maanantai 11. marraskuuta 2013

Yhä vain puhuttelua

Asiat edistyvät silloin kun niihin tarttuu. Kärsin kipeästä päästä jälleen, siellä on liikaa sanoja eikä tarpeeksi teitä ulos. Siksi särkee. Ihana harmaa maanantai hulvahti ylleni yllättäen. Köhnötän kotona, sammaloidun. 

Eilisiltana istuin oopperalaulajaystäväni luona liian monta tuntia. Voi kuinka maukasta on unkarilainen valkoviini ja uunissa runnotut perunat. Kuinka korvaamatonta on kohdata muitakin. Ilta oli miellyttävä, avara. Tutustuin kotimatkalla vielä, taas miksi aina, erääseen sanoittajaan. Miksi tutustun nykyään koko ajan sanoittajiin. Onko tämä jotain luonnon vihjailua, että ryhdy sanoituspuuhiin tai rakastu. En halua rakastua. En halua sanoittaa. Haluan vain luoda.

Tuhoja. Kuva: welt.de
On tapahtunut nopeita käännöksiä. Erään puolifilippiiniläisen ystäväni serkku asuu Cebussa. Juuri siellä, minne menen pian. Onneksi löytyi tällainen henkilö. Nimittäin menen hänen luokseen ja hänen kanssaan avustustöihin. Apua tarvitaan kipeästi monessa paikassa siellä. Tylsää on, että esim Punaisen ristin kautta, ainakaan Suomen sellaisen, en voi auttaa. Pitäisi käydä jokin kurssi ensin ja sitten vasta. Jotenka onneksi on filippiiniläinen tuleva uusi ystävyys, jonka kanssa pääsen suoraan tositoimiin paikan päälle paiskis. En siis todellakaan, yhtään, voi kuvitella meneväni lomailemaan ja näkemään paikkoja. Ei. 

Huh. Auttamista riittää. Kuva: sueddeutsche.com
Minun lomani tulee olemaan Filippiinien osalta auttamistyötä, kuten eilen jo hinkutin. Ehdin sitten joskus muulloinkin lomailla, ja sitä paitsi jokaisen kynnelle kykenevän velvollisuus on auttaa, vai mitä? Lueskelen myrtyneenä joitakin matkailuaiheisia keskustelupalstoja, joilla jotkut, eivät onneksi kaikki, reppureissaajat päivittelevät, että missähän päin sitä voi lötkötellä ja missä on turvallista maata rannalla. Järkyttävää. Miten kukaan voi edes ajatella lekottelevansa luonnon runnoman maan laidalla kun selän takana ryvetään loassa. Anteeksi nyt vain. En yleensä täällä paasaa tai halua ottaa kantaa mihinkään, mutta jossakin menee ymmärrykseni raja. Siinä nimittäin, että miten voi ja miten ei voi. 

Sitä paitsi jos hätä tuntuu olevan kuristava, voin muuttaa matkasuunnitelmiani niinkin paljon, että perun kaiken muun ja vietän kaikki 6 viikkoa Filippiineillä kädet mudassa ja autan. Kerrankin kun on aikaa ja tilaisuus. Niin miksipä sitten ei. Ehtii sitä maailmaa muulloinkin nähdä turistin muodossa. Vielä en peru muita lentoja, mutta paikan päällä voi mieli hyvinkin muuttua. Odotan oikeastaan kauhulla sitä, millainen näky aukeaa ja miten pahalta mahtaa tuntua toisten puolesta.

7 kommenttia:

  1. Hei, hienoa, että pääset auttamaan. Ylimääräisiä käsipareja varmasti tarvitaan! Järkyttävät tuhot, kauhulla ollaan katseltu uutisissa. Ja samalla muistuu mieleen tuon vieressä olevan valtameren voima. Eikä se katso kuka on edessä, kun pyyhkäisee kaiken mennessään. Kun olet siellä kaiken tuhon ja surun keskellä, elämä näyttäytyy varmasti aika erilaisena, kerro sitten!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerron kyllä. Tuijotan joka päivä uutisia suruisin silmin. Pelottaa mennä sinne mutta samalla haluan ehdottomasti. en tiedä, miten loppujen lopuksi pääsen auttamaan mutta pääasia että edes jollakin lailla ja konkreettisesti!

      Poista
    2. Luulen, että siivoushommat eivät ainakaan hetkessä lopu...

      Poista
  2. Nostan hattua sinulle korkealle, että uhraat lomasi auttamiseen. Hienoa! Toivottavasti kaikki menee hyvin, eikä uusia myrskyjä ole tulossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uusia myrskyjä saattaa tulla mutta toivottavasti ei kovia.

      Poista
  3. Ahkeria auttajia ja käsipareja tarvitaan, Maaria:)
    Osaat ajatella lähimmäistäsi lämpimästi ja rakkaudella, se on hieno piirre sinussa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mutta veikkaan, että kaikki samassa tilanteessa olevat ajattelisivat samoin. Tai no. Eivät kaikki, etenkin kun lueskelee matkailupalstoja ja lomansa pilalle menemistä ajattelevia reissaajia mutta melkein kaikki kuitenkin.

      Poista