjaluettelosta Annika Lutherin Opettajainhuone (Teos ja Schildts & Söderströms, 2013). Pyysin arvostelukappaletta, sain sen, kiitos vain. Hypistelin kirjaa innoissani, sillä ikävä opettajan työtä kohtaan on valtava, ja oletin, että tämä teos lievittää tuskaa. Mutta ei. Lähinnä olin nukahdella. Lähinnä ärsyynnyin - niin tylsä, luettelomainen, yllätyksetön kuvaus tämä on opettajain elämästä. Kirjan nimi antaa osviittaa jostakin dramaattisesta sähinästä opettajainhuoneessa, mutta opehuone esiintyy kirjassa lähinnä pyörähdyspaikkana, missä ainoa jännite tapahtuu toisiinsa rakastuvien työtovereiden kesken - ja sekin hyvin laimeasti kuvattuna.

Kuva: teos.fi
Romaani kaartuu yhden kokonaisen lukuvuoden ylle. Siinä sitten onkin ainoa kaari, mitä kirjasta löytää. Nimittäin kaari, jonka käsitän itse jännittyneenä, tapahtumia yhdistävänä janana romaanin kokoisen teoksen ollessa kyseessä, ei muilla tämän romaanin saroilla olekaan mikään muu kuin sellainen lötkö, kronologinen viiva. Kirjassa vilisee monta opettajaa ja persoonaa. Kaikki heistä ovat, valitettavasti, stereotyyppisiä. On homoa, joka kohtaa (kappas vain!) syrjimistä, on yksinhuoltajaa (joka on perinyt kuolleen sisarensa lapset holhottavakseen), on latteassa avioliitossa elävää avionrikkojaa, on elämään kyllästynyttä, väsynyttä käppyrää, uusi, muiden hyväksyntää havitteleva rehtori jne. jne. Valitettavasti yksikään henkilöhahmo ei ole tarpeeksi pitkälle viety. Stereotyypeistäkin kun voisi rakentaa mielenkiintoisia kokonaisuuksia. Tavaraa tässä romaanissa kyllä olisi, paljonkin mihin tarttua, mutta nyt valitettavasti mitään selkeää punaista lankaa en löydä.

Romaanin takakannessa luvataan ajankohtaista ja hillittömän hauskaa aikalaisromaania. Ajankohtaista tässä lienee rasismi, syrjäytyminen ja koulukiusaaminen - mitä tosin on koulumaailmassa esiintynyt kautta aikojen. Hillittömän hauskaa tässä on - tai siis ei ole. Ei kerta kaikkiaan yhtään mikään ole hauskaa. Sen takia ehkä ärsyynnyinkin lukemisen aikana. Odotin jotakin mitä en saanut. 

Henkilöhahmot ovat stereotyyppisen lisäksi osittain epäuskottavia. Tai lapsellisia. Juoni on hutera, ja sen kohokohtia ovat (kai!) opettajien virkistysmatka Tallinnaan, runofestivaali ja elokuvayö koululla. Dramatiikkaa on yritetty tuoda pykäämällä surullinen tragedia tapahtumien sekaan, mutta kaikista ärsyttävintä tässäkin on tapahtumien luettelomaisuus (joka muuten jatkuu läpi koko kirjan) ja henkilöhahmojen epäuskottava suhtautuminen asioihin. Myös dialogi on latteaa. Tulee mieleen chick lit -kirjallisuus. Onko tämä tarkoitettu sellaiseksi? Tulee myös mieleen nuorisokirjallisuus - valitettavasti tässä sorrutaan selostamaan asioita selitellen, mihin ei tosin nuortenkirjoissakaan saisi sortua. Luther on kirjoittanut aiemmin juuri nuortenkirjoja. Varmasti hyviä sellaisia. Mutta nuortenkirjatausta pukkaa nyt vähän liikaa tähän aikuisille tarkoitettuun tarinaan.

Ja jotta ei menisi aivan teilaamiseksi (mitä en siis todellakaan tahdo, kunhan vain esitän närkästyneet näkemykseni) täytyy kuitenkin kehaista sitä, että Luther tuo esille kyllä koulujen sisäiset rattaat ihan uskottavasti. Romaanissa ne olisi kuitenkin voinut kuvata paljon värikkäämmin. Jotakin säpinää olisi kaivannut. Heille, jotka eivät ole opettajia, Opettajainhuone voi hyvinkin avata vähän ovia sinne "salaiseen" opettajainhuoneeseen. On nimittäin niin, että kyllä minunkin urani aikana tuli vastaan stereotyyppisia opettajahahmoja - varmasti olin itsekin sellainen. Tuli vastaan avionrikkomistragedioita, virkistysmatkoja Tallinnaan ja puisevia kokouksia (tosin siinä koulussa, missä viisi vuotta ehdin olla, opekokoukset osasivat olla mahtavan porukan ansiosta hauskoja!).

Lukutoukka on lukenut tämän myös. 

lauantai 2. marraskuuta 2013

Hiphip hippa!

