perjantai 15. marraskuuta 2013

Lasken irti mutta itseäni en

Countdown alkaa kohta. Apua, kaksi viikkoa. Sitten tuli lähtö. Kävin eilen ottamassa rokotuksia. Tänään tulee lisää. Käsivarret kipeänä istuin illan kotona, sillä en voinut mennä enää potkunyrkkeilemään piikkien jälkeen vaikka olisin tahtonut purkaa kaiken ärtymykseni (olen todella, todella vihainen erästä palkkoja maksamatta jättävää lehteä kohtaan) ja jännitykseni, sillä nyt alkaa kuumotella; astun johonkin mitä en tiedä. Kuumottaa aina kun silmät ovat sidotut ja pitää kävellä. 

En ole yhtään ajatellut mitään, sillä on liikaa mitä pitäisi. En tiedä mistä aloittaa. Menen illalla katsomaan taas työkaverin (jota pitäisi alkaa kyllä kutsua rakkaaksi ystäväksi, sillä sitä hän on enemmän kuin työkaveri) veljen bändiä. Hytkyn tahdissa. Lisäksi sen verran olen ehtinyt, että järjestän työpaikalla pienen rahakeräyksen. Ostan rahoilla Cebu Citystä ruokaa, vettä tai lääkkeitä ja tuikkaan tämän kaiken tarvitsevien käsiin. 

Otin tämän kuvan New Yorkin MoMassa viime talvena. Lempitaulujani. Olo on tällainen nyt.
Koska vapaaehtoistyö on vaarallista heti kriisin tuiskeessa (eikä kaikista innostuneista avunantajista ole hyötyä vaan pikemminkin haittaa, sillä pahimmassa tapauksessa itse apuintoilija voi joutua väkivallan uhriksi tai sairastua pahemman kerran), haluan toppuutella huolestuneita tahoja; en ole hyppäämässä minkään tositoiminnan keskelle. Ja kyllä, olen sittenkin hankkinut monet rokotukset. Miten ihana muutes onkaan lähilääkäriasemani; minun olisi pitänyt maksaa parit rokotukset itse mutta sain ne sponsoroituna, sillä lääkäri halusi tukea tätä yksityistä hankettani auttaa ihmisiä! Ihan mahtava lääkäri - ja yllättävä veto byrokraattisessa Saksan maassa muutenkin.

Mutta mutta paikoin Filippiineillä on nyt levotonta, tauteja, nälänhätää, väkivaltaisuuksia - en mene sokeasti haahuilemaan ympäriinsä ja tarjoamaan apuani miten sattuu. Päinvastoin paikallinen kaverini serkku ottaa minut huomaansa ja hänen kauttaan pääsemme paikallisen järjestön siipien alle ja sitä kautta aputöihin. Mikäli apu ei kelpaa (sillä en ole sairaanhoitaja, poliisi tms.), täytyy tyytyä siihen, että tuon maahan rahaa turistina. Mutta luulenpa, että apu kyllä lopulta toivottavasti kelpaa, sillä en yhäkään voi ajatella pelkkää lomailua, kun vierellä painitaan elämän ja kuoleman kielissä.

Maailma on puu.
Lisäksi on ollut muutakin ajateltavaa. Pitää järjestää itselle viisumia Myanmariin, varata sieltä kaikenmaailman hotelleja ja katsoa, mihin mennä ja miten. Järjestelen nyt siis tätä Myanmarin matkaa, vaikka voi olla, että jään Filippiineille. Mutta koska en tiedä, voiko sinne jäädä, pitää kuitenkin pedata myös jatkomatkaa. Pitää hankkia myös kai jotakin asiaa. Siis en tiedä mitä. Apua. Olen aika käpynä. En osaa keskittyä. Kirjoittamisesta ei ole tullut päiväkausiin mitään. Haahuilen kuin luumupuu. Haluan aika usein koko maailman ja nyt olen taas menossa sen sisään. 

Olisi joskus kamalaa pudota. Olen saanut rakkauskirjeen sanoittajalta. Sellainen on imartelevaa mutta. Ja hiukseni ovat nyt lyhyemmät, koko minäni katkeilee. Jos kaikki käy niin kuin olisi, voin tämän vuoden lopussa luetella missä olen seisonut: New Yorkissa, Miamissa, Bahama-saarilla, Sveitsissä, Istanbulissa, Itävallassa, Helsingissä, Torinossa, Berliinissä, Sysmässä, suuren järven rannalla, kuunsillan varrella, Liechtensteinin rajalla, 4000 kilometrin korkeudessa valjaissa, Hong Kongissa, Filippiineillä, Singaporessa, Bangkokissa, Myanmarissa, leppäkerttudiskossa, valkoisen sängyn kahinassa, vinossa.

Kyllä näkee kun lähtee ja katsoo mutta parhaiten näkee kun katsoo vasta kaukaa. Aika valuu. Olen tänä vuonna hajonnut, rikkonut, lähtenyt, korjannut, saapunut, palannut. Rakastan kaikkia enkä ketään. Eräs ystäväni sanoi viikko sitten, että Maaria sinä olet rakastunut koko maailmaan, ja sitten hän nauroi ja kaikki muutkin, ja minä en. En rakasta kokonaan. Tietäisittepä millainen tuli palaa. Kaikki se vyöryy paperille yleensä. Mutta näinä päivinä olen levoton en pysty kirjoittamaan. Tukehdun kohta. Haluan tämän intohimon ja tuskan ulos sisältä!

Ovet auki maailma tulee!
Kämppikselläni on huomenna synttärit. Talo on täynnä sen kavereita. Ja omianikin, pidämme juhlat, ostin siksi eilen kuoharia, minulta kysyttiin paperit. Juon parasta aikaa jasmiiniteetä. En ole koskaan käynyt Hong Kongissa. Menen sinne, sieltä herään, haluan lanteilleni raskaat kädet. 

En voi nostaa omiani. 
En voi katsoa sinua, kun nousen tästä.
En voi katsoa kanssasi tauluja, jotka on yliviivattu, joita ei ole. 
En voi, en voi vaikka.

4 kommenttia:

  1. Jospa voisit vaikka...
    Onnea suurelle ihanalle matkallesi, Maaria!♥♥♥

    VastaaPoista
  2. Huh, sinun reissusi alkaa olla jo todella lähellä! Toivottavasti pääset auttamaan ja pysyt itse terveenä ja turvassa <3 Nostan sinulle ja urheudellesi virtuaalista hattua!

    VastaaPoista
  3. Minäkään en malta odottaa. Virtuaalimatkaa tai virtuaaliapua.

    VastaaPoista
  4. Rothko? En ole aikuisena nähnyt yhtään häneltä livenä. Kuvista saa niin ohutta käsitystä. Ne pitäisi nähdä, värien täyteläisyys jne...

    VastaaPoista