lauantai 2. marraskuuta 2013

Hiphip hippa!

Mikko Rimminen on sellainen suomalainen kirjailija, joka tuo minulle mieleen sellaisen iltahämärissä tekstiä suoltavan tarinankertojan. Ja sellaisen mestarin, joka kertoa pöräyttelee lyhyen ajan sisällä tapahtuvia kohtalonkiemuroita supisuomalaisella, hurmaavalla tyylillä jämähtämättä mihinkään tasapaksuun "tilaan". Hän on myös armaan kielemme rikastaja, mistä erityiskiitosta tälle kirjailijalle, ja jotenkin venkula. Niin. Veijari. Letkeä, rehti jutuniskijä.

Luin tässä hyvin nopeasti herra kirjailijan uusimman teoksen Hippa (Teos, 2013), sillä kirja on nopea luettava. Se on yhdellä sanalla sanottuna poikakirja. Ja kolmella sanalla aikuisten miesten poikakirja. Hipassa veljekset Lefa ja Riuska-Petteri työskentelevät roudareina äitinsä antikvariaatin nimiin. Poijjaat käyttävät kuin ohimennen huumeita sekä alkoholia, eikä äidinkään nenään aina puuteria taida pölähtää, vaan jotakin muuta valkoista, tai ainakaan äiti ei ole moksiskaan poikakultiensa nautinnonlähteistä. 

Kuva: teos.fi
Hippa on muutaman päivän hujaus alkaen sunnuntaista ja päättyen perjantaihin - tosin välistä puuttuu torstai, liekö kaiken sen hässäkän ja hurlumhein takia, mihin pojat (eli raavaat miehet) joutuvat. He koheltavat tahtomattaan, mikä tekee heistä velikultia, ja päätyvät kummallisiin tilanteisiin, kuten täpötäyteen, tilpehööriä pursuvaan kummallisen vanhan rouvan asuntoon, joka pitäisi muuttaa tyhjäksi, ja vammaisten kevätfestivaaleille Ilolaan, minne heidän täytyy kuljettaa autollinen persoonallisia potilaita. 

Kirja tirsuu huumoria, vaikka selkeästikään kertoja ei yritä olla hauska. Siksi romaani onkin nimenomaan hauska. Lisäksi parasta antia on Hipan rakkausromaaniluonne. Nimittäin loppujen lopuksi koin koko romaanin rakkaus- tai pikemminkin rakastumiskertomuksena. Hellyyttävänä sellaisena. Päähenkilö Lefa kun menee ihastua tirsauttamaan vieressään istuvaan Suvi Suloiseen matkalla festareille. Hän päätyy kainalopuuhiinkin tämän kanssa ja hänen sydämensä on tippua sijoiltaan, ja jotenkin Petterin rakastuminen on niin suloista, että myhisin kaikissa rakkauskohdissa ja ajattelin, että toivottavasti jonakin päivänä joku rakastuu itseenikin samalla lailla: "Ne, huulet, olivat jotakin järjettömän pehmeää ja, jösses soikoon ja mylviköön, sensitiivistä. - - Samaan aikaan sileät ja kipeät. Sipeät."

Jotenkin koko kirja on ihan mielettömän hellyyttävä. Se tiivistyy äijämäisten, erittäin maskuliinisten miesraiskojen ympärille mutta luo heistä kaikista sympaattisen kuvan. Rimminen ei alleviivaile mitään; päinvastoin hän osoittaa, että kaikki meistä, myös päihteiden sekakäyttäjät, ovat inhimillisiä, tuntevia olentoja, ja että hädän tullen kuka tahansa meistä on valmis auttamaan. Tai ainakin ovat nämä kovin kovasuiset lempeät hahmot. 

Rimminen on parhaimmillaan tällaisessa ns. laitapuolen kulkijoiden kuvauksessa, kuten Pussikaljaromaanistakin voi jo päätellä. Hän on mestarillinen kielenväkertäjä, ja jotenkin koko ajan mieleen lipui lukiessa Katja Kettu, jolla on hänelläkin huikeat, supisuomalaiset kertojan sekä kielenuudistajan lahjat.Tällaista tekstiä kuulisi mielellään esimerkiksi mökkiolosuhteissa nuotion äärellä. Tai ihan vain jonkin ison auton takatilassa hälyäänten katveessa. 

Kirjan ainoa kangerrus, niin ironista kuin ehkä onkin, kytee kielessä. Välillä nimittäin kaikkea tätä varsin taidokasta ryöpytystä on väsyttävää ottaa vastaan, etenkin kun juoni etenee hitaasti. Mutta toisaalta taas tämä haastaa lukijansa hyvällä tavalla. Hippa on ihan kuin hippaleikki, ja siinä vaiheessa kun kirjan nimi tulee kirjassa vastaan, ainakin minulta purskahti ilmoille nauru. Voi veljien veljet ja kaikenmaailman hartikaiset sentään! Isänpäivä on lähellä: tässä olisi hyvä kirjalahja sellaisille isille, jotka ovat veijarivelikultia. Ostaisin tämän myös poikaystävälle - jos minulla sellainen olisi.

Hipateltu on myös mm. Ilselässä ja  Lukutoukassa.

6 kommenttia:

  1. Tämä on mulla lainassa pikalainana ja juuri mietin, että yritänkö lukaista sen ennen kuin on pakko palauttaa. Mutta ehkä, jos se on nopealukuinen, saisin luettua =)

    No, pian näkee, mikä kirja innostaa tarttumaan!

    VastaaPoista
  2. Mie ahmin tämän melkein yhdeltä istumaltani. Sinun arviosi oli kirjasta niin täydellinen, etten osaa siihen oikeastaan mitään lisätä.

    Erityisesti alleviivaan Rimmisen eleetöntä ihmisrakakutta: kaikilla meistä on tunteet ja kaikki me olemme alttiita rakkaudelle ja ihon kosketukselle.

    Kehitysvammaisuus ja rikollisuus ovat oikeastaan keinoja, joilal Rimminen riisuu ihmisen paljaaksi.

    Erikoista on se, että kun lukee muita HIPPA-kirjan arviointeja, melekin kaikissa niissä kauhistellaan sitä mahdollisuutta, että Rimminen pilkkaa kehitysvammaisia, taikak lukijat ottavat Rimmisen tekstin noin.

    Minä taas ajattelin, että Rimminen kertoo taitavasti hyvässä valossa keikkien ihmisten asioista.

    Pidin Pussikaljaromaanista ja pidin tästä HIPPA .tykityksestä. Ennen kaikkea riehaannuin Rimmisen tekstistä. En kuvitellut, että joku on niin nerokas, että löytää rakkaasta kielestämme tuommoisia vivahteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin Rimminen kertoo nimenomaan taitavasti kaikista ihmisistä! En ollenkaan kauhistunut kehitysvammaiskohtauksista, sillä jotenkin kerronta vain vei mennessään eikä minun mielestäni tässä ketään pilkata. Päinvastoin avataan silmiä!

      Poista
  3. Juu, tämä on lukulistallani jo. Niin harvoin tulee luettua hauskoja kirjoja, että sitä oikein odottaa, että pääsee hörähtelemään ääneen. Ja uskoisin, että Rimminen ei petä.

    VastaaPoista