Mikko Rimminen on sellainen suomalainen kirjailija, joka tuo minulle mieleen sellaisen iltahämärissä tekstiä suoltavan tarinankertojan. Ja sellaisen mestarin, joka kertoa pöräyttelee lyhyen ajan sisällä tapahtuvia kohtalonkiemuroita supisuomalaisella, hurmaavalla tyylillä jämähtämättä mihinkään tasapaksuun "tilaan". Hän on myös armaan kielemme rikastaja, mistä erityiskiitosta tälle kirjailijalle, ja jotenkin venkula. Niin. Veijari. Letkeä, rehti jutuniskijä.

Luin tässä hyvin nopeasti herra kirjailijan uusimman teoksen Hippa (Teos, 2013), sillä kirja on nopea luettava. Se on yhdellä sanalla sanottuna poikakirja. Ja kolmella sanalla aikuisten miesten poikakirja. Hipassa veljekset Lefa ja Riuska-Petteri työskentelevät roudareina äitinsä antikvariaatin nimiin. Poijjaat käyttävät kuin ohimennen huumeita sekä alkoholia, eikä äidinkään nenään aina puuteria taida pölähtää, vaan jotakin muuta valkoista, tai ainakaan äiti ei ole moksiskaan poikakultiensa nautinnonlähteistä. 

Kuva: teos.fi
Hippa on muutaman päivän hujaus alkaen sunnuntaista ja päättyen perjantaihin - tosin välistä puuttuu torstai, liekö kaiken sen hässäkän ja hurlumhein takia, mihin pojat (eli raavaat miehet) joutuvat. He koheltavat tahtomattaan, mikä tekee heistä velikultia, ja päätyvät kummallisiin tilanteisiin, kuten täpötäyteen, tilpehööriä pursuvaan kummallisen vanhan rouvan asuntoon, joka pitäisi muuttaa tyhjäksi, ja vammaisten kevätfestivaaleille Ilolaan, minne heidän täytyy kuljettaa autollinen persoonallisia potilaita. 

Kirja tirsuu huumoria, vaikka selkeästikään kertoja ei yritä olla hauska. Siksi romaani onkin nimenomaan hauska. Lisäksi parasta antia on Hipan rakkausromaaniluonne. Nimittäin loppujen lopuksi koin koko romaanin rakkaus- tai pikemminkin rakastumiskertomuksena. Hellyyttävänä sellaisena. Päähenkilö Lefa kun menee ihastua tirsauttamaan vieressään istuvaan Suvi Suloiseen matkalla festareille. Hän päätyy kainalopuuhiinkin tämän kanssa ja hänen sydämensä on tippua sijoiltaan, ja jotenkin Petterin rakastuminen on niin suloista, että myhisin kaikissa rakkauskohdissa ja ajattelin, että toivottavasti jonakin päivänä joku rakastuu itseenikin samalla lailla: "Ne, huulet, olivat jotakin järjettömän pehmeää ja, jösses soikoon ja mylviköön, sensitiivistä. - - Samaan aikaan sileät ja kipeät. Sipeät."

Jotenkin koko kirja on ihan mielettömän hellyyttävä. Se tiivistyy äijämäisten, erittäin maskuliinisten miesraiskojen ympärille mutta luo heistä kaikista sympaattisen kuvan. Rimminen ei alleviivaile mitään; päinvastoin hän osoittaa, että kaikki meistä, myös päihteiden sekakäyttäjät, ovat inhimillisiä, tuntevia olentoja, ja että hädän tullen kuka tahansa meistä on valmis auttamaan. Tai ainakin ovat nämä kovin kovasuiset lempeät hahmot. 

Rimminen on parhaimmillaan tällaisessa ns. laitapuolen kulkijoiden kuvauksessa, kuten Pussikaljaromaanistakin voi jo päätellä. Hän on mestarillinen kielenväkertäjä, ja jotenkin koko ajan mieleen lipui lukiessa Katja Kettu, jolla on hänelläkin huikeat, supisuomalaiset kertojan sekä kielenuudistajan lahjat.Tällaista tekstiä kuulisi mielellään esimerkiksi mökkiolosuhteissa nuotion äärellä. Tai ihan vain jonkin ison auton takatilassa hälyäänten katveessa. 

Kirjan ainoa kangerrus, niin ironista kuin ehkä onkin, kytee kielessä. Välillä nimittäin kaikkea tätä varsin taidokasta ryöpytystä on väsyttävää ottaa vastaan, etenkin kun juoni etenee hitaasti. Mutta toisaalta taas tämä haastaa lukijansa hyvällä tavalla. Hippa on ihan kuin hippaleikki, ja siinä vaiheessa kun kirjan nimi tulee kirjassa vastaan, ainakin minulta purskahti ilmoille nauru. Voi veljien veljet ja kaikenmaailman hartikaiset sentään! Isänpäivä on lähellä: tässä olisi hyvä kirjalahja sellaisille isille, jotka ovat veijarivelikultia. Ostaisin tämän myös poikaystävälle - jos minulla sellainen olisi.

Hipateltu on myös mm. Ilselässä ja  Lukutoukassa.